MrsCinnamon

Aktiivijäsen
  • Content count

    256
  • Joined

  • Last visited

About MrsCinnamon

  • Rank
    Aktiivi

Profile Information

  • Location
    Joe's Mouth
  1. En näköjään ikinä käynyt kirjaamassa omia kokemuksiani, vaikka aikomus oli. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Omat kokemukset Etelä-Karjalan keskussairaalasta on kolmen vuoden takaa (melkein päivälleen, esikoinen täytti eilen kolme). Aika on ehtinyt viedä terän tarkimmista muistikuvista, mutta paljon jäi kyllä mieleen. Jos tästä jollekin on apua niin hyvä Napakat supistukset alkoivat tuntumaan joskus yhdeksän jälkeen illalla ja soiteltiin synnärille, että voitaisko tulla. Siellä oli tosi happaman kuuloinen täti toisessa päässä, joka napisi, ettei ole tulemista ennen kuin sattuu oikeasti. (No ei se näin ihan sanonut, muttei kaukana ollut). Kymmenen jälkeen olin kivusta kontillani ja soitin uudestaan (sama täti vastasi) ja sanoin sille että nyt tullaan. Hapan täti napisi, että tulkaa nyt sitten. Onneksi happamasta tädistä ei ollut tietoa, kun päästiin sairaalalle. Saatiin autokin sinne talon taakse ilmaisille paikoille (en tiedä onko vielä samat parkkijärjestelyt). Sairaalalle tultua olinkin jo neljä senttiä auki ja mentiin käyrille. Tästä eteenpäin kaikki minua hoitaneet kätilöt olivat todella miellyttäviä, asiallisia ja kannustavia. Olin itsekin siellä sillä asenteella, että sanon sitten jos joku ei minulle käy ja kerron heti jos haluan jotain, mutta muuten annan ammattilaisten tehdä sen, minkä parhaiten osaavat. Allas oli keskellä yötä vapaana, joten lilluttelin siellä vajaat pari tuntia kunnes supistukset kävivät niin sietämättömiksi, että pyysin mömmöjä. Sain sekä ilokaasun että pyytämäni epiduraalin, ja apuahan niistä oli. Kun vuoro vaihtui aamun kynnyksellä, yökätilö kävi sanomassa heipat ja toivottamassa onnea ja uudet kävivät esittäytymässä. Tämä oli mukava, eikä tullut sellaista lihapala liukuhihnalla -oloa. Ponnistusvaiheessa kätilöt kannustivat moderneihin (miksiköhän näitä sanoisi) ponnistusasentoihin, mutta kyllä se vaan oli että puoli-istuva tuntui vähiten kuormittavalta ja sillä tavalla se lapsi sitten lopulta ulos tuli. Ponnistusvaiheessa siinä oli ainakin kolme kätilöä/hoitajaa mukana, tsemppasivat ja ohjasivat, ja vauva saatiin hienosti ulos. Mieleen jäi se, että kätilö kehui lopuksi, että "tämähän meni kuin elokuvissa tai oikeastaan vielä paremmin kuin elokuvissa". Poika syntyi sunnuntaina ja oltiin osastolla torstaihin asti. Yksi päivä ekstraa tuli keltaisuuden vuoksi, jota hoidettiin sinivalolla. Osastoajasta jäi sekä hyviä muistoja että nakerrettavaa hampaankoloon. Hyvää oli hoitajien hands-on-toiminta vauvanhoito- ja imetysohjauksessa. Olin ensikertalaisena aivan pihalla ja hipsuttelin hoitajien toimistolle kysymään neuvoa mm. siihen, miten vauvaa nostetaan ja miten vaippa vaihdetaan. Imetysohjauksessa oli parasta se, että kätilö/hoitaja oikeasti otti tissistä kiinni ja näytti, miten se sinne vauvan suuhun laitetaan ja mitä sille pitää tehdä. Ymmärrän että joku saattaa kokea tällaisen tunkeilevana. Siinä tilanteessa tissit olivat minulle vain vauvanruokintaväline ja homma piti tavalla tai toisella saada toimimaan. Kehuja annan myös ruoasta: se oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Omat eväät jäivät syömättä, koska ruokahuolto oli totisesti kohillaan. Vaivaamaan taas jäi muutama asia. 1) Kätilöt/hoitajat eivät ehkä huomanneet tai ymmärtäneet sitä, miten väsynyt olin. Synnytys oli alkanut pitkän muuttopakkaamispäivän päätteeksi, kestänyt yli yön, enkä hyvästä puudutuksesta huolimatta osannut nukahtaa. Aamulla menimme lapsen synnyttyä osastolle, ja minulle korostettiin monta kertaa vierihoidon merkitystä. Noh, lapsi ei tykännyt olla yksin kärryssä enkä minä osannut nukahtaa hän vierelläni sängyssä. Kävin muutenkin ihan kierroksilla koko synnytyksestä ja lapsesta ja kaikesta. Kukaan ei kysynyt olisinko halunnut nukkua vaikka päiväunet. Lopulta seuraavana aamuyönä valvottuani melkein kaksi vuorokautta putkeen laahustiin itku kurkussa hoitajien toimistolle pyytämään että he ottaisivat vauvan sinne edes pariksi tunniksi että saisin nukuttua vähän. Taas kerran minua muistutettiin vierihoidon merkityksestä, mutta suostuivat kuitenkin lopulta. Sain nukkua neljä tuntia ennen kuin toivat vauvan aamusyötölle. Olo oli kuin Ruususen sadan vuoden unien jälkeen, neljäkin tuntia teki ihmeitä. 2. Vierailu- ja vierailijasäännöt (ja niiden kiertäminen) kaihersivat. Vauva syntyi siis keskelle muuttoa Etelä-Karjalasta Pohjois-Karjalaan, ja mies oli joutunut lähtemään Pohjois-Karjalaan töihin arkiviikoksi. Vierailusäännöissä sanottiin muistaakseni tuolloin, että vierailemaan saa tulla tyyliin lapsen isä ja sisarukset. Sitä korostettiin ettei vieraita per äiti saisi olla kolmea enempää tai jotain sinne päin. Jouduin erikseen pyytämään luvan, että äitini saisi tulla käymään, että minun luonani kävisi osastolla edes joku. Samalla huonetoverini luokse tuli sekä hänen puolisonsa että lapsensa, mutta myös äitinsä, tätinsä ja ystävänsä! Näköjään vierailusääntöjä sai siis kiertää jos oli sairaalassa töissä, kuten kolme viimeksi mainittua olivat. Nämä sairaalassa töissä olleet läheiset ramppasivat huonetoverini luona koko ajan, mikä paitsi teki huoneestamme aika levottoman, myös harmitti, koska minun piti erikseen kerjätä hoitajilta lupaa pyytää äiti vierailemaan. 3. Ollessamme osastolla EKKS:ssa oli muilla osastoilla syyhyepidemia. Onneksi kuulin tästä vasta kotiuduttuamme, koska olisin ollut ihan hiilenä. Nämä huoneessamme ja synnytysosastolla alinomaan käyneet huonetoverini läheiset eli muiden osastojen hoitajat siis viis veisasivat siitä, että he saattaisivat tuoda syyhyn tullessaan vastasyntyneiden tiloihin. Minulle luvattiin jälkikäteen, että tästä annetaan osastolle/sairaalalle huomautus ja toivon, että näin tehtiin. Kyseiset hoitajat olivat toiminnallaan piittaamattomia epidemian leviämisestä.
  2. Minä ja mies 28 ja pikkusisarus esikoiselle kuumeilussa... iih! (Muoks! Vanhuuden merkki! Luulin olevani 27, mutta pienen epäilyksen herättyä piti ihan tehdä laskutoimitus... 28 )
  3. Mun vastaus tulee nyt vähän myöhään ketjun aloittaneen tarpeeseen, mutta jos tästä olisi iloa jollekin toiselle. Meillä kävi sillä lailla esikoisen odotuksen kanssa, että oltiin asuttu raskausaika Etelä-Karjalassa ja - surprise surprise - laskettu aika sattui just sille päivälle kun piti muuttaa Pohjois-Karjalaan. Ei siis ihan mikään pikkumuutto, maakuntarajat ja kaikki. Haldattiin homma sillä tavalla, että vuokrattiin tulevalta paikkakunnalta noin kuukautta ennen muuttoa sellainen varastotila, jonne vietiin jo etukäteen tavaroita. Taidettiin viedä sinne kaikki isoimmat huonekalut ja laatikkokaupalla muuta omaisuutta. Vanhalle asunnolle jätettiin lähinnä käyttötavaroita, vaatteita ja sen verran huonekaluja että siellä pystyi siedettävästi vielä asumaan. Ajatuksena oli, että jos lapsi vaikka syntyisikin aivan katastrofaaliseen aikaan, suurin osa tavaroista olisi jo uudella paikkakunnalla ja niitä voisi sitten sieltä kuljetella uudelle asunnolle omaan tahtiin. Meidän muuttokuviota mutkisti vielä se, että miehellä oli jo alkanut työ uudella paikkakunnalla, mutta meillä ei ollut vielä asunnon vuokrasopimus alkanut. Onneksi miehen työnantajana ollut oppilaitos järjesti meille väliaikaisen yösijan asuntolastaan. Minäkään en ollut halunnut jäädä vanhalle asunnolle yksinäni, jos vaikka synnytys olisikin käynnistynyt. Ehdittiin asua siellä asuntolassa yhdessä viikko ennen kuin alkoi tapahtumaan. Palattiin tuolloin viikonlopuksi pakkaamaan tavaroita vanhalle asunnolle. Huhkittiin lauantai hiki hatussa, pakattiin ja siivottiin. Hupskeikkaa, synnytys käynnistyi pakkauspäivän päätteeksi! Esikoinen syntyi siis viikkoa ennen muuttoa, rv 38+6, keskelle totaalista muuttokaaosta. Vanha kämppä oli asumiskelvottomassa kunnossa, eikä uuden kodin avaimia oltu saamassa vielä viikkoon.Tähän vielä päälle se, että miehen oli pakko lähteä vielä seuraavaksi arkiviikoksi töihin P-Karjalan puolelle. Pelastus oli se, että omat vanhemmat asuivat tällä lähtöpaikkakunnalla. Sairaalasta päästyämme mentiin käärön kanssa niille muutamaksi päiväksi odottamaan viikonloppua ja lopullista muuttopäivää. Muuttopäivä onnistui kun kehtasi vain pyytää, kerjätä ja vaatia apua - jota kumma kyllä monet antoivat mielellään juuri vauvautuneelle perheelle. Lähtöpaikkakunnalla oli yksi kööri apulaisia pakkaamassa loput tavarat ja kantamassa tavarat pakettiautoon, jonka sitten veljeni ajoi uudelle paikkakunnalle. Minä, mies ja vauva ajettiin perässä, ja me vedettiin viimeinen muuttokuorma peräkärryllä. Uudella paikkakunnalla oli sitten toinen porukka kavereita ja kaverinkavereita odottamassa. He purkivat kuormat ja kantoivat tavarat sisälle. Kunnialla selvittiin vaikka asuttiinkin seuraavat pari kuukautta vielä melkoisen hitaasti purkautuvien muuttolaatikoiden keskellä... Apulaisia muistettiin vuolain kiitoksin ja pullakahvein. Summa summarum: jos muutto ja vauvan syntyminen sattuvat samaan aikaan suunnittelu ja kaikkeen mahdolliseen varautuminen kannattaa! 1) Vuokratkaa häkkivarasto ja viekää jo edeltä kamojanne sinne odottamaan. Pakatkaa niin paljon valmiiksi kuin vain pystytte. 2) Pyytäkää apua KAIKILTA mahdollisilta tutuilta. Tunnin-parinkin apukädet siellä täällä auttavat! 3) Sietäkää kaaosta, vauva on tärkein...
  4. Pikkukakkosen tekeminen on ruvennut kuumeiluttamaan yllättävän paljon. Emmityttää kuitenkin mm. talventakojan ja Jenny-Marian taannoin mainitsemat seikat. Sain vasta yhden maisterin tutkinnon pakettiin ja aloin vuoden alusta tekemään toista. On tosi kiva opiskella taas, mutta... Ehtisihän sitä senkin puoliväliin tehdä vaikka tässä toinen lapsi väliin tulisikin. Äitiysloman jälkeen sitten tekisi loppuun. Kun eihän se maisteri vie kuin sen reilu pari vuotta kuitenkaan kokonaisuudessaan. Toisaalta taas emmityttää kun esikoinen on vasta puolitoistavuotias ja nyt arki sujuu nyt aika kivasti. Mietityttää että miten pahasti yksi käärö sekoittaisi tämän pakan. Olisiko sitä ihan kuolemanväsynyt ja loppuun kaluttu. Mutta toisaalta VAUVA Tää on ihan hirveää soutamista ja huopaamista
  5. Meidän poika pisti liinat kiinni erittäin hyvän kiinteiden aloituksen jälkeen. Aloitettiin kiinteät tasan kuusikuukautisena, ja ekat kaksi viikkoa meni aivan loistavasti. Kaikki upposi ja suu aukesi heti kun näki lusikan. Viime viikonlopusta lähtien on ollut ihan kamalaa, mitään en saa alas. Se mitä puoliväkisellä saan suuhun näyttää maistuvan ihan hyvin, mutta se suun avaaminen... Ei ei ja ei. Tänään sitten repesin vollottamaan ties miten pitkään maaniteltuani ja hätäännytin pojankin. Paska äiti Tissimaito maistuu sen sijaan vähän liiankin hyvin, mutta kun eihän se enää taida ihan yksinään riittää.
  6. 38+6 ja supistuksilla alkoi.
  7. Selvisin yhdellä piskuisella nirhaumalla tästä meidän esikoisesta. Symppaan kovasti teitä, jotka ruhjouduitte rytäkässä enemmänkin.
  8. Synnytystä enteili aamusta alkaen tuntunut mahan kovettuminen ja väsymys, mutta tapahtumaan alkoi noin 21 aikaan illasta kun selässä alkoi tuntumaan kovaa menkkamaista jomotusta. Kello 23 jälkeen jomotukset muuttuivat kunnon supistuksiksi ja puoli yhdeltä yöllä olin sairaalassa ja 3 cm auki. Vauva syntyi aamulla paria minuuttia vaille 10.
  9. Olin alunperin ajatellut haluavani ponnistaa jakkaralla, mutta kun h-hetken aika oli sängystä poistuminen ei käynyt mielessäkään. Olin aika naatti ja sänky tuntui jotenkin turvalliselta ja pesämäiseltä. Aloitettiin kyljeltään, josta vaihdettiin sitten nelinkontilleen nojaten kohotettuun sängynpäätyyn. Siitä sitten takaisin kyljelleen ja lopulta puoli-istuvaan. Viimeisin, vaikka monessa yhteydessä parjattu asento onkin, tuntui minusta parhaimmalta noista muutamasta, joissa olin. Hommasta selvittiin mitättömän pienellä limakalvon nirhaumalla.
  10. Epiduraalin teho oh my gooooood. Positiivisesti yllätyin myös siitä etten revennyt enkä saanut pukamayllätystä lasta ulos puskiessa.
  11. Ennen raskautta 75D, synnytyksestä muutamassa päivässä paisuivat sen verran, että nyt käytössä 80 E.
  12. Villasukat ja omat tohvelit, koska sairaalalla olla tosi mukavat terveyssandaalit eikä niissä putkisukissakaan nyt moitittavaa ollut. Myös liivinsuojat oli vähän LOL. Ei tullut maitoa ihan yökkärin kasteltavaksi asti ei.
  13. Heinäkuussa tuli meillä täyteen 8 yhteistä vuotta, naimisissa niistä kohtapuoliin kaksi vuotta, ja kolmas pyörä tähän kärryyn ilmestyy nyt syyskuussa. Kahdeksan vuotta tuntuu hyvältä. Ei olla kiirehditty, vaan on saatu kasvaa yhdessä aikuisiksi, kipuilla kasvukipumme ja opetella rauhassa elämään pariskuntana. Vauva syntyy kovasti odotettuna tiiviiseen ja rakastavaan parisuhteeseen.
  14. Minusta vauvakirjat, ja tuollaiset muistokirjat muutenkin, ovat kauhean kivoja. On aina harmittanut, ettei minusta eikä veljestäni ole sellaisia koottu. Miehestäni ja hänen veljestään sen sijaan on, ja ne kirjaset olenkin kahlannut moneen otteeseen mielenkiinnolla läpi. Oli hauska nähdä kirjakaupan hyllyllä, että sekä miehen että langon vauvakirjat ovat vielä saatavilla. Meidän esikoispoikaa ajatellen valkkasin kuitenkin Ensiaskeleita-vauvakirjan. Kriteereinä oli valintavaiheessa lähinnä - ei vaaleansinistä - ei uskontoa - selkeä (tästä syystä tipahti pois esim. Vekarakas) - hinta-sisältö-suhde. Ensiaskeleita-kirjassa tykkäsin eritoteen kuvituksista ja välissä olevista runoista (kirjallisuudenopiskelija ei karvoistaan pääse...) sekä siitä, että sitä on päässyt täyttelemään jo ennen kuin vauva on syntynyt.
  15. Totta maar otettiin pakkaus. Siinä on kuitenkin sen verran monipuolinen aloituspaketti, ettei olisi varmaan puoliakaan tajuttu itse hankkia. Kaikki kuosit ei aina voi miellyttää ja se kestovaippa tuntuu varsinkin jakavan mielipiteitä, mutta eipä tuolla niin väliä. Kaikki kuitenkin käyttökelpoista ja i l m a i s t a, mitä käyhä opiskelija todellakin arvostaa.