Betty84

Aktiivijäsen
  • Content count

    346
  • Joined

  • Last visited

About Betty84

  • Rank
    Aktiivi
  1. Pakko oli tännekin megapitkästä aikaa hiippailla, ku kuumeilu kasvaa sietämättömäksi En oo vaukkareissa käyny kahteen vuoteen..aika menee Ihan 100-varma en oo päivistä, mut tänää aloin miettiä (toivoa?) oireiluja.. Dpo 4 ihan megamegaväsymys illalla, pidin normaalina kaamosväsymyksenä.. Ärsytti. Nukahdin kuin tukki. Dpo 5 Väsytti taas. Lienee normaalia tähän vuodenaikaan. Töistä tullessa kilahdin miehelle ja itkin.. Päivällä tuntui outo, todella voimakas nippasu vatsassa. Vatsa tuntui oudolta jonkin aikaa. Röyhtäytti oudosti koko päivän.. Närästi hieman jossain vaiheessa. Dpo 6 Oudot nippailut taas. Väsytti. Röyhtäytti. Närästi hieman illalla. Kilahdin miehelle taas. Illalla paleli tosi voimakkaasti. Ärsyttävä, kipeä hormonifinni tulee otsaan. Dpo 7 Nippailuja. Näläntunne. Flunssan oireet aamulla. Toinen hormonifinni otsaan.Palelin pitkin päivää. Illalla paineen tunne kohdussa, ja eka rekisteröity repäisykipu aivastaessa.. Hillittömät mielialavaihtelut. Illalla huusin lapsille, minkä jälkeen pyysin anteeksi, minkä jälkeen itkin kun kukaan ei ymmärrä mua kaikkein vähiten mies Tuntia aiemmin leikin iloisena esikoisen kanssa ja juostiin ympäri taloa. Tästä tunti aiemmin itketti, kun mulla ei ole enää isovanhempia... Joo, no, ihan normaalia voi olla joskus mulla, mut ei yleensä tähän aikaan kierrosta.. Dpo 8 Aamulla huimaus ennen ku edes olin noussut. Koko aamupäivän heikko olo ja outo vapina ja tärinä. Sitte ei koko päivänä mitään, mut illalla jotenkin särki jäseniä, tai vähä kuumeinen olo tai semmone "tulehtunut".. Voi varmaa johtua väsymyksestäkin, sellane vähä darrainen olotila.. Koko viikon ainaki väsyttäny minkä oon pistäny kyl vaan kaamoksen piikkiin. Nyt vähä into laantu, ku tein negan (en sit malttanu oottaa), oli kyl vaan marketin liuskatesti.. Voishan sitä uteliaisuuksissaan viel maanantaina testailla.. Tänään toki vasta kp 23. Ja ollaan tjottailtu vasta pari kk, jätin pillerit pois elokuun lopulla muistaakseni.. Jännittää! Toivoisin hirveesti plussaa, mutta luultavasti "oireet" vaan kuvittelua! En oo ehtiny päivittämään, mut selviä oireita mukamas oli joka päivä. Tein negan dpo13, ja tänään kp1.. Mut ei auta, ku kokeilla onnea taas tässä kierrossa!
  2. Kiitokset onnitteluista Täällä edetään päivä kerrallaan, ja pahimmat hormonimyrskytkin alkaa olla selätetty tältä erää. Ekat päivät synnytyksen jälkeen oli kyllä niin sekavat ja sitten just pillitin milloin mitäkin, miesparka oli ihan kauhuissaan jo reppana, että mulla on tyystin flipannut päässä tai jotain. Mutta vaikka itketti paljon, niin en nyt varsinaisesti ollut mitenkään surumielinen, tosi herkillä vaan ja monta kertaa vaan itketti ihan silkasta onnestakin. Nyt viikonloppuna alkoi oikeastaan vasta olla sellaisia surullisiakin mietteitä, kun multa maidontulo hiipuu, niin sen takia sitten painiskelin aika syvissä vesissä pääni sisällä, mutta jotenkin sekin sitten helpotti, kun sai asiaa läpikäytyä & avauduttua tuolla omassa vauvaketjussa. Vaikka tässä nyt on hormonit ja mielialat heitelly pahemman kerran, niin siltikin vielä voin sanoa, että olin paljon onnettomampi ja murheellisempi raskausaikana. Silloin keväällä olin varmaan jo vähän masentunutkin, kun oli niin synkät ajatukset monta kertaa ja ahdisti ihan kauheasti. Jotenkin ei olis uskonu kuitenkaan, että sitä näin kääntyy kaikki tavallaan päälaelleen. Kun niin pelkäsin ja ahdistuin monista asioista, pelkäsin synnytystä, imettämistä, kropan "pilalle menemistä" ja mitä vielä.. Mua ahdisti ihan hirveesti läpi raskauden se, että miten meidän parisuhteen käy sitten, kun vauva syntyy. Ollaan molemmat tosi seksuaalisia ja seksi on molemmille tosi tärkeää, niin mä pelkäsin ihan hirväesti sitä, että seksi loppuu raskausaikana ja mies ei enää halua mua jne jne. Mut ei tosiaankaan käynyt niin, ja nyt molemmat odotetaan malttamattomina, että mulla parantuis tuo epparihaava, että päästäis oikeen tositoimiin taas. Eka kerta kyllä jännittää ja pelottaa, että miten se mahtaa mennä, mutta nyt osaa suhtautua siihenkin jotenkin tosi luontevasti. Mutta ei mua toisaalta mitenkään harmita se, että meni se raskausaika tosi kurjasti ja tuli murhedittua aika paljon turhaakin. Kun nyt oon vaan niin onnellinen siitä, että vauva on täällä, se on terve ja ollaan miehen kanssa yhdessä, ja tosi pinnallista sanoa, mutta kyllä mä olen tosi onnellinen siitä, että mun kroppa näyttää näinkin hyvältä tässä vaiheessa jo. Ja mä uskon, että tällä seikalla on ollut kyllä tosi suuri merkitys mun mielialaan.
  3. Mulla on ollu pitkä väli, etten oo foorumilla ehtiny pyöriä, mutta nyt pääsin pikaisesti piipahtamaan. Meille syntyi tyttö viikko sitten, rv 40+6. Ehkä vähän aikaista sanoa, mutta jos vertaa raskausajan pahimpiin mielenmyllerryksiin niin tämä on todellakin yhtä juhlaa verrattuna siihen! Itkeny oon paljon, mutta lähinnä sitä, miten kaunis ja ihana vauva on. Ei tietoakaan mistään ahdistuksista tai peloista - ainakaan vielä. Oon varautunut kyllä kaikkeen mutta yritän elää päivä kerrallaan Eniten ahdistaa se, ettei pääse puuhailemaan normaalisti, oon vielä aika toipilaana synnytyksestä. Ihan turhaan pelkäsin ja panikoin mitään. Musta tuntuu jopa siltä, että mun kroppa näyttää jo nyt paremmalta mitä aiemmin, vaikka ei oo ees vielä palautunu synnytyksestä! Ja se tietty harmittaa,ettei voida ny hetkeen miehen kanssa sekstailla - tai ei yhdyntää :/ Mutta täytyy ny toivoa, että tää muutama viikko menis NOPEESTI! Synnytin alateitse, ja vaikka synnytys oli fyysisesti tosi raskas kokemus niin jotenki oon tosi onnellinen silti, että sain sen kokea. Ei jääny mitään traumoja tai ahdistusta. Ja vaikka mulle jouduttiin tekemään se eniten kammoamani välilihan leikkaus, eikä mikään ihan pieni sellainen, niin jotenki sekin tuntuu ihan "normaalille", ja toivon vaan että haava paranee pian. Loppuraskaus oli mulle oikeastaan parasta aikaa raskaudesta. Mulla oli vähiten niin fyysisiä kuin henkisiä vaivoja, ja pystyi oikeesti vähän nauttiakin. Mutta jotenkin en siltikään tuntenut juuri mitään syntymätöntä lasta kohtaan. Tai tottakai semmoista hellyyttä ja vastuuta, mutta en mitenkään kauheasti odottanut että "synny jo". Synnyttämään lähtiessä ei pelottanut, vaan olin aika tyyni. Jotenkin kaikki meni vaan niin kuin meni ja oli tarkoitettu, ei tuntunut mitenkään epämukavalta, vaikka tottahan kokemus oli rankka. Jotenkin se sitten sillä hetkellä tuntui tosi luonnolliselta. Tsemppiä kaikille negatiivisten tunteiden kanssa painiville! Vapaasti saa tuntea mitä haluaa, eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Ihan turhaan sitäkin stressasi, että kun pitäisi muka niin hehkuttaa ja hössöttää, mutta ei vaan irronnut. Nyt saa oikeesti kyllä nauttia tuosta pienestä tytöstä! Voi olla, että vielä on se suurin hormonimyrsky päällä, eli en nyt vielä pistä päätäni pantiksi etteikö tässä tulisi vielä murheitakin, mutta jos nyt oikeesti vaan yrittäisi nauttia tästä niin kauan kuin kestää! <3
  4. Ei kenelläkään olis tuoreita kokemuksia Seinäjoelta kerrottavaksi??
  5. Hyvä, että pääsit eroon tulehduksesta! Toivottavasti siellä sairaalareissustakin jo selvitty säikähdyksellä!
  6. Voi ny kurjuus! Mutta been there, kalanhaju oli täälläkin kyllä vieraana , ja siis olin IHAN VARMA, että on bakteerivaginoosi, mutta gyne kuitenkin mulla katsoi, että limakalvot näyttivät aivan terveiltä eikä ollut mitään tavallisesta poikkeavaa. Mutta siis välillä vieläkin saattaa tulla tuota hajua lievänä, tyyliin yhtenä päivänä ja menee sit sillä gynolactilla. Mut oon pistäny merkille, että jos emättimen ph heittelee niin hajua helpommin muodostuu. Mut siis ymmärrän täysin tuskasi, voi iljetys ja ällötys… Musta välillä tuntui, että se haju tuli ihan vaatteidenkin läpi jo. Mutta siis joo, ehkä kannattaa soittaa neuvolaan, koska jos se selvästikin bakteerivaginoosi on, niin tosiaan pitäis jo antibioottien auttaa, ja ehkä on tarve lisälääkkeelle. Ja suosittelen niitä gynolacteja tms vastaavia. Ei niistä haittaakaan ole. Ellei siis vielä ole ollut käytössä. Tsemppiä vaan!
  7. Just.. :/ Millä tavalla sait sen diagnoosin? Siis tekikö ihan jonkun testin? Sitä vaan, että mulla oli alkuraskaudesta valkovuoto tosi pahan hajuista, en nyt muista viikkoja, että mitä mahtoi olla silloin.. Mut muita oireita ei muistaakseni ollut. Gynen mukaan ei ollut tulehdusta kuitenkaan. Ja siis sitä kesti kyllä ihan viikkoja. Aloin sit syömään ihan tavallisia maitohappobakteereja joka päivä, syön edelleen. Lisäksi käytin emätinpuikkoja - niitä jotain tasapainottavia, gynolact muistaakseni merkki. Niillä gynolacteilla haju tasoittui, mutta tulee kyllä vieläkin välillä, tosin vähän erilainen kuin alkuraskaudessa. Valkovuotoa tulee ja on tullut koko raskausajan ihan älyttömän runsaasti, raivostustuttavaa! Pitäiskö sunkin käydä ihan gynellä? Mä kävin yksityisellä gynellä, kun en saanut rauhaa, ja mun mielestä neuvolalääkäri ei oikein osannut auttaa. Gyne lohdutti ainakin mua, että raskausaikana valkovuoto ja sen koostumus voi vaihdella tosi paljonkin, ilman että on mitään tulehdusta. Mulle on neuvolalääkäri sanonut jokaisella tutkimuskerralla, että "näyttää että sulla on hiivaa, kun on noin runsaasti valkovuotoa". Mulla ei mitään hiivan oireita kuitenkaan ole, ja gynekin sanoi tuohon kommenttiin, että raskausaikana ei voi valkovuodon koostumuksesta tai määrästä päätellä yhtään mitään. Mua oikeen ärsyttää, kun se neuvolalääkäri aina jauhaa siitä hiivasta - vaikka mulla on siis koko raskausajan ollut valkovuoto tosi runsasta, ja välillä tosiaan pahanhajuista. Oliko sulla jotain muita oireita paitsi se haju ja vuodon runsaus? Mä olin ihan helisemässä silloin alkuraskaudessa, kun olin tosiaan ihan varma, että mulla on tulehdus, kun vuodon haju oli tosiaan ihan samanlainen kuin bakteerivaginoosissa, joka mulla on kerran siis ollut. Mutta ei tosiaan ollut siitä kyse, mutta vaikka huojensi, niin ärsytti se vuoto kyllä todella lujaa, ja ärsyttää edelleen. Mut ne gynolactit ainakin auttaa kuuriluontoisesti siihen hajuun. Ja sitten tosiaan ylläpidollisesti silloin tällöin oon ite niitä käyttäny.
  8. Vähän jo huojentuneena sai lueskella tätä ketjua. Ilmeisesti aika monella seksi on palautunut normaalille tai jopa laadullisesti paremmalle tasolle synnytyksen jälkeenkin. Mua on plussasta asti huolestuttanut juurikin tää asia, että jos sitten repeää paikat niin pahasti, ettei tuosta toosasta enää ole mitään kunnollista jäljellä, että tuntuuko sitten enää mikään miltään kummastakaan, ja palautuuko ikinä enää paikat normaaliksi. Jossain vaiheessa mieskin niin "kauniita" juttuja kertoi - tiedä sitten mistä oli kuullut, tai kuinka monelta henkilöltä - että kestää KUUSI VUOTTA ennen kuin paikat palautuu, ja seksi ei tunnu sit enää miltään jne.. hmm. Jotenkin mulla oli tullut sellainen ajatus, että synnytyksessä kaikilla paikat sit repeää niin pahasti, että ei tarvii hyvästä seksistä enää haaveilla. Mutta täällä lueskellessa päättelisin, että ei sillä repeämisellä tai repeämättömyydellä ole niin edes vaikutusta välttämättä seksin laatuun ainakaan. Noh, täytyy toivoa, että minäkin pääsen synnyttämään asti ja vielä menisi synnytys hyvin, ja palautuisi makuuhuone-elämäkin vielä normaaleille raiteille kohtuu kivuttomasti.
  9. ^ No niinpä! Välillä tosiaan mietityttää, että onko oikeasti kyse rehellisyydestä vai haluaako vain loukata! En ymmärrä. Ei mulla itsellä ainakaan ole tarvetta jauhaa jatkuvasti jostakin, mistä en itse pidä. Tai jakaa FB:ssä jotain linkkejä tms. ja kirjoitella siellä. Kummallista käytöstä! Kun vertaa taas johonkin toiseen lapsettomaan ystävään, jolla on muutenkin elämäntilanne aika hankala ja parisuhteessa ongelmia, niin kuinka hän jaksaa kuitenkin olla iloinen ja onnellinen mun puolesta.
  10. Enpä mäkään oikein osaa mitään neuvoa sanoa aloittajalle, muuta kuin että reippaasti vaan kertoa kuinka asiat ovat. Tokihan se sitten tuntuu vähän pahalle, jos on nihkeä reagointi uutisiin, mutta minkäs sille voi. Ja just näin, että sitä sun omaa iloa omasta lapsesta ei voi kukaan ottaa pois! Mulla oli kans muutama sellainen vaikea kertominen, kun yhden kans just oltiinkin puhuttu, että lapsia ei varmaan ikinä tulla hankkimaan kumpikaan. Noh, toisin vaan kävi mulla kun löytyi se oikea mies. Tällä kaverilla ei ole siis miestäkään tällä hetkellä. Mutta suhtautui kuitenkin ihan kivasti ja asiallisesti! Ja on koko raskauden ajan suhtautunut. Sit pelkäsin vähän myös kertoa eräälle, kun he tosiaan kärsivät lapsettomuudesta, mutta hoitojen avulla onneksi raskautuivat ja saivat terveen lapsen! Mutta kun meillä kävi vähän niin, että vauveli sai alkunsa ehkäisystä huolimatta ja meistä tuntui tosi paljon siltä, että tää oli niin tarkoitettukin jne. Niin pelkäsin että miten tää lapsettomuudesta kärsinyt suhtautuu vauvauutisiin, mutta onneks kans oli ihana suhtautuminen ja on ollut mukana tosi paljon mun raskaudessa! Jätin tietty kuitenkin sanomatta, että kuinka helposti tulin raskaaksi. Yks kaveri suhtautuikin sit tosi nihkeästi. Se on kyllä naimisissa, mut ei ole lapsia, eikä kuulema haluakaan. Kyllä se onnitteli mut siitä lähtien siltä vaan on tullut tosi paljon kommenttia tyyliin "luojan kiitos meillä ei ole lapsia" ym. Tuntuu että sillä on jatkuva tarve korostaa, että ei voi sietää lapsia. En sit tiedä, olenko vaan herkempi nyt tämmöiselle, mutta ei se mun mielestä aiemmin ollut vähän väliä jotain tuommosta puhumassa. Eikä se kauheesti ole tosiaan kysellyt mitään, eikä varmaan ees tiedä millon tää lapsi on syntymäs. En nyt tarkoita että kaikkien pitäisi olla niin kiinnostuneita, mutta toki sitä toivoisi ystäviltä sellaista suhtautumista, että olisi ees iloinen toisen puolesta. Tai yrittäisi edes olla. Onneksi kuitenkin on niitäkin ystäviä, jotka ymmärtää ja tukee! Ne vaan tahtoo sit usein olla just niitä, kenellä on omiakin lapsia. Ja siis ymmärtäähän sen, että niitä lapsettomia ei välttämättä niin ne lapsiaiheet kiinnosta, joten väkisinkin jää vähän vähemmälle ne.
  11. Kiitos kovasti vinkeistä! Mä kirjaan nämä kyllä kaikki ylös. Kävin vähän jo bongailemassa vaippoja tänään kirpparilla, mut en ostanu vielä mitään. Ajattelin just, että voisin vuokrata vaippalainaamosta sitten alkuun ja kokeilla, että mikä sopisi meille!
  12. Laitanpa tännekin kysymystä, kun löytyi oikeen asiaan vihkiytynyt ketju! Eli mietin sellaista, että oletteko kestoilijat alkaneet heti esikoisesta kestoilun ja miten se käytännössä toimii siis se pesupuoli jne. Kun miehen serkku oli nyt todennut, että heillä kestoilu alkoi olla järkevää vasta toisen lapsen tultua. Että yhdellä lapsella ei kuulema maksa vaivaa. Mä en nyt sit oikein ole selvillä, että miten niin, mutta ilmeisesti tarkoitti sitä, että sitten niitä vaippoja pitää olla kauheat läjät. Paljonko niitä siis pitää olla? Tuleeko se koneellinen sitten helposti täyteen - ilmeisesti siis vaippapyykki pestään vain vaippapyykkinä? Oon ihan ummikko, en vielä ole siis kauheasti asiaan perehtynyt, lähinnä nyt vasta alkanut lueskella tuolta kestovaippainfosta ja esikoinen tosiaan tulossa, joten ei nää vaippa-asiat nyt muutenkaan ole millään tavalla hallussa. Kestovaippailu kuitenkin ajatuksena tuntuisi jotenkin mukavemmalta kuin kertisvaippojen käyttö. Siis ihan senkin takia, kun eikö ne kertisvaipat ole ihollekin ihan kauheita, itseä ainakin tuskastuttaa ajatuskin semmoisesta hiostavasta töökistä pepun ympärillä kun jo kuukautissuojatkin tuntuu kidutukselta. Vähän nyt eri juttu, mutta kuitenkin.
  13. ^ Kinuski, jaksuhalit sinne!! Kuullostaa niiiiiiin tutulta nuo sun ajatukset. Mä olin ekalla kolmanneksella ihan kauhusta kankeana, siis toki myös jollain tavalla onnellinenkin, mutta pääasiassa mun olo oli ihan kauhea. Fyysiset oireet ei kyllä helpottanu oloa todellakaan. Keskiraskaus ei ollut oikeastaan sen kummempi, välillä oli hyviä ja välillä huonoja päiviä. Mutta voin ihan myöntää, että välillä oli ihan niitä huonoja viikkojakin, jolloin olin oikeasti jopa masentunut, itkeskelin vähän väliä ja enimmäkseen salaa, koska en halunnut miehen näkevän miten onneton olin, koska pelkäsin jotenkin, että se luulee, että en ole onnellinen enkä halua lasta. Vaikka siis syvällä sisimmässäni jollain tasolla olin onnellinen, mutta ne hormonitko sen sitten tekee vai mikä, mutta ihan järkyttävää oli kyllä välillä. En tiedä mahdoitko lukea mun kirjoituksia tuolta aiemmilta sivuilta, mutta siis me tultiin kans vähän vahingossa raskaaksi, eikä tosiaan mitään teinejä enää ollakaan, että tavallaan mun osalta vähän oli jo aikakin. Miehellä siis on jo yksi lapsi. Nyt on taas ollut parempaa aikaa muutaman viikon verran ehkä. Mähän en alussa halunnut kans tehdä mitään hankintoja, ei voinut vähempää kiinnostaa. En halunnut edes puhua raskaudesta kenellekään, en edes ystäville. Mä en halunnut vaan kuulla niitä onnitteluja ja ihkutuksia. Jossain vaiheessa toki lähimmille ystäville kerroin, mutta mä en ole oikein missään vaiheessa koko raskaudessa ollut sellainen, että olisin kauheasti vauvasta tai jostain hankinnoista puhellut kenenkään kanssa. En vain ole halunnut. Hankintoja ollaan alettu nyt tässä vaiheessa kyllä tehdä, tai ollaan saatu oikeastaan kaikki, että missään shoppailemassa ei olla todellakaan käyty. Mutta nyt tällä hetkellä musta on alkanut jopa tuntua, että nyt olisi ihan mukavakin jo lähteä vähän kaupoille, itkuhälytin pitäisi ostaa jne. Viimeksi eilen kuitenkin itkin miehelle, että minkähänlainen tästä lapsesta tulee, kun tää koko raskaus on ollut yhtä rääkymistä ja paskaa, ja miten paha olo mulla välillä on, kun pitäisi olla niin onnellinen raskaudesta, mutta mua vaan itkettää ja ahdistaa. Mies sanoi siihen, että kyllä on muillakin vaikeaa ja ihan tulee normaaleita lapsia, niistä tunteista ei vain puhuta ääneen ja asetetaan paineita, että kaikki pitäisi olla ihanaa vaikka oikeasti onkin yhtä helvettiä. Jotenkin mulla on nyt alkanut tosiaan olla vähän parempi olo, eikä niin enää ahdista jatkuvasti. Toki on huonoja päiviä, ja ei ole kauaakaan, kun mulla oli ihan kauhea masennusvaihe, joka kesti varmaan pari viikkoa. Rääyin varmaan joka päivä, kaikki mahdollinen ahdisti ja suretti. Mutta nää kaudet olleet niin tuttuja, että silloinkin vaan sitten ajattelin, että menisi jo ohi, että voisi taas olla vähän iloisempi. Viime viikolla sain jopa haettua äitiysavustuksen ja muutenkin vähän järjesteltyä asioita, mikä taas kevensi mieltä. Noniin, menee nyt ihan jaaritteluksi, mutta pointtina siis se, että koita jaksella vaan ja ei raskaudesta ole pakko ihkuttaa ja iloita, varmasti siitä joidenkin ihmisten arvostelun saa päälleen, mutta mulle on yllättävän moni äiti kuitenkin todennut (siis niistä kenelle olen uskaltanut suoraan sanoa, että vituttaa koko raskaus), että ymmärtävät kyllä hyvin ja kertoneet omia kokemuksiaan ja kauheita tunteitaan, tai kuinka pikkuvauva-aikana on käynyt mielessä jopa jättää vauva itkemään ja itse lähteä talosta pihalle. Että kaikki tunteet ovat kyllä sallittuja, ne kaikista kamalimmatkin, ei ole kenelläkään arvostelemista ja puuttumista niihin. Joistakin on vaan mukava näemmä esittää sitten niin täydellistä äitiä, ja miten kaikki on niin ihanaa!! Mä kans jossain vaiheessa olen ajatellut, että jos tämä lapsi olisi oikein tekemällä tehty ja toivottu, niin mulla olis varmasti erilaiset fiilikset. Mutta ei se tosiaan niin välttämättä ole. Varmasti suurimmalla osalla on pelkoja ja ahdistuksia, etenkin meillä esikoista odottavilla. Varmasti tulee mieleen, että en haluakaan vauvaa, ja voi kauheaa, kun sitä niin kauan on odotettu jne. Vaikka meilläkin kävi tämä raskautuminen vähän vahingossa, niin silti miehen kanssa odotetaan vauvaa tulevaksi, ja vaikka musta on välillä tuntunut ihan kauhealta ja joskus jopa toivonut keskenmenoa, niin silti olen onnellinen meidän rakkauslapsesta, joka masussa kasvaa, sillä sitä hän todellakin on. Sekavia on nämä raskausajan mietteet ja tunteet, ei voi muuta sanoa. Mies sanoi jotenkin tosi osuvasti eilen, että raskaus- ja pikkuvauva-aika ovat kaikista kauheinta, mutta samalla ihaninta aikaa. Ja se on varmasti ihan totta. Vielä täytyy sanoa, että mua kans pelottaa se synnytyksen jälkeinen aika, että tuleeko mulle sitten se synnytyksen jälkeinen masennus, koska oon nyt jo ollut vähän väliä masentunut. Mutta sitten olen ajatellut, että varmaan sekin sitten menee ohi, aivan kuten nämä mun masennuskaudet nytkin, kunhan vaan muistaa, että ei syyllistä itseään mistään ja ajattelee, että nämä nyt vain on läpikäytävä, ja kyllä se olo vielä helpottaa varmasti. Jaksamista vaan sinne kaiken keskelle! Tää ketju ja muutenkin koko foorumi on ollut mulle kyllä jonkin asteinen pelastus, koska ihan kaikkea en tosiaan ole halunnut miehellekään sanoa, koska en ole halunnut hänen mieltä pahoittaa. Että kannattaa kirjoitella tuntojaan, se helpottaa! Ihana kuulla! Siis että vauvan syntymä paransi mielenterveyden ja vauva-aika ollut yhtä juhlaa verrattuna raskauteen! Välillä on käynyt itsellä mielessä, että oonko mä enää tervepäisten kirjoissa tän raskauden jälkeen…Ja just tuo, kun mä en ole kans halunnut nähdä ihmisiä oikeastaan koko aikana, oon tönöttänyt yksin tosi paljon, koska en ole halunnut lähteä mihinkään kyläilemäänkään ja mies on sitten elänyt ihan normaalisti. Synnytys kans hirvittää, en oikein pysty edes ajatella koko asiaa, enkä lukea mitään infoja aiheesta. Ahdistaa niin pirusti kaikki mahdollinen siihen liittyvä. Hyi! Voi olla, että tuosta pelkopolista olis mullekin hyötyä, mutta en tietenkään saa suutani auki neuvolassa, kun en yhtään luota siellä henkilökuntaan ja tuntuu, että ne sitten vaan vähättelee. Ei mua ees se kipu niin pelota, mutta se tilanne ihan kaikkinensa, ja mitä jos jotain menee pieleen ja eniten mua oikeasti iljettää se, että miten paikat repeää ja sitten on pilalla kaikki, eikä seksikään varmaan tunnu enää sen jälkeen miltään. Pinnallista varmaan, mutta ei voi mitään, kun tämmöseltä tuntuu. Noh, ehkä siitäkin sitten vielä jollain ilveellä selviää.
  14. Saan mä sanottua aina, mutta siitä tulee sitten yleensä jonkunlainen taistelu, koska mies närkästyy ja sitten tulee riita. Oon kyllä miettinyt tuota paperille kirjoittamistakin, ja se varmaan jossain kohtaa sitten pitääkin tehdä. Sitten just ei tule sitä ensimmäistä puolustusreaktiota siinä ja ala heti kiukutella. Tuntuu oudolta, että mies jossain asioissa tosiaan käyttäytyy tuolla tavalla, kun on kyllä järkevä muuten ja osaa ottaa vastuun jne. Mutta ehkä se tosiaan ottaa kaiken lapseen liittyvän asian sitten jonkinlaisena arvosteluna jostain syystä, ja siksi heti kimpaantuu. En keksi oikein mitään muuta järkevää syytä.
  15. Joo, sanos muuta, en tiedä mikä siinä on niin hankalaa. Sanon kyllä mielestäni ihan asiallisesti aiheesta, en siis haasta riitaa tms. Silti siitä seuraa aina jonkun asteen taistelu. Mut ehkä mies ottaa sen tosiaan jonkinlaisena arvosteluna, ja siksi kimpaantuu, en oikein muutakaan selitystä keksi. Mä olen muutamia kertoja ottanut asiaa puheeksi, ja aina on ollut sama juttu. Hankalaa enkä haluaisi aina samasta asiasta motkottaa. Toivon vaan, ettei se sitten meidän yhteisen lapsen kanssa ole aina sama juttu. Kyllä mies ainakin nyt vielä sanoo, että hän on kyllä sitten vauvan kanssa jos mulla on jotain, ja että vuorotellen voi pitää vapaata jne. Mä vaan epäilen, että onko mulla sitten niin haluja mihinkää erityisemmin lähteä, kun ei ole kovinkaan montaa ystävää edes ja täällä nyt ei mitään harrastusmahdollisuuksiakaan oikein ole. Että taitaa olla lenkit koiran kanssa mun ainoat omat menot. Hurjaa! No, turha maalailla piruja seinille etukäteen. Tuo on niin hankalaa, jos ei saa nukuttua. Mulla nyt ei niin väliä enää, kun ei tarvi aamulla herätä töihin, vaikkei niin saisikaan nukuttua. Kiva sit vielä väsyneenä yrittää vääntää niitä kotihommia yms. Että jaksuja vaan sinnekin! <3 Ihana, kun sun mies edes vähän tekee jotain - meillä tainnut jäädä pääpiirteissään mun vastuulle aika moni juttu. Mutta mun pitäis itekin vaatia enempi eikä aina itse tehdä. Ja kyllähän mies nuo autot sun muut yleensä hoitaa ihan hyvin.