Alexandra89

Kiitos paljon Bettylle ja Makille, olo on nyt paljon parempi kun tietää ettei ole aivan viallinen näiden fiilisten kanssa ja että ne menee ajan kanssa ohi. Olette kyllä kultaisia!

Kiitos paljon Betty84! Olemmekin noista kasvatukseen liittyvistä asioista miehen kanssa puhuneet ja jonkin verran tytönkin kanssa edistyneet sillä saralla, kun mies on alkanut vaatia häneltä edes hieman enemmän. Mieheni on vain ja ainoastaan iloinen siitä, että minäkin "puutun" tytön kasvatukseen, koska monia asioita mies ei ole tullut edes aiemmin ajatelleeksi. Kuitenkin koen jotenkin raskaaksi kaikenlaisen komentamisen ja muun kurinpidon, kun se olisi minusta pääasiassa miehen tehtävä... Senpä takia miehen kanssa onkin hieman hankala puhua näistä asioista, kun luulee heti minun pitävän häntä huonona isänä, mikä ei tosiaankaan pidä paikkaansa. Onneksi mies on kuitenkin erittäin joustava ja ymmärtää pointtini kasvatuksessa. Hän on vain ymmärtääkseni itsekin ollut lapsena hieman "vapaalla kasvatuksella", eikä ehkä siksi ymmärrä edes huomata kaikkia minua ärsyttäviä asioita tytön käytöksessä tms. Löysinpä muuten sinusta kohtalotoverin! Meilläkin miehen likka on oikeen sellainen pikkuprinsessa, jolla kaiken pitäisi olla vaaleanpunaista kumisaappaita myöten ja Hello Kitty-oksetusta pitää puskea joka paikkaan. Ei oo helppoo meilläkään...

Niin ja lisämaustetta ahdistukseen tuo tosiaan vielä se, että haluan niin kovasti poikalasta, että uskon romahtavani lopullisesti laitoksella, jos syntyykin tyttö. Olen kaiken kuvitellut ja suunnitellut poikalapsen varalle, enkä tiedä mitä teen jos saankin tytön. Olen varmasti maailmankaikkeuden syntisin ja paskin raskaana oleva.

Etukäteen jo varoituksen sana kaikille, että tästä saattaa tulla piiiitkä avautuminen... Taustalla minulla on mm. vaikeaa masennusta, ahdistushäiriötä, syömishäiriöitä ja alkoholiongelmia. Tälläkin hetkellä olen hoitosuhteessa mielenterveyspuolella (lähinnä vaikean masennuksen takia). Aloittamani lääkitys auttoi merkittävästi olotilaani, mutta lopetin sen yhteisymmärryksessä psykiatrin kanssa hyvin pian näiden raskaustoiveiden tultua mukaan kuvioihin. Pystyn käymään töissä ja ainakin suurin piirtein hoitamaan velvollisuuteni myös kotona ainakin toistaiseksi. En voi silti hyvällä tahdollakaan väittää olevani onnellinen tai terve. En ole koskaan halunnut lapsia ja olen jo vuosia sitten päättänyt meneväni välittömästi sterilisaation sen ollessa iän puolesta mahdollista. En myöskään tule lasten kanssa toimeen, vaan koen oloni lähinnä vaivautuneeksi heidän seurassaan. Toiset sanovat minua "lastenvihaajaksi", mitä nyt en aivan täysin allekirjoita, mutten kyllä kielläkään. Pienistä vauvoista kuitenkin pidän ja niiden kanssa tulen toimeen. Vuoden 2011 lopulla tulin "vahingossa" raskaaksi johtuen huolimattomasta ehkäisystä. Olimme tuolloin seurustelleet mieheni kanssa muutaman kuukauden ja juuri muuttaneet yhteen. Pääni meni raskaudesta aivan sekaisin ja vaikka tiesin keskeytyksen olevan ainoa oikea vaihtoehto, niin harkitsin hormonihöyryissäni jopa lapsen pitämistä. Keskeytykseen kuitenkin lopulta päädyin, mutta joku tuossa raskaudessa selvästi muutti ajatusmaailmaani. Koin tuolloin aivan suunnatonta rakkautta sitä muutaman viikon ikäistä alkiota kohtaan, enkä millään olisi halunnut "tappaa" sitä. Joku ruuvi päässäni varmaan napsahti pois paikoiltaan, kun tuosta lähtien olen ollut enemmän ja vähemmän vauvakuumessa. Minusta tuli täti viime vuoden lopulla, ja vauvan nähtyäni oli peli lopullisesti menetetty. Ehdotin miehelleni, että voisimme alkaa tämän vuoden alussa yrittää lasta ja niinhän siinä sitten kävikin. Mies oli aluksi todella epäuskoinen koko hommasta ja minun asenteeni lapsiin tietäen piti minua lopullisesti seonneena, mitä varmasti myös olin. Sukuni hedelmällisyyden tuntien olin aivan 100 %:n varma, että heti ensimmäisellä yrityskerralla tärppäisi. Raskautuihan minua lähes 10 vuotta vanhempi siskonikin heti lopetettuaan e-pillerit, eikä minulla edes ollut hormonaalista ehkäisyä ennen yrityksen aloittamista. Leijailin koko tammikuun vaaleanpunaisissa vauvahaaveissani, ostin vauvanvaatteita ja äitiyskirjoja, vietin päiväni vauvafoorumeilla enkä yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Sitten tuli isku vasten kasvoja, kun en tullutkaan heti raskaaksi. Huhtikuun lopussa, neljännen yrityskierron lopussa tein Clearbluen raskaustestin, joka antoi vastaukseksi: "Raskaana 1-2". Olin noina muutamana tuloksettomana kuukautena hiljalleen menettänyt toivoani, lannistunut ja lisäksi saanut oman järkeni takaisin. En ollut enää lainkaan vauvakuumeessa, vaan pidin koko yritystä aivan naurettavana ideana, jossa ei ole mitään järkeä. Taisin mä hetken hymyilläkin tuon "positiivisen" tuloksen jälkeen, mutta hyvin pian iski ahdistus, epäusko ja pelko tulevasta: "Miks just vappuna, ku ollaan lähdössä risteilyllekin?" "Mitä järkeä viikonlopuissa enää on, kun ei saa vetää perinteisiä perjantaiperseitä?" "Vittu mä joudun lopettaa röökin poltonkin." "Kukaan ei enää kutsu meitä mihinkään." "Meidän koko elämä ja parisuhde menee päin helvettiä." "Tätä tulen katumaan loppuikäni." "Tulispa keskenmeno." "Miten mä jaksan hoitaa vielä eläinten, kodin, miehen, koulun ja töiden lisäksi vielä pennunkin!?" "Lapsen elämä tulee olemaan pelkkää paskaa, kun ei meillä ole edes rahaa." "Joudun elämään loisena miehen siivellä ja olen loppuikäni velkavankeudessa." "Lapsesta tulee varmasti vammainen tai jotenkin muuten viallinen." "Mies varmasti vaihtaa mut toiseen, ku mun kroppa on aivan pilalla ja muutun rumaksi." "Nyt pitäisi vähintään leijailla pilvissä onnesta ja mä vaan parun kurjaa elämääni?" Lisäksi en ole vielä edes saanut tupakanpolttoa loppumaan ja tunnen oloni siitä aivan surkeaksi. Mieheni vielä välillä kääntää veistä haavassa tokaisemalla jotain tyyliin: "Taasko sä myrkytät meidän toukkaa?" Ihan ymmärrettävää, kun minäkin sanoisin varmasti todella pahasti hänen paikallaan. Kaikesta tästä syyllisyydestä huolimatta en vain saa tarpeeksi voimaa lopettaa. Miehelle en oikein voi puhua tuntemuksistani, kun hän heti luulee etten haluakaan lasta ja ehdottaa itku silmässä aborttia. Miehelle erityisen raskaaksi tämän tekee varmasti myös se, kun hänellä kesti ex-vaimonsa kanssa vuosia saada lapsi ja sitä pidettiin jopa mahdottomana (ex-vaimon lukuisat ongelmat). Useampia lapsia mies olisi halunnut jo aikoja sitten. Haluaisin todella olla se onneaan hehkuva odottaja, enkä tällainen viallinen raskaushirviö, mutta minkäs teet... Kirsikkana kakun päällä on vielä tämä meidän uusperheviritelmä. Miehen ala-asteikäinen tyttö on meillä vähintään joka toinen viikonloppu, eikä niissä vierailuissa muuten mitään ongelmaa olisi, mutta kun tyttö on mun silmissä kasvatettu ihan kieroon! Miehen (ja hänen ex-rouvansa) kasvatustekniikat on muutenkin aivan erilaisia kuin omani. Kaikki annetaan periksi, mitään ei vaadita, annetaan käyttäytyä vieraillakin ihan miten sattuu, ei ole opetettu edes alkeellisimpia käytöstapoja, annetaan pelata Pleikkaria ja tietokonetta tuntikaupalla, ei välitetä elokuvien/tv-ohjelmien ikärajoista jne... Likan persekin pyyhittiin niin kauan, kunnes minä tulin kuvioihin ja "nätisti" sanoin asiasta (tyttö tuolloin ekaluokkalainen). Niin ja suurimpana ongelmana se, että heidän perheessään ei ole opetettu puhumaan asioista, kun edes vanhemmat eivät osanneet keskustella mistään asiallisesti. Tyttö on oppinut patoamaan kaikki tunteensa (mm. pidättelee itkua, menee omiin oloihinsa eikä kerro mikä on hätänä), eikä hän myöskään kysyttäessä osaa sanoa mihinkään asiaan mielipidettään (kuten ei isänsäkään). Omassa perheessäni sen sijaan on AINA puhuttu arimmistakin asioista avoimesti ja meidät on opetettu selvittämään asiat keskustelemalla. Haluan todellakin, että myös tuleva perheenjäsenemme oppisi nuo taidot ja lisäksi myös ne käytöstavat ja muut tärkeinä pitämäni asiat, joilla taas miehelle ei juurikaan tunnu olevan merkitystä...

Näytin miehelle, otin kuvan ja heitin roskiin. Eipä tulisi mieleenikään säästää mitään kusista tikkua.

- Virtsatulehdusoireet - Vessassa juokseminen - Rintojen aristaminen myöhemmin kuin normaalissa kierrossa - Tupakka alkoi maistua kitkerälle - Jatkuva jano, heräsin juomaan myös yöllä

Pregcheckillä hailakka viiva (ei miehennähtävä) kp31/28-30, CB:n digillä positiivinen kp33.

Tällä hetkellä ihan vaan toukka. Masuasukiksi, salamatkustajaksi tai muuksi yhtä oksettavaksi en kutsuisi ikinä.

Meidän perheeseen kuuluu tällä hetkellä mieheni ja minun lisäksi miehen ala-asteikäinen tytär edellisestä liitostaan. Meillä tyttö on pääasiassa joka toinen viikonloppu ja puolet pidemmistä lomista. Miehen exään meillä on vihdoinkin pitkien taisteluiden jälkeen asialliset, mutta kuitenkin viileähköt välit. Vähän kauhistuttaa jo etukäteen, kun ollaan nyt miehen kanssa yritetty lasta muutama kuukausi, että miten mahtaa miehen tytär ja varsinkin exä suhtautua asiaan, kun vauva jossain vaiheessa päättää tulla... Exällä ja miehellä oli ongelmia lapsettomuuden kanssa ja tytär ilmoitti tulostaan vasta vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen. Saattaa siis olla exälle aika kova pala, kun raskaudun. Hän närkästyi selvästi jo aikaisesta kihlautumisestamme, kun itse sai miestä vongata kihloihin pitkään. Saa nähdä, että millainen sota mun raskaudesta tulevaisuudessa syntyy... Miehen tytär on nätisti sanottuna hieman paapottu perheen ainoana lapsena. Hän on myös isovanhemmilleen ainoa lapsenlapsi eli on saanut kaikkien jakamattoman huomion aina. Tyttö passuuttaa läheisiään ihan 6-0. Mummi ja äitinsä ovat mm. pyyhkineet tytön perseen vielä hänen ollessaan 7-vuotias. Kaikki on annettu periksi ja tyttö on ollut ns. vapaalla kasvatuksella. Tytölle ei ole opetettu edes peruskäytöstapoja kuten kiittäminen ja pyytäminen. Miehen ja minun kasvatustyylit poikkeavat siis hyvin paljon toisistaan ja myös tästä tulee epäilemättä ongelmia tulevaisuudessa. Voisin kuvitella tytön olevan aluksi ehkä välinpitämätön ja vauvan synnyttyä varmasti mustasukkainen. Tyttö kuitenkin rakastaa lastenvaunuja, rattaita ja nukkeja eli siinä mielessä saattaa jopa innostuakin vauvan hoidosta. Katsotaan nyt, mihin tilanne kehittyy. Tulen sitten ilmoittelemaan, kun asia on ajankohtaisempi.

Olen nähnyt unta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvoista useampaankin otteeseen. Usein olen unessa huomannut olevani raskaana vasta synnytyksen alkaessa. Kerran synnytin ämpäriinkin. Olen myös unessa unohtanut vauvan johonkin, kun en muistanut koko lapsen olemassaoloa. Toivottavasti ei tule toteutumaan kuitenkaan oikeassa elämässä.

Sid: Oli kyllä aivan kuin mun kirjoittama teksti jokaista kohtaa myöten! Itse en edes aio hankkia mitään äiti-kavereita, kun en pääsääntöisesti naisten seurassa viihdy...

Itse en aio antaa lapseni leikkiä pyssy- tai taisteluleikkejä. Mielestäni ne tekevät väkivallasta normaalia/hyväksyttävää lapsen silmissä.

Kaksikerroksisessa omakotitalossa (noin 200 m2) vuokralla hehtaarin tontilla. Pari tallia eläimille ja ratsastuskenttä löytyy pihasta.

Mun mielestä marraskuu on syksyä. Suomessa on neljä samanpituista vuodenaikaa. Talvi: joulu-helmikuu, kevät: maalis-toukokuu, kesä: kesä-elokuu, syksy: syys-marraskuu.

Riippuu meillä lähinnä lapsen/lasten sukupuolesta. Jos ensimmäinen on poika, niin saatetaan tyytyä yhteen tai sitten tehdään vielä toinen lapsi ekalle kaveriksi eli yhteensä kaksi. Jos aluksi syntyy tyttö/tyttöjä, niin ollaan päätetty vääntää, kunnes se poika saadaan.