Sopa

Hei, ei ole varsinaista omaa kokemusta, mutta olen kuullut useammasta tapauksesta, jossa odottava äiti sanoi neuvolassa, että ei halua alatiesynnytystä -> ohjattiin pelkopolille -> kävi läpi kaikki pelkopolin vastaanotot rauhallisesti ja asiallisesti -> pysyi kannassaan, että ei vieläkään uskalla synnyttää alateitse -> sai suunnitellun sektion. Sitten olen myös toisaalta kuullut, että esim. tilanteissa joissa äiti on pelännyt alatiesynnytystä perätilan tai vauvan ison koon takia, on äitiä voimakkaasti painostettu ja syyllistäen yritetty saada suostumaan alatiesynnytykseen. Mutta ei silloinkaan painostukseen tarvitse suostua. Minusta et ole lainkaan itsekäs, eihän pelko ole itsekästä! Eikä mielestäni liity mitenkään itse äitiyteen tai lapsen haluamiseen. Itse en taas missään nimessä haluaisi sektiota, ja jos kolmannen saisin niin pelkäisin sektioon joutumista, mutta mielestäni äidin pelon pitäisi syy suunniteltuun sektioon. Tsemppiä!

Meidän molemmat lapset ovat/ovat olleet tuollaisia, vaikka mies on molempien kanssa ollut vuoden kotona (minä vain vähän kauemmin). Esikoisella tämä minun suosiminen on hieman tasoittunut nyt, kun hän on lähemmäs 8v Mies on tällä hetkellä hoitovapaalla 2v:n kanssa ja minä en saisi mennä minnekään tytön mielestä. Kaikkiin hoitotoimenpiteisiin, nukutukseen, ulos ym. yrittää saada minut. Jos istumme vierekkäin, saattaa pitää hihastani ja ilmoittaa hellästi hymyillen, että "minä pidän äidistä kiinni" Mies on siis aina hoitanut lapset hyvin, leikkii ja huomioi paljon, on lempeä jne. jne. Ja minulla on aina ollut omia menoja, en ole ollut symbioosissa lasten kanssa vuosikausia. En kerta kaikkiaan tajua, mistä tämä johtuu. Miestä käy sääliksi, vielä kun on todella hyvä isä. Mutta minullakin on rankkaa, kun koen, että lapsia (tai no, kuopusta enää nykyään) stressaa/ahdistaa aina kun menen jonnekin. Isä kyllä kelpaa hyvin kun olen poissa, mutta pienempi osoittaa selvästi, että preferoisi minua.

Emme kysyneet sukupuolta etukäteen kummastakaan. Minulla oli "must have" nimi (tai oikeastaan toisiinsa sopivat 2 nimeä) tytölle ollut jo kauan, ja mies piti niistä, joten oli selvää, että tyttö saisi tämän nimen. Esikoinen osoittautui kuitenkin pojaksi. Minulla oli suosikkinimi valmiina myös pojalle, mutta mies ei sitä hyväksynyt joten mietimme nimeä vielä esikoisen syntymän jälkeen, mutta reilusti ennen nimiäisiä nimet (2 kpl) olivat jo selvillä. Kun toka oli sitten tyttö, niin hän sai tuon pitkäaikaisen suosikkinimeni joka oli siis valmiina odottamassa.

Molemmista tuli noin 18 kg. Lähtöpainoni oli kyllä aika alhainen, mutta aika hurja määrä silti. Ekalla kerralla lähtivät "itsestään" puolessa vuodessa, tokalla kerralla meni 1.5 vuotta ja vaati vähän toimeliaisuutta.

Toivottavasti loppuvat pian, Blixen! Onnea vauvasta <3

^Sympatiaa. Mulla oli aika karmeat jälkisupistukset esikoisen jälkeen ehkä viikon verran, erityisesti imettäessä. "Kaikki" sanoivat, että ne sitten pahenevat seuraavan lapsen kohdalla, mutta tokan jälkeen niitä ei tullut lainkaan! Muoks. mulla ei tullut harjoitussupistuksia kummastakaan ja tosiaan ekasta (käynnistetty synnytys) hirveät jälkisupparit ja tokasta ei lainkaan.

Hmm...tuohon kysymykseesi en osaa ihan vastata. Ylipäätään vauvat osaavat yleensä kääntää päänsä niin, että saavat ilmaa (eli kuvittelisin, että riski on enemmän siinä, jos vauva ei ylipäätään saa käännettyä päätään sivulle jostain syystä). Mä olen laittanut patjan, muovifroteen (ei koko patjan peittävää vaan sellainen 30cm x 30cm ehkä), petauspatjan ja lakanan. Mun lapset eivät ole riuhtoneet näitä koskaan, mutta tottahan se, että jotkut vauvat ovat hyvin vilkkaita nukkujia.

Esikoisen synnytyksestä on vaikea sanoa. Hänhän ei ollut lainkaan lähtenyt syntymään edes 42+1 (siis mitään synnytyksen alkuun viittaavaa ei ollut tapahtunut) kun synnytys käynnistettiin. Käsittääkseni tuon jälkeen alkaa olla suuri riski, että istukka lakkaa toimimasta, eli vauva olisi voinut kuolla kohtuun. Ja minä mahdollisesti perässä, jos synnytys ei olisi koskaan käynnistynyt. Voiko niin edes käydä, olisi kiinnostava tietää... Tokan synnytyksestä uskon, että olisimme molemmat selvinneet hengissä ja terveinä. MItään ongelmia ei ollut ja kätilökin vain otti vauvan vastaan. Mutta otin mielellään epiduraalin kyllä

Mun on hirveän vaikea uskoa, että ainakaan pieni (alle 6kk) vauva saisi sieltä petarin (ja itsensä) alta vedettyä sen muovin naamalleen. Mä en vaan näe, miten tuo voisi käytännössä tapahtua (toki kaikki on mahdollista, mutta...). Ja isompi vauva jos tässä onnistuu niin uskon, että saa sen sitten poiskin. Voithan laittaa vielä aluslakanan, jossa on kuminauhat kulmissa, joka menee myös patjan ympäri.

Tuli tuosta identiteettiasiasta mieleen, mitä kommentoit toisessa ketjussa. Sehän on hyvin yksilöllinen ja henkilökohtainen asia, mutta oma kokemukseni on, että äitiys ei ole osa identiteettiäni. Minä olen minä, olen äiti, mutta ensisijaisesti olen oma itseni. Ja olen siis (omasta mielestäni ) erittäin omistautuva äiti ja koen äitiyden ihanana ja hauskana asiana, parhaana elämässäni. Rakastan lapsiani suunnattomasti. En ole ollut kummastakaan erossa pitkiä aikoja koskaan, ja molemmat on hoidettu/hoidetaan kotona n. 3-vuotiaiksi. Mutta se miten näen ja koen itseni ei ole riippuvainen siitä, että olen äiti. Uskon, että itsenäinen ihminen, jolla on selkeä minäkäsitys ja hyvä itsetunto, ja joka pystyy jakamaan vanhemmuuden lasten toisen vanhemman kanssa, ei "menetä" itseään äitiyden myötä eikä "sulaudu" lapsiinsa. Tosin: mielestäni vauvavuoden aikana tietynlainen sulautuminen on normaalia ja jopa kannatettavaa. Tai siis, ei kannata ahdistua siitä jos ensimmäisten 6-12 kuukauden aikana on hyvin sidoksissa vauvaan joko käytännön syistä tai henkisesti. Se on mielestäni täysin normaalia ja sille kannattaa "antautua", se on lyhyt, ohimenevä vaihe joka ei tee kenestäkään identiteetitöntä, epäitsenäistä maatuskaa.

Esikoisesta en osannut toivoa sukupuolta, kun oli jotenkin niin valtava juttu ylipäätään se, että saadaan lapsi. Esikoinen on poika ja aivan mahtava tyyppi. Tokasta en mielestäni toivonut myöskään kumpaakaan, mutta toisaalta olen aina toivonut saavani molempia sukupuolia, joten kai ainakin alitajuisesti vähän toivoin tyttöä ja tyttö tuli. Jos kolmatta ryhdytään hankkimaan ja vielä onnistutaan, niin hullua kyllä, ekaa kertaa toivoisin varsinaisesti sukupuolta, eli toista tyttöä, ihan käytännön syistä: tokalle ja kolmannelle tulisi pienempi ikäero kuin ekalle ja tokalle ja asuisivat todennäköisesti samassa huoneessa pitkään.

Mun synnytyksissä ei ole käsittääkseni ollut opiskelijaa, mutta opiskelijan läsnäolo olisi mun mielestä täysin ok, enkä kehtaisi enkä haluaisikaan sitä kieltää. Ekassa synnytyksessä oli käsittääkseni vastavalmistunut kätilö kokeneemman kätilön kanssa, ja tämä vastavalmistunut teki useimmat toimenpiteet, esim. ompeli minut (opiskelijaa ei kai laitettaisi vielä ompelemaan?)...siinä ehkä vähän toivoin, että se kokeneempi olisi hoitanut homman, varsinkin, kun se tuntui olevan hankalaa ja tätä nuorta kätilöä piti koko ajan opastaa no, hyvin paranin joka tapauksessa ja jonkunhan täytyy olla ensimmäinen potilas jokaiselle kätilölle. Tokassa synnytyksessä salissa oli vain yksi kätilö (anestesialääkäri kävi laittamassa epiduraalin) koko ajan (paitsi siinä lopussa tuli toinen niin kuin on tapana), ja se oli kyllä ihanan rauhallista.

Onnea matkaan, winku! Hyvä, että sait tehtyä päätöksen, joka tuntuu oikealta, vaikka varmasti tilanne oli ja on rankka. En tarkoita missään nimessä vähätellä tunteitasi, mutta olet kyllä sen verran nuori, että sinulla on erittäin hyvät mahdollisuudet löytää sopiva kumppani ja saada lapsia, vaikka hoitojakin tarvittaisiin. Itselleni tuo olisi myös ollut oikea ratkaisu, koska uskon, että olisin katkeroitunut miehelle siitä, että tämä ei ole valmis edes yrittämään.

Nuo ovat ihan ymmärrettäviä ja varmaan yleisiäkin pelkoja. Kukaanhan ei voi ennustaa tulevaa, eli ei voi "luvata" sinulle, että kaikki menee hyvin. Mutta jos tilastoja ajatellaan, niin käsittääkseni kuitenkin suurin osa vanhemmista on onnellisia ja parisuhde voi hyvin. Omalla kohdallani olen tullut vain onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi lasten syntymän jälkeen, en masentunut, kroppa on paremmassa kunnossa kuin ennen esikoista (ihan tosi), vaikka sain esikoisen 30v ja tokan 35v. Tunnen myös tulleeni "enemmän omaksi itsekseni" lasten jälkeen, mikä todennäköisesti liittyy lisääntyneeseen itsevarmuuteen ja itsetuntoon (voi johtua myös vanhenemisesta, ei äitiydestä). Ja itselleni lasten saaminen on ollut paras päätös ikinä, lapset ovat tuoneet suunnattomasti onnea. Parisuhteemme on säilynyt aivan yhtä onnellisena lasten myötä. Mutta yhteistä aikaa on kyllä vähemmän kuin ennen. Toisaalta sitä on kuitenkin joka ikinen ilta lasten mentyä nukkumaan. Ehkä se, mikä on jäänyt pois, on yhteinen tekeminen kodin ulkopuolella. Lähipiirin tarjoama lastenhoitoapu on kullan arvoista, jos sitä on tarjolla. Meillä tosin on se, että emme hirveän usein ja hirveän pieninä halua jättää lapsia hoitoon. Jotenkin tämä ei ole vaivannut meitä, enemmän ehkä se, että väsyneenä ei jaksa jutella toisen kanssa kuten ennen. Kuitenkin mulla on aina sisäinen kokemus suhteemme toimivuudesta ja hyvyydestä, vaikka se ei aina jokapäiväisessä käyttäytymisessä näy. Omaa aikaa on hyvin, kun molemmat ovat tasaveroisia hoitajia. Esim. meillä kumpikin voi lähteä ex tempore kaverin kanssa yksille tai lenkille tai saunomaan, olemme matkustaneet kaverien kanssa vuoroin jne. MUTTA tässä ainakin minulla on ollut se, että en halua olla lapsista a. pitkään erossa kun he ovat kovin pieniä, b. en kovin usein erossa ylipäätään. Mutta tässä ihmiset ovat erilaisia ja monilla ei ole tätä "ongelmaa". Mutta ennen kuin kuopus syntyi (syntyi kun esikoinen oli yli 5v) niin minulla oli ollut jo monta vuotta "kokemus vapaudesta". Nyt kun kuopus on vasta 1.5v niin en ole ollut hänestä vielä yötäkään erossa (toki olen usein ollut illan ulkona niin, että mies on laittanut nukkumaan). Yksi juttu, joka esikoisvauvan äidin kannattaa muistaa, on se, että tilanne lapsen kanssa muuttuu todella nopeasti. Monilla on vauvan synnyttyä ja alkuhuuman haihduttua se kokemus, että on vankina/ei koskaan pääse mihinkään yksin/on jatkuva, liiallinen vastuu päällä (ihan ilman masennustakin voi olla näin). Tämä tilanne menee ohi TODELLA PIAN. Se koskee vain vauvaikää ja vähemmässä määrin pikkutaaperoikää. Silloin kannattaa keskittyä hetkeen eikä haikailla sitä, mitä "ulkomaailmassa" tapahtuu. Rakkaudesta lapseen ei kannata stressata. Joillekin tulee suuri rakkauden huuma lapsen synnyttyä, joillekin ei, ja se ei ennusta myöhempää rakkautta lapseen. Kannattaa keskittyä siihen, että hoivaa lasta ja tutustuu häneen. Se ei voi mennä pieleen. Sitä voi ajatella niinkin päin, että onko valmis ottamaan sen riskin, että jää lapsettomaksi, eikä se ollutkaan oikea valinta. Sitäkään ei voi peruuttaa (enää tietyn iän jälkeen). Elämässä saa kovin vähän aikaan, jos ei koskaan riskeeraa mitään.

1v 7 kk käyttää 86 kokoa, kengät 21-22.

Taapero (1.5 v) nukkuu vielä meidän makuuhuoneessamme ja lelut ovat enimmäkseen olohuoneessa, mutta kohta olisi tarkoitus siirtää hänet omaan huoneeseen. Isoveli on jo koululainen, joten hän saa meidän työhuoneestä uuden huoneen ja taapero saa pojan vanhan huoneen. Jos kolmas lapsi vielä tulisi pienemmällä ikäerolla niin hän ja tyttö jakaisivat sitten huoneen hamaan tulevaisuuteen.

Poika lopetti päiväunet 2.5 -vuotiaana, mutta päiväkotiin mentyään aloitti uudelleen ja siellä nukkui unet ekan vuoden ajan ollessaan 3v-3v9kk. 4-vuotiaasta eteenpäin ei enää nukkunut pk:ssa kuin satunnaisesti. Tyttö 1v 7 kk näyttää tarvitsevan unet vielä pitkään.

1.5 v syö yliopistoruokalassa (kätevä lounaspaikka itselle ja lapselle) reippaasti esim. kalaleikettä, kasvispihvejä, falafel-pyöryköitä, salaatteja, kasvispastaa...kun on sillä tuulella. Välillä kieltäytyy sitten ihan kaikesta. En hirveän usein halua lasten kanssa "oikeaan" ravintolaan, koska tyttö ei jaksa istua kovin kauan pöydässä enkä jaksa sitä säätämistä mikä siitä seuraa. Esikoisen kanssa tietty käydään ja hän syö lähes kaikkea mielellään.

Mä pidän hyvänä pyrkiä purkamaan yhteiskunnassa vallitsevia sukupuolirakenteita. Mun silmää myöskin miellyttää melko sukupuolineutraalit vaatteet, ei siis sukupuolineutraaliuden takia vaan siksi, että voimakkaasti sukupuolitetut vaatteet ovat mielestäni rumia (siis esim. Disney-prinsessa -kuosit ja tummansiniset monsteriautokuosit). Mulla on siis poika ja tyttö, poika on jo 7 ja tyttö taapero. Poika ei vielä ole hirveästi kiinnittänyt huomiota vaatteisiinsa. Molemmille olen ostanut paljon yksivärisiä vaatteita, erityisesti keltaista, sekä raidallisia. Pojalla on myös paljon kirkkaanpunaista ja sateenkaarenväristä. Kuoseista pidän esimerkiksi Blaa ja Nosh -merkkien lintukuoseista ja vastaavista selkeistä, ei niin sukupuolitetuista kuvioista. En myöskään halua taaperolle tyttömäisesti leikattuja/tuunattuja vaatteita, siis esim. näitä missä on peplum tai pitsit olkapäissä, koska en pidä niiden ulkonäöstä ja mielestäni ne eivät ole usein niin mukavia päällä. Toisaalta pojalla on myös aika paljon selkeästi pojille tarkoitettuja vaatteita, koska vanhoillisehkon maun omaavat isovanhemmat ystävällisesti ostavat niitä ja olisi hullua ostaa kaikki tuplana vain siksi että haluan lapseni miellyttävän joka ikinen hetki silmääni täydellisesti/koska haluan osaltani luoda vähemmän sukupuolitettua yhteiskuntaa. Haluaisin välittää lapsilleni a) sen, että he voivat pukeutua ihan mihin tahansa, mikä heitä itseään miellyttää ja b. että yhteiskunnassa vallitsevat pukeutumisnormit eivät ole jumalan lakeja, vaan niitä voi myös kyseenalaistaa (esimerkiksi poika voi pitää hametta). Nämä ovat vaikeita juttuja, koska vaikka on helppoa sanoa, että saat pukea mitä haluat, niin ympärillä näkyvä kuvasto ja muiden lasten pukeutuminen vaikuttavat siihen, mitä lapsi kokee haluavansa, ja mitä vaihtoehtoja hän ylipäätään näkee itselleen. B-kohta on siis vaikea toteuttaa, mutta pojan yksi lempiväri on pinkki (ja hän ilmoittaa tämän ihan reippaasti kavereilleen) ja esimerkiksi tänään poika pyysi laittaa kynsilakkaa kouluun (ja laitoin), eli hän on ainakin vielä jollain tapaa vapaa näistä rajoitteista.

Esikoinen nukkui taaperoaikana niin kammottavan huonosti ylipäätään, että siitä ei ole mitään järkevää kerrottavaa... Toka taas on nyt 1.5 v ja nukkuu tyypillisesti yöllä 21-7(joskus 8). Heräämättä, AH! Päiväunia nukkuu 11-14 välillä 1-2 tuntia. Nukahtaa erittäin helposti illalla sänkyynsä, mutta päivällä vain liikkuviin vaunuihin (varmaan totuttamalla saisimme myös sänkyyn nukahtamaan, mutta ei riitä kärsivällisyys).

^täysin samaa mieltä. Uskon, että suurin osa lapsista oppii kuivaksi lähes itsestään, kun aika on sopiva. Joillain lapsilla voi olla asiaan liittyviä erityisvaikeuksia, mutta niitä tuskin ratkaistaan stressaamalla ja ylenpalttisella treenaamisella myöskään. Aion tytön kanssa tehdä juuri samoin kuin pojan kanssa, ilman mitään stressaamista. Tietty tilanne on hankala, jos pk vaatii kuivuutta. Mutta luulisi, että vanhemman sana painaisi asiassa ja olisihan se pk:n henkilökunnallekin helpompaa käyttää niitä vaippoja kuin jatkuvasti vaihtaa vaatteita.

Ooh, mun poika rupesi päiväkuivaksi vasta 2.5-vuotiaana, eikä mulla käynyt edes mielessä että se olisi jotenkin erityisen hidasta! Kun poika oli tasan 2v, kokeilin vähän aikaa niin, että otin vaipat (ja matot) pois, käytin potalla usein (ja tietysti hän oli kokeillut halutessaan istuskella potalla jo alle vuotiaasta), mutta vahinkoja tuli koko ajan, joten laitoin vaipat takaisin ja kokeilin uudelleen puolen vuoden päästä. Tällöin kaikki kävi kuin tanssi

Ei kai se, jos ei pidä varpajaisia sopivana esimerkiksi vauvan ensimmäisen elinkuukauden aikana tarkoita sitä, ettei haluaisi tai sallisi toiselle mitään omaa elämää? Vastasyntyneen vanhemmuus on aikamoinen poikkeustila elämässä, ja jos jossain tilanteessa "oma elämä" voi olla hetken tauolla, niin tuo lienee se. Ei, mutta ei lapsen syntymä myöskään tarkoita automaattisesti että se oma elämä pitäisi laittaa tauolle. Mä siis haen sitä, että mun mielestä nää on tapauskohtaisia aina. Eli jos kaikki menee helposti ja ruusuisesti niin miksi ei voisi pitää varpajaisia? Jos taas elämä on ihan katastrofia, unettomuutta ja koliikki-itkua niin ei kai kenellekään tule terveessä parisuhteessa mieleenkään alkaa jotain bileitä järkkäämään. Kategorista vastustusta koska se halventaa naista tai sitä lasta tai jotain muuta, mä en ymmärrä. Eniten mua ehkä hämmentää että miksi niitä varpajaisia vastutetaan niin paljon sillä aikaa kun äiti ja lapsi ovat sairaalassa. Siis tilanteessa jossa perhehuonetta ei ole eikä ole vanhempia lapsia kotona huollettavana. Mä en vaan ymmärrä että miten se kenenkään fiilistä ylentää lähettää sitä miestä himaan yksin istumaan (ja siivoomaan?). Mä tiedän että mun mies olis ihan kauhuissaan jos joutuis jättämään meidät ja ihan täpinöissään isäksi tulemisesta niin todellakin toivoisin että soittaisi kavereilleen ja pitäisivät varpajaiset siinä vaiheessa jotta pääsee puhumaan asiasta. Ei tietty ole mitään syytä miksi varpajaisia ei voisi pitää milloin vaan, jos se aidosti sopii isälle ja äidille ja niistä ei ole haittaa äidille ja vauvalle ja mahdollisille muille lapsille. Ja minusta varpajaisissa ei sinänsä ole myöskään mitään pahaa tai naista halventavaa. Mutta jos perhehuonetta ei ole ja esikoinen kyseessä, niin kaikilla tuntemillani perheillä isä on kyllä ollut siellä sairaalassa päiväsaikaan niin kauan kuin saa, ja jotenkin se, että isä haluaakin siellä olla eikä halua tuona aikana varpajaisia on mielestäni normaalia. Ja omassa suhteessani minulle on ollut tärkeää, että mies on noina ekoina päivinä ollut kiinnostuneempi vauvasta ja minun voinnistani kuin juhlimisesta. Tässähän voi olla ihmisten välillä eroja, eikä siinä ole mitään pahaa. *Tai jos sanon tarkemmin, niin mä henkilökohtaisesti olen kokenut sen, että mies ei ole kiinnostunut varpajaisista kun on vastasyntynyt, emotionaalisesti tärkeänä. En tarkoita, että se olisi objektiivisesti kaikissa suhteissa merkki esim. siitä, että suhde on hyvä tai että mies on huono isä jos haluaa varpajaiset.

Sori, väärä ketju.

Ei kai se, jos ei pidä varpajaisia sopivana esimerkiksi vauvan ensimmäisen elinkuukauden aikana tarkoita sitä, ettei haluaisi tai sallisi toiselle mitään omaa elämää? Vastasyntyneen vanhemmuus on aikamoinen poikkeustila elämässä, ja jos jossain tilanteessa "oma elämä" voi olla hetken tauolla, niin tuo lienee se.