JoHe

Aktiivijäsen
  • Content count

    4132
  • Joined

  • Last visited

About JoHe

  • Rank
    Addikti

Profile Information

  • Location
    Satakunta

Recent Profile Visitors

657 profile views
  1. 1. Synnytyksen jälkeen kipein kohta oli epparihaava; tulehtui jostai syystä, oli kipeä muutaman viikon, arpi vihloi silloin tällöin vielä vuodenkin päästä. 2. Synnytyksen jälkeen ei missään jomottanut normaalia enempää 3. Synnytyksessä sain selkäni järkyttävän kipeäksi; ilmeisesti epiduraalin kanyyli vääntyi yhdessä kohtaa hieman ja ruhjoi sitä aluetta jossa oli. 4. Ei sattunut yhtään minnekään
  2. Täällä myös yksi uusperheellinen, mun 13v ja meidän 7, 3 ja 2 vuotiaat pojat. Esikoiseni asuu meillä, mutta on joka toinen viikonloppu isänsä ja tämän avovaimon luona toisella paikkakunnalla, lomat hän on fifty-fifty, joulu, uusivuosi ja juhannus vuorovuosina. Noin kahtena arki-iltana isänsä ajaa vielä tänne meidän kotipaikkakunnalle poikaa katsomaan ja samalla omiin harrastuksiinsa nykyisen mieheni kanssa (ovat tutustuneet ja ystävystyneet mun kautta ). Meillä on siis niin hyvin toimiva yhteishuoltajuus kuin voi olla. Pienenähän poika ei olis halunnut olla lainkaan erossa musta, mutta mä en antanut hänen päättää, hänellä kun mun mielestä oli oikeus isäänsä, eikä sellainen suhde kestä, ellei sitä vaalita. Nykyisin ovat hyvin läheiset. Isäpuoli tuli kuvioihin esikoiseni ollessa 4-vuotias. Ei kutsu miestäni isäksi, oma isäsuhde ollut sen verran tiivis, erottiin siis pojan ollessa 2-vuotias. kerttunen; mulla on hyvin vahva kutina siitä, että teidän tilanteessa bioäiti myrkyttää pojan mieltä sua vastaan, ei ton ikänen keksi omasta päästään tuollaista ja käytöshäiriöiden ja muun takana on helpostikin tällainen ristiriita mitä pieni ei pysty käsittelemään. Mielestäni olet myös vahvoilla jäljillä siinä, että pojan "päättämät" vähentyneet käyntikerrat pahentaa asiaa. Sun miehes voi vaatia poikaa enemmän luokseen, ainakin jos on yhteishuoltajuus, ottaisin lastenvalvojaan yhteyttä ja lähtisin sitä kautta asiaa selvittelemään.
  3. Näin mun silmään pistää kyllä tuo, mitä olet kirjoittanut kolmannesta synnytyksestä. Eikö kyseessä ole hoitovirhe? Siis tuo tikkaus. Ymmärtääkseni tarpeeksi pahat tapaukset voidaan tikata nukutuksessa; mikä mun mielestä sun tapauksessa olis ollut kohtuullista jos kerran puudutetta ei voi lisätä, tunnet silti kipua tikatessa ja kätilön omankin arvion mukaan repeämät olleet niin pahoja, että lääkärin olisi asiaan pitänyt puuttua. En tiedä voiko mahdolliselle hoitovirheelle enää tehdä mitään. Ennen "viimeistä" lasta ei ilmeisesti mitään korjausleikkauksiakaan suoriteta, koska ne ovat usein plusmiinusnolla seuraavan synnytyksen jälkeen. Itse epäilen että mulla on jonkinasteista laskeumaa, mutta jumppa on siihen auttanut hyvin. Mutta jos meille se viides tulee, olen kyllä ajatellut sen jälkeen mennä jollekin kunnon gynekologille tarkastukseen. Nytkin asia on käynyt mielessä. Neljännen synnytyksen jälkeen yhdynnät tuntuivat kauan tietyissä asennoissa kivuliailta, jotain siellä ei oo ihan niin kuin pitäis ja tulee luultavasti uudelleen vaivaksi, luultavasti pahemmaksikin, jos vielä yhdenkin lapsen kannan ja synnytän. Toivottavasti saat käynnistyksen ja vaivoihisi kunnon apua jatkossa!
  4. Mulla on neljäs käynnistetty ja syntyi rv 39, ihan vain koska pelkopolilla totesin, etten tasan odota enää, että nelonen syntyis vielä isompana kuin edelliset. Eka syntyi 40+2 4185g, toka 41+3 4242g, kolmas kolmen päivän käynnistyksen jälkeen rv 42 4580g. Päänupit kaikilla olleet myös siinä 36,5-37cm kohdilla. Mulla tosin ollut isompia toipumisvälejä, paitsi kolmannella ja neljännellä vaan 1v 2kk. Mulla kyllä siitä parempi, etten ole koskaan revennyt pahasti, pienillä pintanaarmuilla selvinnyt, pukamat kyllä vaivanneet joka raskauden jälkeen enenevissä määrin, mutta niistäkin selvitty. Eli mun tilanne on ollut parempi kuin sun ja silti olen saanut käynnistyksen ison koon vuoksi. Kolmannen synnytyksen kohdalla siis ponnistaessa musta tuntui, että vauva on pahasti hartioista jumissa ja kätilöt saivatkin kiertää ja ujutella niitä hartioita. Se kipu mikä siitä tuli, uh. Jätti päälle pahan pelon siitä, että neljäs syntyy, jos annetaan omalla painollaan tulla, tulee ehkä rv 42+5, painaa sen viis kiloa, jää jumiin hartioista, pusketaan takas kohtuun ja mennään keisarinleikkaukseen tai sitten vauva revitään ulos ja repeän täysin. Juu kiitti ei. Meillä on suvussa ISOJA lapsia, myös viisikiloisia, niin tuntui ettei pelkoni ole lainkaan turha. Mulla oli tosi hyvä äitiysneuvolan terkka, joka oli sama kuin kolmannessa raskaudessa ja tuki mua toiveissani täysin. Onneksi myös äitiyspoliklinikalla lääkäri oli valmis taipumaan mun toiveisiin. Sikiön kasvua seurattiin tarkemmin loppuvaiheessa, jotta oltais mahdollisimman varmoja, että käynnistetään oikeasta syystä. Rv 38+6 menin viimeiselle seurantakäynnille ja jäin suoraan käynnistykseen. Vahvasti kyllä sain sanoa olevani oikeasti tätä mieltä, jos olisin hiukkaakaan epäröinyt, oisivat tuupanneet mut varmasti kotiin. Täälläpäin myös sanottiin että rv 39+0 on viimeinen hetki käynnistää ison koon vuoksi. Nelosen synnytys käynnistyi nopeasti ja oli nopea, ponnistusvaihe lähinnä huvitti, tuntui, että edellisiin verrattuna vauva vaan putosi ulos Hän oli pienempi, oisko pää ollut 35,5 cm, painoa 3796g. Oli siis oikein hyvä kokemus. Suosittelen siis vetoamaan pelkoon ja pitämään tiukasti kiinni tahtomastasi.
  5. Meidän nuorimmaisilla on ikäeroa 1v2kk ja onhan siinä ollut rankatkin vaiheensa, mutta niin on kaikissa ikäeroissa. Vauvavuosi kuitenkin meni hyvin loppujen lopuksi vaikka meillä mies tekee 5-vuorotyötä ja on välillä päiviä pääasiassa poissa pelistä. 1-vuotias ei oikein vielä osannut olla mustasukkainen, alkuun kyllä tukeutui isään enemmän. Tandemimetys auttoi myös asiaa, samoin perhepedissä nukkuminen kun kumpikin sai tankata yöllä läheisyyttä. Noin pienellä ikäerolla jaksoin myös ekat 8kk ihan kevyesti kantaa kumpaakin yhtäaikaa sylissäni, vaikka eivät pieniä lapsia olleet. Toiseksi nuorin on myös ollut suhteellisen helppo ja sopeutuvainen, pikkuvanha luonteeltaan. Meillä on siis neljä lasta joista kaksi ekaa isoilla ikäeroilla. Tällä pienellä ikäerolla alkaa nyt vasta tulla karmeimmat puolet kun toinen kärvistelee 2-vee uhmassa ja toinen 3-vee uhmassa
  6. Oralla on ainakin Taiga ja Jovi Air mallit sellaisia, joita etsit Vilhelmiina83 ! Kotimaista mallia, meillä on ollut samat Jovi Airit jo kolmella lapsella ja edelleen priimakunnossa
  7. En ole ikinä kyllä vajiksen sairastamisen piikkiin asiaa laittanut, mutta viimeisin neljästä raskaudestani, ainut jossa kilpparilääkitystäkin piti nostaa arvojen heittelyn takia, oli sellainen että vuodin verta muutamaan otteeseen. Muistaakseni kyllä joka kertaa edelsi myös seksi, että mulla tosiaan oli limakalvoissa ongelmaa.
  8. ^ Eipä meitä ainakaan haittaa, ihan avoimesti ollaan kaikesta aina puhuttu ja niin tullaan jatkamaankin. Helpompaa Epelin elämä kun mahdolliset erityispiirteet otetaan esiin normaaleina, ei sellaisina asioina, joita täytyis hyssytellä. Näin olen hälle aina sanonut( ja Epeli kyllä osaa lukea ) ja näin on sovittu asioista puhuttavan. Ei mun mielestä tällasista asioista puhuminen oo mitenkään hävettävää tai vaiettavaa.
  9. Ai kamala, millaisia paineita tuo lto kippaa teidän pojan niskaan. Ehdottomasti ei noin! Ei lapsille kerrata huonoja juttuja, positiivisuuden kautta pitäis lähteä liikkeelle, varsinkin noin pienten kanssa. Negatiivisiin kohtiin pitäis keksiä rakentavaa palautetta ja palautteen pitää tulla tilanteissa, joissa lapsi voi hyötyä asioista, ei kuormittavana, järjettömänä kekona jälkeenpäin. Lisäksi ltolla ei ole mitään lupaa koskea lapseen ellei hän ole vaaraksi muille tai itselleen. Meidän Epelille annettiin siinä 3-vuotisiän tienoilla päiväkotiin lupa pitää häntä holdingissa(tiukassa syliotteessa pois päästämättä) raivarin tullessa, koska saattoi raivotessaan satuttaa itseään. JA ehdottomasti teitä vanhempia pitäisi informoida enemmän jos te sitä toivotte. Tietyllä tapaa tuo si-häiriö sopii meidänkin poikaan, hänessä on yletöntä aistihakuisuutta, äänen ja suunkäytön(pureskelun) suhteen, kosketuksen täytyy mieluusti tapahtua hänen luvallaan, heikko itsetunto, huono käyttäytymisen hallinta ja puheenkehityksen hitaus. Tuota häiriötä ei meille vaan ikinä ole ehdotettu. Meidän erityislto tosin antoi kerran mulle vinkiksi nettisivun tämän , josta me ostettiin tollasia pureskeltavia kaulakoruja. Siellä on paljon tuotteita, mistä voisin kuvitella teidänkin pojan hyötyvän.
  10. tossavainen; Ihan järkeviltä sun ajatukset mun mielestä kuulostaa, mutta niin sitä on itsekin mennyt sen myllyn läpi, että joutuu pohtimaan mikä omassa lapsessa on häntä itseään, mikä oireilua jne. Mun oma ammatti helpotti alunperinkin asiaa, olen siis lastenhoitaja, ja oon tottunut toimimaan myös erityislasten kanssa ja erottamaan jollakin tapaa "hälyttäviä" piirteitä ja tuntosarvet alkoi meidän Epelin kohdalla väristä hänen ollessaan n.3-vuotias. Siten osasin vaatia hänelle tutkimuksia jo ennen eskaria. Ellen ois ammattivikanen ni oisin varmasti vaan yrittänyt jaksaa eteenpäin. Varsinkin kun aloin asioista puhua, niin miehen vanhempien puolesta tuli alkuun vähän kommenttia, että ihan samanmoinen poika on kuin isänsä lapsena.. Joo'o, Epelin isän koulutodistus onkin sen näköinen että ihan helppoa ei ole ollut... Starttiluokalle lähtemistä mäkin jännitin, mutta meillä helpotteena se, että Epeli on erittäin sosiaalinen ja taitava ystävystymään. Menee kuin kala vedessä toisten lasten seurassa. Me ollaan asioista puhuttu avoimesti, eikä olla koettu minkäänlaista leimaamista. Alunperin oli toiveena että Epeli olis alottanut normiluokalla oman avustajan kanssa, mutta kunta infosi ettei riitä budjetit henkilökohtaiseen avustajaan (ellei kyseessä olis ollut joku superisoapuahätä. Mikä mun mielestä kyllä meillä olis, mutta ymmärrän kunnan ajatuksen ) ja en sitten halunnut ottaa riskiä, että Epelin koulu lähtis heti alkuun penkin alle, joten valittiin starttiryhmä. Se ei siis ole erityisluokka vaan vähän niin kuin kasvunpaikka Sen käytyään voi päätyä 1. tai 2. luokalle peruskouluun tai jonnekin pienryhmään ihan miten starttivuosi on mennyt. Miehelle tää on ollut kovempi paikka, alkuun asenne oli vähän että kyllähän toi nyt siellä pärjää eikä pojalla nyt mitään erityisongelmia ole, mutta vertailukohtia käyttämällä ja ammattilaisten (mitkä meidän kohdalla ovat olleet loistavia, siis eskariopert, kiertävä erityislastentarhaopettaja, neuvolan psykologi, puheterapeutti, psykiatri ja nyt myös koulun terkka ja erityisopettaja) näkemyksiä kuuntelemalla miehellekin on selvinnyt, ettei lasten ihan oikeasti yleensä kuuluis olla ihan näin haastavia.
  11. Mehän kuulutaan kanssa tänne. Meidän Epeli, nyt 7v, aina ollut superherkkä, haastava, tempperamenttinen, helposti hillitön... Ennen eskarivuotta asiaa alettiin tarkemmin testailla ja katsella meidän vanhempien pyynnöstä ja kuullun hahmottamisen häiriö, keskittymisongelmia, yliherkkyyttä ja jonkin sortin ylivilkkautta taustalla ammattilaisten mukaan. Jälkimmäisestä ei osaa kukaan sanoa, onko Epeli ylivilkas ihan ylivilkkaudesta, vai johtuuko muut ongelmat suurelta osin tuosta kuullun hahmottamisen ongelmista. Hänelle täytyy siis lohkoa kaikki ohjeistamiset, jotta pystyy niitä vastaanottamaan. Kaksikin virkettä putkeen on ihan liikaa. Mallia näyttämällä taas tajuaa asiat helposti. On nyt syksyllä aloittanut starttiluokan kautta 1- luokan ja hyvin on sujunut, on oppinut lukemaan ja laskemisesta tiedettiinkin jo, että siinä ei ongelmia, loistava matikkapää. Matikassa ongelmat ilmenevät soveltavissa laskutehtävissä, kun tarvis hahmottaa isompi kokonaisuus... 8.2. on seuraava palaveri, jossa tarvis päättää jatkosta. Se todettiin jo viime syksyllä että erityisluokka ei ole meillä ratkaisu, eli lähdetään normikouluun. Mutta 1. vai 2. luokka, kas siinäpä pulma. Psykiatri suosittelisi kovasti lääkitystä, mutta me vanhemmat ei vielä koeta, että Epeli ois siinä pisteessä. Sosiaalisesti Epeli on lahjakas ja kavereita on aina riittänyt, räjähdyksetkin jaksaa useimmiten pitää sisällään kotiin asti eli käytösongelmat ovat lähinnä keskittymispuolella. Vaikeaa olla hiljaa ja odottaa omaa vuoroa. Lisäksi Epeli on syntynyt joulukuussa, niin siinäkin suhteessa on ajatuksiltaan vielä kovin pieni poika. Mä haluaisin päästä kärpäsenä kattoon katsomaan millainen Epeli on siellä omassa luokassa. Mä kun pelkään sitä, että me vanhemmat päädytään vahingossa vähättelemään pojan ongelmia. Me kun ollaan totuttu luovimaan Epelin ongelmien kanssa, niin kotona ei oikeastaan ole meidän silmiin nähtävissä ongelmaa vaan mennään sillä linjalla, että meidän poika on mitä on ja sillä mennään.
  12. Aivan. Mä kyllä allekirjoitan sun kirjotelmat, jotenkin on ehkä helpompaakin kun on pienellä ikäerolla, kun viihdyttävät toisiaan, mutta sitten kukaan ei leiki mun kanssa
  13. Siis eihän meidän toiseksi nuorin tosiaan myöskään mitenkään protestoi tai muuta, pikemminkin hän on meidän lapsista pienimpänä ollut omatoimisin ja ihan onnelliselta vaikuttaa. Se on vaan tää mun pää ja vaatimukset mitä asetan itselleni
  14. Meillä on loppujen lopuksi lapset aika pitkällä aikavälillä, ekan sain ollessani 19 ja neljännen ollessani 30. Aiemmin aattelin, että mulle ehdoton yläikäraja lapsen saamiselle on 35, nyt oon miettinyt, että ei se 37 paha ois, silloin äitini sai nuorimmaisensa. Mutta nyt tosiaan haluaisin kroppani kuntoon, neljännessä raskaudessa oli sokerirasituksessa raskauden loppupuolella yks arvo 0.2 yksikkö pielessä ja tuli heti olo, että johtuu kahdeta peräkkäisestä raskaudesta. Nyt yritän keskittyä luomaan itselleni työuraa, mikä tuntuu ihan utopistiselta. Miksei kotiäitiys voi olla palkan arvoista yhteiskunnan mielestä? Meillä myös kaveripiirissä alkaa nyt vasta olemaan pieniä lapsia, siis samanikäisillä. Useimpia ollaan vähintään kaksi lasta edellä. Mä olen myös todennut että mulle itselleni henkilökohtaisesti sopii paremmin pitkät ikäerot lapsille kuin lyhyet. Mä asetan itselleni helposti kovia paineita äitiydessä ja näiden nuorimmaisten kanssa tuntuu jatkuvasti, että mun tarvis käyttää kaikki liikenevä aikani heihin ja vain heihin, koska joutuvat kuitenkin jakamaan mut ollessaan samassa tarveiässä. Isompien tarpeet kun on aivan erit, niin tuntuu, että heille riitän kyllä. Tiedän kyllä, että ajattelen nurinkurisesti, mutta nipottava omatuntoni ei vaan hiljene
  15. Mun kuume on kroonista laatua, harmi kun miehen ei. Meidän viides ehkä ois suunnitelmissa vasta parin vuoden päästä, nyt ois sellanen elämäntilanteen tasaus menossa