*patience*

Vanha ketju, mutta nostanpa silti Meillä 2-vuotias on tähän mennessä ollut todella ennakkoluuloton ruokien suhteen, kaikki maistuu. Päivähoidostakin sanotaan about joka päivä, että oli sitä ja sitä ruokaa, ja tyttö tykkäsi tosi paljon Oikeastaan ainoa, mitä ei koskaan alkanut syömään, oli purkkiruoka. Jokusta laatua kokeilin, mutta kun ei uponnut, totesin että ihan turhaan niitä sitten ostaa pois heitettäväksi. Tein sitten alusta asti itse sapuskat, ts. valmiiksi pakastimeen eri aineksia, joista oli helppo kasata annos. Ja johan tässä onkin varmaan vuoden päivät syöty aika lailla samaa kuin me aikuisetkin. Perunamuusi oli "oikeista" ruuista varmaan ainoa, jota ei ensin halunnut syödä, mutta pian alkoi upota sekin. Ehkä isoimpia menestyksiä on kuitenkin ollut kaalilaatikko (taisin viimeksi lappaa lautaselle lisää evästä kuuteen otteeseen, ei tietenkään sitten enää täysiä annoksia mutta lisää vaan oli saatava...), erilaiset keitot, uunijuurekset,spelttipasta erilaisilla kastikkeilla, tofu ja no, sitten varmaan tasaisesti kaikki mahdollinen muu sapuska. Meillä tehdään kotona aika paljon kasvisruokaa kun en itse lihaa syö eikä yleensä jakseta useampia eväitä laittaa, hoidossa tulee sitten enemmän lihoja ja kalaa tarjolle. Juomista piimä on ykkönen, ei oikein ole lämminnyt muulle kuin tissimaidolle, jota edelleen käy välillä ryystämässä. Vettä juo onneksi myös hyvin. Marjat ja hedelmät on pop, varsinkin pienempänä pisteli ihan innoissaan karpaloita ja puolukkaa, nyt vähän isompana tuntuu, että vähän makeammat marjat on parempia. Vihannekset uppoaa myös hyvin, salaatti tuntuu olevan vielä vähän outoa suussa tosin. Tomaatteja söisi varmaan kilon kerralla, jos saisi Herkkuja on aika vähän vielä tarjottu normiarjessa, mutta lättyjä (tavallisia ja banaanisellaisia) syö ihan hurjana. Jännä nähdä, mitä tapahtuu lähivuosien aikana, muuttuuko nyt vallitseva tilanne ja tuleeko nirsoilukausia. Nyt on ollut kyllä suorastaan hillittömän helppoa, kun ei ole ollenkaan tarvinnut ruokaa tehdessään miettiä, että maistuuko lapselle vai ei.

Mä olin 35 kun esikoinen syntyy, ja ehdin ehkä täyttää 38 siihen mennessä, kun tämä nyt matkassa oleva kaveri putkahtaa ulos. Omalla kohdallani en olisi parikymppisenä voinut kuvitellakaan perheen perustamista, ja toisekseen nykyisen miehenkin tapasin 28-vuotiaana. Aiemmissa suhteissa, no joo, olisi tainnut jäädä kyllä lapset tekemättä. Toisaalta olin itse vielä päälle kolmekymppisenäkin sitä mieltä, etten lapsia halua, kunnes iski kai joku mielenhäiriö. Kun ajattelen itseäni, olen oikeasti iloinen siitä, että nuorempana tuli mentyä ja tehtyä, nyt ei ole enää mitään hinkua hirveästi rillutella, ja kotona on mukavaa. Parisuhde on balanssissa, opiskelut tehty ja asialliset työpaikat hankittu. Ja ehkä tärkeimpänä, itsellä on sellainen sisäinen rauha, että tässä on hyvä olla juuri nyt, eikä ole tarvetta millekään isommille irtiotoille, pienempiä voi toki tehdä tarpeen tullen edelleen. Mä luulen, että yksi vaikuttava tekijä siihen "oikeaan" ikään on myös se oma viiteryhmä. Lähipiirissäni nuorin äidiksi tullut taisi olla 28, ja loput ovat tainneet olla jo 30 paremmalla puolella. Ollaan siis eletty aika samaan tahtiin, eikä ole kyllä kertaakaan tullut mieleen, että oltaisiin jotenkin vanhoja vanhempia. Varsinkin kun välillä porukassa tuntuu, että minnekäs ne 20 vuotta tästä välistä katosivat En muista muuten itsekään koskaan lapsena miettineeni vanhempieni ikää. Jossain vaiheessa vaan sitten tajusi, että hei, ne ei olekaan enää kolmekymppisiä... Äiti oli 23 ja isä 26 kun minä synnyin, ja pikkusisarukseni kanssa meillä onkin lähes 14 vuotta ikäeroa.

Mun ensimmäiset sanat tytön syntymän jälkeen taisivat olla "mä synnytin just isoäitini". Vauva toden totta näytti hiusten väriä myöten aivan edesmenneeltä äidinäidiltäni, ja kieltämättä yhdennäköisyyttä on edelleen havaittavissa, kun lapsi on pian 2-vuotias. Noin ylipäätään kaikki kävi niin nopsaan, etten paljon ehtinyt ihmetellä. Supistukset alkoivat varmaan viiden aikaan illalla, päätellen siitä, että muistan katsoneeni Emmerdalen siinä vielä jotenkin älyissäni Sairaalaan kirjauduttiin lopulta vaille yksi yöllä (no piru kun käskivät olemaan kotona niin kauan kuin vaan pystyn, kun ekakertalaisella menee pitkään...) ja tarkastuksessa totesivat että kas, sinähän olet jo 5cm auki, oletpas hyvin pärjännyt ilman kivunlievitystä. Vauva syntyi heti viiden jälkeen aamulla, ponnistusvaihe kesti kaikki kolme minuuttia. Miehen mukaan näytin täydellisen hölmistyneeltä, kun ko. vaihe meni niin sukkelaan ohi (imukuppiohjauksella tosin), että taisin siinä jotain sopertaa tyyliin joko se nyt syntyi Muistan vaan ponnistaneeni ohimosuonet pullollaan kun käskivät, eikä siinä kovin montaa kertaa sitten ponnistamaan ehtinytkään. Vauvaa piti ensin hieman virvoitella, olisivatko imeneet vähän keuhkojakin. Onneksi virkoaminen tapahtui kuitenkin sukkelaan, ja sain vauvan paidan alle. Oli se vaan niin ihmeellinen, katseli niin tarkasti ympärilleen. Tissiä piti lopulta vähän ohjata suuhun, ja siinä se sitten lupsutteli pitkään ja hartaasti. Isän paidan alle pääsi myös mönkimään, kun koitin itse käydä vähän pesulla. Hirmuinen suojelunhalu syttyi heti ensimetreiltä, ja vaikka vauva joutui pariksi päiväksi vastasyntyneiden osastolle, niin kaiken muun ajan köllötteli sitten kainalossani, kun en raaskinut siihen vauvakoppaan toista laittaa. Oli niin paljon mukavampaa, kun pieni oli siinä iholla tuhisemassa

Oma kokemukseni on nyt kyllä jo niinkin kaukaa kuin kahden vuoden takaa, mutta vastaanpa silti Ensimmäiseni kävin siis synnyttämässä, ja saliin osui todella ihana kätilö (oli sattumoisin ollut yhden kaverini ohjaaja) ja lääkärikin oli oikein mukava. Olin käynyt sype-polilla, ehkä eniten siksi, että kammoan aika lailla kaikenlaisia operaatioita, enkä missään nimessä halua nähdä minkäänlaisia välineitä enkä kuulla liiallisia kuvailuita. Samoin selkäpistos oli ennakkoon kammottava ajatus. Ainakin omasta mielestäni nämä asiat otettiin hyvin huomioon, ja kivunlievityksiä tarjottiin aika hienovaraisesti tilanteen mukaan. Sen osalta synnytys kyllä sujuikin tosi hyvin, sain ensin pari kohdunkaulapuudutetta (kätilö vaan tutkiessaan vähän ohimennen kysäisi, että haluanko, voidaan laittaa kun tässä nyt ollaan asian äärellä muutenkin) ja spinaalinkin ehdin vielä saada, mikä oli ihan jees, kun lapsi lopulta käännähti ihan viime hetkellä jotenkin vähän hassusti, ja imukuppia tarvittiin avittamaan. Propsit kyllä lääkärille ja kätilölle siitäkin, että vaikka siinä loppumetreillä meinasi tulla hätä (napanuora oli kaulan ympärillä ja tosiaan se tarjonnan aiheuttama jumitus, ja lisänä vielä supistusten äkillinen heikentyminen joka tuntuu olevan sukuni "äitilinjassa" ongelma jo ainakin kolmannessa polvessa peräkkäin...), se hätä pidettiin minulta niin hyvin "piilossa", että pystyin vaan keskittymään itse asiaan. Jos itse olisin siinä tilanteessa alkanut panikoimaan vauvan puolesta, olisi ponnistaminen ollut varmaan paljon hankalampaa ja tilanne kaoottisemman tuntuinen. Jälkeenpäin onkin ollut vähän hassua, kun minulta on eri yhteyksissä kysytty, jättikö imukuppisynnytys traumoja, haluaisinko keskustella siitä jne, kun itse en kokenut siinä tilanteessa mitään traumaattista. Kai sitä oli niin uppoutunut vaan siihen että noniin, nyt pitääkin jo ponnistaa ja fokus oli vain siinä, että vauva syntyy, ja toisaalta henkilökunnan (ainakin näennäinen) rauhallisuus tarttui. Ja kun imukuppikin otettiin avuksi ohjaamaan päätä heti kun ponnistusvaihe alkoi, eikä siis ensin ponnistettu ikuisuutta ja sitten vasta alettu kiskomaan, se meni vaan vähän niinkuin siinä sivussa. Yksi asia kyllä jäi vähän kaivelemaan. Mulla lähti maito tulemaan vasta ehkä kolmantena-neljäntenä päivänä, ja vauva ehti jo kuivua, ennen kuin tilanne huomattiin Ensikertalaisena oli tietenkin vaikea itse arvioida tilannetta, ja lopulta sitten syöttöpunnituksessa huomattiin, ettei maitoa juurikaan tule, vaikka ensi-imetys olikin onnistunut ja vauva oli roikkunut tississä kiinni lähes jatkuvasti. No roikkuihan se raukka, kun oli niin kova nälkä. Vauva joutui sitten kahdeksi päiväksi teholle voimistumaan, ja viikko vietettiin yhteensä sairaalassa. Jotenkin vaan olisi luullut, että tuo olisi saatu kiinni jo ihan peruspunnituksissa, kun vauvaa muutenkin tutkittiin aika paljon ensimmäisten päivien aikana infektioepäilyn ja sivuäänen takia.

Musta tuntuisi todella pimeältä kieltää tuoretta isää juhlimasta isäksi tuloaan. Jestas sentään Voisin kuvitella, että omasta puolestani paras ajankohta olisi juurikin silloin, kun itse olen vielä sairaalassa vauvan kanssa. Täälläkään kun ei perhehuoneita ole, ja vaikka olisikin, elikoiden takia miehen olisi joka tapauksessa vietettävä aikaa myös pois sairaalasta, kun ei noitakaan nyt voi kovin pitkäksi aikaa jättää omine nokkineen. Jos mies nyt siinä samalla haluaisi vaikka kutsua kavereitaan meille juhlistamaan ja/tai käydä baarissa, niin ihan vapaasti. Tosin sekä mies että kaverinsa osaavat käyttää alkoa muullakin tavoin, kuin juomalla itsensä pöydän alle. En tiedä, ehkä sitä sitten ajattelisi eri tavalla, jos meno olisi kuin pahimmilta teinivuosilta, mutta en kyllä usko, että moista jaksaisin pidemmän päälle katsoa muutenkaan. Edit. Samoin olisi aika vaikea kuvitella, etteikö mies siivoaisi juhlien jälkiä pois ihan itse omakätisesti, tosin eipä nuo aikuiset ihmiset kummoisia sotke.

Hui hitto että minusta tuntuu hurjalta, kun tuon tyhjennyksen joutuu tekemään kotona :-/ Itsellä ensimmäinen raskaus päättyi joskus viikolla 8, mutta asia huomattiin vasta 12+ jotain, nt-ultrassa. Tuo välissä ollut kuukausi sujui ihan normaalisti, ei mitään viitteitä keskenmenosta. Tyhjennys tehtiin osastolla, kotiin sain vaan esilääkityksen. Mun kohdalla osastolle olisi kyllä jouduttu lopulta kuitenkin. Osastolle menin jo aamuvarhaisella, ja cytoja meni alakautta monta satsia, ennen kuin alkoi tapahtua, mutta sitten tapahtuikin rytinällä. Ns. taviskipulääkkeistä ei ollut mitään hyötyä, oksensin, hikoilin ja kuivuinkin jo sen verran, että taisivat lopulta pari pussia keittosuolaa tiputtaa, kun juoda en saanut ja alkoi jo todella nuuduttaa. Vähän tujumpi kipupiikki onneksi helpotti jonkun verran. Paljon tavaraa tuli ulos, mutta myöhään illalla kun lääkäri tsekkasi tilanteen, kävi ilmi, että istukkaa ja muuta silppua oli jäänyt kohdunsuulle tukkeeksi, ja niitä sitten irroteltiin pihtien kanssa (ei ehkä elämäni parhaita hetkiä). Yön yli annettiin vielä tilanteen edetä omineen, mutta kun aamupäivällä tyhjentyminen oli edelleen kesken, jouduin leikkuriin ja kaavintaan. Kotiin pääsin vasta illalla, eli kaksi päivää meni koko prosessiin.

Minä osaan samaistua aika hyvin tähän ketjuun kirjoittaneiden miehiin, syystä että minä olin meidän suhteessa pitkään se, jolle lapset olivat ehdoton ei, ja sen jälkeen aika kauan erittäin suuri ehkä. Miehen taas tiesin jo aika alkuvaiheessa todennäköisesti haluavan lapsia, ja tilanne ei ollut minulle mitenkään erityisen helppo. Aika monta päänsisäistä kriisiä siinä tuli koettua, pitäisikö mies päästää menemään, jos oma mieli ei koskaan muutukaan, vai voisiko mies sitten olla onnellinen, vaikkei isäksi tulisikaan. Loppuviimein omat ajatukset asiaa kohtaa alkoivat pehmenemään, ehkä paljolti siitä syystä, että lähipiiriin alkoi lapsia tulla kun iät pyörähtivät kolmenkympin paremmalle puolelle. Samalla sai nähdä, ettei se elämä ehkä sittenkään lopu lapsen saamiseen, vaikka muuttuukin toki hyvin paljon. Sellaista kaikkia vauvoja ihastelevaa "lapsi-ihmistä" minusta tuskin koskaan tulee, mutta ajatus omasta lapsesta alkoi tuntua jo suorastaan siedettävältä. Varsinaista vauvakuumetta en ole koskaan kokenut, mutta tässä sitä loppuviimein ollaan parin kuukauden päässä lasketusta ajasta. Mitenkään erityisen helposti tämä ei alkuaan saanut, ja isompaakin pettymystä mahtui matkan varrelle, mutta nyt, juuri tällä hetkellä tilanne tuntuu luontevalta ja oikealta. Mies on luonnollisesti tosi onnellinen, ja tulee varmasti olemaan erinomainen isä.

Minä olen kuullut tuota poikamahajuttua aika monesta suunnasta, mutta olen kyllä taipuvainen uskomaan, että mahan muoto on enemmänkin kiinni sen mahan omistajan ruumiinrakenteesta kuin mistään muusta. Mulla on siis semmoinen "nielaisin just koripallon" -maha, joka ei leviä sivuille ollenkaan, takaa päin ei kuulemma edes huomaa, että olen raskaana. No, äitini kantoi saman mallisessa mahassa sekä minut että velipojan, että ehkä tämä ruumiinrakenne nyt johtaa tietynlaiseen mahaan. Sen sijaan itselläni on kyllä ollut ihan alusta asti fiilis, että tyttö se on. Tähän mennessä ultratkin ovat siltä näyttäneet, mutta kaippa se 100% varmistuu sitten, jahka syntyy

Edellisessä raskaudessa kirjoittelin jonkun verran vauvat.netissä (olikohan se noin...?). Kyseinen palsta taisi lopulta kaatua spämmirobottien hyökkäykseen, joku varapalstakin perustettiin, mutta itse en sille älynnyt liittyä, ja sitten alkuperäinen palsta katosikin kokonaan. Onkohan täällä ketään sieltä?

Voi kauhistus millaisia tilanteita teillä on ollut Todella inhottavaa tuo ymmärryksen puute, luulisi nyt kenen tahansa ihan maalaisjärjelläkin käsittävän, että jos oksentaa jatkuvasti monta kertaa päivässä, niin se vetää heikoksi siinä missä paha mahatautikin. Tuo vedenjuonti on muuten jännä juttu, sitähän toki tuputetaan juomaan, mutta ainakin itsellä varsinkin tyhjähköön mahaan juotuna vesi yököttää melkein eniten, tiedä sitten miksi. Laimea mehu on paljon helpompaa nieltävää.

Tilanteesta riippuen ar-ultraan voi saada lähetteenkin Minä "jouduin" käymään peräti kaksi kertaa, kun ei ollut varmuutta raskauden kestosta. Ekalla kerralla oltiinkin niin alussa, ettei sykettä näkynyt, joten saatiin uusi aika viikon päähän. Tsemppiä, jännitys kuuluu asiaan, outoa kai se olisi, jos ei yhtään jänskättäisi

Mulla on varmaan jotenkin poikkeuksellinen tuttavapiiri, mutta ei meidän kenenkään väleihin ole lasten saamiset tai saamattomuudet vaikuttaneet oikein mitenkään. Toki ne lapset muuttavat elämää sillä tavalla, että menemisten ja tulemisten järjestely on erilaista, joskus on lapsia mukana jne, mutta noin muuten. Raskauksista ja lasten jutuista on puhuttu siinä missä muistakin asioista, mutta hyvin vähän mulla on semmoisia kavereita, jotka ovat kokonaan kadonneet sinne mammalandiaan. Nyt kun itse olen raskaana, ne parit asiasta tietävät ihmiset saattavat jotain kysellä ja itse toki asiasta puhelen (joskus pakkokin, kun vaikka iskee se oksetusnälkä yks kaks ja on äkkiä saatava evästä suuhun), mutta ei se kuitenkaan ole se ykkösagenda, enkä koe, että sen tarvitsisi ollakaan. Niin paljon riittää juttua muistakin asioista Toisaalta taas tiedän kyllä, että tämä minun raskautumiseni oli varsinkin niille ihan lähimmille varmaan yhtä iloinen uutinen kuin itsellenikin, kun ovat kuitenkin eläneet mukana myös ne keskenmenon jälkimainingit ja muut asiaan liittyvät hankaluudet. Ainakin päätellen siitä vetistelyn määrästä, joka asian paljastumisesta on seurannut... Ja totta kai on kiva juttu, että asia on iloinen myös heille, ja tiedän, että vertaistukea on varmasti tarjolla

Joku tuolla aiemmin toivon lapsensa olevan oikeakätinen - näin vasurina on kyllä vaikea ymmärtää, että miten vasenkätisen elämä poikkeaisi oikeakätisen elämästä Seksuaalisesta suuntautumisesta taas, enpä usko, että "reagoisin" asiaan mitenkään sen kummemmin, toki varmasti sanoisin lapselle, että hieno juttu kun halusi asiasta kertoa. Omassa ystäväpiirissä on valitettavasti nähnyt niitäkin tapauksia, joissa vanhempien on ollut todella vaikeaa hyväksyä jälkikasvunsa "normista poikkeava" suuntautuminen, onpa se joissain tapauksissa johtanut myös täydelliseen välirikkoon. Itselleni henk koht on ihan sama, olipa lapsi sitten hetero, homo tai bi, pääasia on, että on sinut itsensä kanssa ja onnellinen, ja niin halutessaan löytää itselleen sopivan elämänkumppanin. Samoin ajattelen myös transsukupuolisuudesta, eihän se lapsi itsessään muutu yhtään mihinkään käydessään läpi sukupuolen korjauksen, sittenhän ihminen saa viimein olla myös ulkoisesti sitä, mitä on mieleltään. Mahdollisen oman jälkikasvuni toivoisin onnistuvani kasvattamaan näissä asioissa avomieliseksi ja suvaitsevaiseksi.

Minä olen ajatellut, että olisin tyytyväinen yhteen lapseen, mies kaiketi haluaisi useammankin. En tiedä, voi joutua siitäkin, että mies on kasvanut kahden suht tasavälein syntyneen sisaruksen kanssa, minä taas olen elänyt koko lapsuuteni ja osan teinivuosistakin ainoana lapsena, enkä kokenut missään vaiheessa sisaruksia kaipaavani. Ison ikäeron vuoksi ei olla oman sisarukseni kanssa koskaan oltu mitenkään erityisen läheisiä, tosin saattaa olla myös persoonakysymys, luonteet kopsahtaa aika kovaa yhteen monissa asioissa. No, jos sen yhden nyt ensin saisi, voisi asiaa sen jälkeen pohtia lisää. Tosin tuleehan tässä jo ikäkin aika pian vastaan, eli mitään isoa lapsilaumaa tähän talouteen ei missään tapauksessa ehdi tulla.

Meillä on kolme kissaa, ja kissojen kanssa noin yleisesti olen pyörinyt ihan pikkulapsesta lähtien. Jotenkin luulen, että jos olisin jossain elämäni vaiheessa ollut tokson saamassa, olisin saanut sen jo ajat sitten Meidän kissat on pääasiassa sisäkissoja, kaksi kolmesta ulkoilee valjaissa, mutta eipä ne tuolla mitään hiiriä siis pyydystele. Koiria meillä on myös, ja ne syövät pääasiassa raakaruokaa kuten kissatkin osittain, joten lihoja tulee käsiteltyä kyllä. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että kun huolehtii käsihygieniasta, käytää lihoille omaa leikkuulautaansa ja tietenkin pyörittää kaikki välineet tiskikoneessa, ollaan ihan turvallisilla vesillä. Puutarhanhoitoakaan tuskin tulen multapelon takia jättämään, mitä ihmettä minä sitten muuta kesällä tekisin

Sepä se noissa on, kun yhtä aikaa on yleensä liikkeellä useampaa viruskantaa, eli rokote ei ole mikään 100% suoja. Itse en ole ikinä influenssarokotetta ottanut, enkä kyllä varmaan ota nytkään, kun oma elinpiiri ei niitä pöpöisimpiä taida olla. Olikohan kolmisen vuotta sitten, kun itse sain viimeksi kokea influenssan ihanuuden, kiitos kollegan, jonka oli Ihan Pakko tulla kipeänä töihin. No, parin päivän päästä oli kipeänä "muutama" muukin...

Joo ei se raskaana hakiessa työpaikan saaminen nyt sentään ole mikään itsestäänselvyys sillä perusteella että "pitää olla hyvät perustelut jos ei palkkaa raskaana olevaa". Itse rekrytoivana osapuolena olleena, mietin näitä juttuja kai vähän molempien osapuolien kantilta. Raskaana ollessani en esim. viitsisi välttämättä hakea paikkaa jostain suht lyhyestä, kuitenkin paljon perehdytystä vaativasta projektista, jossa ehtisin olla vain pienen hetken, ja sitten olisikin jälleen rekrytointirumba edessä. Vähemmän spesifit ja lyhyellä perehdytyksellä tehtävät hommat on asia erikseen. Sikäli kyllä ajankohtainen aihe itsellekin, kun nykyinen palkkatyö ei oikein napostele. Toisaalta mielekkäitä paikkojakin on avoinna häviävän pieni määrä ja hakioita sitten hitusen enemmän, niin jo haastatteluun pääsyäkin voi pitää pienenä ihmeenä :-p

Edellisellä yrityksellä mulla teki jostain syystä ihan hirveästi mieli perunaa Normaalisti sitä tulee syötyä todella vähän, ehkä jossain uunipadoissa ja toki kesällä on makoisaa, kun saa omasta pihasta uusia pottuja. Nyt ei ole mielitekoja ollut sen kummemmin, tosin ennen plussausta olin päättänyt taas repsahduskauden jälkeen alkaa pitämään vähän tarkemmin huolta syömisistäni, ts. herkuttelut lähes nollille ja viljatuotteiden korvaaminen vihanneksilla. Ehkä se päätös sitten kantaa hyvin edelleen, kun mitään kummempia mässytyshimoja ei ole tullut. Nälkä kyllä on joka käänteessä, mutta niinhän mulla on usein muutenkin Jotenkin yritän ajatella, että kun syö mahdollisimman fiksusti, ne himotuksetkin on vähäisempiä. No, saa nähdä miten käy sitten, jos/kun pahoinvointi alkaa...

Minulla nyt ei ole kokemusta varsinaisesti synnyttämisestä tuolla, mutta reilu vuosi sitten vietin pari päivää siellä osastolla kkm:n tyhjennyksen takia. Osaston henkilökunta oli kerrassaan mukavaa, ja erityisen lämmöllä muistan sitä nuorta naista (opiskelija?) joka pyynnöstäni toi minulle ihan valtaisan iltapalan, kun jouduin olemaan sen ensimmäisen päivän syömättä ja nälkä oli koko päivän kärvistelyn jälkeen jo aika hirveä. Koska käynnistys tehtiin viikonloppuna, naistentautien poli oli kiinni (siellä nuo kai arkisin hoidetaan), mutta hyvin huomaavaisesti minut kyllä oli sijoitettu ihan perimmäiseen huoneeseen käytävän päähän. Sen sijaan vähemmän kivat muistot jäi minut seuraavana aamuna tarkastaneesta mieslääkäristä, joka oli todella töykeän ja jotenkin ylimielisen oloinen. Olisi siinä toivonut edes pikkiriikkistä myötätunnon hippusta, kun kuitenkin oli sekä henkisesti että fyysisesti aika rankat päivät takana, mutta eikä mitä, tämä se vaan survoi ultralaitetta sisuksiin ennen kuin olin edes kunnolla ehtinyt käydä siihen penkille. Puheetkin olivat aika ala-arvoisia, vaikka en itse mitenkään kovin herkkähipiäinen ole. Oli kyllä ero kuin yöllä ja päivällä, kun vertasi aiempaan lääkäriin, joka tutki tilannetta edellisenä iltana... Se on kyllä todettava, että tuo sairaala on ihan hillitön sokkelo Hyvin vähän olen siellä muuten joutunut asioimaan, joten kyllä siinä meinasi olla pää pyörällä niiden käytävä(kilo)metrien kanssa, kun kärrättiin leikkuriin ja takaisin.

Mulla havaittiin kkm 10/2013 ja sen seurauksena kävin läpi sekä tyhjennyksen että kaavinnan. Nyt ilmeisesti tärppäsi uudestaan, eli kaavinnan jälkeen kului about 15kk. Keskenmenon jälkeen lähipiiri hihkui suunnilleen kuorossa, että noniin, uusi raskaus alkaa sitten tosi helposti.. No, miten sen nyt ottaa

Joo meidän alueen neuvolassa ei tehdä ultria ollenkaan, vaan ne tehdään lähetteellä Gravidassa. Mullahan on tosin myös ollut nyt todella epämääräiset kierrot, plussa tuli kp 46 ja keskenmenon jälkeen kierrot on olleet mitä sattuu, +- 40 päivää. Nyt vielä huomasin ilokseni, että lähineuvola on suljettu, ja palveluita tarjotaan rajoitetusti toisaalla, joten saa nähdä, mihin asti ajan saaminen venyy. Onpas tämä nyt hankalaa...

Täällä kierrot jatkui vuodenvaihteen yli edelleen epämääräisinä, kunnes havahduin siihen, että nyt on taas tosi pitkä aika edellisistä menkoista. Pari puhdasta negatestiä ehdin tehdä, mutta tänään sitten tuli tikkuun haalea plussa Edellisellä kerralla kävi samalla tavalla, taisi olla jo kp 45+, ennen kuin mitään näkyi. Toistin itseäni muutenkin, koska jälleen kerran huomasin katselevani esim. vaatteita sillä silmällä, että jos olisi isompi maha niin voisikohan käyttää, ja tämä siis niistä negatesteistä huolimatta. Hassu juttu. Fyysisiä oireita on kyllä ollut, viikko sitten oksensin ja vähän semmoista epämääräistä vellontaa on ollut, ja välillä aika koviakin kipuja alavatsalla. Nyt vaan toivon, että tämä pysyisi mukana...

Miten yleisesti olette käyneet julkisen lähetteellä varhaisultrassa? Täällä meillä päin ensimmäinen ultraus tehdään näemmä vasta viikolla 12, ja itselläni on siitä se yksi ainoa ikävä kokemus, jossa todettiin, että olin kuskannut mukanani kuollutta vauvanalkua jo lähemmäs kuukauden päivät. Käynnistyksen ja myöhemmin vielä kaavinnan jälkeen kyselin käytäntöä tällaisessa tapauksessa, mutta aika nihkeältä vaikutti. Nyt on uusi raskaus alussa, eikä hermot taida kestää odotella ihan noille viikoille, joten yksityiselle se on varmaan mentävä.

Kahden vuoden ja yhden kkm:n jälkeen täälläkin tuli taas yli vuoden odottelun jälkeen hailakka viiva tikkuun. Vähän epäuskoinen ja varovaisen toiveikas olo. Jotenkin tuntuu, ettei tohdi vielä innostua.En oikein uskonut tärppiin, kun kierrot on keskenmenon jälkeen olleet hyvin epämääräisiä ja pitkiä, mutta nyt kun on jo pari viikkoa ollut jos jonkinlaisia tuntemuksia, oli pakko testata. Nyt kun tämä vaan saisi jatkua loppuun asti

Mulla ei onneksi oman perheen jäsenet kysele eikä hössötä. Edellisestä raskaudesta ehdin heille kertoa, ja ottivat kyllä keskenmenon tosi raskaasti. Voi olla, että meidän mahdollinen jälkikasvu jäisi vanhempieni ainoaksi lapsenlapseksi, joten kyllähän minä tiedän että he sitä kovasti toivoisivat. Onneksi tosiaan ovat sen verran fiksuja, etteivät minua asialla hiillosta. Appiukko puolestaan oli jo samoin tein sovittelemassa lapsiporttia portaikkoon, kun kävi meidän taloa ensimmäistä kertaa katsomassa. Silloin kyllä totesin, että jos täällä jotain porttia tarvitaan, se on koiraportti, kas kun ei siinä vaiheessa ollut itsellä vielä lapsiasiat edes mielen vieressä. Sen jälkeen ei ole asiasta kysellyt, välillä vaan tulee näitä legendaarisia "ethän sinä voi tietää, kun sinulla ei ole lapsia" -tyylisiä heittoja. Hän ei tiedä näistä meidän kuviosta, kun mies ei ole asiasta sen kummemmin halunnut kellekään puhua, ja minulle asia on erittäin ok.