Möö

Tämä on täysin asiaton kommentti mutta olen naureskellut tuossa että vanhusten hoitajien mitoitusta ollaan laskemassa 0,5 -> 0,4 per vanhus ja siitä tulee kauhea älämölö mutta lapsille taas riittää 0,125 hoitajaa per lapsi ja se ei ole mikään ongelma. Kun vertaa tuollaista 3-vuotiasta ja 80-vuotiasta niin äkkiseltään työläämmältä se lapsi näyttää. (Mutta tämä on huonoa huumoria.)

Tuo aamu- ja iltapäiväkerhojen maksujen nosto on järkyttävän suuri. Se jo ihan tosissaan karsii pois pienituloisten lapset kun se ei ole edes mitenkään tuloihin sidottu maksu. Katselin tuossa oman kunnan sivuilta että tuon korotuksen kanssa sekä aamu- että iltapäiväkerhoa tarvitsevalle maksu tulisi korotusten jälkeen olemaan 200 euroa. Kuussa. Siihen päälle päivähoitomaksujen korotukset. Lapsiperheiltä on ilmeisesti vaan niin helppo ottaa kun me ei osata pitää tarpeeksi meteliä.

Nyt saatiin diagnoosit, adhd ja liuta muita epämääräisiä neuropsykologian litanioita. Mutta adhd siis päädiagnoosi ja se tuntuu tarkoittavan sitä että ainoa konkreettinen apu mitä saataisiin olisi se lääkitys mitä tyrkytetään ihan joka tuutista. Kaipaisinkin nyt keskustelua adhd:n lääkityksestä. Anyone?

Muoks. Poistan tuon tekstini kun se kuulosti ärsyttävältä osailulta. Varmaan siis jonkunlaista kerhomaisuutta tällä uudistuksella ajetaan takaa. Mutta mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän olen sitä mieltä että tämäkin hanke tullaan hautaamaan vetoamalla johonkin vaan, kun todellisuudessa se tulee olemaan liian monimutkaista muuttaa noita päivähoidon 8 tunnille perustettuja rakenteita.

Uskoisin että tässä uudessa uudistuyrityksessäkin säilyy se ns. sosiaalisten syiden arvointi eli jos perhe kokee että perheen hyvinvoinnin kannalta on ehdottoman tärkeää pitää täyspitkät päivät niin se on mahdollista. Tosin se vaatii asian ääneen sanomista ja jonkun sortin "kirjausta" joihinkin papereihin jota jotkut voivat taas pitää jotenkin leimaavana. Itse pidä uudistusta ihan hyvänä. Puolipäiväiseksi rajaaminen tehdään ihan säästösyistä eli että puolet päivästä henkilökunta on sidottu noihin puolipäiväisiin lapsiin ja puolet päivästä he ovat muuten käytettävissä. Mielenkiintoista nähdä miten tämäkin käytännössä hoidetaan jos se nyt toteutuu.

Tämä on tismalleen sama kuin meidän pojalla. Hän on ihan mielettömän välkky, lukee ja kirjoittaa mennen tullen ja nyt imee itseensä englanninkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Ja on käsittämättömän (fanaattisen) kiinnostunut ihan kaikesta mahdollisesta. Tuo koulumaailma on oikeasti aika julma. Meillä poikahan on saanut olla ihan luonnonlapsi oikeastaan eskariin asti joka nyt vielä meni mukavasti kun siellä oleminen oli niin paljon vapaampaa mutta tuolla koulussa se on aika tiukka se normimuotti johon jokaisen lapsen pitäisi sopia. Yksi erityisluokalle siirron peruste onkin koulun puolelta ollut se, että poika on niin selvästi erilainen kuin muut että häntä kiusataan. Ja minusta tuntuu kuin minun sydämeni revittäisiin ulos kun kuulen tuon sillä minua on kiusattu juuri siitä syystä että olin sopivasti huomiota herättävän erilainen kuin muut. Ja minulle sanottiin että minulla olisi varmaan helpompaa jos osaisin olla enemmän muiden kaltainen. Ikäänkuin olisin tieten tahtoen ollut outo kun en koskaan ole osannut olla muuta kuin oma itseni. Ja poika on TÄYSIN samanlainen ja jotenkin sitä vaan haluaisi olla koko ajan hänen vieressään kaikkialla sanomassa että hän on ihan yhtä rakas ja arvokas lapsi kuin kaikki muutkin, vain vähän spesiaalimpi tapaus.

Minä nyt olen tuolla muissa ketjuissa vähän avannutkin meidän 7-vuotiaan esikoisen tilannetta. Varmasti suurin syy miksi keksittymisen ja tarkkaavaisuuden häiriöistä ei varmaan kukaan edes halua puhua on se melkoinen prässi mihin vanhemmat joutuvat jos heidän lapsellaan on näitä ongelmia. Niinkuin itse jossain ketjussa sanoin, adhd on koulumaailmassa ihan sama asia kuin huono kasvatus. Minä olen viime aikoina saanut kuunnella siitä kuinka monen asiantuntijan mukaan adhd johtuu mitä suurimmaksi osaksi varhaisen vuorovaikutuksen ongelmista ja se ei ainakaan omalta osaltani ole avannut kovin sujuvaa keskustelua mihinkään suuntaan. Meillä on siis pojalla alustavina diagnooseina jonkun sortin sensorisen integraation häiriö, adhd ja asperger-piirteet. Koulunkäynti on hirveän vaikeaa mutta muuten poika on aivan poikkeuksellisen ihana, avoin, utelias, herkkä, empaattinen ja valoisa pieni mies joka viettää suurimman osan ajastaan omassa maailmassaan. Isossa ryhmässä hän on aivan pihalla. Hän on aina ollut vilkas ja kansankielellä ihan mahdoton mutta nuo hyvät piirteet ovat aina olleet vahvempia kuin heikkoudet, koulun aloitukseen asti. Hän oli siis suurimmaksi osaksi kotihoidossa eskariin asti ja olen miljoona kertaa saanut kuulla kuinka hän olisi "hyötynyt" ryhmässä olosta aikaisemmin mutta itse en olisi jaksanut tätä prässiä luokitteluineen yhtään aikaisemmin. Poika on aina ollut aistiyliherkkä ja hänellä on liuta muitakin neurologisia oireita joita tässä ei nyt varmaan tarvitse erikseen luetella. Ehkä merkittävin oire on ollut se, ettei hän ole koskaan nukkunut yhtäkään yötä kokonaan. 2-vuotiaaksi asti hän ei nukkunut kuin tunnin-kahden pätkiä. Meidän ongelmamme on se, ettei poikaa ole kunnolla tutkittu neurologilla ja ainoa tukimuoto mitä meille sieltä on tarjottu, on adhd-lääkitys jonka he voisivat minun puolestani tunkea sinne ja syvälle. Toimintaterapiassa hän käy silloin tällöin, nyt on taas ollut taukoa jostain syystä. Erityisluokalle häntä ollaan siirtämässä ja me yritämme miehen kanssa arpoa onko se meistä hyvä vai huono asia. Itse kun alan olemaan sitä mieltä että tuo koulun kolimportainen tuki on enemmän opettajien työn helpottamiseksi, ei lapsen parhaaksi. Varmaan huomaa rivien välistä että olen aika loppu koko hommaan. Uskon että aika moni muukin tämän diagnoosin omaavan lapsen vanhempi on.

Lisään vielä että niin paljon kun tässä nyt sataa demareillekin loskaa niskaan niin sentään tekivät miesten ja naisten työn kun myönsivät ettei tässä ollut mitään järkeä.

Kaikilla kolmella kerroilla 15-20 kiloa.

JEEE!!!!!!!!!!!!

^En siis missään nimessä halunnu väheksyä tuota tt:n panosta tai arvinointitaitoa, se kuulosti vaan hieman huvittavalta kun tt sanoi että "tämä nyt lähinnä pötkötti tuossa patjalla."

Itseasiassahan olen pojan kanssa väärässä ketjussa kun hänellä ei varsinaisesti puheilmaisussa ole muuta vikaa kuin että pulina ei lopu edes unissaan. Tulin tänne alunperin puhumaan tuon meidän puhumattoman 2-vuotiaan juttuja ja mietin täällä tuota "varhaista tukea" kun hänen kohdallaan olen jo niin pessimistinen että kaikki puhe varhaisesta tuesta saa suurinpiirtein näkemään punaista esikoisen kokemusten perusteella. Mutta tosiaan tuon 7-vuotiaan ja tämän 2-vuotiaan olemuksessa ja toiminnassa on niin paljon samankaltaisuuksia että joku sama "häikkä" se on, mikä ikinä lieneekään. Esikoisella se silmiinpistävin oire on keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriö ja tällä kuopuksella nimenomaan tuo puheilmaisun vaikeus. Mutta oltiin ensimmäistä kertaa nyt siellä tt:n arviossa taas ja saatiin taas evästyksiä koululle, en vain tiedä miksi esimerkiksi aktiviteettityynyn hankkiminen on niin vaikeaa koulun puolelta. Käydään nyt ainakin tuolla tt:n luona ne uudet arviointikerrat ja katsotaan tulisiko sieltä jotain. Yksi ongelma pojassa on hänen voimakastahtoisuutensa ja väsähtämisensä, nytkin tt sanoi että ihan mahdotonta häntä on saada tekemään mitään jos hän on väsynyt tai ei vaan huvita. Kai hän on oikeasti sen verran "vaikea" ja turhauttava tapaus ettei ammattihenkilötkään jaksa. Olen itse enemmän ja enemmän sitä mieltä että ikä korjannee hirveän paljon. Onhan poika kuitenkin vielä hirveän pieni.

Kiitos teille vastauksista. Otin yhteyttä kouluterveydenhoitajaan ja hänen kautta järjestyi uusi arviokäynti toimintaterapeutille. Toimintaterapeutti vaan on edelleen sitä mieltä ettei hänellä ole oikein lisää annettavaa pojan tilanteeseen. Erityisopettaja otti minuun tuota ennen yhteyttä ja kauhisteli pojan puuttuvaa tasapainoa ja koordinointikykyä ja hän oli sitä mieltä että pojan kuuluisi saada tukea fysioterapiastakin. Terveydenhoitaja puhui jotai koulupsykologin arviosta mutta pojan opettaja taas tyrmäsi kaikki ajatukset sanoen että poika menee niin laidasta laitaan että hän ei osaa sanoa mikä auttaisi ja mikä ei. Että sellaista tukea ja apua.

Meillä nuorimmainen siirtyi istumaan naama menosuuntaan 1,5-vuotiaana kun pidemmillä reissuilla oksensi aina selkä menosuuntaan ollessaan. Muuten olisi varmaan ollut vielä vuoden verran ainakin toisin päin.

Meillä lähtee keskimmäinen eskarii syksyllä. Odottelenkin tässä kuumeisesti tietoa eskaria järjestävistä paikoista kun ollaan muutettu juuri ja kaikki mahdollinen on auki siitä lähtien että haenko osapäivä- vai kokopäiväeskariin. Kotihoidontuki loppuu syksyllä nuorimmaisen täytettyä kolme mutta minulla ei ole töitä jne... Osapäiväeskari on ilmeisesti koulun yhteydessä ja ekalla luokalla olevan isoveljen kanssa sitä matkaa on tullut tallusteltua nyt sen puoli vuotta. Vähän vajaa kilometri kävelytietä ilman sen suurempia teiden ylityksiä mutta on se vaan pitkä matka tuollaiselle puolimittaiselle. Vähän tuppaa surettamaan että tuo keskimmäinenkin häviää tästä kotoa osaksi päivää, hän kun on niin mahtavaa seuraa ja ollaan totuttu olemaan koko ajan yhdessä kerhoja lukuunottamatta. Haikeaa.

Minäkin olen saanut migreeninit takaisin vasta siirryttyäni takaisin työelämään. Kotona olo on jotenkin kuitenkin stressitöntä vaikka väsyttävää onkin.

Päivähoitomaksut ovat avaruudesta. Kolmen lapsen kanssa se vaan näillä palkoilla tulee halvemmaksi olla kotona, helppoudesta nyt puhumattakaan. Siis melko paljon minun pitäisi omaa työtäni rakastaa jotta tekisin sitä vähän niinkuin harrastuspohjalta tässä sivussa. En tiedä auttaako se sitten kun ehkä joskus tulee se tuntiperusteinen laskutus joskus vuonna 2040. Kuitenkin järjellä ajateltuna työnteon tulisi aina olla kannatavampaa kuin työn tekemättä jättäminen. Päivähoito maksaa mutta siihenkin voi suhtautua monella eri tavalla. Eivät terveyskeskusmaksutkaan kata terveyskeskuksien ylläpitoa.

6+6+6 - malli ei tule ikinä toteutumaan niin kauan kun siinä on tulosidonnaisuus mukana. Ei valtiolla ole varaa sponssata miesten palkkoja lasten hoitoon.

Sen verran piti vielä lisätä että mehän ollaan juuri muutettu isolta paikkakunnalta pienelle ja väistämättä tulee mieleen että olisi pitänyt jättää muuttamatta. Olen nyt ajatellut että seuraavan kerran kotikonnuille mentäessä käytän poikaa yksityisellä neurologilla jos sieltä vaikka tulisi jotain lisävalaistusta asiaan.

No sepä siinä onkin kun nuo haahuilut menevät niin normaalinkin olemisen piikkiin. Ei noita poissaolokohtauksia edes huomaa jos häntä ei katso koko ajan. Se niistä havahtuminen on ainoa mihin yleensä kiinnittää huomiota ja se näkyykin juuri sellaisena singahtamisena tai säpsähtämisenä. On poikaa tutkittu neurologin toimesta useaan kertaan mutta ainoa mitä sieltä on löytynyt on ADHD joka ei mielestäni ole edes oikea diagnoosi. Tai on varmasti oikea mutta kun on niin paljon muutakin joka jää huomaamatta niiden ADHD oireiden alle. Tuo uupuminen liittyy siihen aistiyliherkkyyteen ja siihen ei ole oikeastaan muuta kuin se, että antaa pojan vetäytyä aina kun hän sitä tarvitsee. Koulussahan se ei onnistu mitenkään. Käytännössä poika saa aina jossain vaiheessa kotiin tultuaan mega-luokan pultit jostain ja päästää höyryt siten ulos. Siinä pitää vaan olla ottamassa koppia. Nyt se onnistuu kun olen vielä kotona mutta ihan kauhulla odotan sitä aikaa kun palaan töihin ja tuota joutuu pyörittämään kaiken maailman iltapäiväkerhojen kautta kotiin vasta myöhään illalla. Koulussa puhutaan kuntoutuksesta ja terapioista mutta kaikki on periaatteessa tuon neurologin takana ja sieltä vaan tyrkytetään ADHD-lääkitystä. En vaan jaksa enää kuunnella kuinka lyhytkestoisiakin nappeja olisi tarjolla, sellaisia mitkä annetaan aamusta ja sillä menee koulupäivä. Siis oikeesti, kyse on 7-vuotiaasta lapsesta. Minun puolestani saa jäädä koulut käymättä jos ainoa mahdollisuus on lääkitys. Pienryhmät ovat tarkoitettu selvästi oppimishäiriöisille ja ne ovat täynnä. Pojalle toimiva ratkaisu olisi avustaja ja niitä ei ole saataville kuin diabeetikoille. OIkeasti tämä on jo hieman koomista. Hirveästi puhutaan siitä kuinka pojat ovat putoamassa peruskoulusta mutta kuitenkin toimintatavat ovat ihan kiveen hakattuja. Nyt ne ryhmäkootkin ovat taas nousemassa kun niiden pienentämiseen varatut rahatkin otetaan pois. Mutta en minä itseasiassa ole niin epätoivoinen tämän tilanteen kanssa kuin mitä nyt ehkä näistä kirjoituksista saa kuvan. Maailmassa on kuitenkin niin paljon muutakin kuin koulu. Pojan isäkin oli tarkkikset kierrettyään havahtunut vasta ammattikoulussa että jotain pitää varmaan tehdäkin ja ihan elämäänsä tyytyväinen hyvä veronmaksaja hänestäkin on tullut. Poikakin on selkeästi enemmän tekijä kuin lukija ja täytyy vaan yrittää jaksaa kannustaa häntä löytämään se oma juttunsa. Kaikista parhain neuvo jonka olen keneltäkään saanut on täysin ei-ammattilaisen sukulaiseni tokaisu "Pojalla on kaikki oikeus roikkua mukana ainakin se yhdeksän vuotta." Sillä mennään. Kavereiden suhteen on vähän vaikeaa. Kyllähän muut lapset pitävät häntä erilaisena mutta olen väsymiseen asti jankuttanut sitä että maailma olisi ihan älyttömän tylsä paikka jos me kaikki oltaisiin samanlaisia. On hänellä kavereita mutta hirveän helposti tulle konflikteja kun poika on niin herkkä. Mutta hän kerkeää vielä. Koko elämä vielä edessä. Hauskintahan tässä on se, että poika on tosiaan meidän esikoisemme, keskimmäinen on taas ihan eri maata. Kaikki menee ongelmitta ja kaikkien käyrien ja standardien mukaan. Ollaan hysteerisenä naurettukin miehen kanssa sitä eroa mikä on kun mennään johonkin esikoisen asioiden tiimoilta kuin että kun mennään keskimmäisen. On äärimmäisen helppoa tuntea itsensä erittäin hyväksi kasvattajaksi keskimmäisen kanssa ja vastaavasti taas täysin paskaksi tuon esikoisen kanssa. Tuo nuorimmainen on sitten taas jotain noiden kahden väliltä.

Nosto... Enempää lapsia ei tule ihan vain meidän jaksamisen takia mutta silti koko ajan on sellainen olo että jääkö nyt kuitenkin joku ihan mahtityyppi syntymättä? Tämä on raskainta ja uuvuttavina hommaa ikinä ja silti parasta mitä tällä elämällä ja maailmalla voi olla antaa. Oikeasti meidän lapset on tässä ihan senkin takia että noista nykyisistäkin pitäisi yrittää saada jotenkuten kunnollisia kansalaisia. Se vauvavuosi on pala kakkua ja taaperovuodet ihan unelmaa verrattuna nyt tuohon koululaisen kasvattamiseen ja tukemiseen. Enkä minä itsekään näköjään osu mihinkään normeihin, joten pitkä kasvuprosessi on edessä... Mutta kun turhauttavinta tässä on se, että vasta nyt kolmannelle lapselle osaan olla about sellainen äiti kun halusin olla. Nyt tästä ja tuosta lapsesta vasta osaa nauttia niinkuin pitääkin. Eli nyt kun tämän on vasta oppinut, se onkin sitten siinä? Kertokaahan lisää ja minä yritän imeä itseeni järkeä teidän teksteistä.

Eka ja toka synnytys alkoivat supistuksilla, kolmas vesien tihkuttelulla. Eka kesti 8 h, toka 2 h ja kolmas 45 min supistusten alettua kunnolla. Kolmannessa lääkäri kävi siis päästämässä loput vedet ja "hieman avitteli" käsi kyynärpäätä myöten supistuksia alkuun. Eka tyssäsi vauvan virheasentoon, toka oli ihan unelmasynnytys kaikin tavoin ja kolmas tympi siinä mielessä ettei meinannut millään käynnistyä ja sitten kun käynnistyi, sattui enemmän kuin mikään ikinä koskaan. Mutta se oli ripeästi rykäisty. Jos jotain yhteenvetoa noista yrittää tehdä niin huomattavasti mukavampia nuo spontaaneilla supistuksilla alkaneet ovat olleet.

^Minulla on vähän samat ajatukset asiasta. Muutettiin toiselle puolelle Suomea miehen suvun luokse minun suvun luota ja melkoista shokkihoitoa tämä on ollut. Isovanhemmat jotka ennen itkivät ikäväänsä kun asuttiin kaukana ovat nyt tuossa nurkan takana mutta tänäkin vuonna olen tainnut nähdä heitä kymmenisen kertaa. Se pettymys oli aluksi tosi vaikea niellä mutta nyt kun sen on käsitellyt, osaan ajatella jo niin että se on ainoastaan heiltä itseltään pois, ei meiltä tai lapsilta. Tuleepahan ainakin tehtyä monia reissuja takaisin kotiseudulle. Ja jos ei muuta niin voipahan ainakin sanoa että me selvittiin ihan hyvin ihan itse.

^Minulla on käytössä Primperan migreeniin, en ole tarvinnut enää mitään muita lääkkeitä sen lisäksi kuin paracetamolin ja ibuprofeenin. Alunperin sain sen päiväkausia kestävään oksenteluun migreenien yhteydessä mutta kummasti vaan se on toiminut migreeniin ilman pahoinvointiakin.

Hienoa että joku kiinnostui myös salaliittoteoriasta! Sehän tässä minua juuri jurppiikin että nyt kotihoidontuella olevia naisia taidetaan pitää kouluttamattomana reppanamassana jotka voi ihan siltä seisomalta tyrkätä tekemään sitä samaa mitä ne on tehnyt kotona vähän isommassa mittakaavassa. Lasten kanssa työskentelyhän on ihan puuhastelua. Meilläpäin on lisäksi jo nyt järjestetty pikakoulutuksia "suorittavalle" tasolle ja näin on nopeasti ja edullisesti saatu lastenhoitajista lastentarhanopettajia.