Hei,
Suurin osa täällä on ilmeisesti naisia, mutta haluisin kertoa teille miehen näkökulman lapsiperheen parisuhdeongelmiin. Ehkä vain purkaakseni omaa pahaa oloa...
Ollaan oltu vaimon kanssa yhdessä yli 10v ja perheessä lapset 3 vuotta ja 6kk. Ensimmäisen lapsen kanssa parisuhteemme toimi vielä jotenkuten. Saatiin hieman omaa aikaa ja osattiin myös nauttia siitä. Molemmat piti huolto esikoisestamme ja nautimme lapsiperheen elämästä.
Nyt toisen lapsen syntymän jälkeen tuntuu että päivittäinen elämä vaikuttaa ainoastaan suoriutumiselta seuraavaan päivään. Rakastan lapsiamme yli kaiken ja ne on oikeesti parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut.
Miehenä kuitenkin kaipaan jotain muutakin parisuhteelta kun lapsien ja kodin hoitoa. Käyn normaalisti päivätöissä ja iltaisin leikin vanhemman lapsen kanssa ja siinä sivussa hoidan mahdollisuuksien mukaan nuorempaa. Pesen pyykkiä, siivoan ja käyn ulkoilemassa lasten kanssa aina kun aika antaa periksi. Kahtena iltana viikossa ollaan poikien kanssa kotona kun vaimolla on jumppapäivä ja viikolla käydään myös perheuinnissa. Omaa aikaa ei jää lainkaan sillä olen halunnut antaa vaimolle mahdollisuuden urheilla, jotta hänellä olisi parempi olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Seksiä parisuhteessamme on noin 1kerta /kk ja sekin usein minun aloitteestani. Tämä tilanne on sietämätln koska himoitsen vaimoani päivittäin, mutta en saa vastakaikua haluilleni. Olemme keskutelleet tästä vaimoni kanssa, mutta tuntuu että ratkaisua tähän on mahdoton löytää.
Mietin itsekseni onko ainoa mahdollinen pitkän aikavälin ratkaisu ero vai onko jotain tehtävissä... ? Lasteni takia en haluisi erota, mutta silti tuntuu että olisin onnellisempi itsekseni. Ajatuksissa on myös käynyt seksisuhde toiseen naiseen, mutta tämä varmasti ajaisi suhteemme pahempaan kriisiin, enkä uskalla edes puhua aiheesta vaimoni kanssa. Onko niin että jatkamalla elämää onnettomana ajaudumme kohti väistämätöntä kuten niin useille parisuhteille on viime vuosina tapahtunut.
t. Epätoivo
