Zawitri

Keskenmenon jälkeen olen vihdoin uudelleen raskaana ja kävimme varhaisultrassa 17.6. Menkoista laskettuna silloin oli 7+4, mutta kooltaan pikkuinen vastasi noin 6+6. Pelkäsin aivan hirvittävästi, koska tuo edellinen km on tietenkin vielä vahvasti mielessä, mutta onneksi ruudulla kuitenkin näkyi vahva sydämensyke! Miehellänikin kostui silmäkulma ilosta, vaikka yrittikin parhaansa sitä peitellä (johtui varmasti osittain myös siitä, että onnistuin pitämään koko raskauden häneltä salassa ja yllätin hänet kertomalla asiasta muutamaa hetkeä ennen ultraan menoa). Minulle sanottiin, ettei ennen viikkoa 6 kannata ultrata tuon sykkeen näkemisen takia.

Mulla todettiin keskenmeno vähän päälle pari viikkoa sitten (11+2, sikiöllä kokoa tuolloin 8+2). Oli todella rankka paikka. Syyllistän itseäni ja tunnen tyhjyyttä – olen vain kuori, joka jatkaa elämää, kun mieli on jossain muualla. Aktiivisesti en asiaa ajattele, mutta huomaan, etten ole täysin oma itseni. Itkeä en osaa kuin puuskittain, vaikka haluaisin pystyä käsittelemään asian kunnolla läpi. On myös hurjan vaikea odottaa, että keho antaa merkin siitä, että vihdoin voi yrittää uudestaan. Itse olisin varmaankin jo aloittanut uuden yrittämisen, mutta mies pitää huolen siitä, että noudatamme lääkärin ohjetta yksistä menkoista. Toisaalta tuntuu myös pahalta ajatella näinkin nopeasti, että ei muuta kuin uutta vain yrittämään... Olen lukenut näitä keskusteluja paljon etenkin näin keskenmenon jälkeen ja nyt rohkaistuin ja ajattelin liittyä mukaan.

Minä olen 29-vuotias ja mies on 30-vuotias. Takana on tämän vuoden puolella yksi keskenmeno (11+2), mutta pian jatkamme kuitenkin esikoisen yrittämistä, kunhan keho sen sallii. Vauvakuume on kova.