Sanniji

Vakavia sairauksia ei suvussani ole. Isälläni on ykköstyypin diabetes ja saatan sairastua siihen itsekin vielä. Isäni on sairastunut diabetekseen vasta reilu kolmikymppisenä, mikä on todella harvinaista, ykköstyypin diabetekseen kun sairastumaan yleensä jo lapsena. Isälläni diabetes tuhosi elämää aika paljon, isäni menetti työkykynsä ja masentui vakavasti, mutta on nykyään henkisesti paljon terveempi, vaikkei työelämään enää voikaan palata. Itse en osaa diabetekseen sairastumista pelätä, sen haitallisuuteen kun voi itse vaikuttaa (terveet elämäntavat). Toki, hoitamattomana diabetes on tappava tauti, mutta jos diabetesta hoitaa oikein, voi elää täysin normaalia elämää (jos ei insuliinin piikittämistä lasketa). En siis ole huolissani siitä, että lapseni sairastuisi diabetekseen, se kun ei ole se maailman vakavin sairaus. Äidilläni on epilepsia, mutta minulla ei. Epilepsia olisi tietysti inhottava sairaus lapselle, sitä pelkään paljon enemmän kuin diabetesta. Äidilläni on lisäksi keuhkoahtaumatauti ja hän väittää, että hänen isoisältään olisi myös ollut ja äiti olisi sen isoisältään perinyt. Itse en tähän kuitenkaan usko, sillä äitini on polttanut tupakkaa jo alakoulu-ikäisenä, joten luulen, että keuhkoahtaumatauti on ihan itse aiheutettu Lisäksi äiti vetoaa keuhkoahtaumataudin perinnöllisyystieteen sillä, että minullakin on hyvin pienet keuhkot ja niiden tilavuus on huomattavasti normaalia pienempi. Äiti tupakoi raskausaikana, joten uskon sen johtuvan siitä. Isälläni puolestaan on hyvät keuhkot vaikka hänkin on polttanut monta kymmentä vuotta. Mieheni suvussa ei tietääkseni ole vakavia sairauksia. Mieheni suvussa esiintyy kuitenkin paljon korkeaa verenpainetta, mutta en ole siitä huolissani, koska omassa suvussani vallitsee hyvin matala verenpaine. Uskon, että lapseni olisivat suku sairauksista huolimatta terveitä. Epilepsiaa pelkään, mutta en niin paljoa, että se estäisi biologisten lasten hankinnan.

Olemme kertoneet vauvakuumeilusta yhdelle ystävälle (miespuolinen). Hän suhtautui yllättävällä tavalla, hän kehotti, että niitä lapsia kannattaa tehdä riittävän ajoissa..jos aina jää pohtimaan sitä, että minkä asian pitäisi olla kunnossa ennen vauvan tuloa, niin se sopiva aika vauvantuloon ei tule ikinä. Itse sorrun paljon sellaiseen ajatteluun, että tämä ja tämä pitää ensin olla kunnossa jne. Oli mukava kuulla myös se, että tältä ystävältä ja hänen vaimoltaan saadaan varmasti apua vauva-asioissa sitten kun on sen aika

Mies suhtautuu hyvin. On myöntänyt itsekin jo haaveilemansa lapsesta. Tosin muut asiat yritämme saada järjestykseen ennenkuin yritämme lasta

Minä 22v ja mies 34. Ensimmäistä lasta kuumeilemme

Asumme omakotitalossa, jossa tilaa noin 100 neliötä. Lisäksi omaa tonttia on noin 2000 neliön verran. Kotimme remontti on vielä kesken ja pihassakin on vielä paljon tekemistä. Mitään ihanaa elämää tämä remontin keskellä asuminen ei ole, mutta tilanne voisi olla paljon huonomminkin

Ajattelin facebokkiin laittaa muutamia kuvia lapsista sitten kun niitä saan. Profiilini tosin näkyy vain kavereille, joten ei niitä ihan kuka vain pääse katsomaan. Tänne laittaminen arastuttaa ajatuksena, mutta ehkä mielipiteen muuttuu sitten, kun en ole niin uusi täällä

Haaveilen vakituisesta työpaikasta ja talomme remontin valmistumisesta. Haaveilen tavallisesta vauva-arjesta ja ajasta, kun lapset ovat jo vähän isompia.

Itse olen ajatellut ottaa ranteen sisäpuolelle hyvin pienen tatuoinnin jos joskus lapsia saan. On vain ollut hankala löytää sellaisia, joista tykkään. En kauheasti välitä tatuoinneista, mutta lasten kunniaksi haluaisin ottaa tatuoinnin. Olen miettinyt myös ottavan tatuoinnin mieheni kunniaksi..tuntuu jotenkin hassulta ottaa tatuointi lapsen kunniaksi, muttei aviomiehen kunniaksi

Ihan hyvä juttu, että on rajoituksia. Ei tarvitse pelätä, että ihan kaikki pääsevät katsomaan kaikkea. Ikävää toki niille, jotka joutuvat väkisin kirjoittamaan viestejä, jotta pääsisivät kirjoittelen haluamalleen osastolle :/

Emme kumpikaan tupakoi. Emme ole kumpikaan ikinä polttaneet. Mieheni on joskus muutaman sikarin polttanut, mutta siihen se onkin sitten jäänyt. Itse en ole kuin kerran kokeillut sikaria. Vesipiippua poltamme molemmat, mutta vesipiipputupakoita ei ilmeisesti lasketa tähän?

Onnea Nouppu!

Hieman aiheesta poiketen..onko jollain kokemusta masentuneesta miehestä isänä? Itselleni on masennustausta, mutta olen parantunut, luojan kiitos. Mieheläni on kuitenkin edelleen masennusta ja syö lääkkeitä (en nyt kuollaksenikaan muista mitä, mutta ovat kuulemma aika vahvoja mielialalääkkeitä). Lisäksi mieheni syö unilääkkeitä, hänellä on ollut jo aika nuoresta lähtien nukahtamisvaikeuksia. Vaikka mieheni syö vahvoja masennuslääkkeitä, ei hänen voimat aina riitä edes kaikkien arkiaskareiden hoitamiseen. Uskon silti vahvasti, että mieheni olisi ihana isä. Hän on välittävä ja rakastava persoona. Tuo hänen masennuksesta vaan pelottaa, jo hänen itsensäkin takia, ei pelkästään tulevien lasten takia. Eli siis..onko jollain itsellään ollut masennusta sairastava isä tai onko jollain omien lasten isä masentunut/ollut joskus masentunut? Niin ja jos joku tietää hyviä keinoja helpottaa masentuneen ihmisen oloa, niin nekin neuvot ovat tervetulleita. Itse en aina oikein osaa ymmärtää ja auttaa toista (mikä on sikäli hassua, kun minun hän pitäisi nämä asiat osata itse entisenä masennus potilaana).

En ole mitään vielä ostanut. Selailen kyllä kohtuullisen paljon erilaisia vauvantarvike-sivuja ja laittelen tavaraa omalle toivomuslistalle. En ole taikauskoinen, mutta en halua vielä alkaa ostelemaan mitään. En juurikaan edes pelkää sitä, ettenkö voisi saada lapsia, sillä olemme mieheni kanssa tästä asiasta puhuneet ja mikäli niin huonosti käy ettei sitä omaa pienokaista tule, niin sitten adoptoimme. Ja edit: Taisin juuri valehdella..olen ostanut pari lasten kirjaa. Ensimmäisen jo pari vuotta sitten mieheni kanssa kirppikseltä. Oli niin erilainen verrattuna muihin lasten satukirjoihin, niin ostettiin sitten se tulevia lapsia ajatellen. Muutama kuukausi sitten ostin kirppikseltä muutaman lasten kirjan. Itse asiassa ostin ne siksi, että ne olivat minulle hyvin rakkaita satuja kun itse olin lapsi. Miehenikin halusi ostaa jonkin Basil Hiiren lastenkirjan kun hän on tykännyt siitä elokuvasta lapsena

Itse olen tällä hetkellä työttömänä. Ajatuksena on ollut jo ihan pienestä pitäen se, että lapsia ei tehdä ennenkuin molemmilla osapuolilla on vakituinen työpaikka. Ja yhä olen osittain tätä mieltä, olisihan se niin kaikista järkevintä. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään, kannattaisiko jo ne lapset vain tehdä. Olen 22-vuotias joten ei siis iän puolesta ole mitään kiirettä. Mutta entä jos sitä vakituista työpaikkaa ei vaan saa? Tiedän kuuluvan juurikin siihen kohderyhmään joita vältetään kuin ruttoa. Olisikohan siis työmarkkinoille helpompi päästä, jos olisi sellainen tilanne, että lapsi kiintiö olisi jo täynnä?