LadyV

Jäsen
  • Content count

    28
  • Joined

  • Last visited

About LadyV

  • Rank
    Tavis
  1. Kiitoksia tästä ketjusta, vaikka kaikki vastaukset vanhoja onkin. Ymmärrän hyvin, miksi tällaiset tunteet niin monesti nähdään hyvin negatiivisina, mutta eihän niille mitään voi. Itselläkin liikkunut päässä jos mitä ja näin kipeänä ollessa on vielä vaikeampaa, kun olo ei anna myöden tehdä oikeastaan mitään eikä voi tehdä muuta kuin odottaa, että tervehtyisi. Tuli kuitenkin todella tarpeeseen, että sai lukea muitten tuntemuksia eikä näin ollen ole yksin ajatustensa kanssa.
  2. Tulipa tässä mieleen, että millaisena te muut hankalan äitisuhteen omaavat näette hyvän äitisuhteen? Mistä se koostuu? Tässäpä itselleni pohtimista, kun en ainakaan suoraan osaa sitä määrittää.
  3. No varmistuksen saan vasta ekassa neuvolassa, mutta 12.6/13.6 se nettilaskurien mukaan on. Mä olen nähnyt ihan hyviä äitisuhteita, jollaisen itsekin haluaisin lapselleni tarjota. Enkä haluaisi viedä lapseltani isovanhempia, koska paljon he kuitenkin antavat lapsen elämään. Olen vaan todella paljon miettinyt, osaavatko raskausaikanani tai edes lapsen synnyttyä kohdella minua paremmin ja huomioida vaihteeksi minua eivätkä mennä aina vain oma napa edellä. Eipä se kai pohtimalla se tilanne muutu, mutta en oikein tiedä, mitä muutakaan voisi tehdä. Niin monta kertaa olen yrittänyt, että enää en jaksaisi. Nyt kun olisi tärkeämpää huolehtia itsestään kuin muiden hyvinvoinnista. Jotenkin olen luovuttanut täysin asian suhteen. Silti olen varma, että suuttuvat, jos en kerro raskaudesta heille ennen kuin huomaavat sen itse enkä jaksaisi kuunnella vihaisia kommentteja sitten joskus. Mutta toisaalta en jaksa tekopyhää huolehtimista, jos tietäisivät jo nyt. Tai siltä se ainakin minusta tuntuu. Silloin kun oikeasti tarvitsisin apua, saan sitä vain, jos aika on heille otollinen.
  4. Vielä on niin alkuraskaus menossa, ettei vatsaa ei ole, mutta jo on alkanut mietityttää, miten suhtautua tulevaan "vapaata riistaa" olemiseen. Itsellä ei ole tapana kommentoida muiden raskauksia, koska toista pitää kunnioittaa eikä raskaus ole mikään lupa lääppiä, kommentoida ulkonäköä, ihmetellä vatsan kasvamista ääneen. Ja tiedän, että itseäni ärsyttää suunnattomasti varsinkin, jos ihmiset tulevat koskemaan mahaani, mutta myös kommentit toivoisin heidän pitävän itsellään. Miten siis sanoa ystävällisesti kommentoijille/koskijoille, että tuo ei ole suvaittua? Tätä pohtinut paljon jo senkin takia, että olen asiakaspalveluammatissa, jossa kommentteja tulee varmasti.
  5. Olisi näköjään taas pitänyt vain luottaa itseensä ja siihen, että itse tuntee oman kehonsa parhaiten. Tänään kävin yksityisellä lääkärillä ja tuomiona poskiontelontulehdus ja streptokokki -> 10 päivän ab-kuuri, kun lyhyempi ei tehoa tarpeeksi. Eipä kaikki meistä oireile samalla tavalla ja oma sairashistoria flunssienkin suhteen kannattaa ottaa huomioon, kun hakeutuu hoitoon alkuraskauden aikana. Lääkärikin totesi, että parempi hoitaa pois jo tässä vaiheessa ennen kuin on pahassa kunnossa. Pienempi paha yksi lääkekuuri, jolla saadaan vaiva hoidettua kuin jatkuva flunssa, joka voi johtaa jopa keuhkokuumeeseen. Jos minä odottelisin kuumetta, en varmaan saisi ikinä mennä lääkäriin, nimimerkillä tulehdusarvot pahasti koholla eikä silti kuumetta tai edes huonoa oloa..
  6. Paljon olen googletellut aiheesta ja soittanut päivystävällekin, enkä tullut yhtään viisaammaksi. 1,5 vk olen kärsinyt flunssasta ja nyt perjantaina tulin pahemmin kipeäksi, kolmas päivä siis menossa sängyn pohjalla. Olo on kuin olisi keuhkoputkentulehdus päällä, mutta päivystävä vain sanoi, että soittele vaikka huomenna, jos vaikka saisit ihan ajan niin ei tarvitsisi koko päivää täällä odotella. Tiedän, ettei flunssa ole vaarallinen alkuraskaudesta (itsellä 6+1), mutta jotenkin ihmetytti hoitajan asenne, kun kerroin, että kertaakaan en ole parantunut taudista ilman lääkitystä. Mikä siis on oikeasti raja lääkekuurille?
  7. Itse viimeinen kuulemani kommentti ihmiseltä, joka ei tällaista tilannetta osaa oikein käsittää, oli se, että minun pitäisi ymmärtää äitiäni. Mikä ihme saa ihmiset olettamaan, että normi-ihminen, joka on äiti on automaattisesti hyvä äiti? Ja lapsen (vaikkakin aikuinen jo olisi) pitäisi vain ymmärtää äitinsä käyttäytymistä itseään kohtaan, olisi se kuinka kamalaa tahansa. Totesin vain, että enpä ymmärrä nyt enkä ikinä, koska minulla ei ole siihen mitään tarvetta. Tähän kommentoitiin: "no hankala oikein mitään muuta sanoa, kun ei tiedä taustoja". En itse ole ikinä ymmärtänyt muutenkaan sitä, että vanhempia ihmisiä pitäisi automaattisesti nuorempien kunnioittaa. Mielestäni toista ihmistä tulee kunnioittaa automaattisesti, mutta ei johtuen hänen iästään vaan käytöksestä toisia kohtaan. Jos käyttäytyy huonosti toista kohtaan, jätän tällaiset ihmiset huomiotta, joka siis kohdallani tarkoittaa sitä, etten enää välitä toisesta yhtään. Oli muuten hauska ashley huomata, että meillä taitaa olla sama la
  8. Nimiäiset tulossa, kumpikaan emme kuulu kirkkoon ja haluan antaa lapseni itse päättää uskontonsa sitten kun tulee siihen ikään.
  9. Tämä keskusteluketju on itselleni ollut täyttä kultaa! Vaikken kuulukaan ryhmään, jonka äiti olisi narsisti/mielisairas/alkoholisti, on hän silti vaikuttanut elämääni negatiivisesti aivan liian paljon ja pitkään. Viimeksi viime kuussa kuulin äidin suusta: "miksi sinun aina pitää hankaloittaa minun elämääni näin paljon?" Kyse oli siis kyydin saamisesta, joka ajallisesti veisi max 45 min ja mahdollisia kuskeja oli paikassa 4, joista 2 voisi olla töissä ja ainakin kaksi vapaana sinä päivänä. Ilmoitin asiasta hänelle päivää ennen, lankoni kanssa olin kyllä puhunut kyydistä jo reilusti aikaisemmin eikä lankoni nähnyt mitään ongelmaa kyydistyksessä aiemmin eikä sinä päivänä. Olen menettänyt toivoni äitini suhteen jo pitkä aika sitten, en enää viitsi edes yrittää rakentaa välillemme mitään, siis oikeasti yhtään mitään, kun en siitä kuitenkaan mitään hyvää saa. Minua on haukuttu huoraksi, olen ollut vääränlainen ja tästä syystä luultavasti päädyn tekemään itsemurhan, saanut lahjoja, jotka avattuani olen kuullut äidin toteavan, että "hän voi kyllä ne ottaa itselleen, jos eivät kelpaa minulle". Minulla on teini-iästä saakka ollut yksi unelma töiden suhteen, mutta aina on oltu tätä vastaan, koska "se on niin rankkaa", "et siihen kuitenkaan pysty", "ei se kannata kuitenkaan". Jatkuvaa mollausta eikä mikään ole oikeastaan ikinä ollut tarpeeksi. Muutaman kerran olen koemielessä kertonut äidille jotain arkaluontoista/satuttavaa itsestäni, mutta koska ne kaikki on heitetty silmille myöhemmin riitojen aikana tarkoituksena vain satuttaa, olen lopettanut omista asioistani kertomisen. Viime keväänä koin elämäni pahimman trauman, jossa oikeastaan vain tuuri pelasti minut ja perheeni. Traumasta johtuen en enää käyttäytynyt samalla tavalla (hyväksynyt ylikävelyä, haukkumista, marttyyriutta) ja sanoinkin monesta asiasta mielipiteeni hyvin suoraan. Silloin minusta tehtiin koko muun perheen sanoin kamala tytär, koska huusin äidilleni enkä toivottanut edes hyvää äitienpäivää, vaikka ovat niin paljon tehneet minun eteeni. Oli hyvin lähellä, etten laittanut välejä poikki kokonaan koko muuhun perheeseeni, koska kaikki muut olivat äitini puolella, isäni sanoin : "kyllähän minun pitää ymmärtää, että äitini on hänen aviovaimonsa, jota hän aina puolustaa" ja siskoni: "hän ei ymmärrä, miksi minun ja äitini välit ovat niin huonot, hyvän lapsuuden olen kuitenkin vanhemmiltani saanut, kun on hänkin, enkä voi muuta väittää". Siskoni on siis aina tullut todella hyvin äitini kanssa toimeen, minäpä en. Nyt odotan ensimmäistä lastani enkä halua kertoa raskaudesta vanhemmilleni ennen kuin on ihan pakko. Keksivät kuitenkin taas jotain, mitä teen väärin. Mutta nyt olen päättänyt, että enää kertaakaan eivät saa puheillaan minulle niin huonoa oloa, että koen itseni niin huonoksi, että parempi kun minua ei olisikaan. En ole siis missään vaiheessa tuntenut syyllisyyttä siitä, että puhun äidistäni "pahaa" (tai no mitä pahaa se on, jos toinen minua haukkuu ja kerron vain totuuden) enemmän olen tuntenut arvottomuuden ja huonouden tunteita, koska joko olen tehnyt asiat väärin tai sitten en vain ole tehnyt tarpeeksi. Peruskoulun päättärin ka 9,5 ja ylioppilaspapereillani pääsin suoraan yliopistolle sisään, mutta silti on aina tekemisistäni puuttunut jotain, jolla minut hyväksyttäisiin. Aina on kiristetty jollakin, jotta tekisin niin tai näin, haukuttu elämäntapaani, koska se ei ole samanlainen kuin heidän ja ihmetelty mielipiteitäni vain koska en ole samaa mieltä kuin he (=mielipiteeni on siis väärä). Nyt kun olen itse raskaana ja tulossa äidiksi, näen paremmaksi vetää pelin poikki ja huolehtia itsestäni (vihdoinkin) myös henkisesti hyvin ja kun äitini ei kerta minua osaa arvostaa, ei hänen tarvitse opettaa lapsillenikaan, miksen minä ole tarpeeksi hyvä. Harmi vain, kun ei ole vielä ymmärtänyt sitä, ettei tulevaa lapsenlastaan opi ikinä kunnolla tuntemaan, koska ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen.
  10. Plussattu viikko sitten ja kerrottu parhaalle ystävälleni, kukaan muu ei tiedä. Eikä varmaan ihan heti saakaan tietää. Omille vanhemmilleni en edes haluaisi kertoa, koska välit eivät parhaat mahdolliset ja vaikka lapsi onkin haluttu niin meidän kuin varmasti heidänkin puoleltaan, en jaksa a) äitini hössötystä (nähnyt siskon lapsen kanssa ja on oikeasti jo todella pahasti yli menevää) kyseenalaistusta omien tekojeni suhteen. Vaikken mitään selkeää syytä kyseenalaistukselle keksikään nyt heti, on luotto heihin niin huono, että melkeinpä tiedän heidän jotain varmasti keksivän. Ovat niin monta kertaa haukkuneet minut pikkujutuista ihan pataluhaksi (vaikka syy monesti onkin heidän), etten haluaisi heidän tietävän odotuksestani hetkeäkään aiemmin, kun on pakko. Toisin sanoen, saavat tietää varmaankin sitten, kun raskauttani en enää pysty peittämään. Saattaa jostakin kuulostaa karulta, mutta elämä on.