mariesoneau

Aloin itkemään, kun katsoin "Kunnon dinosaurus" leffan traileria. Rakastan dinosauruksia yli kaiken ja niiden kohtalo oli liian traaginen. Ensimmäin kyynel tuli trailerin alusta esitetystä kysymyksestä: "Mitä jos asteroidi olisi mennyt ohi?" Ehkäpä kuitenkin tyhmin märyaihe tähän mennessä: Eilen illalla olin hieman väsynyt ja tokaisin miehelleni ettei kyyneleiden tuloihin mene enää kauaa, johon ihmetteli, että notta miksi!? Kun pressiklubissa esiintyneen miehen parta oli niin huonokuntoinen..

Kiitos tsempeistä! Kävimme aviomiehen kanssa tänään yksityisellä ja siis kohdussahan köllii mitä tervein, vilkkain ja lihaksikkain sikiö, joka kasvaa keskikäyrällä! Yksityinen painotti, että vaikka äidin syntymäpaino vaikuttaa jollain tavalla sikiön syntymäpainoon niin siinä ei ole suoraa korrelaatiota eli kukaan ei voi varmaksi sanoa, että ylipainoisen vauva syntyy automaattisesti suurena. Mua ultranneesta lääkäristä teen huomenna kirjallisen muistutuksen, kopsaan tämän päivän yksityisen käynnistä saadun kuitin mukaan vaikkei meille kukaan mielipahasta, paniikkikohtauksista ja huonosta omastatunnosta maksakaan korvauksia vaikka pitäisi. Kaikki se mielipaha ja suru.. se on oikeasti liikaa jo ennestään itsestään tietoiselle herkälle, mutta että paksuna olevalle! Keskiviikkona meillä olisi ihan normikäynti neuvolassa. Pitänee vaatia kaikki tähän astisista tutkimuksista kirjallista dokumenttia, kysyä millaisia merkintöjä siellä onpi ja painottaa sitä, että eihän se sovi että tietyn ihmisen kohdalla saadaan soveltaa sadistista lähestysmitapaa kuin muiden kohdalla taas silitellään villasukalla. Vituttaa. Vituttaa kaikki lokerointi, kategorisointi ja yleistäminen: "Olet lihava siis automaattisesti sairas". Julkisella puolella mättää, ainakin Oulussa.

Täällä yksi lihava odottaja. Olen viikolla 22+1. Vaikka BMI on tasan 40, emme yrittäneet kauan vaan pamahdimme paksuksi noin kolmessa kuukaudessa! Raskaus on ollut tähän asti fyysisesti helppo, henkisesti taas ei. Kävimme juuri (ja tästä on jo kirjoittelua tuolla radi -keskustelussa ja muilla vauvapalstoilla) maanantaina rakenneultrassa, jossa minua parjattiin ja haukuttiin, ylipainooni keskityttiin enemmän kuin itse olennaiseen eli sikiöön. Pelotteli kuinka vauvastamme tulee niin iso sokerivauva ettei mahdu alakautta enkä sektiota tule saamaan lihavuuteni takia. mainitsin ultraajalle, että toiveena on elektiivinen sektio. Ilmeisesti tämän vuoksi tuollainen pelottelutaktiikka. Olen niin lihava, että tulen sairastumaan raskausajandiabetekseen ja verenpainetautiin ja tämänpä vuoksi joudun diabeteslääkärille oikean ruokavalion ja kotimittarin toivossa - ensimmäinen rasitus ok, paastoarvo koholla, mutta sallituissa arvoissa. Ei lainkaan kuunnellut, että olen laihtunut, voin hirveän hyvin (ennen vastaanotolle tulemista) ja kuinka syön jo lautasmallin mukaisesti. Ei korvaansa letkauttanut. Pysäytti anturin mahan päälle ja kysyi tiukkana katsoen suoraan silmiin "Työskenteletkö sä tällä alalla?" kun yritin vain puolustella itseäni yhdessä kohtaa sen jatkuvan nöyryytyksen alla. Hakemalla haetaan sairauksia, koska satut nyt vain olemaan ihan pikkuisen yhteiskunnan antamien mittojen ulkopuolella. Sairasta. Rakenneultran jälkeen olen itkenyt, pelännyt ruokaa, soittanut neuvolatädille (joka menee ensi viikolla vaihtoon..) itkien ja tuntenut olevani maailman pahin ja isoin ihminen. Olen toivonut, että olisin keskeyttänyt raskauteni ajoissa (jotta olisin voinut välttyä tältä kaikelta mielipahalta, sillä sikiöhän tuntee sen minkä minä tunnen). Olen soittanut potilasasiamiehelle, joka vaati kirjoittamaan tapahtumat ylös, tekemään muistutuksen ja jatkamaan elämää. Aion myös varata yksityiseltä ajan uuteen rakenneultraan ja aion jatkossa keskittää kaikki vähäisetkin voimavarani omien oikeuksien puolustamiseen (itsemääräämisoikeus ja siihen, että minua kuunnellaan potilaana, ei sivuuteta lihavana). Eikös lisääntyminen pitäisi olla sokeroitu ja yksisarvisen verellä kyllästettyä, onnellisuutta tihkuva tapahtuma? Missä mun onnellisuusannos viipyy?

Olen ollut seota pääni kanssa, sillä itkeskelen jatkuvasti, töissä en voi keskittyä ja koko ajan tunnen itseni maailman isoimmaksi ja pahimmaksi ihmiseksi, koska koin olevani oikeutettu lapseen ja tämän vuoksi soitin varhain aamulla potilasasiamiehelle ja kysyin, kuinka tulee toimia. Hän äärimmäisen empaattisena kuunteli ja kuten tekin, huomautti, ettei syömättömyys ja asioiden vatvominen edesauta minun eikä vauvan hyvinvointia ja käski tehdä valituksen. Kuulemma toimenpide on ollut puutteellinen ja vinoutunut. Olen tänään kirjoitellut tapahtumaselvityksen tilanteesta ja huomenna soitan yksityiselle ja kyselen pääsisinkö rakenneultraan vol. 2. Voimat ovat ihan lopussa muutenkin tämän raskauden kanssa (on toivottu, mutta elämäntilanne on muutenkin stressaava, tällaiset ristiriidat ja hyökyttäminen ei auta arkea lainkaan) ja nyt pitäisi vielä odottaa uutta ultra-aikaa, sikiön mahdollisia poikkeamia (mikäli niitä on) ja mahd. ruokavaliosta johtuneet haitat. En suostu enää ikinä uudenlaiseen nöyryytykseen, mutta pahoin pelkään, että ensi viikon neuvola-aika johtaa vielä siihenkin, että neuvola pitää vaihtaa. Soitin nimittäin tistaina neuvolatädilleni itkien kysyäkseni mitä voin syödä, kun vatsa kurnii mutten uskalla syödä - vastauksena oli "tummaa, kohtuudella ja liikunnan kanssa" - ja sivuutti henkisen hyvinvoinnin täysin. Tämä nyt meni offtopic, mutta pointti on ehkä siinä, että juuri tuo syyllistäminen ja pelkotaktiikan ottaminen käyttöön johtaa juuri tällaiseen. Ei se lihavuus itsessään merkitse sitä, että olisit sairas, sairastuisit tai sairastuttaisit lapsesi vaan myös ympäristöllä ja lähellä olevat ihmisetkin ovat osasyyllisiä siihen, millaisia odottajat kokevat odotusajan, kuinka valmiiksi luodut ennakkoluulot pahentaa jo ennestään heikkoa mieltä ja kuinka jatkuva (joissain tapauksissa, ei kenties minun) tapauksissa turha jankuttaminen voi edsauttaa odottajaa luulemaan olevansa sairas.

Voi että osaa kismittää. Kauan odotettu rakenneultra meni täysin pieleen, kun se olennaisin asia eli sikiö jäi täysin ylipainoni varjoon. Hän piti koko ajan huolen siitä, että muistin asemaani: lihava odottaja, joka tulee sairastumaan raskausajan diebatekseen ja verenpainetautiin, siis ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, että voisin kantaa lastani terveellisesti. Meille on kuulemma syntymässä painoarvioltaan väh. se 4,5 kg. painava vauva, joka on sataprosenttisesti sokerivauva, koska en yksinkertaisesti osaa syödä oikein (viiden kuukauden aikana paino tippunut kuusi kiloa, tummaa pastaa, ruisleipää ja hedelmiä menee ihan hirvittäviä määriä). Vauva ei kuulemma mahdu syntymään alakautta, mutta lihavuuteni vuoksi en saa sektiota. Kuulemma sokerirasituksen puhtailla (paasto tosin koholla, mutta viitearvon alla) arvoilla ei minun tapauksessa ole mitään väliä. Sain välittömästi käskyn mennä diabeteslääkärille ja hankkia sieltä oikea ruokavalio ja mittari. Ensi viikolla on neuvola-aika. Tällöin pitää muistaa sanoa, että vaikkei suositukset ole kaikkialla Suomessa samanlaiset niin kohtelun pitäisi olla. Sikiön hyvinvointi tulisi olla esillä rakenneultrassa vaikka äiti olisikin ylipainoinen. Rakenneultrasta jäi trauma, pelko ruokaan, itkuisuus, lannistunut tunnelma ja muistikuva siitä, että vauva on rakenteeltaan hyvä eikä hänessä näy poikkeamia. Ja että siellä näkyi pippeli. Nyt pitää vissiin ennaltaehkäistä raskausajan diabetes liikkumalla todella paljon enemmän, syömällä vielä vähän tummemmin ja ehkä vielä vähän enempi kohtuudella.

Mua risoo se, että olen kaikille julkista omaisuutta, jolla ei ole mitään arvoa. Minua ei enää ole. Olen vain potilas/raskaana oleva vaimo/raskaana oleva työntekijä, jota ohjataan, neuvotaan ja käsketään kukaan ei kysy kuinka minä voin. Sikiö voi hyvin, mutta minä en, kiitos että kysyit. oma saamattomuus omien oikeuksien puolustamisessa ylipaino ja siitä johtuva kategorisointi ja ajojahti - olen lihava, mutta en automaattisesti sairas karkkihimo närästys neuvola- ja lääkärikäynnit se etten ole kokenut minkäänlaisia vuotoja, mahani ei ole kasvanut (toisaalta ärsyttää pelkkä ajatus vatsan kasvamisesta) vaikka olen jo viikolla 22 enkä todellakaan hehku mitään ällösokerista hehkua vaan tunnen olevani maailman isoin, kömpelöin ja inhottavin olento päällä maan - ja nämäkin tuntemukset ärsyttää, koska raskaana olevan pitäisi leijua pilvissä onnellisuutta tihkuen