Sign in to follow this  
Followers 0
Guest pikkaraiset

Hesarin uutinen: Valta perheissä siirtynyt lapsille

57 posts in this topic

Harmi kun Hesarin Sunnuntailiitteen uutinen vallan siirtymisestä vanhemmille-juttu on niin lyhkäsenä netissä

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Lastenpsykiatri+Valta+perheiss%C3%A4+siirtynyt+lapsille/1135268187222

 

Oli hyvä kirjoitus. Olemme ystävieni kanssa huomanneet saman, että nykyään luokissa on useampi ns. häirikkölapsi. Silloin kun itse olin ala-asteella, niin luokassa oli pari vähän vilkkaampaa lasta.

Mukavaa tuossa kirjoituksessa oli se, ettei siinä syyllistetty vanhempia. Vaan sanottiin päinvastoin, että vanhemmat yrittävät kaikkensa lastensa kanssa: vievät uimaan, järjestävät synttäreitä, lukevat iltaisin kasvatusoppeja jne. Enemmänkin vika on yhteiskunnassa jossa vanhemmat joutuvat koko ajan pingottamaan. Tosin kyllä kritisoitiin myös vanhempia, jotka eivät uskalla vaatia lapsiaan tottelemaan tai antavat kohdella vanhempien omaisuutta huonosti jen. Mutta muistutettiin että tässä yhteiskunnassa vanhemmat joutuvat etsimään hyväksyntää ja pysyvyyttä lastensa rakkaudesta. edit. ja tuosta siis johtuu ettei lapsilta voi kieltää mitään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tässä juttu kokonaisuudessaan.

Kirjoittaja Katariina Baer, Helsingin Sanomat, 31.7.2011

Päivittäisiä kiukkukohtauksia päiväkodin naulakolla, jatkuvaa tottelemattomuutta astianpesukoneen täyttövuoroissa, valtataistelua roskapussin viemisestä. Tuttua, vai mitä?Lapset ja nuoret voivat yhä huonommin. Heillä on käyttäytymishäiriöitä, oppimisvaikeuksia, narsistisia persoonallisuushäiriöitä, ahdistuksia. Yhä useampi on kuriton, vastuuton, kyvytön empatiaan.

 

Syy: nykyvanhemmat käyttävät lapsiaan emotionaalisesti hyväkseen. Hyväksikäyttö on tiedostamatonta, ja siitä on sukeutunut massailmiö, väittää saksalainen lastenpsykiatriMichael Winterhoff.

 

Winterhoff, 56, on kirjoittanut kolme kirjaa siitä, kuinka lapsistamme tuli tyranneja. Kirjat ovat Saksassa myyntilistojen kärjessä, ja niitä on käännetty 13 kielelle. Suomeksi kirjoja ei ole saatavilla.

 

Neljäs kirja Lasst Kinder wieder Kinder sein! (antakaa lasten olla) taas lapsia ilmestyy syyskuussa.

 

Winterhoff ohjaa vastaanottohuoneeseensa vanhassa rakennuksessa Bonnissa ja avaa oven parvekkeelle tuulettaakseen. Päivän viimeinen potilas vanhempineen on juuri lähtenyt.

 

Winterhoffin mukaan jopa 70 prosenttia saksalaislapsista on häiriintyneitä. Miten niin?

 

"Näin opettajat kertovat. Olin juuri Itävallassa, missä opettajat kertoivat alakoululaisista 50 prosentin olevan häiriintyneitä. Saksassa luvut liikkuvat 60–70 prosentissa. Ongelma koskee koko hyvinvointimaailmaa."

 

Hän antaa esimerkin arkisesta tilanteesta ja 6–10-vuotiaista lapsista saksalaiskoulussa:

 

"Opettaja kehottaa ottamaan saksankirjat esiin. Kolmannes lapsista tekee sen heti. Toinen kolmannes vaikuttaa siltä kuin ei olisi kuullut. He toimivat vasta toisen tai kolmannen kehotuksen jälkeen. Viimeinen kolmannes toteaa, ettei ota kirjoja esiin vaan aikoo tehdä jotain muuta."

 

Jälkimmäiset kaksi kolmannesta ovat siis ongelmatapauksia.

 

"He voivat olla hyvin kasvatettuja, mutta heidän psyykensä ei ole kehittynyt heidän ikänsä mukaiseksi, vaan jäänyt pikkulapsen psyyken tasolle. Heidän käytöksensä on epäkunnioittavaa. Sellainen käytös on luonnollista alle 2,5-vuotiaalle."

 

Epäkunnioittavia lapsia on ollut aina. Hemmotellut ipanat ja kauhukakarat ovat vanhoja käsitteitä. Ennen he olivat Winterhoffin mukaan kuitenkin poikkeuksia.

 

"30 oppilaan luokalla heitä oli ennen kahdesta neljään, nykyisin kaksikymmentä. Opettajan näkökulmasta he ovat tottelemattomia, mutta lasten omasta näkökulmasta kyse on siitä, etteivät he tunnista opettajaa toiseksi ihmiseksi, opettajaksi. Heidän maailmankuvansa on pikkulapsen: pystyn kaikkeen, voin ohjata kaikkia ja päättää kaikesta."

 

Nämä lapset eivät Winterhoffin mukaan kykene noudattamaan sääntöjä. "Heitä ohjaa huvitus. Ahkeruutta ja kurinalaisuutta vaativissa toiminnoissa, kuten koulussa, he suoriutuvat kehnosti."

 

Kehitys on Winterhoffin mukaan seurausta siitä, että valta on siirtynyt vanhemmilta lapsille.

 

"Se estää lasten psyykeä kehittymästä."

 

Vallansiirto on pysäyttänyt lasten psyykkisen kehityksen 10–16 kuukauden ikäisen pikkulapsen tasolle, siis varhaislapsuuden narsistiseen vaiheeseen, jolloin ihminen ei kykene tekemään eroa toisen ihmisen ja esineen välillä.

 

"Kyse ei ole sairauksista, vaan kehityshäiriöistä."

 

Winterhoff ei moiti vanhempia kasvattajina, hehän tekevät nykyisin kaikkensa: leikkivät, osallistuvat läksyjen tekoon, vievät harrastuksiin, järjestävät synttäreitä, ja lasten mentyä nukkumaan lukevat kasvatusoppaita. Pieleen menee suhde lapseen.

 

Hän kuvaa kolme suhdehäiriötyyppiä: ensimmäinen on kumppanuussuhde, toinen on rakkauden kerjääminen lapselta ja kolmas on symbioosi eli lapsen kokeminen osaksi omaa itseään.

 

"Kumppaniäiti tai -isä pitää pientä lastaan samalla tasolla itsensä kanssa ja uskoo, että tämä oppii selittämisen ja ymmärtämisen kautta."

 

Näillä vanhemmilla on kova kaipuu harmoniaan. "Lapseen kohdistuu vaatimuksia valinnoista ja päätöksistä, vaikkei tämä ole niihin kypsä."

 

Rakkauden kerjäämisessä ja symbioosissa kyse on tiedostamattomasta häiriöstä, mutta yhtä kaikki ne Winterhoffin mukaan ovat lapsen emotionaalista hyväksikäyttöä.

 

Rakkautta kerjäävä vanhempi tekee kaikkensa, ettei lapsi lakkaa rakastamasta häntä. Hän ei kiellä eikä komenna, kun pitäisi – ei siis tarjoa turvallisia rakenteita.

 

Lapsi jää varhaislapsuuden fanta-siaan, että hän voi ohjata ja hallita vanhempaansa.

 

Symbioosivanhemmat taas sulauttavat lapsen psyyken omaansa. Ellei itse ole onnellinen, voi samastua lapsen onneen.

 

Tällainen äiti tai isä tuntee ja ajattelee lapsensa tunteet ja ajatukset, pitää lasta ikään kuin ruumiinosanaan, eikä huomaa, kuinka lapsi ohjaa häntä. Häiritsevä käytöskin jää vanhemmilta tajuamatta.

 

"Jos lapsi läpsii vanhemman poskea, hän ei huomaa sitä tai sietää sen, koska hänhän tekee sitä ikään kuin itse. Näin lapsi ei opi toisen ihmisen ja esineen eroa."

 

Symbioosivanhempi voi antaa parivuotiaan lapsensa tyhjentää rauhassa lompakkonsa ja leikkiä maksukorteilla ja seteleillä kuin omilla leluillaan – koska, taas kerran, hän tekee sitä ikään kuin itse.

 

Tällaiset vanhemmat ovat Winterhoffin mukaan myös opettajien kauhu: konfliktitilanteissa he ovat ehdottoman varmoja, että syyllinen on toinen lapsi tai opettaja, kuka tahansa, mutta ei oma lapsi.

 

Vaikeuksia seuraa, kun lapsi on jatkuvasti tottelematon.

 

"Symbioosivanhempi ei kestä sitä, ettei lapsi tee niin kuin hän sanoo. Onhan se sama kuin että oma käsi ei tekisi sitä, mitä haluaa sen tekevän. Tällainen vanhempi kiihtyy nopeasti ja voi saada raivokohtauksen ja pakottaa lapsen toimimaan tahtonsa mukaan."

 

"Tämä häiriö tuottaa myös uhkaukset 'jos et nyt, niin sitten . . .'"

 

Lapsi taas on oppinut ohjaamaan vanhempaansa, hänen täytyy siis voittaa. Näin valtataistelujen noidankehä on valmis – ja ollaan lähellä perinteistä, autoritääristä kasvatusta.

 

"Kun lapsi ei tottele, vanhempi on vaarassa joutua naurunalaiseksi lapsen silmissä ja menettää kaiken kontrollin."

 

Terveen lapsisuhteen vanhempi toimii toisin, kun lapsi ei tottele.

 

"Hän ei menettäisi malttiaan. Hän sanoisi vaikka: röyhkeytesi ylittää sietokykyni, mars huoneeseesi. Hän tajuaisi intuitiivisesti, että tottelemattomuuden taustalla on aggressiota, joka voi purkautua rauhoittumalla."

 

Winterhoffin kirjoja lukiessa alkaa pelottaa, eikä hän säästele sanojaan haastattelussakaan.

 

"Tämä on kulttuurimme tuho. Arvaukseni on, että 80 prosenttia saksalaisvanhemmista elää symbioosissa lastensa kanssa. Valtaosa heistä ei tule koskaan tajuamaan sitä."

 

Suhteet lapsiin lähtivät vinksalleen noin 15–20 vuotta sitten, kun hyvinvointiyhteiskunnat alkoivat muuttua kiihtyvässä tahdissa, psykiatri sanoo. Työpaikkojen ja hyvinvointipalvelujen epävarmuus ja emotionaalisesti latautunut katastrofiuutisten tulva ovat tehneet vanhemmista huolestuneita ja pingottuneita.

 

"Yhteiskunta ei tarjoa enää arvostusta, turvallisuutta eikä suuntaa elämälle. Jos kukaan ei minua rakasta, oman lapsen täytyy", hän sanoo.

 

Japanin syrjäytyneet, arviolta miljoona niin kutsuttua hikikomori-nuorta, ovat Winterhoffin mukaan samojen suhdehäiriöiden tulosta. Myös Eurooppaan voi kehittyä työntekoon ja yhteiselämään kykenemättömiä sukupolvia, hän varoittaa.

 

"Saksan hallituksen raportin mukaan 46 prosentilla koulunsa päättäneistä on vaikeuksia hankkia jatkokoulutusta tai töitä. He eivät kykene täsmällisyyteen, työelämän keskeiseen hyveeseen."

 

Symbioosisuhteen kavaluutta sekin, ettei se purkaudu neuvoja noudattamalla.

 

"Kasvatusoppaiden tulva johtuu siitä, että symbioosivanhemmat haluavat vimmaisesti tietää, kuinka he saavat lapsensa tekemään sitä tai tätä."

 

"Mutta siitä ei ole kyse, ei lasta voi pakottaa tekemään jotain, mitä hän ei halua. Symbioosisuhteesta pääseminen on pitkän tiedostamisprosessin tulos."

 

Winterhoffin mukaan kieron kehityksen voi ratkaista uusi päiväkoti- ja koulujärjestelmä, jossa lapset nähdään jälleen lapsina eikä kumppaneina. Riittävän laajaan vanhempien muutokseen hän ei usko, mutta on valmis antamaan neuvon valaistuneille lukijoille:

 

"Lähde viiden tunnin yksinäiselle kävelylle, jonka aikana tyhjennät mielesi stressistä ja ajatuksista. Näin saat lapseesi etäisyyttä, voit nähdä hänet omana yksilönään. Et enää pingota, vaan annat lapsellesi rauhan."

 

"Kävelyretkiä pitää tietysti tehdä aina uudestaan."

Share this post


Link to post
Share on other sites

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Lastenpsykiatri+Valta+perheiss%C3%A4+siirtynyt+lapsille/1135268187222

 

Mitä mieltä olette? Minusta aika mielenkiintoinen artikkeli ja pitää varmast paikkansa. Kuristavaa tunnetta kaulallakin se herätti: olen myös kauhuissani miettinyt, että olenko itsekin tiedostamattani tuollainen symbioosiäiti. Rajat meillä on ja selvät - mutta maltti menee itselläkin, en jaksa aina hermostumatta uhmaamista - meneekö meilläkin toisinaan valtataisteluksi ja mikä on normaalin rajojen asettamisen ja valtataistelun raja? Aika haasteellista tämä lapsenkasvattaminen on nykyään, jos varmaan on ollut niin aina. Olisi mukava kuunnella vaistojaan, mutta tietoa tulee joka tuutista ja tiedon suodattaminen on hankalaa.

 

Kokemuksia? Kommentteja?

Share this post


Link to post
Share on other sites

En pysty nyt kommentoimaan mutta jos Vauvat ja lapset uutisista-ketjusta voisi tuoda koko jutun tänne. Tuosta lyhennelmästä kun saa vähän väärän kuvan asiasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt on pakko sanoa etten yhtään tajua mistä tuossa edes puhutaan. Eivätkä nuo esimerkit valaise senkään vertaa. Kyllä minäkin annan lapsen leikkiä lompakollani ja maksukorteilla ihan vaan sen takia että ne kiinnostavat häntä enkä siksi että koen hänet jatkeekseni.:blink: Ja anteeksi nyt vain, näyttäkää minulle kolmevuotias joka lopettaa kunnon itkupotkuraivarinsa rauhalliseen lauseeseen "röyhkeytesi ylittää sietokykyni, mars huoneeseesi." :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt on pakko sanoa etten yhtään tajua mistä tuossa edes puhutaan. Eivätkä nuo esimerkit valaise senkään vertaa. Kyllä minäkin annan lapsen leikkiä lompakollani ja maksukorteilla ihan vaan sen takia että ne kiinnostavat häntä enkä siksi että koen hänet jatkeekseni.:blink: Ja anteeksi nyt vain, näyttäkää minulle kolmevuotias joka lopettaa kunnon itkupotkuraivarinsa rauhalliseen lauseeseen "röyhkeytesi ylittää sietokykyni, mars huoneeseesi." :grin:

 

Minulle jäi ihan samanlainen olo kun nyt ensimmäistä kertaa luin tuon. En kertakaikkiaan ymmärrä, ja sekös nyt sitten ihan oikeasti jäi häiritsemään. Minä olen tempperamenttinen ihminen, minä hermostun muillekin kuin uhmaikäiselle :girl_to_take_umbrage2:

 

Valtataistelua ei saisi olla? Kukaan ei saisi räiskähdellä, paitsi lapsi? Mietin, että aikuiset räiskähtelevät toisilleen, lapset (kaverit ja sisarukset) toisilleen, mutta aikuinen ei näytä suuttumustaan muuten kuin rauhallisella "olet ylittänyt sietokykyni"-lauseella?

 

Ei minun kaksivuotiaani edes tiedä, mitä tarkoittaa sietokyky :D (No joo turha kommentti, mutta kun olen niin hämilläni).

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Eihän tuossa tekstissä ollut 3-vuotiaasta kyse, vaan siitä vanhemmasta, joka käskee mennä huoneeseen rauhoittumaan... Tosin harva 3-vuotias mukisematta tottelee. :rolleyes:

 

Tekstissä on monta hyvää pointtia, jotka pätevät mielestäni suomalaisiinkin lapsiin ja nuoriin. Täällähän on ollut jo kauan ongelmana se, etteivät koululaiset (etenkään teini-ikäiset) kunnioita enää auktoriteetteja, kuten opettajia. Tottelemattomuus oppitunneilla, vastaansanominen, haistattelu jne. ovat varmaan useimmille opettajille arkipäivää. Kun muistelee omaa lapsuutta ja nuoruutta, niin ei tuollaista käytöstä vielä ollut. Korkeintaan yksi tai kaksi häirikköä kiusasi opettajaa, eikä totellut mitään, mutta loput luokasta teki kuten opettaja pyysi. Toki normaalia teini-ikäisten sipattelua ja supattelua ja lappujen kierrätystä oli silloinkin, mutta opettajaa silti "pelättiin" ja hänen sanaansa kunnioitettiin.

 

Kyllähän tästä "kaverivanhemmuudesta" on ollut puhetta jo pitkään. Osa nykyvanhemmista pelkää lapsensa kiukkua ja itkua niin paljon, ettei uskalla kieltää lapseltaan mitään. Jottei oma lapsi nyt vain suuttuisi ja alkaisi vihata äitiä ja isiä, niin hänelle sössötetään ja änkytetään "Katsos nyt pikkupetteri, kun isi ja äiti tässä yrittää sulle nyt selittää miten tämä maailma menee, että jos sä nyt kiltisti kuuntelisit, niin voitais keskustella ja..." :rolleyes: Iso osa vanhemmista on siis kyvyttömiä kohtaamaan lapsen kiukkua ja uhmaa. Vanhemmilla ei ole keinoja käsitellä ja kohdata lapsen kiukkua, etenkään julkisesti esim. ostoskeskuksessa tms. Kaikenlainen äänen korottaminen, huutaminen, lapsen käsivarresta tai ranteesta napakan otteen ottaminen sekä talutus jne. koetaan lähestulkoon rikollisena. Pieni niskavillojen nipistys saa hysteerisimmät jo soittamaan poliisille ja sosiaalivirkailijoille ja ties minne! Vanhemmille ei ole jätetty mitään muita keinoja kohdata konflikteja, kuin yrittää olla ymmärtäväinen, rauhallinen ja keskustella lapsen kanssa. HAHHAH! Kouluikäiset osaavat ehkä jo kuunnella ja ymmärtävätkin jo jotain, mutta entäpä ne 0-6-vuotiaat?! :rolleyes: Lisäksi osa nykyisistä vanhemmistakin on saanut "löperön" kasvatuksen, eivätkä osaa käyttäytyä itse kuin aikuiset, vaan vajoavat lapsen tasolle ja kiukuttelevat, puhuvat toisille aikuisille epäkohteliaasti, tekevät mitä huvittaa (esim. kävelee tien yli mistä haluaa ja milloin haluaa), eivät halua kieltää lapseltaan asioita, koska "se ei ole kivaa" jne.

 

Kannattaa muistaa, että Michael Winterhoff edustaa kasvatusnäkemyksineen ns. mennyttä aikaa, jolloin lapset pidettiin todella tiukassa kurissa ja nuhteessa. Winterhoff itse lienee saanut piiskaa... Hänen maailmankuvansa on erilainen, kuin meidän nykyvanhempien. Siihen maailmankuvaan verrattuna nykymeno onkin erilaista, mutta onko tosiaan niin, että jopa 80% nykylapsista ja -nuorista olisi "häiriökäyttäytyviä"? Enpä usko. Maailma on muuttunut ja lapsillakin on aivan toisenlaisia haasteita edessään, kuin 40-50 vuotta sitten. Pahoinvointi on varmasti lisääntynyt, mutta kaikki syy ei ole perheoloissa tai vanhemmissa, vaan ympäröivässä yhteiskunnassakin on paljon syytä. Media on yksi hyvä esimerkki, työelämää pyörittävä ikiahne kapitalistinen talous toinen. Ei tässä maailmassa (ehkä) enää edes pärjäisi, jos olisi aina tottelevainen, hiljainen, nöyrä ja vaatimaton. Äkkiä jäisi toisten jalkoihin.

 

Winterhoff on toisaalta kuitenkin oikeassa siinä, että nykyvanhempien vanhemmuus on hukassa. Omasta mielestäni pitkälti em. syistä. Pitäisikin löytää ns. kultainen keskitie, jossa vanhemmille annettaisiin mahdollisuus kasvattaa lapsiaan kurinalaisemmin (ei, en kannata piiskaamista, tukistelua, lyömistä tm. väkivaltaisia kuritusmetodeja) ilman, että joka paikassa paheksuttaisiin äitiä tai isää, joka taluttaa kiukuttelevan lapsen jäähylle autoon tämän raivottua kaupan karkkihyllyllä. Nykyvanhempien on hyvä katsoa myös itseään peiliin ja miettiä, miten suhtautuu itse omiin vanhempiinsa ja mahdollisesti isovanhempiinsakin. Jos itse käyttäytyy kuin räkättävä teini, niin miten omat lapsetkaan voisivat oppia kunnioittavaa käytöstä vanhempia ihmisiä kohtaan?! :mellow: Sama koskee meidän vanhempien omaa käytöstä kaupoissa, pankeissa, kampaamoissa, puhelimessa! jne. Lapsen hoitajista/opettajista ei kannata lapsen kuullen puhua sanakaan pahaa, sillä muuten tekee lapsen auktoriteettiuskolle isosti hallaa.

 

Winterhoff peräänkuuluttaa perinteistä "rajoja ja rakkautta"-kasvatusta, jossa vanhemmat sanovat mitä tehdään ja lapset tottelevat. Jos lapset eivät tottele, heitä rankaistaan (itse käytämme esim. jäähyä, rakkaan lelun tms. takavarikointia, karkkipäivän peruuttamista...) ja heille selitetään, miksi rankaistaan ja miten rankaisun voi vielä välttää (ts. käyttäytymällä/tekemällä pyydetyllä tavalla). Valta on siis vanhemmilla, kuten kuuluukin olla. Ja kyllä pieni äänen korottaminen silloin tällöin on ihan paikallaan, jos lapsi ei rauhallista järkipuhetta usko. On aivan eri asia jyrähtää auktoriteettina, kuin alkaa itsekin kiukutella ja rääkyä lapsen tasolla. Sitäkin tosin tapahtuu, ihmisiähän tässä vain ollaan. Tarpeeksi pitkään kun katsoo uhmaikäisen oikkuilua ja huutoa, niin johan siinä tekee itsekin mieli huutaa ja parkua. Se on vain inhimillistä, ettei aikuinenkaan aina jaksa. (Tosin jos jaksaminen on kadonnut kokonaan, niin silloin on hyvä hakea apua.)

 

Tulipas pitkä kirjoitus. Taitaa olla hieman sekavakin sepustus, mutta Winterhoffin kirjoitukset ja sanomiset herättävät kyllä ajatuksia. Siihen kyseinen lastenpsykiatri varmasti tähtääkin. ;)

Edited by Adelita

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ymmärsin hyvin tämän tekstin. Käytännössä vain vaikea toteuttaa tässä maailmassa kun se on jo vinksalleen mennyt lastenkasvatusasioissa. En antaisi lasteni ikinä leikkiä rahapussillani, äidin kädestä sitä saa katsella. Se ei ole lastenlelu, raha on arvokas asia ja vaivalla hankittu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Lastenpsykiatri+Valta+perheiss%C3%A4+siirtynyt+lapsille/1135268187222

 

Mitä mieltä olette? Minusta aika mielenkiintoinen artikkeli ja pitää varmast paikkansa. Kuristavaa tunnetta kaulallakin se herätti: olen myös kauhuissani miettinyt, että olenko itsekin tiedostamattani tuollainen symbioosiäiti. Rajat meillä on ja selvät - mutta maltti menee itselläkin, en jaksa aina hermostumatta uhmaamista - meneekö meilläkin toisinaan valtataisteluksi ja mikä on normaalin rajojen asettamisen ja valtataistelun raja? Aika haasteellista tämä lapsenkasvattaminen on nykyään, jos varmaan on ollut niin aina. Olisi mukava kuunnella vaistojaan, mutta tietoa tulee joka tuutista ja tiedon suodattaminen on hankalaa.

 

Kokemuksia? Kommentteja?

 

Samanlaisia ajatuksia mullekin heräsi. Ehkä ihan hyvä, että pohtii taas hiukan omaa vanhemmuuttaan ja suhtautumistaan lapsiin ja lastenkasvatukseen. Kuten artikkelissakin todettiin, niin omille toimintatavoilleen on monesti sokea. Minusta hyvä ja ajankohtainen artikkeli.

 

Adelitalta tosi hyvä kirjoitus. :) Mulla ei ole siihen ainakaan tässä vaiheessa mitään lisättävää.

 

Käytännössä vain vaikea toteuttaa tässä maailmassa kun se on jo vinksalleen mennyt lastenkasvatusasioissa.

 

Musta tämä on hassusti sanottu, koska kuka niitä lapsia kasvattaa? Me vanhemmat. Meillä on ne avaimet asioiden muuttamiseen. Vaikka yhteiskunta toimisikin vastaan, niin ei vastuuta silti voi sysätä yhteiskunnalle. Vanhemmistahan se pohjimmiltaan lähtee, millainen lapsesta tulee.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvä Adelita, ei tarvitse itse kirjoittaa mitään, kun sanoit jo mitä ajattelin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Eihän tuossa tekstissä ollut 3-vuotiaasta kyse, vaan siitä vanhemmasta, joka käskee mennä huoneeseen rauhoittumaan... Tosin harva 3-vuotias mukisematta tottelee. :rolleyes:

 

Tekstissähän sanottiin, että nykyajan lapset ja nuoret käyttäytyvät kuin alle kolmivuotiaat. Tekstissä ei siis oleteta, että alle 3 v. käyttäytyisi kuin aikuiset vaan heitä pitää nimenomaan opettaa etteivät vielä 20 vuoden päästä käyttäydy samallailla.

 

En antaisi lasteni ikinä leikkiä rahapussillani, äidin kädestä sitä saa katsella. Se ei ole lastenlelu, raha on arvokas asia ja vaivalla hankittu.

 

Nimenomaan tätä minusta siinä ajettiin takaa. Vanhemmat antavat lastensa leikkiä (arvokkaillakin) tavaroillaan. Jos sattuu menemään rikki, niin asia on ihan ok. Tässä kohtaa on pakko sanoa, että mieheni antaa meidän neidin leikkiä lompakollaan. Mä vastustan sitä juuri siksi, että ne rahat on vaivalla hankittu. Lapsilla on omat lelunsa. Olen kuitenkin sen sallinut, sillä siten mieheni pärjää kahden lapsen kanssa illalla kun kummatkin ovat väsyneitä ja minä olen jostain syystä poissa. Ja silloin neiti on hiljaa. Mutta mun mielestä tuo on juuri sitä mitä Winterhoff kritisoi; lapset saavat tehdä melkein mitä vain, kunhan eivät aiheuta vanhemmille kiukkukohtauksia.

 

Minusta tämä oli positiivinen kirjoitus juuri siksi, ettei tuossa pelkästään syyllistetty vanhempia. Päinvastoin sanottiin että nykyajan vanhemmat yrittävät kaikkensa lastensa kanssa. Käyvät uimassa, lukevat kasvatuskirjoja jne. Nyt vaan on vaikeampaa tässä yhteiskunnassa olla vanhempi. Sama pätee myös mielestäni lapsiin. Nyky-yhteiskunta on lapsillekin haastavampi. Mutta tosiasia on, että lapset eivät nykyään tottele vanhempiaan ja auktoriteetteja. Näkeehän näitä Idols-kisoissakin kun lasta on aina vaan kehuttu ja sitten tuomari haukkuu laulutaidon pystyyn. Nämä nuoret ovat ihan itkukurkussa kun joku oli niin julma. Minähän osaan niin upeasti laulaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, onhan se niin että vaikka miten ei syyllistäisi ketään, niin totuus on se, että luokissa on enemmän häiriköitä ja lastenpsykiatreilla enemmän asiakkaita kuin 20 vuotta sitten. Ei siihen syyllisiä kaivata, vaan ratkaisuja...

 

Musta koko keskustelu siltä pohjalta, että vika on joko vanhemmissa tai yhteiskunnassa, on kummallista. Eihän meidän yhteiskunta ole jotenkin meistä aikuisista erillinen asia, vaan samat ihmiset sekä muodostaa sen yhteiskunnan että kasvattaa ne lapset. Ei voi olla niin, että meidän muodostama yhteiskunta on huono, mutta meidän lastenkasvatus erinomaista, tai päinvastoin, koska meidän asenteet on niiden molempien taustalla, ja meidän tarkoitus on (toivottavasti), että kunhan kasvatus loppuu, niin ne lapset jatkaa siinä yhteiskunnassa.

 

Se ajatus, että perhe-elämä tai lastenkasvatus on jotenkin yhteiskunnasta irrallinen asia voi ehkä olla yks niistä asenteista jotka on pielessä. :) Jos aikuisten asenne on, että meidän ei tarvitse yhtään sopeutua siihen mikä on yhteiskunnassa on vallitseva asenneilmapiiri tai tapa, vaan yhteiskunnan tehtävä on olla semmonen, että meidän lastenkasvatus sujuu helposti ja mukavasti, onko ihme, jos lasten asenne sitten on se, että niiden ei tarvii sopeutua omiin yhteisöihinsä vaan esimerkiksi koululuokan tehtävä on ensisijaisesti olla semmonen, että kaikki sujuu omalta kannalta helposti ja mukavasti?

 

Myönnän, että itekin olen aika pitkälle sillä kannalla, että ulkopuolistenhan ei tarvii tulla kertomaan miten meidän perheessä toimitaan. Mutta nyt kun mietin niin sillä on varjopuolensa, ja aion ehkä ottaa enempi semmosen asenteen (ja korostaa lapselle myös), että kotonaan saa kukin tehdä mitä haluaa. Ja muualla suhtaudun sitten kunnioittavammin esimerkiksi vanhempien sukulaisten neuvoihin...grin.gif

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ymmärsin hyvin tämän tekstin. Käytännössä vain vaikea toteuttaa tässä maailmassa kun se on jo vinksalleen mennyt lastenkasvatusasioissa. En antaisi lasteni ikinä leikkiä rahapussillani, äidin kädestä sitä saa katsella. Se ei ole lastenlelu, raha on arvokas asia ja vaivalla hankittu.

 

No tässä meillä on selkeä näkemysero. Meillä lapsi laittaa kolikoitakin omaan säästöpossuunsa. Onko sitten esimerkiksi kaurahiutaleilla leikkiminen ruoan halveksimista? Tuo kun tykkää tehdä omaa puuroakin ja leipoessani annan hänelle omia aineksia omiin leipomuksiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta on aika selkeä ero siinä, että antaa lapsen laittaa kolikoita säästöpossuunsa ja leipoa aikuisen "apuna" silloinkin kun siitä ei vielä hirveästi apua ole, ja siinä, että antaa lapsen leikkiä aikuisen lompakolla tai ruuallaan.

 

Sikäli kun kasvatus menee meillä niin kuin suunnittelen (eli luultavasti ei - esikoisvauva on nyt 4 kk grin.gif), meillä saa tehdä edellisiä mutta ei jälkimmäisiä.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en yhäkään näe ongelmaa siinä että lapsi leikkii lompakolla ja siellä olevilla korteilla. Ne ovat kiinnostavia. Me ollaan annettu vanhaksi jääneet pankkikortit ja oma lompakko lapselle. En itse ymmärrä tuollaista suhtautumista että raha on arvokas asia ja vaivalla ansaittu kun lapsesta maksukortit vain ovat hirveän kiinnostavan näköisiä. Kunhan mitään ei rikota ja niitä katsellaan nätisti, en ymmärrä miksi se olisi jotenkin väärin.

 

Ja siinä tullaan taas siihen etten vaan ymmärrä tuota artikkelin logiikkaa. Että missä se ongelma on. Jos nyt itse mietin omaa kouluaikaani ja onglemia siellä, kyllä ne ongelmaisimmat tapaukset olivat perheissä jossa oli niitä todellisia ongelmia kuten päihteiden käyttöä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Siinähän se ero juuri nykypäivään on, että enää ei voida suoraan sanoa, että ne ongelmaisimmat lapset tulisi selvästi ongelmaisista perheistä, vaan ihan tavallisista perheistä. Enää häiriökäyttäytyminen ei korreloi selkeästi niin sanottujen huonojen kotiolojen kanssa, vaan hyvin toimeentulevista ja koulutetuista perheistä tuleekin ne pahimmat häiriköt. On siis melko selvästi nähtävissä, että ongelmia lapselle aiheuttaa jokin muukin kuin huonot kotiolot niin kuin vanhempien päihdetausta tms. Ei minusta muutenkaan tulisi tuijottaa pelkästään siihen aineelliseen hyvään, vaan nimenomaan henkiseen ilmapiiriin, joka lapsen kotona vallitsee. Vaikka vanhempi kuvittelisikin olevansa paras maailmassa, niin se ei välttämättä ole lapsen kannalta paras, jos lapsi ei pääse kasvamaan emotionaalisesti turvallisessa ympäristössä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensinnäkin täysi komppaus Adelitan kirjoitukselle! Itse pääsee paljon helpommalla kun iso osa kaikista omista ajatuksista on jo sanottu grin.gif

 

Itse teen nuorten kanssa töitä, ja niihin "mun nuoriin" kuuluu porukkaa ikähaitarilta 15-28v, ja mun mielestä on jännä välillä nähdä miten iso ero voi tuossa kymmenen vuoden ajalla olla. Nykyään noihin rippikouluikäisiin on ihan järkyttävän vaikeaa välillä saada mitään kuria tai ylipäätään saada aikaan auktoriteettisuhde, koska tosi moni on tottunut nimenomaan siihen että itse saa päättää tosi paljosta eikä kotona ole juurikaan kielletty tai opetettu että vanhempia ihmisiä/ohjaajia tulee kunnioittaa ja kuunnella. Mulla tuo muutenkin lisähaastetta noiden kanssa se, että itsekin oon vielä nuori (21v) ja sen takia monet nuoret ei ota niin tosissaan kuin vanhempia ohjaajia. Tämä on tosi "mahtava" yhdistelmä sitten tuon kanssa, ettei niitä ohjaajia muutenkaan kunnioiteta. Toisaalta palkitsevinta onkin sitten juuri se, kun ne nuoret tajuaa että ei munkaan silmille hypitä ja että oon ihan yhtä pätevä kuin joku vanhempikin, ja ne oppii sitten luottamaan ja kunnioittamaan mun sanomisia. Tällaisen suhteen syntymisen kanssa pitää kuitenkin tehdä rutkasti enemmän töitä kuin muutama vuosi sitten, vaikka olin silloin itsekin ihan reilusti teini ja ikäeroa oli parhaimmillaan noihin mun ohjaamiin nuoriin vaan se vuosi ja vaikka kokemusta ja tietotaitoa on nyt enemmän kuin silloin. Mun mielestä sekin kertoo jo paljon siitä, mihin suuntaan tässä ollaan menty ja ollaan koko ajan menossa.

 

Toinen asia mikä liittyy tuohon kaverivanhemmuuteen on se, että lapset ja nuoret ei oikein ole enää omatoimisia, koska kaikki aina laitetaan valmiiksi. Vanhemmat keksii mun mielestä hirveän paljon liikaa aina kaikkea tekemistä lapselle valmiiksi sen sijaan, että annettaisiin itse keksiä ja leikkiä ja touhuta. Samoin käytetään sitä telkkaria lapsenvahtina ja annetaan periksi sille, kun lapsi haluaa kattoa DVD:ltä jotakin ettei se lapsi nyt vaan suutu ja saa raivareita, tai vielä pahempaa, tylsisty. Sitäkin pelätään mun mielestä ihan liikaa, koska ei kai lapsi tylsisty heti jos se ei saa katsoa piirrettyjä tai vanhempi ei keksi leikkiä tai tekemistä valmiiksi (paitsi siis jos näin on kotona aina tehty, silloinhan se kyllä tylsistyy kun yhtäkkiä pitäis itse keksiä tekemistä). Tämä sitten johtaa siihen, että esim. just nuoria on hirveän vaikeaa saada itse oma-aloitteisesti tekemään mitään, vaan kaikki pitää aina vääntää rautalangasta ja valmistella ja neuvoa ja ohjeistaa ja joillekin käytännössä puoliksi tehdä sen nuoren puolesta ennenkuin mitään tapahtuu. Toki monet teinit on muutenkin vähän sellaisella "ei kiinnosta"-asenteella liikenteessä suunnilleen joka asiassa, mutta mun mielestä tää on kyllä viime vuosina kärjistynyt tosi paljon.

 

J A W in kanssa myös samaa mieltä siinä, että ei yhteiskuntaa ja vanhemmuutta voi eristää toisistaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mulla on pistänyt vähän silmään jo pitkään se, että sellainen kaverivanhemmuus ja no siis suoraan sanottuna erittäin löysä kuri on nyt "muotia" ja vapaata kasvatusta ja sen hienoutta korostetaan mun mielestä tosi paljon. Mun mielestä kaikki tiivistyy hyvin siihen, että uhmaiästä on tullut tahtoikä.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

...näyttäkää minulle kolmevuotias joka lopettaa kunnon itkupotkuraivarinsa rauhalliseen lauseeseen "röyhkeytesi ylittää sietokykyni, mars huoneeseesi." :grin:

 

Tarkoitin tätä lausetta... ?! Eli ymmärsikö ireis väärin lehtikirjoituksen vai minä hänen tekstinsä?! :girl_wink:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun ei ehkä pitäisi osallistua tähän keskusteluun ollenkaan, kun olen kuumeessa lievästi keskittymishäiriöinen enkä ihan kaikkea ymmärrä :girl_haha: <--- tuo nauruhymiö kuvastaa hienosti, että en nyt osaa suhtautua tähän enää sillä vakavuudella, millä Michael Winterhoff ehkä haluaisi minun suhtauvan.

 

Tunnistan itseni näistä kaikista:

 

"Kumppaniäiti tai -isä pitää pientä lastaan samalla tasolla itsensä kanssa ja uskoo, että tämä oppii selittämisen ja ymmärtämisen kautta."

 

En pidä pientä tai isompaakaan lasta ihan nyt samalla tasolla kanssani, mutta samalla tasolla olevana ihmisenä kyllä. Tapanani on usein selittää, vaikka osa ei perille menisikään kuin vasta kymmenen vuoden päästä; kaupassa ei saa juosta, koska... Ruualla ei saa leikkiä, koska... Lelut kerätään ennen päiväunia ja ennen iltaunia, koska... Lapsi ei ehkä enää edes kuule sitä, mitä tuon koska-sanan jälkeen tulee, mutta ehkä se jälkiosa pitää minut järjissä ja raiteilla.

 

Minua kuitenkin pitää totella, mutta uskon siihen että selittäminen ja oman ymmärryksen kautta oppiminen ovat hyvinkin perustavanlaatuisia tapoja kasvaa välittäväksi aikuiseksi.

 

*

 

Symbioosivanhemmat taas sulauttavat lapsen psyyken omaansa. Ellei itse ole onnellinen, voi samastua lapsen onneen.

Symbioosivanhempi voi antaa parivuotiaan lapsensa tyhjentää rauhassa lompakkonsa ja leikkiä maksukorteilla ja seteleillä kuin omilla leluillaan – koska, taas kerran, hän tekee sitä ikään kuin itse.

 

 

Lapsen onneen on ihana samaistua! Kun koko viikko oli ollut yhtä vastoinkäymisten sarjaa ja ulkonakin oli riehunut talvimyrsky kolme päivää, lapsen onni siitä että sai riehua kaksi tuntia Hoplopissa sai itsellekin hymyn kasvoille ;)

 

Meillä on mieheni kanssa hyvin kiinnostavat puhelimet ja lompakot lapsen mielestä. Niinpä lapsella on miehen vanha puhelin ja minun vanha lompakkoni jonne hän saa joskus kauppakuitin tai vanhentuneeksi käyneen leimakortin ym. Kun hän saa kolikon, hän vie sen säästöpossuun. En näe mitään pahaa siinä, että lapsi saa leikkikalukseen sen oman (toimimattoman) puhelimensa. Hän myös tiskaa kanssani, tekee ruokaa omilla ruuantekovälineillään (niitä saa Ikeasta pilkkahintaan) jne.

...konfliktitilanteissa he ovat ehdottoman varmoja, että syyllinen on toinen lapsi tai opettaja, kuka tahansa, mutta ei oma lapsi.

 

Vaadin kyllä todisteita ennen kuin olen varma siitä, että konfliktin aiheuttajana oli oma lapseni.

"Symbioosivanhempi ei kestä sitä, ettei lapsi tee niin kuin hän sanoo. Onhan se sama kuin että oma käsi ei tekisi sitä, mitä haluaa sen tekevän. Tällainen vanhempi kiihtyy nopeasti ja voi saada raivokohtauksen ja pakottaa lapsen toimimaan tahtonsa mukaan."

 

No harva meistä sitä loputtomiin kestää, ja mitä tulee uhkailuun niin sehän toimii. Joskus.

 

*

"Yhteiskunta ei tarjoa enää arvostusta, turvallisuutta eikä suuntaa elämälle. Jos kukaan ei minua rakasta, oman lapsen täytyy", hän sanoo.

 

Boldatusta kohdasta olen harvinaisen samaa mieltä! Vanhemmuus on kamalaa joskus, ja parhaimpinakin päivinä haastavaa. Kuka viisas sanoikaan, että pahin uhka vanhemmuudelle on yleinen mielipide? Tai yksittäiset psykologit.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta koko keskustelu siltä pohjalta, että vika on joko vanhemmissa tai yhteiskunnassa, on kummallista. Eihän meidän yhteiskunta ole jotenkin meistä aikuisista erillinen asia, vaan samat ihmiset sekä muodostaa sen yhteiskunnan että kasvattaa ne lapset.

 

Eikait artikkelissa sanotakaan että vika on vaan jommassakummassa? Vaan että nykyään vanhemmilla on nyky-yhteiskunnssa todella vaikea tilanne. Tähän asti vaan kaikissa on suoraan syyllistetty vanhempia. Tuossahan lopussa ei haluttu antaa kunnon vastauksia mitä voi tehdä. Paitsi mennä metsään pitkälle kävelylle. Kertoo siitä, kuinka vaikea asia on.

 

 

Minä en yhäkään näe ongelmaa siinä että lapsi leikkii lompakolla ja siellä olevilla korteilla. Ne ovat kiinnostavia. Me ollaan annettu vanhaksi jääneet pankkikortit ja oma lompakko lapselle. En itse ymmärrä tuollaista suhtautumista että raha on arvokas asia ja vaivalla ansaittu kun lapsesta maksukortit vain ovat hirveän kiinnostavan näköisiä. Kunhan mitään ei rikota ja niitä katsellaan nätisti, en ymmärrä miksi se olisi jotenkin väärin.

 

Lompakko oli vain esimerkki asiasta. Yksittäiseen tavaraan jutussa ei kannata takertua. On eri antaa lapselle ihan oma lompakko vanhoine kortteineen leikkeihin kuin antaa leikkiä vanhempien omaisuudella. Näin ainakin minä jutun tulkitsin. Tärkeää on opettaa lasta kunnioittamaan omaisuutta kuin antaa ihan kaikki lapselle leikittäväksi vain sen takia että lapsi niin tykkää. Ei siis tehdä eroa vanhempien ja lasten tavaroilla. Koska itsekin tykätään esim. just lompakasta, niin lapsikin saa sillä tehdä mitä vaan.

 

edit. Tuo kirjoitus vaan osu ja uppoi muhun täysin. Mä luen kasvatusvinkkejä, vien lapsiani harrastuksiin, leivon heidän kanssaan jne. Laitetaan iltaisin Nalle Puhin pyörimään jotta päästäisiin helpommalla isosiskon iltaisen imetykseen liittyvän mustasukkaisuuden kanssa jne. Yritän liikaa. Ihan kuten artikkelissa sanottiin. Mutta meillä lapsi ei kyllä hypi silmille. Ja siis kestän itkuja. Just mentiin päikkäreille ilman nallea kun nallen etsimiseen liittyi kaikenlaista mitä en nyt jaksa kirjoittaa. Meillä myös kaupasta lähdetään pois jos ei selittäminen mene jakeluun. Niin siis mäkin selitän mielelläni lapselle asioita :) Jos ei totella ja on minusta tärkeä asia totella, niin sitten laitan tottelemaan. Jos ei olla samalla tasolla, niin sitten päätän minä. Eiköst artikkelissa nimenomaan kritisoitu sitä, että jos lapsi ei suostukaan tekemään jotain, niin asian annetaan olla?

Edited by pikkaraiset

Share this post


Link to post
Share on other sites
Tärkeää on opettaa lasta kunnioittamaan omaisuutta kuin antaa ihan kaikki lapselle leikittäväksi vain sen takia että lapsi niin tykkää.

 

Näin. Minustakin tuo lompakkoesimerkki on vähän hölmö siksi, että kyllä meilläkin lasta on viihdytetty tarvittaessa sillä, mikä ensimmäisenä käteen sattuu ja mikä lasta nyt kiinnostaa. Lompakon sisältö ei se kaikkein pahin ole, jos sieltä ei mitään särkyvää anna eikä anna lapsen rikkoa tai hävittää mitään.

 

Mutta tuohon lompakon tilalle voisi siis laittaa mitä tahansa, joka on jollain tavalla kallisarvoista tai helposti särkyvää. Ei mulla tulisi mieleen antaa lapselleni vaikkapa parhaimpia juhlasukkahousuja revittäväksi tai hajuvesipulloja hakattavaksi, vaikka kaupasta uudet suhteellisen pienellä rahalla saisikin.

 

Kyse on enemmän siitä, että vedetään raja sille, ettei lapsi voi saada kaikkea haluamaansa. Symbioosivanhempi ei tuon psykiatrin mukaan kykene näkemään, että kyse on haitallisesta toiminnasta, koska tekijänä on ikään kuin hän itse ja mitäs väärää siinä on, jos hän itse saa haluamansa. :girl_wink:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen niin usein törmännyt vanhempiin, jotka viisveisaavat lastensa tekemisistä. Ilmeisesti tässä on taustalla ajatuksia siitä, että oma lapsi suuttuu, jos häntä liikaa torutaan ja lopulta välit vanhempiin muuttuvat pysyvästi huonoiksi, tai taustalla on usko siihen, että oma lapsi vain "kokeilee, oppii ja yrittää", eikä oikeasti tarkoita mitään pahaa ja oppii erehdysten kautta eli vanhemmat eivät saa liikaa puuttua lapsen tekemisiin. Ja myös se sokea usko siitä, että "me kyllä vaan kehutaan tota meidän tittaliisaa/villekallea, kun meitä ei kehuttu lapsena tarpeeks ja sehän se just kasvattaa itsetuntoa ja tekee nyt meistä hyviä vanhempia ja meidän lapsista kaikkivoipaisia ja upeita, pärjääviä yksilöitä!"... :rolleyes: Joopa joo.

 

Tunsin perheen, jossa oli yksi lapsi. Tämä 5-vuotias poika esim. varasti minulta (aikuiselta!) laukusta karkkeja, eivätkä vanhemmat sanoneet asiasta yhtään mitään, vaikka näkivät ja kuulivat tapahtuman. Lisäksi poika varasti kahvipöydästä pikkuleipiä ja nauroi, kun muut aikuiset yrittivät häntä hieman torua. Myöhemmin poika sitten kiukutteli äidilleen, jolloin äiti tarttui poikaa kädestä ja sanoi itkuisella äänellä: "Nyt pidetään perhepalaveri ja keskustellaan. Äiti on surullinen, kun sinä kiukuttelet noin." Jep. Mihin unohtui kaikki muu huono käytös? Voi jösses... :rolleyes:

 

 

Markettireissulla muutama viikko sitten oma poika yritti mennä katsomaan lähempää erästä autovempelettä (niitä, joissa istutaan ja jotka lähtee euron kolikolla "liikkeelle"). Autossa istui samanikäinen poika, vieressä seisoi pojan äiti. Tämä vieras poika alkoi märistä ja kiukutella kuin vauva ja läpsäisi poikaani! Pojan äiti vain seisoi ja katsoi tilannetta, eikä reagoinut mitenkään! :huh: Oma poikani yritti myös läpsäistä, jolloin ryntäsin paikalle ja kielsin poikaani lyömästä, koska se on väärin ja toiseen sattuu. Tämä toinen äiti vain töllötti katsella tympeänä. Teki mieli jo itsekin huitaista mokomaa flegmaatikkoa... <_<

 

 

Kahdessakin eri sukulaisperheessäni on vanhempia, jotka tanssivat täysin lastensa pillin mukaan. Kaikki saadaan mitä halutaan ja kaikki tehdään heidän puolestaan valmiiksi. (Turha on sitten myöhemmin noiden sukulaisten miettiä, että miksi heidän lapsillaan on sopeutumisvaikeuksia koulumaailmassa, työelämässä ja ihan elämässä yleensäkin.) :rolleyes:

 

Ja lopuksi vielä pakko kysyä, että miksi kaikki ovat takertuneet juuri tuohon lompakkojuttuun? Ihan samahan se on, että millä lapsi leikkii. Pointti onkin siinä, että miten vanhemmat leikkiin suhtautuvat; antavatko luvan, mutta ottavat heti pois ja lopettavat leikin, jos lapsi riehuu/rikkoo tms. vai antavatko luvan tehdä ihan mitä tahansa uskaltamatta puuttua epäkohtiin. Eli on eri asia antaa kokeilla tiettyjen rajojen puitteissa, kuin että antaa tehdä mitä vain ilman rajoja.

 

Tätä keskustelua voisi (ja tekisi mieli :P) jatkaa loputtomiin. Tärkeä aihe meille nykyvanhemmille! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, nimenomaan musta tossa artikkelissa oli hyvää se, että ei sanottu, että vika on jommassakummassa vaan että se on yleinen ongelma. Viittasin siis siihen, että aika usein keskustelu on sillä tasolla (täälläkin jo mainittiin syyllisyys), ja se on musta hassua.

 

Ja lisään vielä, koska taisin kuulostaa aika jyrkältä yllä: minusta ei voi lähteä semmoselle linjalle, että koska lapsi leikkii luottokortilla, vanhempi on huono. Ei musta ole mitään pahaa vaikka siinä, että annetaan lapselle leluksi esimerkiksi vanha lompakko ja kortteja. Lapsethan tykkää leikkiä muutenkin leluilla jotka muistuttaa "oikeita" tavaroita ja sillä lailla harjoittelevat sitä yhteiskuntaan kuulumista. Samoin tuskin on katastrofi jos joskus täytyy distraktoida lapsi, käsillä ei ole lelua, ja antaa sille auton avaimet (siis katastrofi lapsen psyyken kannalta - eri asia jos se nakkaa ne vaikka järveen grin.gif). Tai jos lasta kiinnostaa lompakko, ja antaa sen tutkittavaksi valvotusti, ja samalla vaikka selittää mikä mikäkin tavara on.

 

Mutta se on minusta huono, jos lapsen maailmassa ei ole mitään eroa lelujen ja toisten ihmisten tärkeiden tavaroiden välillä, jos kaikki esineet mitä lapsi tavallisena päivänään ikinä näkee ovat olemassa vain hänen viihdyttämisekseen. Eikä ehkä riitä, että tätä rajaa pidetään esimerkiksi siinä kohtaa, että lelukaupassa ei voi saada jokaista lelua kotiin mukaan, vaan sen pitäisi olla olemassa siellä missä lapsi viettää arkeaan.

 

MUOKS: Muut ehtikin jo ensin selittämään ton jutun. Ei siis munkaan mielestä tosiaankaan ole väliä sillä, leikkiikö lapsi luottokortilla vai ei, vaan sillä, miten vanhemmat suhtautuvat asiaan, onko olemassa rajoja vai ei.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kommentoin hieman osaltani noita Dacoin laittamia sitaatteja...

 

"Kumppaniäiti tai -isä pitää pientä lastaan samalla tasolla itsensä kanssa ja uskoo, että tämä oppii selittämisen ja ymmärtämisen kautta."

Tässä tarkoitetaan niitä vanhempia, jotka ainoastaan yrittävät "puhua sössöttää ylirauhallisina" (ns. "nyt kuules pikkupekka keskustellaan tästä asiasta kaikessa rauhassa") ja odottavat jopa 2-vuotiaan ymmärtävän ja osaavan keskustella! Nämä vanhemmat eivät osaa kieltää, eivätkä rankaista (raju sana, mutta tarkoitan siis esim. jäähyä), vaan yrittävät kohdella lastaan liian aikuismaisesti ja tasa-arvoisesti. He eivät ymmärrä, että lapsi on nimenomaan lapsi, joka tarvitsee selkeitä ohjeita ja käskyjä, ts. rajoja.

 

Symbioosivanhemmat taas sulauttavat lapsen psyyken omaansa. Ellei itse ole onnellinen, voi samastua lapsen onneen.

Symbioosivanhempi voi antaa parivuotiaan lapsensa tyhjentää rauhassa lompakkonsa ja leikkiä maksukorteilla ja seteleillä kuin omilla leluillaan – koska, taas kerran, hän tekee sitä ikään kuin itse.

 

Tässäkin on kyse ns. ääripään vanhemmuudesta. Taustalla voi olla juurikin oma, ankara lapsuus ja huono itsetunto. Omalle jälkikasvulle halutaan antaa kaikki mahdollisuudet, halutaan kehua ja kannustaa. Kun lapsi sitten tekee mitä tekee ja näyttää tyytyväiseltä, tulee tällaisille vanhemmillekin hyvä mieli itselleen. He eivät halua lapsensa kärsivän millään tavoin, joten kaikenlainen kieltäminen ja rajojen asettaminen on näille symbioosivanhemmille todella rankkaa ja vastenmielistäkin.

...konfliktitilanteissa he ovat ehdottoman varmoja, että syyllinen on toinen lapsi tai opettaja, kuka tahansa, mutta ei oma lapsi.

Totta kai jokainen järkevä vanhempi vaatii ne todisteet, mutta symbioosivanhempi ei usko siltikään omasta kullanmurustaan mitään pahaa, koska se syytös, mielipaha, syyllisyys ja häpeä tuntuu tällaisen vanhemman omalla kohdalla niin voimakkaana, ikään kuin omina tunteina. On helpompaa kieltää kaikki ja syyttää ympäröivää yhteiskuntaa sekä muita ihmisiä.

 

"Symbioosivanhempi ei kestä sitä, ettei lapsi tee niin kuin hän sanoo. Onhan se sama kuin että oma käsi ei tekisi sitä, mitä haluaa sen tekevän. Tällainen vanhempi kiihtyy nopeasti ja voi saada raivokohtauksen ja pakottaa lapsen toimimaan tahtonsa mukaan."

Hm... En koe olevani symbioosivanhempi, en ainakaan ääripään tapauksena (ehkä meissä kaikissa on vähän tätäkin vanhemmuutta terveellä tavalla), mutta joskus kyllä kiihdyn nopeasti ja saan sen raivarinkin. Olen perustemperamentiltani tulinen. Tarpeeksi väsymystä ja stressiä sekä kiukuttelevia uhmaikäisiä päälle, niin tulos on hyvin helposti arvattavissa.

 

Äärimmäisenä tapauksena tässä kuitenkin ehkä tarkoitetaan sitä, että vanhempi haluaa lapsen tekevän heti ja tismalleen oikein sen, mitä vanhempi käskee tehdä. Lapsi on silloin vanhemmalle kuin sätkynukke, jonka on toteltava pienintäkin liikettä. Lapsi on ikään kuin vanhemman suora jatke, ei itsenäinen ihminen. (Mielestäni tällaisessa tapauksessa mennään kyllä jo sille tasolle, että vanhemman olisi syytä hakeutua psykologille.)

"Yhteiskunta ei tarjoa enää arvostusta, turvallisuutta eikä suuntaa elämälle. Jos kukaan ei minua rakasta, oman lapsen täytyy", hän sanoo.

 

Ihan totta. Minäkin haluan, että lapseni rakastavat minua. Eroa on vain sillä, että haluaako lastensa rakastavan hinnalla millä hyvänsä vai tiettyjen rajojen puitteissa (jälleen kerran). Itse olen varma siitä, että antamalla lapsilleni paljon hellyyttä, huolenpitoa, aikaa ja ymmärrystä, mutta myös niitä rajoja (käytöstavat, kunnioitus, moraalintaju jne.) lapseni kyllä rakastavat minua vielä aikuisinakin. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0