Hesarin uutinen: Valta perheissä siirtynyt lapsille

[Guest ireis]

Minä nimenomaan poimin nuo esimerkit sen takia tuosta tekstistä että ne ovat harvinaisen tökeröjä. Tuo koko artikkeli on ihan käsittämätöntä diipadaapaa jonka esimerkit eivät minun mielestäni edes liity mihinkään. Eli takerrun niihin ihan sen takia että ne ovat mielestäni ihan yhtä tökeröjä kuin koko teksti jossa ei minun mielestäni ole mitään oikeaa asiaa. Ainoa anti mikä siitä puskee läpi on sama mitä kuulee joka tuutista, ennen oli asiat niin hienosti ja nyt kaikki pielessä. Tosin kellään näistä haastatelluista asiantuntijoista ei ole hajua miten asiat pitäisi nykyään hoitaa.

 

Ja tästä päästään kivasti aasinsiltaa siihen että koko Hesari on mielestäni nykyään varsin onneton lehti. Tämä artikkeli ja se "Hei muijat, töihin sieltä" ovat aika lähellä toisiaan eli varsin säälittäviä yrityksiä nostattaa jotain kauhean tunteita kuohuttavaa keskustelua. Etsitään joku "asiantuntija" jolla on mahdollisimman pahaa sanottavaa mahdollisimman monta koskettavasta asiasta. Äääh. Kiitos ja anteeksi, olisi pitänyt vain jättää lukematta.

[Guest pikkaraiset]

^ Minusta tuossa oli ongelmana se, että kahden kirjan asiat oli yritetty tiivistää yhteen sivuun. Nostetaan tärkeä asia mutta siihen ei ole sen enempää tilaa käyttää. Tuossa oli vaan yhden henkilön mielipide.

 

Hesari on kylläkin nykyään kunnostautunut lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden yms muiden verenpaineen nostattajana

[Mamabarba]

Tosi monta hyvää pointtia on tullut keskusteluun. Tässä vähän ajatuksen virtaa, ei ole kovin jäsenneltyä, kun en oikein itsekään tiedä, mitä olen sanomassa

 

Luulen, että iso ongelma kasvatuksessa ja asioiden arvostamisessa tulee sitä, etteivät vanhemmatkaan itse enää arvosta asioita (työtä, koulutusta jne.) eivätkä tavaroita. Eletään oikeasti liiallisessa yltäkylläisyydessä. Vielä meidän äitien (eli n. 70-80-luvulla syntyineiden) lapsuudessa lelut olivat sen verran kalliita ja merkkivaatteet harvinaisempia, jolloin jos jotain hienoa sai, niin se oli tosi spesiaalia. Nyt kun kaikilla on kaikkea, mikä oikeastaan tuntuu miltään ja miten lapset ylipäänsä oppivat, että asioiden eteen olisi tehtävä työtä? Miksi esimerkiksi ylipäänsä kannattaisi opiskella, kun voi vaan löhötä?

 

Ja vanhempana vaikeaa (tuntuu tosi naurettavalta) kieltää lapselta vaan kasvatuksen nimessä jotain, jos itse samalla nauttii vastaavista asioista (esim. herkut jne.)

 

Itse olen se äiti, joka kauppakeskuksessa komentaa lastaan, enkä kyllä pelkää kiukkua tai huutoa. Tuntuu välillä, että jotkut tuijottavat vihaisina, mutta olen sitä mieltä, että lasta pitää opettaa käyttäytymään muita kunnioittavasti. Sainpa joskus joltain täti-ihmiseltä kehuja, kun vielä uskallan kieltää lastani. Mutta tuo tavaroiden arvostaminen on esimerkiksi tosi hankala juttu. Ja jos annan lapsen leikkiä lompakollani, ei se niinkään ole symbioosivanhemmuutta vaan laiskuutta (saan hetken hiljaisuuden puhelun ajaksi tms.) Yhtä kaikki tyhmää ja huonoa kasvattamista silti.

 

Tunnistan tekstistä myös monta itseäni pahempaa symbioosivanhempaa: juuri niitä, joiden mielestä syy on aina muissa lapsissa ja jotka aina ensi hädässä ovat puolustamassa omia lapsiaan.

 

Mielestäni juttu ei kuitenkaan ole diipadaapaa vaan ihan asiaa. Toinen juttu, että mitä tilanteelle voi tehdä. Minusta vika ei niinkään ole meissä vanhemmissa vaan ympäröivässä tilanteessa. Se on myös kasvattajille uusi tilanne: kaikkihan me kasvatamme niillä eväillä, mitä lapsuudessa on saatu.

 

Ruumiilliseen kurittamiseen sinänsä en usko - eikä ymmärrykseni mukaan kyseinen psykiatrikaan moiseen kannustanut. Mikä viesti ruumiillisella kurittamisella lapselle annetaan? Mutta itse kyllä kannan lapseni pois tilanteesta ja vien tarvittaessa "väkisin" jäähylle. En tosin satuttamalla tietenkään.

 

Kokeilin muuten tuota rauhoittumiskeinoa: "nyt äidillä on mitta täynnä -tuollainen käytös ei kertakaikkiaan sovi, mene rauhoittumaan XXXX:n paikkaan" Toimi itse asiassa 3-vuotiaalle yllättävän hyvin! Yllätyin itsekin (tai sitten lapsi hämmästyi reaktiotani...)

[Hibi]

Itse pääasiasta olen samaa mieltä ja uskallan kyllä syyllistää aika paljon vanhempia asiasta.

 

Mutta esimerkit on minustakin hyvin ontuvia, etenkin tällaisesta ihmisestä joka välttelee tekemällä tehtyjä leluja ja antaa tai pikemminkin kannustaa lastaan leikkimään kaikella mahdollisella käytössä olevasta lompakosta kattiloihin, kauhoihin, puhelimeen, kelloon jne.. Leikin paikka ja aika on asia erikseen, ainakaan meillä ei ole ollut 1v:lläkään mitään vaikeuksia ymmärtää ettei kylässä haeta kattiloita ja kosketa tavaroihin vaikka äitin tavaroita saakin pyöritellä. Ja tietyt asiat kuten esim. ruualla leikkiminen on aina ehdoton ei.

 

Ihmettelenkin onko se sitten hyväksytympää että lapsilla on nimenomaan leikkimiseen valmistettuja vempeleitä vinot pinot ja niitä saa heitellä, repiä, purkaa miten haluaa koska ne on lapsen omia ja koska ne on leikkiä varten, niitä on paljon eli rikkoontuminen ei haittaa, tällaista asennetta on ainakin paljon lähipiirissä että lasten lelut joten lapset saa tehdä niille ihan mitä vaan. Miten se että lapsi tahallaan rikkoo esim. leikkiauton eroaa siitä että lapsi taittaa pankkikortin? Yhtälailla molemmissa tapauksissa lapsi tuhoaa esineen ihan turhan vuoksi.

[Päivikki]

Mielenkiintoista keskustelua täällä aiheesta! Aihe herättää varmasti tunteita laidasta laitaan ja jokaiselle lienee asiasta mielipide. Itse olen iloinen, että asiasta puhutaan, ja pitäisi puhua paljon enemmän. Itse kasvatusalalla työskentelevänä (yläkoulun ja lukion opettajana) tähän asiaan todella törmää siellä omassa arjessa. Juttu ei siis omasta näkökulmastani ollut diipadaapaa, vaan pikemmin päinvastoin totista totta, ja jopa "kauniin" kuvan nykytilanteesta antavan.

 

Täälä onkin jo puhuttu vanhemmuuden hukkaamisesta ja kaverivanhemmista, näitä on aina vain enemmän. Esimerkiksi 13 vuotias saattaa pyörittää koko perhettä, vanhemmat kysyvät tältä mielipidettä kaikesta, ja lapsi saa päättää mitä syödään, minne mennään lomalla, tekeekö hän läksynsä tai pahinta meneekö hän kouluun ollenkaan. Vanhemmat eivät tiedä mitä lapsen kanssa pitäisi tehdä, ja apuun huudetaan koulua, kuraattoria, psykologia, ja lopulta lapsi saattaa aivan turhaan päätyä jopa lastenpsykiatriselle tutkittavaksi, palatakseen vaan lähtöruutuun, kun epäilty masennus on suljettu pois. Näin kärjistettynä esimerkkinä.

 

Osa nykylapsista on tottunut saamaan "kaiken heti", eikä vanhempien ponnisteluja kaiken tämän tarjoamiseksi arvosteta (esimerkki lomapkosta, sehän olisi tosin voinut olla mikä vaan tavara, jota lapselle ei normaalisti anneta, mutta nyt annetaan, vain koska lapsi haluaa). Tämähän heijastuu sitten lapsen käytökseen. Pelätään nimenomaa konflikteja, ja ei ehkä jakseta, tai edes haluta kieltää lasta riittävästi- helpompihan se on vältellä mahdollisia konfliktitilanteita antamalla periksi, kun olla se "ikävä" vanhempi joka asettaa lapselle rajat. Nämä lapset eivät myöskään kunnioita muita aikuisia, ja vaikkapa koulussa tämä näkyy tunneilla opettajan huoritteluna (kyllä, tämä on arkipäivää) tai muuna huonona käytöksenä. Kaikkein ikävintä tässä on se, että tilnateestahan kärsivät kaikki oppilaat, sillä näiden ketään kunnoittamattomien paimentamiseen menee tunneista luvattoman paljon aikaa. Koulussa on kuitenkin asetattava rajat ja vaadittava hyvää käytöstä, paljon aikaa meneekin yhteydenpitoon kodin kanssa, sillä huonosta käytöksestä ollaan yhteydessä kotiin, ja on totta ettei osa vanhemmista kerta kaikkiaan usko lapsiensa

 

Tähänhän voisi latoa esimerkkejä vaikka kuinka. Mutta tärkeintä on, että asiasta puhutaan. Vanhemmuutta on monenlaista ja jokaisen on tietysti löydettävä se oma tapansa olla hyvä vanhempi. Se, että siihen kuuluu olla välillä ikävä, ja se joka kieltää tai ohjaa käyttäytymään tietyllä tavalla voi olla raskasta, mutta se kuuluu pakettiin, ja aikuisen on roolinsa jaksettava. Se, että välillä saattaa pinna palaa tai kiristyy on normaalia, eikä se tee kenestäkään huonoa vanhempaa.

[Guest pikkaraiset]

Nuo esimerkit ovat tosiaan vain kahden kirjan tiivistetty yhteenveto. En usko, että Winterhoff kannattaa sitäkään, että lapset rikkovat lelunsa. Siis saisivat tehdä leluillaan mitä vain. Kaikkea vain ei pysty yhteen lehden sivuun tiivistämään. Hesari on kyllä oikeasti loistava tiivistämään asiat melkokin kärjistetysti Harmi ettei eri näkökulmille löydy ikäväkyllä enempää tilaa. Ehkä on tarkoitus että asiaa ruvettaisiin käsittelemään muuallakin enemmän.

 

Lasten lelujen rikkomista olen minäkin ihmetellyt. Nykyään taitaa olla enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena, että lapset rikkovat lelunsa. Kun leluja on niin paljon, niin ei juuri mihinkään leluun synny suurta kiintymystä ja lelu on helppo korvata toisella. Meillä oli neidin ollessa pienempi useasti joku lelu jäähyllä, kun neiti käsitteli niitä liian kovakouraisesti. Vaikka lelu olisi "vain" euron härpäke, niin ei tavaroita voi vain rikkoa. Usein puistossa vanhemmat vain toteavat, että meidän lapsi paukuttaa lelujaan lattiaan kovalla voimalla. Asia on monen vanhemman mielestä ok. Samaten kun kirjat jätetään usein niin että lapset niitä pääsevät rikkomaan. Ei kirjoja voi jättää pienten lasten ulottuville! Jos ei muuten, niin lapsi roikottaa kirjaa mukanaan ja sitten lehdet menevät rikki.

 

Mun pitäisi oikeasti oppia olemaan pingottamatta kuten Winterhoff monen nykyvanhemman totesi olevan.

Edited August 2, 2011 by pikkaraiset

[Nadda]

Toinen juttu, että mitä tilanteelle voi tehdä. Minusta vika ei niinkään ole meissä vanhemmissa vaan ympäröivässä tilanteessa. Se on myös kasvattajille uusi tilanne: kaikkihan me kasvatamme niillä eväillä, mitä lapsuudessa on saatu.

 

On varmasti totta, että moni vanhempi kuvittelee tekevänsä parhaansa ja on oikeasti sokea sille, miten toimii ja miten voisi toimia paremmin. Kuulun varmaan itsekin tuohon joukkoon, joka ihmettelee jonkinlaista käytöstä lapsissaan, muttei tajua, osaa tai jaksa lähteä muuttamaan sitä. Mutta miten ympäröivä tilanne voi meidän perheeseemme vaikuttaa positiivisesti? Pitäisikö minunkin jäädä odottamaan, että jokin ympärillä muuttuu sen sijaan, että ottaisin vastuun itselleni ja tietoisesti alkaisin muuttamaan toimintaani parempaan suuntaan?

 

Vaikka nykyinen yhteiskunta on mitä on, niin me kaikki kuitenkin olemme se yhteiskunta. Siksi ne muutoksen avaimet ovat meillä. Jos siis muutosta haluaa.

 

Toinen asia, mitä jäin pohtimaan tuon tavaran saamisen helppouden lisäksi on sellainen yleinen "moraalin löystyminen", ettei enää ole muotia olla minkään asian suhteen tiukka. Kaikki pitää sallia: huono käytös, moraalisesti arveluttava toiminta jne. Kellekään ei voi mennä sanomaan, että tapasi toimia on huono tai väärä, vaan aina pitää ajatella, että on jokaisen oma asia miten toimii, jos ei vahingoita ketään. Mutta entä jos toiminnallaan vahingoittaakin itseänsä? Kuvitellaan, että ollaan tilanteen herroja ja hyödytään tilanteesta, mutta oikeasti kuriton ja moraaliton toiminta vahingoittaakin itseä sisältä ja tullaan itse asiassa hyväksikäytetyiksi. Ja tämän seurauksena ollaan emotionaalisesti turvattomia ja tyhjiä sisältä.

 

Itse ainakin haluaisin opettaa lapsilleni, ettei maailmanmenoon ole pakko lähteä mukaan, vaan myös omaa itseään voi kuunnella ja luottaa siihen. Ja tämän opettaminen lähtee jo lapsuudesta, että vältetään juuri noita asioita, joita Winterhoff toi esille. Tällöin lapsellekin kasvaa sisäistä varmuutta ja tulee turvallinen olo, kun ei tarvitsekaan päättää kaikesta, vaan vanhemmat antavat selvät rajat.

[Dacoit]

Toinen asia, mitä jäin pohtimaan tuon tavaran saamisen helppouden lisäksi on sellainen yleinen "moraalin löystyminen", ettei enää ole muotia olla minkään asian suhteen tiukka. Kaikki pitää sallia: huono käytös, moraalisesti arveluttava toiminta jne. Kellekään ei voi mennä sanomaan, että tapasi toimia on huono tai väärä, vaan aina pitää ajatella, että on jokaisen oma asia miten toimii, jos ei vahingoita ketään.

 

Tätä olen miettinyt itsekin monesti. Samoin kuin sitä, että kenellekään ei oikein voi sanoa mitään, ettei sitten loukkaa. Jos joku käyttäytyy huonosti, tulee toinen selittämään sille syytä, ja se syy pyyhkii pois vastuun siltä ihmiseltä käyttäytyä muita kohtaan hyvin. Älköön tästä seuraavasta esimerkistä kukaan loukkaantuko, vaikka se on ihan oikeasta elämästä: Lapsi tönii toisia puistossa, heittää hiekkaa ja on häiriöksi. Äiti seuraa vierestä eikä tee mitään, ja kun eräs minua rohkeampi äiti sanoo että lapsesi häiritsee jo muita, niin mitä äiti sanoo? Pojalla on ADHD, häntä pitää ymmärtää.

 

Jokainen on jäänyt oman onnensa nojaa, et saa kehuja jos teet hyvin mutta toisaalta kukaan ei tule nykäisemään hihastakaan, että hei nyt et tehnyt ihan oikein. Menneisyyteen verraten, olemme menneet ääripäistä toiseen; kun ennen oli yhteisön oikeus ja velvollisuus vahtia toista ja oli "selkeät" moraaliset säännöt siitä mitä saa ja ei saa tehdä. Niin nyt saa tehdä ihan mitä vaan, eikä aatelius enää velvoita eikä opettajaa kunnioiteta.

 

 

 

Jos minä saisin toimia hyvänä haltijana, toisin yhteiskuntaamme pehmeämpiä arvoja mitä tulee ihmisten kohteluun ja arvostamiseen. Se toinen puoli onkin vähän hankalampi, se että pitäisi olla sitten taas tiukempi toisissa asioissa.

 

Minustakin avainsana ei ole se, miten monissa asioiss ja miten vanhemmat aina toimivat väärin vaan se, mitä meidän pitäisi tehdä torjuaksemme alkava katastrofi?

 

[Guest Wellamo]

Minustakin Winterhoffin mielipiteet ovat tervetulleita, vaikka niistä on selvästi myös ärsyynnytty.

 

Ajattelen itse tästä asiasta niin, että sosiaalistuakseen yhteiskuntaan on pakko oppia tietyt käyttäytymissäännöt ja hyväksyä se, että aika harvoin asiat elämässä menevät juuri niin kuin minä haluan. Mitä pienempi lapsi, sitä vähemmän hänellä on sanomista edes omiin asioihinsa saati siihen, miten perheessä eletään. Täyden määräysvallan elämäänsä hän saa itse asiassa vasta sitten kun asuu omassa taloudessaan ja hankkii oman leipänsä. (Ja vielä sittenkin on erinäisiä sääntöjä yhteiskunnassa, joihin on vain pakko suostua...)

 

Koulun suhteen taas ei pitäisi olla mitään neuvoteltavaa siinä, tehdäänkö läksyt, totellaanko opettajaa tai mennäänkö sinne ylipäätään. Auktoriteetilla on paha kaiku monen korvissa, mutta jos nyt kuitenkin lähdetään siitä, että koulussa ollaan opiskelemassa eikä hauskaa pitämässä, siellä on pakko pystyä tekemään niin kuin opettaja sanoo. Eikä tämä vielä mitenkään tukahduta lapsen luovuutta tai aloitekykyä, joita voi sitten viljellä muunlaisissa asioissa. Se on vain elämän realiteetti.

 

Arvokasvatuksen suhteen taas olen aina pitänyt itsestäänselvänä, että ihmisenä olemiseen kuuluu oikean ja väärän taju. Suomeksi sanottuna omatunto. Pitää pystyä ajattelemaan asioita myös toisten ihmisten kannalta, toisin sanoen vaikka niin, että minä en saa mennä lyömään toista ihmistä vaikka minua itseäni harmittaisi. On aivan eri asia ymmärtää lapsen tunteita kuin huonoa käytöstä. Ihan pienelle ei tarvitse edes perustella, sillä kuten joku sanoi, 2-vuotias ei vielä tajua mitään mistään. Hänelle riittää vielä tieto siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ei siitä aina välttämättä edes synny mitään uhmaraivaria.

 

Maailma on muuttunut, kyllä, mutta minusta uusissa sukupolvissa on avain muuttaa sitä parempaan suuntaan. Äärikapitalistinen henki on mennyt siihen, että meillä on jo koko tämä elämä pelkkää kilpailua toisia vastaan. Joskus vielä katsottiin, että tärkein kasvatustavoite on oppia ottamaan toiset huomioon, nykyään korostetaan sitä että pitää oppia "pärjäämään". Tämä on mielestäni kauheaa. Elämästä on tullut pelkää pudotuspeliä. Hyvät käytöstavat ja toinen toisemme huomioiminen ja kunnioittaminen ei ole mitenkään vanhanaikaista vaan ikiaikaista ja universaalia kykyä elää yhteisössä. Mistään en olisi niin onnellinen kasvatukseni suhteen kuin siitä, että oma lapseni kasvaisi ns. suureksi ihmiseksi, joka hallitsee käytöstavat ja uskaltaa tarvittaessa pitää julkisesti heikomman puolta. Eikä arvostele toisia ihmisiä sellaisten seikkojen kuin ulkonäön, vaatetuksen tai varallisuuden perusteella. Jotain ihanteita pitää olla. Eikä se tarkoita mitään järjetöntä kuria vaan... no, rajoja ja rakkautta. Miten sen voisi paremmin sanoa.

[Adelita]

Lasten lelujen rikkomista olen minäkin ihmetellyt. Nykyään taitaa olla enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena, että lapset rikkovat lelunsa. Kun leluja on niin paljon, niin ei juuri mihinkään leluun synny suurta kiintymystä ja lelu on helppo korvata toisella.

 

Mun pitäisi oikeasti oppia olemaan pingottamatta kuten Winterhoff monen nykyvanhemman totesi olevan.

 

Ihan pienet lapset rikkovat leluja tahtomattaankin, koska ovat vielä motoriikaltaan kömpelöitä ja kovakouraisia. Osa nykyleluista on myös hyvin heppoista tekoa (kuten kaikki muukin nykyään, mikään ei kestä!). Totta on kuitenkin se, että leluja on useimmilla lapsilla jo aivan liikaa, eikä esineisiin synny sitä tarvittavaa kiintymystä ja arvostusta. Ne ovat vain "roinaa ja krääsää", jota voi käsitellä miten vain ja vaikka tarvittaessa rikkoa. Jotkut lapset elävät lisäksi perheissä, joissa on varaa ostaa mitä vain tuosta vain. Jos yksi lelu hajoaa, niin no problem, ostetaan uusi, hinnasta viis! Tuollaisessa arvomaailmassa eläessään oppii materialistiksi pahimmasta päästä.

 

Kyllä minun mielestäni vanhemmat saavat pingottaa ja pitäisikin pingottaa! Jos vähän useammat vanhemmat "pingottaisivat", niin ehkä jotain muutosta alkaisi pikkuhiljaa syntyäkin.

 

Wellamon tekstistä olen 100% samaa mieltä (se oli suoraan kuin "omasta kynästäni"). Nykymaailma pakottaa meitä kilpailemaan, käyttämään kyynärpäätaktiikkaa ja menemään sieltä, mistä aita on matalin ja reitti nopein. Itse suoraan sanottuna vihaan tätä nykyistä kovien arvojen maailmaa, jossa raha pyörittää ihmisiä, eikä toisinpäin. "Mä oon paras, teen mitä haluun, mulle kaikki nyt ja heti!"-maailma pakottaa todellakin terästäytymään, että saisi omille pienille opetettua edes jotakin niistä pehmeämmistä ja humaanimmista arvoista, jotka ovat lähestulkoon katoavia luonnovaroja. Toisten kunnioittaminen, toisten huomioiminen ja tunteiden huomioonottaminen, hyvät käytöstavat, korkea moraalintaju, oman itsensä tunteminen, hyväksyminen ja kunnioittaminen, oman paikan löytäminen... Eivätkö juuri nuo ominaisuudet tee meistä pärjääviä ihmisiä? Vai meneekö jälleen kerran joku opettajaa huoritellut, kaiken haluamansa saanut ("pappa betalar"), itserakas ja ylemmyydentuntoinen, suulas sanaseppo ohitse ja tönäisee mennessään pois tieltään, ilman tunnontuskia ja olkiaan kohautellen?

 

Kyllä se muutos lähtee myös meistä vanhemmista, eikä yksin ympäröivästä yhteiskunnasta. Kuten joku jo sanoikin, niin mehän olemme se yhteiskunta! Jos me vanhemmat muutamme arvomaailmaamme ja kasvatustapojamme, niin sen on pakko heijastua myöhemmin myös koko yhteiskuntaan selvästi näkyvänä (alkavana) muutoksena!

[alannee]

Kyllä se muutos lähtee myös meistä vanhemmista, eikä yksin ympäröivästä yhteiskunnasta. Kuten joku jo sanoikin, niin mehän olemme se yhteiskunta! Jos me vanhemmat muutamme arvomaailmaamme ja kasvatustapojamme, niin sen on pakko heijastua myöhemmin myös koko yhteiskuntaan selvästi näkyvänä (alkavana) muutoksena!

 

Näin juuri.

 

Eniten pitäis ehkä miettiä niitä omia arvoja, sitä kauttahan ne lapsille välittyvät. Omassa ikäpolvessani (n. 30 vuotiaissa) on paljon niitä, joille materia on itsestäänselvyys, rikkoontuneen tilalle voi aina ostaa uutta, ja jos ei ole just nyt rahaa, voi pyytää vanhemmilta (!) tai ottaa pikavipin(!). Myös suhtautuminen huonompiosaisiin voi olla luokkaa "luonnonvalinta, tyhmät ei pärjää." Aika turha silloin on valittaa, että yhteiskunta opettaa lapselle sitä tai tätä.

 

Onhan tässä varmasti itselläkin peiliinkatsomisen paikka: kuinka paljon (turhaa) tavaraa mä ostan? Onko herkuista tullut jokapäiväisiä, siis ihan arkiruokaa? Itse mä lapseni opetan ja kasvatan, taitaa vaan olla niin että pitäis kasvattaa itse itsensä ensin.

[Chimelli]

Onhan tässä varmasti itselläkin peiliinkatsomisen paikka: kuinka paljon (turhaa) tavaraa mä ostan? Onko herkuista tullut jokapäiväisiä, siis ihan arkiruokaa? Itse mä lapseni opetan ja kasvatan, taitaa vaan olla niin että pitäis kasvattaa itse itsensä ensin.

Niinpä! Itsensä kasvattaminen tuntuu yllättävän vaikealta...

 

Olen minä kyllä surkea lapsenkin kasvattamisessa, jotenkin en vain jaksa koko ajan olla kieltämässä

[Mamabarba]

Ihan pienet lapset rikkovat leluja tahtomattaankin, koska ovat vielä motoriikaltaan kömpelöitä ja kovakouraisia. Osa nykyleluista on myös hyvin heppoista tekoa (kuten kaikki muukin nykyään, mikään ei kestä!). Totta on kuitenkin se, että leluja on useimmilla lapsilla jo aivan liikaa, eikä esineisiin synny sitä tarvittavaa kiintymystä ja arvostusta. Ne ovat vain "roinaa ja krääsää", jota voi käsitellä miten vain ja vaikka tarvittaessa rikkoa. Jotkut lapset elävät lisäksi perheissä, joissa on varaa ostaa mitä vain tuosta vain. Jos yksi lelu hajoaa, niin no problem, ostetaan uusi, hinnasta viis! Tuollaisessa arvomaailmassa eläessään oppii materialistiksi pahimmasta päästä.

 

 

Meillä on lapsen rikkomana hajonnut ehkä yksi huonolaatuinen pikkuauto ja sekin ihan vahingossa. Ja leluja on (valitettavasti) niin paljon, että joskus voisi hajotakin, että niistä pääsisi eroon Ei vaineskaan, mutta kyllä meillä on ihan pienestä asti toiminut se, että ei saa rikkoa mitään.

 

Itselleni lapsen kasvattamisessa on hankalinta jaksaminen; että jaksaa päivästä toiseen kitinää ja jaksaa jatkuvasti kieltää samoja itsestään selviä asioita. Ja kuunnella järkyttävää huutoa ja kiukkua samoista jutuista. Mietin monesti, että tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja rehellisesti sanottuna joskus kyllä nostankin. Siksi ymmärrän kyllä, että konfliktia kaihtavat ihmiset eivät jaksa kieltää ja toistaa samoja kieltoja tsiljoonaa kertaa, kun helpompi on vaan antaa periksi. Nykyelämä on tosi nopeaa ja lastenkasvatus puolestaan erittäin hidasta, siinäkin on varmasti osa totuutta.

 

Tuohon yhteiskunta= me: olen täysin samaa mieltä. Toisaalta läheltä on tosi hankala analysoida tilannetta ja siksi vaikea miettiä, miten joihinkin asioihin kannattaa puuttua. Siksi kai kasvatusoppaita luetaankin niin paljon ja yritetään noudataa jos jonkinlaista vinkkiä. Varmaan toisinaan maalaisjärjen kuunteleminen toimisikin paremmin. Mutta nykyelämään kuuluu suorittaminen ja kaikesta pitää suoriutua hyvin. Aikaisemmin lapsenkasvatus tuli luonnostaan (ehkä, mistä minä sen tietäisin), mutta nykyään se on vanhemmille yksi projekteista, siinäkin pitää suoriutua täydellisesti hyvin arvosanoin. Kiitollista homma lapsenkasvatus ei kuitenkaan ole, teki sitten mitä tahansa, palaute on aina surkeaa ja kiitosta saa ehkä 25 vuoden kuluttua jos koskaan

[Nadda]

^ Tuohon projektiuteen liittyen: On jännä, että lapsenkasvatuksen ajatellaan olevan jonkinlainen projekti, koska eihän siitä periaatteessa koskaan pääse eroon. Vaikka se aktiivinen kasvattaminen jääkin pois lasten aikuistuttua, niin silti vanhempana on hamaan hautaan asti vastuussa siitä, mitä on lapsellensa opettanut. En tarkoita, että lapsen teoista olisi enää lapsen aikuistuttua vastuussa, mutta jonkinlaisen polun aikuisesta lapsesta voi vanhempaan piirtää. Näin siis, jos projektin ajatellaan olevan jotain päättyvää.

 

Ehkä siis tosiaan se maalaisjärki toimisi joskus paremmin sekä vanhemmuuteen asennoituminen niin, että mokat ei haittaa, mutta jatkuvasti pitäisi pyrkiä oivaltamaan niistä mokista.

[Guest vieras*vieras]

Minä en yhäkään näe ongelmaa siinä että lapsi leikkii lompakolla ja siellä olevilla korteilla. Ne ovat kiinnostavia. Me ollaan annettu vanhaksi jääneet pankkikortit ja oma lompakko lapselle. En itse ymmärrä tuollaista suhtautumista että raha on arvokas asia ja vaivalla ansaittu kun lapsesta maksukortit vain ovat hirveän kiinnostavan näköisiä. Kunhan mitään ei rikota ja niitä katsellaan nätisti, en ymmärrä miksi se olisi jotenkin väärin.

 

Ja siinä tullaan taas siihen etten vaan ymmärrä tuota artikkelin logiikkaa. Että missä se ongelma on. Jos nyt itse mietin omaa kouluaikaani ja onglemia siellä, kyllä ne ongelmaisimmat tapaukset olivat perheissä jossa oli niitä todellisia ongelmia kuten päihteiden käyttöä.

 

Meillä todellakin on erinäkemykset. Mielestäni lapsilla on lasten lelut ja niillä leikitään. Meillä kyse on rajoista. Kaikkeen mielenkiintoiseen ei saa koskea eikä varsinkaan leikkiä niillä. Pesukoneen nappulat ovat kiinnostavia, mutta pesukone on pesukone sillä ei leikitä. Meillä ei ole niin, että "hups 600 euron pesukone meni rikki, ei se mitään isi ostaa uuden". Hella on hella, todella mielenkiintoinen mutta ei lelu, kuten ei dvd soitinkaan jne. Totta kai ne kiehtoo ja etenkin kun kielletään koskemasta, mutta ne on ne rajat mitkä aikuisen on vedettävä. Ja tämänkaltaisista pienistä asioista se lähtee. Jos mitään ei kielletä jo pienenä niin yhä hankalampaa se on kieltää sitten kun lapsi kasvaa. Tästä se sitten lähtee...jos kotona kaikki on sallittua, on lapsen vaikea ymmärtää kun viimeistään koulussa opettaja yrittää luoda niitä rajoja.

 

Itse kirjoitit vanhoiksi jääneistä lompakoista ja pankkikorteista. Se on eri asia, ne voi antaa lapsen leikkiin, mutta ei käytössä olevat. Ja omaan possuun tietenkin saa laittaa rahaa. Se on rahan arvokasta kohtelua. En tiedä onko tuo sinun kirjoitus nyt ihan vain provoa, mutta on jotenkin outoa ettei mielestäsi raha ole arvokas asia?! Onko sinusta oikeasti hällä väliä jos lapsesi tutkiessaan repäisee vahingossa 50 euron setelin rikki? Tämä on mielestäni myös yksi nykyajan ongelma; mitään ei opita arvostamaan, mistään ei pidetä hyvää huolta kun uuden saa aina ja helposti.

[Guest ireis]

^No ei nyt kannata malttiaan menettää.

 

Vastaan nyt noihin sinun esimerkkeihisi. Pesukoneen lapset laittavat yleensä itse päälle. Siis silleen että kun kaikki muu on valmiina, jompikumpi lapsista näppää sen napista päälle. Seison itse siinä vieressä. Vielä ei pesukone ole mennyt tästä rikki ja tuskin tästä meneekään. Sitten kun joskus menee, isi tuskin ostaa uutta kun ei sillä ole varaa.

 

Seteleitä omassa lompakossani ei ole koskaan, kiitos kotihoidontuen määrän. Kolikoita on jonkun verran ja kyllä, lapset saavat katsoa niitä ja myös käytössä olevia korttejani. He eivät riko niitä vaan ihmettelevät ja katselevat nätisti.

 

Kyllä meilläkin on rajat. Toisia ei saa satuttaa, pöydille ei kiipeillä, huutaa ei saa ihan älyttömästi, jne. Sen sijaan arkeen saa osallistua ja mikään kodissa ei ole niin pyhää etteikö siihen saisi koskea, kunhan koskee nätisti eikä riko mitään. Toki kuumaan hellan levyyn ei saa koskea mutta sekin on vaan sen takia ettei sattuisi.

 

En siis ymmärrä vauhkaamistasi siitä ettei ihmekään kun mitään ei osata arvostaa jne sillä yhtäkään kodinkonetta tai pankkikorttia ei meillä ole lasten toimesta rikottu. Ja joo, raha on ihan niin arvokas asia kuin mitä se on eli euro on euron arvoinen ja kymppi kymmenen euron arvoinen mutta en ymmärrä siltikään että miksi lapsi ei saisi sen takia koskea rahaan?

[J A W]

Onhan tässä varmasti itselläkin peiliinkatsomisen paikka: kuinka paljon (turhaa) tavaraa mä ostan? Onko herkuista tullut jokapäiväisiä, siis ihan arkiruokaa? Itse mä lapseni opetan ja kasvatan, taitaa vaan olla niin että pitäis kasvattaa itse itsensä ensin.

 

Sanopa muuta. Mietin tätä just tossa yksi päivä ja totesin että on aika paljon juttuja, joita en ite noudata vaikka tosiaankin toivoisin voivani "siirtää" ne lapselleni. Pitäis vissiin tehdä jotain, ja mielellään aika pian ennen kuin tuo oppii puhumaan.

 

Siksi kai kasvatusoppaita luetaankin niin paljon ja yritetään noudataa jos jonkinlaista vinkkiä. Varmaan toisinaan maalaisjärjen kuunteleminen toimisikin paremmin. Mutta nykyelämään kuuluu suorittaminen ja kaikesta pitää suoriutua hyvin. Aikaisemmin lapsenkasvatus tuli luonnostaan (ehkä, mistä minä sen tietäisin), mutta nykyään se on vanhemmille yksi projekteista, siinäkin pitää suoriutua täydellisesti hyvin arvosanoin.

En mä usko, että se koskaan on kaikille luonnostaan tullut. Eikä maalaisjärkeä voi käyttää jos ei ole jotain pohjatietoja joihin sitä alkaa soveltaa. Ennen ne pohjatiedot tuli ehkä sukulaisilta ja naapureilta, nykyään kasvatusoppaista ja intternetistä. Samalla lailla kun sukulaisten neuvoja ei pidä uskoa suoraan, ei pidä kasvatusoppaidenkaan, mutta en mä sinänsä näe neuvojen hankkimista ja maalaisjärkeä vastakkaisina toisilleen.

[Hibi]

Onko sinusta oikeasti hällä väliä jos lapsesi tutkiessaan repäisee vahingossa 50 euron setelin rikki? Tämä on mielestäni myös yksi nykyajan ongelma; mitään ei opita arvostamaan, mistään ei pidetä hyvää huolta kun uuden saa aina ja helposti.

 

Kyllä se kasvatuksen kannalta on todellakin hällä väliä jos lapsi tutkiessaan repäisee VAHINGOSSA 50 euron setelin rikki. (Ja rahan kannalta myös koska yhteen teipattu seteli on ihan käypä) Olen itsekin tiputtanut jos jonkin lautasen tai maljakon vahingossa lattialle ja Aalto-maljakin oli paljon 50 euroa arvokkaampi. Pitäisikö tuon mahdollisen vahingon takia siis jättää kokonaan koskematta?

 

Merkitystä on vain sillä, ottaako lapsi lompakosta setelit nätisti, tutkii kuvia ja tekstejä ja kääntelee seteliä käsisään, laittaa sen takaisin tai yrittää laittaa vai ottaako seteleitä ja lähtee toiseen huoneeseen levittelemään niitä. Tutkitaanhan me aikuisetkin uusien setelien kuvia ja vaihtorahoina saatujen kolikoiden alkuperämaita. Mikä tekee 2-vuotiaan kiinnostuksesta vähäisempää? Itse olen ainakin ikionnellinen saadessani uteliaan ja idearikkaan lapsen.

 

Ei mene mun jakeluun ajatusmalli että tavaroita saa käyttää vaan yhdellä tavalla ja jos poikkeaa tavasta niin ei arvosta sitä tavaraa. Kyllä mun silmissä ainakin tavaran arvo nousee, mitä useamman käyttötarkoituksen sille vaan keksii ja lapsethan keksii kun niille ei ole ehditty iskostaa päähän tiukkoja ajatusmalleja. Sitä paitsi miksi ostaa turhaa roinaa kasapäin jos saman saavuttaa jo olemassa olevilla.

[Guest ireis]

^Tismalleen samaa mieltä, hyvin kirjoitettu! Tuota minäkin vähän yritin ajaa takaa.

 

Hauskaa kun juuri vähän aikaa sitten kohistiin siitä kun joku kasvatusGURU oli sitä mieltä ettei lasta pitäisi kieltää ollenkaan, kun "ei" - sanan hokeminen ja kaikesta kieltäminen nimenomaan lannistaa lapsen luonnollista kiinnostusta ja tutkimisen halua. EI:n sijaan tämä guru kehotti vanhempia kiinnittämään lapsen huomion muualle kielletystä asiasta esimerkiksi "hypähtämällä hassusti".

 

Nyt sitten tämä.... Kyllä se oli hieman helpompaa omien vanhempieni aikana kun oli yksi ehdoton auktoriteetti eli neuvola jota ei kyseenalaistettu mitenkään. Siis ohjeet olivat hyvin teknisiä "imetä 4 tunnin välein, 15 minuuttia per rinta, röyhtäytä, laita pinnasänkyyn aina toiselle kyljelle kuin mille viimeksi laitoit, nukuta ulkona päivällä, puhdista korvat kylvyn jälkeen pumppulitupolla, syötä perunaa niin p*rkeleesti..." ja kaikkien näiden oikein tekemiseen ja kotitöihin meni niin paljon aikaa ettei edes kerinnyt ajattelemaan vuorovaikutuksia sun muita. Ei ihmekään että sen aikakauden vanhemmat ihmettelevät kun me olemme niin pihalla niin yksinkertaisista asioista.

[J A W]

^ En tiedä oliko ohjeet tiukkoja ennen aikaan, mutta sen tiedän, että kyllä niitä sillonkin kyseenalaistettiin ja tehtiin just niin kuin itestä tuntu järkevältä. Oma äitini kuunteli kuulemma esikoisensa itkua tasan vartin ennen kuin heitti roskiin sen neljän tunnin välein syöttämisen ohjeen. Mutta se mikä tuntuu järkevältä on aina oman aikansa tuote, myös.

 

Muuten mä luulen, ettei tossa alkuperäisessä ollut nyt suurtakaan väliä sillä, leikkiikö lapsi aikuisten esineillä vai ei, vaan sillä, miten se niillä leikkii. Ja sillä onko olemassa kieltoja joita lapsen oletetaan noudattavan, oli mikä oli, ja vaaditaanko sitä kanssa.

 

Keskustelu on sikäli aika paljon eksynyt sivuraiteille. Olen jokseenkin varma, että kaikki tähän ketjuun kirjoittajat sekä antavat lapsen rauhallisesti tutkia rahojen kuvia aikuisen valvonnassa että kieltävät jos lapsi hakee sakset ja haluaa tehdä setelirahasta askartelupaperin. Artikkelin kyseenalaistama kohta ei ole siinä, vaan ehkä ennemmin siinä, pitääkö lapsen kysyä lupa ennen kuin saa alkaa tutustua toisen ihmisen lompakon sisältöön, vai saako isän laukusta kaivaa viihdykettä noin vaan. Ja siinä, onko mahdollista, että lupaa ei kaikkeen aina tulekaan, vai onko pyytäminen vain muodollisuus.

Edited August 28, 2011 by J A W

[ilopilleri]

Vastauksena ketjun juttuun sunnuntailta Hesarista:

Filosofi: Vanhemmat eivät ratkaisevan tärkeitä ihmisen kehitykselle

25.9.2011 18:57 | 51 |

A A

Leena Virtanen

SIRPA RÄIHÄ / HS

 

Jukka Laajarinne korostaa kavereiden merkistystä lapsen kehitykselle.

Kaverit, yhteiskunta ja media vaikuttavat lapsen kehitykseen paljon enemmän kuin omat vanhemmat.

 

Tätä mieltä on filosofi Jukka Laajarinne, jolta on vastikään ilmestynyt kirja Leikkiminen kielletty! – Kontrolliyhteiskunnan lapset. Siinä hän puolustaa lapsia nyky-yhteiskuntaa vastaan ja tarjoaa uusia näkökulmia lapsuuteen.

 

Laajarinteen kirjan perusajatuksia on, että lasten liikkumatilaa kutistetaan yhä enemmän. Lapsi on ikään kuin järjestelmää häiritsevä kapinallinen.

 

"Nykyisen kriisikapitalismin aikana ihmiset pelkäävät putoavansa keskiluokan ulkopuolelle. Enää ei ole lupa olla köyhä. Kilpailuideologia lisää myös vanhempien pelkoja siitä, miten lapsi pärjää", Laajarinne sanoo.

 

Laajarinne valpastui lukiessaan saksalaisen lastenpsykiatrin Michael Winterhoffin haastattelua Helsingin Sanomista heinäkuun lopulla. Ei siksi, että olisi hänen kanssaan samaa mieltä vaan päinvastoin.

 

Winterhoff kärjistää ja esittää karmeita prosenttilukuja häiriintyneiden lasten lukumäärästä. Hän väittää, että kaikkeen ovat syypäinä vanhemmat, jotka antavat liian helposti periksi lapsilleen.

 

Laajarinne taas näkee nykylapset tiukan kontrollin kohteina, ja hän uskoo, että vanhemmat eivät edes ole ratkaisevan tärkeitä ihmisen kehitykselle.

 

Laajarinteellä on kolmasluokkalainen tytär. Kun lapsi syntyi, isä jäi hoitovapaalle matematiikan opettajan työstään. Vapaa alkoi maistua, ja kirjailijan työ kutsua. Laajarinne irtisanoutui.

 

Opettajan työ oli alun perin tuntunut järkevältä valinnalta. "Uskoin silloin, että elämässä pitää olla selkeä ansaintalogiikka", hän naurahtaa.

 

Vanhempienkin puheet vaikuttivat ammatinvalintaan. Laajarinne sanoo kasvaneensa porvarillisessa kodissa.

 

"Olen toki oppinut heiltä paljon, mutta en voi syyttää heitä siitä, mitä minusta on tullut. Kaveripiiri on vaikuttanut enemmän."

[J A W]

Winterhoff kärjistää ja esittää karmeita prosenttilukuja häiriintyneiden lasten lukumäärästä. Hän väittää, että kaikkeen ovat syypäinä vanhemmat, jotka antavat liian helposti periksi lapsilleen.

 

Laajarinne taas näkee nykylapset tiukan kontrollin kohteina, ja hän uskoo, että vanhemmat eivät edes ole ratkaisevan tärkeitä ihmisen kehitykselle.

Hmm. Mä en tulkinnut tota Hesarin juttua Winterhoffista niin, että Winterhoff olisi kannattanut sitä, että vanhemmat pyrkivät "kontrolloimaan" lapsiaan enemmän ja enemmän. Päinvastoin eiks se just kehottanut lähtemään tuntien kävelyille, jotta pääsee välillä lasten hyysäämisestä eroon?

 

Musta ei välttämättä ole ristiriitaista se, että toisaalta nykylapsia "kontrolloidaan" enemmän siinä mielessä, että niiden elämä on enemmän aikataulutettua ja aikuisten säätelemää ja vanhempien ohjailemaa (Laajarinne) ja se, että vanhemmat hyysää ja paapoo lapsiaan enemmän ja kohdistavat lapseen odotuksia jotka ei ole realistisia (Winterhoff). Ennemmin noi vaikuttaa kahdelta eri tavalta ilmaista sama ongelma, eli se, että lapsilla ei ole tilaa olla lapsia, vaan niiden vaaditaan olevan aikuisten kumppaneita.

 

MUOKS: en siis ota kantaa siihen, missä määrin toi on totta, yritän vaan sanoa, että mun nähdäkseni noi puhuu samasta asiasta, vaikkakin ehkä eri näkökulmasta ja eri ratkaisua tarjoten.

Edited September 27, 2011 by J A W

[Salia]

Pakko kommentoida vanhaa trediä. En nyt puutu noihin artikkelin pääpointteihin (oli kyllä tyypillisen ympäripyöreetä jeesustelua) mutta parista yksityiskohdasta heräs ajatuksia.

 

Ensinnäkin kaikki sloganit tyyliin vanhemmuus on nykyään hukassa, pahoinvointi on lisääntynyt jne. on mun mielestä ihan bullshittiä, joita varmaan kyllä joka sukupolvi ympäri maailmaa hokee. Ihan kuin ennen ei olis ollut pahoinvointia, vaikka nyt esimerkiks omien vanhempien sukupolvessa jota kasvatti sodassa traumatisoituneet vanhemmat. Se että luokissa häiriköidään enemmän tai diagnooseja tehdään enemmän ei suoraan kerro mistään pahoinvoinnin lisääntymisestä. Ja tosiaan erilainen yhteiskunta vaatii erilaisia taitoja ja myös ongelmat muuttuu. Se että tulee uusia ongelmia ei tarkoita ettei ennen olisi ollut ongelmia.

 

Ja toisekseen, oma mielipide tuosta vanhempien taakasta ja pingottamisesta on että sitä ei suinkaan aiheuta vain kapitalistinen riistotalous ja pätkätyöt (again, ihan kuin ennen ei olisi jouduttu tekemään kovasti töitä epävarmoina tulevaisuudesta), vaan iso osa vanhempien stressistä ja turhista paineista tulee nimenomaan tästä ihme vouhotuksesta ja tärkeilystä "vanhemmuuden" suhteen. Tälläkin palstalla jaaritellaan ketjukaupalla joka ainoasta pikku yksityiskohdasta mikä lapsenhoitoon ja -kasvatukseen saadaan liitettyä. Ja ollaan ihan loputtoman kiinnostuneita siitä miten muut sen oman jälkeläisensä kanssa toimii. Boooriiing. Suomessa tää vielä erityisesti korostuu kun kulttuuri ja väestö on niin homogeenista niin todellakin on se vahva valta-standardi, malli siitä miten ollaan lapsiperhe, ja sen sisällöstä jaksetaan tietty vääntää. Mitä väliä? Mitä väliä jos muut ei ole samaa mieltä tai on samaa mieltä tai arvostaa tai arvostelee? Perusraamit jokaisen vanhemmuudelle tulee kuitenkin yhteisestä lainsäädännöstä. Ite oon tässä jo hyvän aikaa miettinyt että kun joku asia pohdituttaa lapsen kanssa, niin otan ensisijaisesti mallia eläimistä enkä muista ihmisistä ja erilaisista kasvatustrendeistä. Yksinkertaistaa itsellä hommaa huomattavasti.

 

Tämä näkökulma siis elämänvaiheessa jossa alle vuosikkaalta lapseltani ei ole vielä kovin paljon vaadittu yhteiskuntakelpoisuutta.

[dawnie]

Tämähän on hienosti kirvoittanut keskustelua, mukava lueskella

[Guest Astarte]

(viesti poistettu)

Edited August 31, 2012 by Astarte