Raskauden aikaiset alakulon/masennuksen tunteet

[kukkis]

Kirjoitan nyt tännekin samasta aiheesta koska aihe voi koskettaa itseni lisäksi myös muita.

 

Nää on niitä asioita, joista on erittäin vaikea puhua ja vaikka yleensä olenkin avoin, tuntuu että nyt on sisällä joku lukko, jota en pysty avaamaan edes lähimmilleni. Mulla on ollut vaihtelevasti tän raskauden ajan aika alakuloinen olo. Suurimmaksi osaksi olo on ihan tavallinen ja iloinen, mutta jotenkin sellainen ärtyneisyys ja alakulo on aivan liian tuttu olotila nykyään. Tuntuu että en oikein itsekään tiedä, mikä vaivaa, mutta olo on jotenkin yksinäinen ja onnetonkin. Perusasiat mulla on kunnossa..

 

Olen ihmistyyppinä erittäin altis masennukselle ja olen sairastanutkin viisi vuotta sitten masennuksen. Ja sehän tässä nyt pelottaakin.. Että se tulee taas, suuren elämänmuutoksen myötä. Ja tuntuu etten oikein osaa puhua siitä kellekään, se vaan purkautuu ärtymyksenä. Mulla on kamalia odotuksia siitä, miten kenenkin tulisi aina reagoida milloin mihinkin asiaan ja kun se ihminen ei reagoi sillä tavalla, otan helposti itseeni ja koen hylkäämisen tunnetta. Olis varmaan ihan hyvä jutella neuvolassa tiistaina asiasta mutta siinäkin mulle tulee vain mieleen, että se lääkäriaikakin on niin lyhyt etten ehdi siinä avautumaan.. Enkä ole ihan varma, onko se terkka sellainen jolle haluaisin puhua tästä.

 

Anteeksi sekava selostukseni, mun on helpointa ilmaista itseäni kirjoittamalla, joten päätin tehdä sen tänne jos joita kuita muitakin vastaavanlainen mietityttäisi. Aihe on arka, koska musta tuntuu että varsinkaan raskauden aikaisesta masennuksesta tms. ei oikein puhuta. Siksi olisikin kiinnostavaa tietää, onko ketään muita, jolla olisi samankaltaisia tuntemuksia.

[Rekkuli]

Samoja tuntemuksia täällä. Terkalle mietin kanssa puhuvani, mutta tuntuu ettei se ole sellainen ihminen, jolle haluaisin avautua. Tuntuu myös ettei miehelle voi puhua, vaikka yleensä hänen kanssaan kaiken jaankin. En vain osaa puhua tästä ahdistuksesta.

 

Nyt ehkä suurinpana ahdistuksena on työ. Vaihdoin juuri ennen raskautta työpaikkaa, jossa en viihdy yhtään. En haluaisi jatkaa siellä, mutta tuntuu ettei ole sallittua jäädä työttömäksikään. Työ ei kestäisi enää montaa kuukautta, mutta ahdistus on niin kova etten haluaisi sinne enää palata sairaslomani loputtua. Samanlaisia tuntemuksia on ollut ennenkin kun työpaikka on ollut ahdistava eli sinällään en usko tämän johtuvan hormooneista. Suvussa on jos jonkinlaista mielisairautta ja masennusta. Myös viimeaikaiset muutokset ovat ehkä vaikuttaneet asiaan kuten läheisen kuolema ja tietysti tämä ensimmäinen raskaus.

 

En tiedä. On vain sellainen olo, että voisi hautauta peittojen alle. Aurinkoiset päivätkään eivät saa iloiseksi vaikka itse yrittää ajatella positiivisesti ja että kyllä tämä tästä. Masennusta en ole aikaisemmin sairastanut, mutta esim. äitini syö masennuslääkkeitä.

[kukkis]

^Kiva, kun kirjoitit. Meidän terkka on kanssa ihmistyypiltään sellainen vähän siinä ja siinä, että viitsiikö hälle avautua kamalasti. Toisaalta mietin kuitenkin sitä, että hän on se ihminen, joka pystyy ulkopuolisena ehkä parhaiten "tarkkailemaan" sitä, jos ajatukset alkavat oikeasti olla sellaisia, että ei menekään enää ihan pelkästään hormonien piikkiin. Mutta samaa mieltä olen, että vaikea aihe on tämä aihe puhua.. Itse otin tänään ensimmäisen, hyvin tärkeän askeleen ja kerroin tunteistani miehelleni ja monen tunnin itkun ja keskustelun jälkeen voin sanoa että mieli on pikkusen parempi ja nyt on helpompi taas jakaa pienempiäkin asioita jotka itseä huolestuttaa. Suosittelen siis, että sinäkin avaisit edes hieman sydäntäsi sinulle lähimmälle ihmiselle, miehellesi. Itse myös ajattelin puhua tästä asiasta tiistaina neuvolassa ja katsoa miten terkka reagoi.

 

Voimia sinulle ja vielä kerran, kiva kun kirjoitit .

[höpöli]

Mulla ei oo nyt tullut masennusta (vielä) raskauden aikana, mutta viime neuvolakäynnillä (rv 22+1) piti täyttää sellainen lomake, jolla mitataan äidin masentuneisuutta. Eli kyllä se jossain vaiheessa tulee esiin neuvolassa. Jos olis ollu jotain hälyttävää, olisin saanut lähetteen psykologille tai psykiatrille (en nyt muista, kummalle). Neuvolatäti vielä sanoi, että voin missä vaiheessa vain ottaa yhteyttä ja pyytää lähetteen. Sun ei siis tarvitse sille terkalle puhua kaikista asioista, vaan pääset ihan asiantuntijan puheille. (Mulla siis sen testin tulokset näyttii tiettyä alakuloisuutta, mutta se johtui enimmäkseen siitä, että viimeinen viikko oli ollut todella stressaava töissä).

 

Toivottavasti saat apua ja ota asia ihmeessä puheeksi neuvolassa :-X

[MarsiM]

Alakuloisuus/masennus on munkin mielen vallannut viimeaikoina, eli et oo kukkis yksin. Ja minullakin on masennustaustaa, nyt oon reilun vuoden ollut ilman lääkkeitä ja mikäs täs vastarakastuneena on ollukaan ollessa. Mut nyt... äh, emmä tiiä. Tuun varmasti tilittämään tästä asiasta paljonkin vielä, mut nyt painaa matkaväsymys joten palailen myöhemmin. (jep, just tää lamaantuneisuus ja se etten vastaa puhelimeen edes parhaille kavereille vaan vetäydyn omiin oloihini on tyypillisimpiä oireita..)

[SirkkAnna]

Ei sille terkalle tarvitsekaan niistä mitenkään syvällisemmin puhua. Kerro parilla sanalla olostasi ja pyydä lähete psykologille. Olotilaa kannattaa lähteä purkamaan, ettei tule synnytyksen jälkeistä masennusta.

[kukkis]

Kävinkin viime viikolla neuvolassa ja terkka otti oikein hyvin mun valtaisan itkupuuskan . Meidän neuvolassa on oma neuvolapsykologi jolle mulla onkin eka aika jo huomenna. Seuraavan kerran tapaan hänet ensi viikolla ja sitten elokuussa psykologin loman jälkeen. Asiat tällä hetkellä järjestyksessä ja mielikin jo parempi.

[höpöli]

Hyvä, että sait ajan todella nopeasti Onneks terkka ymmärsi ja toimi nopeasti

[MarsiM]

Kiva kukkis että sait ajan noin nopeesti. Mä en vielä tiedä puhunko asiasta mitään neuvolassa, näillä näkyvin mies tulee mukaan neuvolaan ja kun ei olla oikein kotonakaan saatu tätä vielä puhuttua läpi niin en viitsi siellä aloittaa. Kotona tuli vaan kommenttia että "piristyhän nyt ja lähdetään liikkeelle niin unohtuu koko juttu". Joo-o... Pitäis kai valita parempi hetki keskustella asiasta kuin semmoinen tilanne että oltiin jo valmiiks yli tunti myöhässä sovitusta tapaamisesta.

 

Tuntuu niin lapselliselta koko touhu, kapinoin itseäni vastaan ja en ainakaan paranna sillä omaa oloani ja silti en tiedä miksi teen niin. Nytkin jäi ruoka syömättä kun menin mieluummin sänkyyn itkemään. Nyt ruoka on jo kylmää eli nyt en varsinkaan sitä syö, mut vatsaa vääntää kun on niin nälkä.

 

Loppujenlopuksi oikeassahan mun mies sit oli siinä että piristyn kun lähden liikkeelle. En miettinyt koko asiaa enää perjantain jälkeen koko viikonloppuna, vaikka perjantaina olo oli semmoinen että oisin voinu hautautua ainakin viikoksi yksin peiton alle. Onks se sit hyvä että mut pitää pakottaa ihmisten ilmoille? Miks tulee paha olla heti jos pysähtyy hetkeksi ajattelemaan eikä aina säntäile suunapäänä paikasta toiseen? Mä en osaa enää nauttia ihmisten seurasta enkä kaivata sitä, mutta sit kun mut pakotetaan olemaan sosiaalinen mä kyllä pystyn siihen. Ois niin helppoa olla sosiaalinen tyhjäpää. Tiedän kyllä mitä se on, koska olin joskus sellainen. Annoin mennä vaan enkä miettiny juuri mitään ku että onks tukka hyvin ja onks tarpeeks kireet farkut. Mut joskus jokin muuttui ja enää en pysty siihen. Mulle kasvoi aivot ja ongelmat alkoi. Mieluiten olisin nykyisin vain kotona enkä kävis missään, mutta kun koko muulla maailmalla tuntuu olevan vaatimuksia mua kohtaan niin en pysty. Joo, se mun ongelma on: musta tuntuu että kaikki vaatii multa jotakin. Lähde sinne, mennään tuonne, tuu käymään, miks et soita, miks et vastaa, miks et koskaan ehdi, miks et jo valmistu koulusta, miks sulla ei oo koskaan aikaa mulle....? Äh, mä en jaksa. Miks ei voi vaan vastata ettei huvita. Oonks mä jotain velkaa muille ihmisille? Miks mun pitää selittää sitä että mä vaan oon tämmöinen?

 

Se mikä tästä tekee vaikeeta just nyt kun on raskaana, on kai se etten voi vetää päätä sekaisin ja olla hetken aikaa taas se sosiaalinen tyhjäpää ja samalla täyttää kaikki sosiaaliset vaatimukset joita mulle asetetaan.

Edited June 16, 2008 by MarsiM

[kukkis]

^Sepä se onkin nykyään, kun kaikkialla vaaditaan niin paljon. Mulle on myös tuttua tunne, että kaikki odottaa jotain, mutta kun olen asiaa tarkemmin pohtinut (myös aiemmin terapiassa), niin asia onkin ehkä niin, että se olenkin minä itse, joka odottaa itseltään kaikenlaista. Olen ihmistyyppinä sellainen, että pyrin miellyttämään kaikkia viimeiseen asti ja kärsin ns. kiltin tytön syndroomasta. Tiedostan sitä nykyään enemmän kuin ennen, mutta mun on silti vaikea päästä siitä kuviosta pois. Se aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja paineita. Nimenomaan turhaa..

 

MarsiM: ota aikaa itsellesi, tee sitä, mikä susta tuntuu parhaimmalta just nyt. Kehotan, että puhuisit miehellesi tai jos tuntuu ettet juuri nyt pysty, niin jos vaikka pystyisit edes jossain vaiheessa puhumaan terkalle neuvolassa. Vaikka soittaisit jos ei muuta.. Usko mua, mie tiedän suunnilleen, millainen olo sulla on. Ja se on tosiaan totta että liikkeelle lähtö helpottaa useimmiten. Joskus olo on kuitenkin sellainen, että se pienikin ponnistus tuntuu ylitsepääsemättömältä..

 

Voimia hirmuisesti ja ennen kaikkea rohkeutta puhua asiasta.

[MarsiM]

^Sepä se onkin nykyään, kun kaikkialla vaaditaan niin paljon. Mulle on myös tuttua tunne, että kaikki odottaa jotain, mutta kun olen asiaa tarkemmin pohtinut (myös aiemmin terapiassa), niin asia onkin ehkä niin, että se olenkin minä itse, joka odottaa itseltään kaikenlaista. Olen ihmistyyppinä sellainen, että pyrin miellyttämään kaikkia viimeiseen asti ja kärsin ns. kiltin tytön syndroomasta. Tiedostan sitä nykyään enemmän kuin ennen, mutta mun on silti vaikea päästä siitä kuviosta pois. Se aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja paineita. Nimenomaan turhaa..

 

MarsiM: ota aikaa itsellesi, tee sitä, mikä susta tuntuu parhaimmalta just nyt. Kehotan, että puhuisit miehellesi tai jos tuntuu ettet juuri nyt pysty, niin jos vaikka pystyisit edes jossain vaiheessa puhumaan terkalle neuvolassa. Vaikka soittaisit jos ei muuta.. Usko mua, mie tiedän suunnilleen, millainen olo sulla on. Ja se on tosiaan totta että liikkeelle lähtö helpottaa useimmiten. Joskus olo on kuitenkin sellainen, että se pienikin ponnistus tuntuu ylitsepääsemättömältä..

 

Voimia hirmuisesti ja ennen kaikkea rohkeutta puhua asiasta.

Kiitos <3 Nuo niin yksinkertaisilta kuulostavat pienet neuvot ja rohkaisu auttaa niin paljon.

 

Kiltin tytön syndrooma kuulostaa tutulta, sitä on mustakin yritetty kitkeä jo vuosia sitten ja vähäks aikaa se aina terapialla on lähtenytkin, mutta aina se tuntuu palaavan takaisin vaikka miten luulee viisastuneensa vuosien varrella. Täytyy yrittää kaivella muistin pohjilta taas niitä selviytymiskeinoja ja niitä pieniä juttuja joista voi lähteä liikkeelle ITSENSÄ miellyttämisessä. Tai sitten kerätä rohkeutta puhua taas asiasta ammattilaiselle. Miten se voikin olla aina näin vaikeaa? Kolme kertaa on viimeisimmän 10 vuoden aikana riuduttanut itseni todella huonoon kuntoon ennenkuin oon uskaltanut mennä. Kai siinä on se kun terapiaankin meneminen on sitoumus ja velvollisuus jota ei jaksaisi, koska oma pää on niin tyhmä etten tajua tehdä sitä itseni takia, vaan siksi ettei mun takia tarviis perua sitä aikaa terapeutille. Ihan ku mä siellä sen terapeutin takia kävisin..

[kukkis]

Kiitos itsellesi että kerroit ajatuksistasi avoimesti. Jos itsestä huolehtiminen ja itsensä arvostaminen ei omassa mielessä ole tarpeeksi, niin puhu jollekin ammattilaiselle vauvan takia. Nimittäin, jos venytät sitä tällä kertaa liian pitkälle, niin myös tuo pieni ihme voi kärsiä siitä että hänen äidillään on paha olla. Tartu heti huomenna puhelimeen ja soita vaikka ensiksi neuvolaan. Eihän sun miehen tarvitse välttämättä tietää asiasta, jos tuntuu ettet halua vielä puhua tästä.. Pääasia että otat sen ensimmäisen pienen askeleen kohti aurinkoisempaa oloa. Sie olet arvokas ihminen ja sitä kannattaa vaalia.

[höpöli]

^ Tohon vielä lisäyksenä, että neuvolan terkka voi laittaa sulle lähetteen ihan sen puhelunkin perusteella. Ei siis tartte itse käynnillä asiasta puhua, jos et halua miehesi edessä siitä puhua.

Paljon voimia ja tsemppiä sekä sulle, MarsiM, että kukkikselle.

[MarsiM]

Puhuin eilen jo miehen kanssa, eihän siinä vielä ovin pitkälle päästy mut keskustelun avaus kuitenkin. Kyllä mä voin asian jo neuvolassakin puheeksi ottaa. Joskin juuri siihen tarvitsen ehkä jopa miehen tukea, saattaa jäädä itseltä sanat kurkkuun ja koko asiasta mainitseminen väliin.

[kukkis]

^Tosi hienoa!! Milloin teillä on neuvola? Voimia ja jaksamista!

[MarsiM]

^Tosi hienoa!! Milloin teillä on neuvola? Voimia ja jaksamista!

Huomenna on neuvola jo. Mites sulla, eiks sulla ollu tänään eka neuvolapsykologi? Mites meni?

[kukkis]

Tänään kävin siellä psykologilla ja se oli tosi ihana ihminen; oikein empaattinen ja kyseli paljon . Tuntui vaan että just kun pääsin vauhtiin, niin sitten pitikin jo lopettaa.. No, ensi maanantaina uusi sessio ja sittenpä onkin psykologin kesäloma. Mutta jäi kyllä hyvä fiilis ja se psykologi oli sellainen "juuri oikeanlainen" mulle (odotan aina ihmisiltä vallan hirmuisesti..). Kerrothan miten neuvolassa meni, tsemppiä jo valmiiksi!

[MarsiM]

Kiva että sulle jäi positiiviset kokemukset psykologista.

 

Kerrothan miten neuvolassa meni, tsemppiä jo valmiiksi!

Neuvolassa meni oikein hyvin, se meiän "neuvolantäti" on niiiiiiiiiiiin mukava. Keskustelin sen kanssa mun sairaalapelosta ja asuinpaikan vaihdosta juuri ennen synnytystä ja se neuvoi mitä kannattaa tehdä. Juteltiin niitä näitä ja kultakin sai höpöttää vihdoinkin jollekin joka jaksaa kuunnella vauvajuttuja. (niinku mun lisäks..).

 

Ihan viimeisenä juuri ennen poislähtöä sain pinnistettyä suustani ulos semmoisen lauseen "onks teillä muuten neuvolapsykologia". Tosi huvittavaa, koska oltiin jo tekemässä poislähtöä ja koko alkuaika vakuuteltu että kaikki on oikein mainiosti ja elämä yhtä hymyä. Niinkuin sillä hetkellä olikin. Mut ei siinä mitään, tosi ymmärtäväisesti se asian otti ja suositteli käyntiä psykologilla vaikka olo tuntuiskin välillä hyvältä. Se sanoi että hyvä käydä vähintään juttelemassa vaikka tuntuiskin ettei tarvii terapiaa.

Sain numeron psykologille ja sinne pääsee ihan ilman lähetettä, ainoa ongelma taitaa olla että se on heinäkuun ajan kesälomalla ja mie taas huomisesta alkaen en oo enää kesäkuussa paikalla. Mut mä soitan sinne heti huomenna kunhan oon hetkenkin yksin toimistolla ja varaan ajan heti elokuun alkuun.

 

Heinäkuu nyt menee vaikka päällään seisten ilman psykologiakin kun töissäkin on niin rentoa ja varsinkin siksi kun kulta alkaa vihdoin oppia asennoitumaan masennukseen oikeana asiana eikä vain hetkellisenä mielentilana. Eilen taidettiin ekaa kertaa keskustella aiheesta ilman että riideltiin. Yleensähän se keskustelu päättyy jo siinävaiheessa kun todetaan että mä oon vitun hankala, kitisen joka asiasta ja mun miehellä on omiakin paineita töissä jne jne..

[höpöli]

Mulla on tyhmä kysymys: Missä vaiheessa pitäis epäillä masennusta? Mä oon nyt monta päivää ollu aika alakuloinen. Luulisin, että kyseessä on tekemisen puutetta, mutta mua myös ahdistaa se, etten saa mitään aikaiseks. Meidän kämppä on ihan kamalassa kunnossa, kun mä en saa siivottua ja muutenkin vain nukun koko ajan. Mä rupeen pelkäämään, että tää on masennusta (mulla on sellaista joskus ollu ja oireet oli vähän samanlaiset). Äh... Tuntuu tyhmältä mennä juttelemaan asiasta, kun mulla on oikeasti asiat hyvin, mä vaan en keksi tekemistä... Eli, jos saan sovittua tapaamisia, niin päivä menee ihan hyvin, mutta jos oon yksin, niin mistään ei tuu mitään.

[kukkis]

^ Mun mielestä jos alakuloinen olotila on jatkunut jo yli viikon verran, on hyvä sanoa asiasta esim. neuvolassa. Mulla on kans usein sellainen kamalan aikaansaamaton ja väsynyt olo, mutta tällä hetkellä jo paljon parempi kuitenkin. Jos asia vaivaa sua, soita neuvolaan! Tsemppiä ja rohkeutta.

[Guest HelmiQ]

Esikoista odottaessa en muista juuri odotusajasta muuta kuin jatkuvan nukkumisen, pahan olon ja paskan fiiliksen. Totta kai iloitsin tulevasta vauvasta, mutta jotenkin koko odotusaikaan liittyi niin paljon ahdistavia kokemuksia, että varmasti latistivat iloa tulevasta vauvasta. Raskaus oli vaikea, rajuine oksenteluineen ja muine ongelmineen.

Supistelut alkoi aika aikaisin ja töissä oli kova kiire ja stressi. Lisäks työpaikalla jouduin asiakkaiden taholta väkivallan ja uhkaavan tilanteen kohteeksi ja pitkään pelotti työskennellä yksin. Pelkäsin että joku lyö mua mahaan.. Pian näiden kuvioiden jälkeen lapsi meinasi ruveta syntymään liian aikaisin ja jouduin sairaalaan + sairaslomalle.

Sairasloman takia oli syyllinen olo... Mies lomautettiin samoihin aikoihin töistä ja lähipiirissä oli erokriisi meneillään. Jotenkin noi kaikki asiat kerralla sai aikaan sen, että ei osannut iloita raskaudesta. Olin ihan varma että kaiken muun lisäks vauva kuolee tai jotain muuta pahaa sattuu.

 

Lapsen synnyttyä tilanne korjaantui pikkuhiljaa ja oppi nauttimaan lapsesta.

 

Nyt on uusi raskaus meneillään ja mulla on jo etukäteen asenneongelma raskautta kohtaan. Pelko siitä, että jotain sattuu elää jatkuvasti taka-alalla. Alkuraskaus on sujunut oksennellessa ja oon ollut tipassa sairaalassa kuivumisen takia. Nyt on syyllinen olo siitä etten oo pystynyt olemaan esikoisen kanssa. Samaan aikaan on pelko siitä, että tää raskaus menee samaa rataa kuin edellinen. Ahdistaa kun ei oo saanut kotona mitään aikaiseksi ja ei oo pystyny olemaan töissä. Mielessä maalailen kauhukuvia siitä, että saan työkavereilta haukut sairasloman takia, vaikka tiedän että näin ei ole ja että en oo tosiaan ollut työkunnossa kun en kotonakaan oo pysynyt tolpillani. Just äidille puhuin, että voi kun sais kelattua aikaa eteenpäin jouluun asti edes. Oon sanonut myös, että tää raskausaika ei oo mun juttu. Sen jälkeisestä ajasta kyllä nautin, mutta tää ei oikein sovi mulle.

Tai mistäs sitä tietäis jos tää vielä riemuksi muuttuu.

[Cameron]

Voi kauhia, tsemppiä kaikille masennuksen kanssa ainiville.

 

Itsellä on takana vaikeaa masennusta, lukemattomia lääkkeitä ja pitkähkö vuoden mittainen osastojakso. Kesällä tuntui kuin olisi ollut jo ihan normaali olo, ilman lääkkeitä. Nyt alkuraskauden aikana olen tuntenut oloni masentuneeksi (onneksi vasta vähän aikaa). Seurailen mihin suuntaan tämä tästä kehittyy. Ei viitsi ihan jokaisen elämään kuuluvan alakulon vuoksi mennä lääkäriin. Tosin, minulle on palannut sellainen klunssi rintaan jonka sieltä sain pois kovalla työllä.

 

Pelottaa mitä tämä tekee vauvalle, sillä luin netissä tutkimuksesta jossa masentuneiden raskaana olevien naisten lapsilla olisi todettu myöhästynyttä kehitystä.

 

Lääkehoitokin arvelluttaa, sillä vaikka se on turvallista lääkärin valvonnassa, mietityttää että tiedetäänkö lääkkeiden kaikkia vaikutuksia ihan tarkalleen. Lisäksi sopivan lääkkeen löytäminen kesti kauan viimeksi. On sellainen olo ettei vaan jaksaisi alkaa käydä läpi sitä samaa turhaa rulianssia taas terapeuttien ym kanssa. Uskon että oma masennukseni on aina ollut täysin kemiallista. En usko että terapialla on mitään vaikutusta, tai ainakin mulla on aina ollut sitten tosi huonot terapeutit.

[nikunaku]

Miten mä en oo huomannu tätä ketjua aiemmin?

 

Itse olen noin vuosi sitten lopettanut mielialalääkkeen käytön, jota söin noin vuoden verran. Söin lääkettä ahdistuksen, alakulon ja lievän/keskivaikean masennuksen takia. Elämä oli silloin ja on edelleenkin todella stressaavaa minulle todella läheisen ihmisen sairastelun ja nyt hänen kuolemansa takia. Lääke auttoi minut kuitenkin silloin jaloilleni ja toi jonkinasteisen elämänilon takaisin. Uskalsin jopa alkaa yrittämään lasta vihdoin ja viimein.

Nyt raskaana ollessani usein on mieleeni taas hiipinyt ajatus miten jaksan kun vauva syntyy. Ja koen jonkinasteista pelkoa siitä, jaksanko hoitaa vauvaa asiaankuuluvalla tavalla, vai lamaannunko täysin. Lääkkeen uudelleen aloittaminenkin on käynyt mielessä ahdistuksen takia, mutta toisaalta en millään haluaisi syödä mitään lääkettä vauvan takia.

 

Mulla on alkanut olla taas noita käynnistymisvaikeuksia aamuisin, ei saa aikaiseksi mitään vaikka hommaa olisi kuinka. Kaiken aloittaminen on tosi hankalaa, ei vaan saa itseään liikkeelle. Ja sit kun ei saa mitään tehtyä, alkaa vain väsyttää ja masentaa entisestään.

 

Muutenkin tämä raskausaikainen alakulo/masennus on aika tabuaihe ainakin just näillä keskustelupalstoilla. Tuntuu että pitää vaan hehkuttaa ja olla onnellinen, jos sanoo jonkin poikkipuolisen sanan, saa heti valittajan maineen. En tiedä miksi minusta tältä tuntuu. Toki normielämässäkin katsotaan kieroon, jos suoraan sanoo että ahdistaa. Kanssaihmiset ei kait uskalla kohdata ihmistä, jolla on vaikeaa. Helpompi jutella niitä näitä kuin painia sielun syvissä syövereissä.

 

Minunkaan raskausaika ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä alun vaikean pahoinvoinnin takia. Enkä muutenkaan ymmärrä välillä mitä ihanaa tässä olotilassa oikein on?? En haluaisi tätä ainakaan pysyväksi olotilaksi... Mutta, joka puolelta kuulee että nauti, se on ihanaa aikaa tuo raskaanaoleminen. Toki olen iloinen ja onnellinen vauvasta ja paljon silittelen masuani ja mietin tulevaa elämää, mutta en tosiaankaan voi sille mitään, että välillä sitä eksyy aika synkille soille...

 

Tulipa sekavaa tekstiä, mutta ihana kun joku on aloittanut tällaisen ketjun!!

[Kilu]

Tähän ketjuun valitettavasti kuulun. Lopetin lääkkeet raskauden alussa, mutta nyt jouduin taas aloittamaan. Onneksi lääke on serotoniini, mutta ilmeisesti raskaus vaikuttaa hormoni ym. toimintaan, joten lääke ei tunnu purevan ainakaan vielä. Kuten kellonajastakin voi päätellä, nukkumisen kanssa on pahoja ongelmia eli herään joka yö klo 3 ja aamuyöt on ahdistavia.

 

Raskaus sinällään on sujunu hyvin, mutta syömisen kanssa on ongelmia. Lähinnä siis se että stressaan joka asiasta ja tuntuu että mitään ei uskalla syödä. Luin alussa noita ruoka-ketjuja mutta totesin että paras pysyä poissa ihan oman mielenterveyden takia.

[Cameron]

Huomenna mennään miehen kanssa neuvolaan yhdessä ja keskustellaan neuvolatätin kanssa tästä mun masennuksestani. Uskon että ainakin keskivaikeaa on ilmassa.