kukkis

Raskauden aikaiset alakulon/masennuksen tunteet

83 posts in this topic

Mulla on todettu masennus aikoja sitten ja sen toteamisen jälkeen olenkin ollut ns masennuskierteessä. Tulee huonoja ja hyviä kausia. Onneksi nyt raskausaikana on ollut hyväkausi ja lääkkeitä en ole syönyt tänäaikana. Tosin kävin psykiatrin juttusilla vähän aikaa sitten tuon itkusuuden takia, toki se on normaalia raskaudessa ja kun en itseäni masentuneeksi tunne niin asiat ovat siltä osin hyvin. Psykiatrin kanssa kuitenkin päätettiin osaksi omien pelkojen takia aloittaa lääkitys nyt loppu raskaudesta ja sillä pystytään myös säätelemään sitä ettei tulisi synnytyksen jälkeistä masennusta. Itseasiassa kun ajattelee raskausaikaa niin se on vain vahvistanut mua, jopa pystyin käsittelemään anopin itsemurhayrityksen ilman lääkkeitä pelkällä puhumisella ammattilaisen kanssa. Ja anoppi kuitenkin on aika läheinen ihminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta tuntuu, että mä olen hieman masentunut.. Ei huvita mikään, tuntuu että väsymyskin on ennemminkin psyykkistä kuin fyysistä.. En ole jaksanut liikuakaan yhtään viimeiseen kuukauteen - ei kiinnostakaan! En jaksa nähdä kavereita - ei huvita se pirteys.. Haluan vaan vajota sänkyyn ja nukkua muihin maihin..

 

Ihan itkettää kun ajattelen omaa olotilaani. En löydä raskaudesta mitään iloa.. Ainoastaan vituttaa se kun ei saa juoda ja pitää hauskaa kuten ennen.

 

Tään nyt tietysti voisi tulkita myös vieroitusoireiksi.. Mutta varsinkin näin Wappuaattona harmittaa melkoisen paljon.

 

Ehkäpä tää tästä sitten kun sen lapsen saa ja sen pystyy konkreettisesti käsittämään, miksi olla juomatta ja rymyämättä.. Mutta nyt vielä kun raskaus on niin alkuvaiheissa (vko 14) kun ei ole vielä mitään fyysistä eikä juuri psyykkistäkään fiilistä mistään elollisesta mun sisällä, niin vituttaa vaan niin ankarasti että itkettää.

 

Muoks: Niin ja lihominen ahdistaa.. tai siis muotojen muutokset. Ärsyttää se kun ei saa laihduttaa vaikka sitä olis, mistä ottaa! Projekti jää pahasti kesken. Ja tää huono olo, aina kun on tyhjä vatsa, pakottaa pupeltamaan koko ajan.. Ruokakin kyllästyttää jo. Banaaneja en kohta enää halua edes nähdä!

Edited by Halloweenbaby

Share this post


Link to post
Share on other sites

toivon, että saatte apua jostakin tuohon olotilaan.... itselläni on kokemusta masennuksesta selviämisestä ja niin voi todellakin käydä! siis että selviää! uskon että te muutkin selviätte! oikein paljon onnea ja jaksamista parantumiseen! vauva-aika on rankkaa ja väsyttävää, mutta toisaalta niin palkitsevaa. mutta sekin pitää itse opetella ja tajuta mistä tämä elämä oikeestaan on tehty: pienistä ilon aiheista pitää oppia nauttimaan ja löytää oikeasti ne tärkeimmät jutut!! minun kohdallani biletys ja ryyppääminen ei ole enää niitä asioita ja olen onnellinen että olen sitäkin kokenut mutta että mun ei enää tarvi tehdä niin löytääkseni onnen elämään! jos joskus huvittaa bilettää, ehkä pari kertaa vuodessa, niin se siitä. todellinen onni on kuitenkin mulle jotain muuta. aidosti toivon että te masentuneet voitatte tuon paskamaisen, elämänpilaavan sairauden!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pienimmän raskausaika oli fyysisesti tosi raskas ja se vaikutti siihen, että henkisestikkin otti raskausaika koville. En nyt jaksa tähän koko juttua kirjoittaa, mutta suosittelen että jos niitä ahistavia ajatuksia rupee raskausaikana olemaan, niin puhukaa niistä hyvät ihmiset. Mulla vaan olo paheni ja paheni kun en kehdannut suuta aukaista neuvolassa. Neuvolalääkäri kyl tajus ja otti jotain puheeks, mutta en mä siltikään kaikesta ahdistuksesta uskaltanu puhua. Lopulta olin siinä pisteessä että pelkäsin pään räjähtävän loppuraskaudesta. Vauvaa kohtaan ei juurikaan ollut myönteisiä tunteita, oli vaan niin paha olla monen asian takia. Jouduin raskauden ongelmien takia sairaalaan pitkin raskautta useamman kerran ja siellä rupesivat kyselemään, että onko henkisesti vaikeaa raskausaikana kun muutenkin tilanne oli hankala. Kun siellä rupesivat vyyhtiä selvittämään ja sai myöntää ne ikävätkin fiilikset, myös oma olo helpottui. Etenkin kun lääkärit vaan totesi, että ennemminkin olisi epänormaalia että niitä masennuksen tunteita ei tuommoisessa tilanteessa tulisi. Nyt jälkeenpäin oon uskaltanu asioista puhua, mutta olis varmaan helpottanu jo omaa oloa kun olisi uskaltanut ottaa aiemmin puheeksi esim. neuvolassa tilanteen.

 

Ahdistus ja masennus katosi heti vauvan synnyttyä ja todellakin liittyi vaan raskausajan rankkuuteen. Nyt jälkeenpäin on neuvolassa puhuttu, että jos joskus vielä oon raskaana, käyn jo hyvissä ajoin juttelemassa jossain.. Mutta saa nähdä, pelottaa että kaikki edellisten raskauksien paska toistuu jos oon vielä raskaana. Ja kun pelkään, että enää en jaksa samanlaista rumbaa käydä läpi sekä fyysistä, että henkistä. (Ja mieskään.) Ja lapsetkaan. Nyt on kuitenkin kaks jo ennestään ja mitä siitäkin tulee, jos joudun taas olemaan sairaalassa pitkin raskautta ja lapset itkee vaan illat sitä kun äiti ei oo kotona.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mina kavin tanaan ensimmaista kertaa psykologin luona juttelemassa (tai siis itkemassa - on se ihme miten helposti sekin alkoi... :blink: ) - viikkoja on nyt 32 ja muutama viikko sitten minulla oli pari todella ankeaa paivaa, jolloin en vain saanut itkua loppumaan. Sen jalkeen on ollut pari 'lauhkeampaa' alakuloista paivaa, muttei mitaan niin rankkaa. Arvelin, etta jos raskauden aikana on valilla vaikeaa, niin vauvan saavuttua on niin varmasti viela pahemmin. Minulla olo paranee, kun saan miehelle purettua asioita, mutta siinakin on tietenkin jonkilainen kynnys enenkuin kehtaa myontaa olevansa surullinen, kun ei kilttina tyttona viitsisi olla vaivaksi kenellekaan. Olisi niin paljon kykenevampi olo jos osaisin jotenkin itse vetaa itseni siita suosta eika pitaisi odottaa, etta saa miehen kainalossa nyyhkia asioita puhki. Katilolta sain sitten oikein helposti ja mitaan kummemmin selittelematta lahetteen.

 

Tayttelin odotushuoneessa kaikenlaisia lomakkeita viimeisen parin viikon tunnelmista, mika sinansa oli vahan turhaa koska pari viime viikkoa ovat, jos sairastelua ei lasketa, sujuneet erittain hyvin - ei minua nyt ole surettanut. Ja ne kysymykset oivat myos monet sellaisia kummallisia (onko sinulla lihas- tai nivelsarkyja? Ovatko unirytmisi muuttuneet), joihin ihan vain raskaana oleminen tuo automaattisesti positiiviset vastaukset, eli en ollut kovin varma niiden kyvysta todeta masennukseen liittyvia merkkeja. :rolleyes:

 

Nain jalkeenpain olen psykologin kysymyksia muistellessa saanut pari asiaa selvitettya itselleni vahan tarkemmin, kun en kuitenkaan voinut ihan kaikkea hanellekaan kertoa - tuntui, etta se vastaanotolla itkeminen vei minulta mahdollisuuden itse hoitaa itseani, joka siis oli koko homman tarkoitus. Ehka tama tapaamisten jalkeinen itseanalysointi ja pohdinta on osa sita toipumisprosessia - ehka psykologien ei olekaan kuin tarkoitus saada potilas ajattelemaan itse asioitaan vahan eri kantilta jalkeenpain, mutta vastaanoton aikana tosiaan tunsin itseni lahinna vahan saalittavaksi sopertelijaksi.

 

Minulla ei ole erityisemmin synnytykseen liittyvia pelkoja - eihan se mukavaa tule olemaan, mutta vahan myohaista sita on nyt murehtia - vaan minun murheet ovat pirujen maalailua ja muita pelkoja: miten parisuhde kestaa, osaanko hoitaa lasta jne. Helpotti vahan, kun psykologi kertoi, etta suurin osa synnytyksen jalkeisesta masennuksesta on 'vain' alakuloa ja surullisuutta, hyvin harvoin sita jattaa lapsen hoitamatta tai muuten on vaaraksi itselleen tai muille. Kaikki tilastojen lapikayminen oli hyodyllsita, kun pystyin hetkeksi miettimaan masennusta ja alakuloa ihan puhtaasti jarkevalta kannalta, kylmien kliinisten faktojen pohjalta. Melkein mietinkin, etta pitaisikohan kotiin varata pino niita vahan huonosti suunniteltuja diagnoosilomakkeita, kun niita taytellessa pystyn katsomaan omaa tilannetta enemman vertailun pohjalta, ja siina tilanteessa automaattisesti hoksaan, etta minullahan oikeasti menee hyvin ja kuka dorka tamankin kysymyksen asetteli? :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

no onhan täällä muitakin samalla lailla tuntevia.minä olen tuntenut alakuloisuuden tunteita melkein noin 4 kuukautta. johtuen siitä osaksi, että määräaikaisuuttani ei jatkettu. no, huonon itsetunnon (ekaa kertaa myönnän/kirjoitan tämän ylös) ajattelin tietenkin, että asia johtui osaksi kokemattomuudestani/vasta valmistunut. Toisaalta, olen varma, että raskaus vaikutti, olisin ehtinyt olla töissä 3 kk hoitoalalla.

 

Olen ensi viikolla menossa lääkärille juttelemaan, ja tiedän, että ensimmäisenä hän tarjoaa minulle mielialalääkkeitä. en halua niitä ottaa, koska pelkäisin koko ajan, että miten ne vaikuttavat sikiöön.

laskettu aikani on joulukuussa. en tiedä, mitä tehdä..... mies ei tajua, suuttui minulle eilen, kun kärttysin hänelle.

 

Minulla on myös esikoinen, jonka kanssa koin paljon, paljon pahempia tuntemuksia raskausaikana.Tosin tunteet vaihtelivat, oli päiviä myös, jolloin olin onneni kukkuloilla. Pelkäsin hirveästi synnytyksen jälkeen masennusta, jota ei onneksi tullut. Olin onneni kukkuloilla lapsen synnyttyä,ja koko äitiysloma meni ihanissa tunnelmissa.

 

 

Miten varautua mahdolliseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, onko teille annettu vinkkejä?

Pääasiallinen syyni alakulooni taitaa olla huono itsetuntoni ja lapsuuden aikaiset hylkäämiskokemukset.

 

Tarjotaanko neuvolassa muutakin kuin lääkkeitä alakuloon, kokemuksia?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olipa ihana löytää täältä tämä ketju. Itselläni on usean vuoden masennus ja lääkehoito takana. Pari vuotta olin jo ilman lääkitystä, kunnes viime keväänä tuli takapakkia. Söin sitten taas Fluoxetinia, mutta lopettelin käytön heti syksyllä, kun aloimme yrittämään raskautta. Nyt olen rv:lla 9 ja selkeästi masentunut. Odottelen kuin kuuta nousevaa, että pääsisin ensimmäiseen neuvolaan ja toivon että saan sieltä apua tähän. Oletteko te päässeet terapiaan tms, kun olette neuvolassa kertoneet ongelmastanne?

Eilen juttelin asiasta mieheni kanssa ja se jo helpotti kovasti oloa. Tiedättekö mitä vaikutuksia raskauden aikaisella masennuksella voi olla sikiölle?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Minä olen käynyt juttelemassa mthoitajan kanssa nyt raskausaikana, sain lähetteen neuvolasta kun kerroin alakulon vaivaavan. Lääkärin kanssa myös juteltiin mahdollisuudesta lääkehoitoon jos tuntuu, että lääkkeitä tarvitsee. Kuulema markkinoilla on lääkkeitä, joita voi käyttää raskauden aikana ihan turvallisesti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana löytää tällainen ketju, vieläkö, kun olen sellainen ummikko raskauteen liittyvissä asioissa :unsure:

 

Löydän raskaudestani uusia, uusia ja uusia ongelmia. Minulla on aika rankka psyyke tausta, minulla on siis ollut lapsesta saakka pelkoja mm. pimeästä yms. pahasta ja myöhemmin pelot ovat saaneet neuroottisemman puolen. Valitettavasti pelot ovat siis Joskus olleet myös lähes "psykoottisia", vaikka niitä ei virallisesti ole kirjattu mihinkään.

 

Kerroinkin jo tuolla, että psyyke asioissa tarvitsen varmasti apua. Onneksi psykiatrini järjesti seuraavalle viikolle ajan ja sovimme psykan (psykologin) kanssa jatkaa kerran viikossa tapaamisia. Samalla sain ensimmäisen ajan terkalle ja lääkärille, kun ei ihan tarkkaan tiedä, milloin vauva on saanut alkunsa. Ja neuvolaan! :rolleyes:

 

Olen ollut monen lääkkeen kierteessä ja nyt lääkkeet lopetettiin kuin seinään n.viikko sitten, kun raskaus ilmeni. Tiedä, tiedän, että unet mulla on aina olleet hankalat. Nyt vielä hankalemmat, koska ilmeisesti mulla on viekkareita lääkkeistä. On myös pelkoa kuinka kauan noita lääkkeitä on otettu ilman, että tiesin olevani raskaana..

 

Sosiaalisesti nämä ongelmani näkyvät niin, että puoli sukua vetää varmaan lääkettä sydänkohtauksen uhan johdoksi = pelkäävät, kuinka pystymme mieheni kanssa hoitamaan vauvan ilman ongelmia. Että näin. Miehen isä on jo melko vanha ja sieltäkään puolelta ei ole tukea tulemassa. Voi olla, että jostain saadaan miehen sukulaisista vara "mummi" ja kaikki kääntyy iloksi, mutta nyt tässä itse nieleskelen tuskaa ja ahdistusta kopallinen päivässä, mieheni ottaa asiat paljon rennommin, onneksi, koska taspainottaa itseäni todella paljon.

 

Tulin raskaaksi kaiken sen päälle, että mun ei pitänyt tulla raskaaksi ollenkaan. No, suosiolla ajateltiin jättää lapsettomuushoidot käymättä ja aloin syödä pillereitä, että ei sitä lasta sitten koskaan kuuluisi ja saataisiin kierto kuntoon. Ja sitten siitä kuuluikin! Tulinkin raskaaksi ja olin ehtinyt kääntää tilanteen päälaelleen odotuksesta unohduksiin. Miten osaan tästä kääntää oman pääni takaisin odotukseen, joka on ihan tätä päivää.

Musta on tullut itkuinen, näen painajaisia öisin (väkivaltaisia) (mieheni joutuu valvomaan mun kanssa...) ja pelkään kaikkea, mitä mun oman suvun puolelta ovat o d o t u k s e t. Pitäisi olla sellainen ja tällainen, että vauvan kanssa pärjää ja oletko sinä nyt sellainen, että pärjäät.

 

Nyt pallottelen itseäni moneen suuntaan, yritän hiljentää muiden odotukset, tapahtuu niin, että käyn sukulaisissa hakemassa hyväksyntää itselleni. Siinä murskautuu moni asia; en ehdi hyväksyä koskaan itseäni tällä tavoin, kaikkineni virheineni ja koukkuineni. Ja on kai siinä toinenkin puoli; kai minussa kuitenkin elää jotain hyvääkin kaiken jälkeen. Ainakin minulla on loistava kumppani, ja hän ei jätä yksin. Minulla on tuki psykassa (psykologi). Ja sitten olen alkanut ulkoilemaan samalla olen ajatellut, että kehoni sitten osaisi vastaanottaa paremmin tulevan vauvan. Toivon voivani olla hyvä äiti, ei täydellinen, mutta onnellinen ja vastuullinen, vaikka saisinkin apua psykalta. Toivon vauvan voivan hyvin ja meidän koko perheen. En tarvitse siihen korkeakoulutusta (sekin on kyllä), vaan enemminkin rohkaisua itseäni kohtaan ja paljon aikuista luonnetta ja varmuutta epävarmuuteen :unsure:

Edited by mina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Anteeksi, että noin suu vaahdossa ruikutin omia asioitani :unsure:

 

Tulihan tunteet vihdoinkin purettua ja kerrottua kaikille, miten elämässä ovat asiat tänä päivänä. Jos jollakin olisi hyviä neuvoja, kuinka tulla toimeen ja kuinka parannella itseä, kaikki otetaan vastaan.

 

Jostain tarvitsisin myös rohkaisua tähän ensimmäiseen raskauteen. Varmasti auttaa, kun pääsen käymään psykologilla ja terkalla/neuvolassa.

 

Ihan kummallinen olo vieläkin, voinko tosiaan olla raskaana...

Share this post


Link to post
Share on other sites

mina, onko siihen joku syy, että kaikki sun lääkitykset on lopetettu ihan yhtäkkiä? Tuollaisella taustalla pitäisin erittäin tärkeänä, että sulla olisi koko raskauden ajan lääkitys, joka tukisi sun psyykkistä vointia. On olemassa monia tutkittuja ja turvallisia lääkkeitä, joita voi käyttää myös raskauden ja imetyksen aikana, sekä mielialalääkkeitä, että rauhoittavia-, ja nukahtamislääkkeitä.

Ja mitä tulee tuohon teidän pärjäämiseen vauvan kanssa, niin sitähän ei voi etukäteen tietää ja apua saa aina kun vaan uskaltaa pyytää.

Edited by Monnax

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Monnax, kun vastasit.

 

Tein testin viime maanantaina. Testi näytti selkeää kahta viivaa. Otin lääkäriini heti yhteyttä ja jotenkin lääkkeet lopetettiin kuin "seinään". Onneksi ensi viikolla on ajat näille ammattitaitoisille ihmisille. En osaa vastata, että miksi.

 

Onneksi elämäni on ollut jo kauan tasaisempaa. Ainut, mikä todella vaivaa, on unettomuus. Muuten elämässäni kaikki asiat ovat ihan hyvin. Olen tietysti todella hämmentynyt ja jo "pelko" siitä, että sellaista äidin kaltaista tukea ei voisi raskauden aikana olla, vaivaa kovasti - eli kukaan ei tukisi tällaisessa herkässä tilassa, tarkoitan, että joku muukin kuin työnsä puolesta ammattilainen.

 

Ehkä kirjoitin tekstini vähän liian kiivaassa mielentilassa. (Olin juuri tullut veljeni perheen luota, jossa lujat arvostelut tilannettani kohtaan).

 

Vauvasta huolehtiminen - luulen, että siihen jokainen äiti kasvaa omalla parhaalla mahdollisella tavalla, ja kuten sanoit - ei siitä pärjäämisestä vauvan kanssa voi edeltä käsin tietää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Svenja:

Itselläni on vähän samanlainen tilanne kuin sulla. Itselleni on sattunut vaikka mitä lapsena ja olo on ollut kovin turvaton. Nyt pelottaa, että osaako sitä itse toimia eri tavalla mitä vaikkapa äiti toimi omalla kohdallani. Haluaisin lapselleni kuitenkin hyvän ja turvallisen kodin; ainakin jotain sellaista, mitä olisin halunnut myös itselläni olleen lapsena. Ilkikurisesti silti, juuri nämä henkilöt lapsuudestani, jotka ovat nyt arvostelleet minua tulevana äitinä, ovat juuri heitä, joilta hain turvaa ja tukea itse lapsuudessani, koskaan sitä saamatta heiltä :blink:

 

Olisi hienoa saada sellainen palaute, että: "sinulla on ongelmia, mutta voit vahvistua ja kasvaa hyväksi äidiksi". Mut litistetään vain kasaan jo ennen kuin lapsi on edes maailmassa, eikä katsota tulevaisuutta kohti ja luoda toivoa tähän tilanteeseen.

 

Kirjoituksesi kosketti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanaa löytää täältä tällainen ketju, vaikka aihe on kipeä, arka ja surullinen. Nyt juuri kuitenkin tuntuu hyvältä, että on vertaistukiketju, johon voi kirjoitella fiiliksistään.

 

Taustahan on siis sellainen, että sairastin tuossa reilu vuosi sitten syömishäiriön (diagnoosi oli epätyyppinen anoreksia nervosa) ja siinä samalla keskivaikean masennuksen. Aloin kuitenkin parantua hyvällä hoidolla ja sillä, että muutin oman elämäni olosuhteita, muun muassa lähdin huonosta avioliitosta.

 

Nyt olen siis uudessa suhteessa, ja testasin joulukuussa ylläriplussan. Päätimme pitää lapsen. Aluksi olinkin onnellinen raskaudestani, sillä minusta tulisi äiti, vaikka pelkäsin etten voisi koskaan saada lapsia kroppani ja sen ongelmien vuoksi. Sitten alkoi alamäki: reilu viikko plussasta alkoi verenvuoto, ja totta kai ajattelin saavani alkuraskauden keskenmenon. Hakeuduin kuitenkin tutkimuksiin, ja raskauteni lähti liikkeelle epäilynä kohdunulkoisesta. Vuodon syyksi selvisi kuitenkin tulehdus, ja lääkityksellä se rauhoittuikin. Ar-ultrassa näkyi alkio, jolla oli myös syke. Vuodot alkoivat kuitenkin jonkin viikon kuluttua uudelleen, ja samaan syssyyn alkoikin oksentelu. Pahoinvointiahan minulla oli ollut koko ajan, mutta... sain taas vuotoon uuden antibioottikuurin. Nt-ultrassa näkyi eloisa pieni vauva, ja se huojensi oloa. Sitten alkoikin taas vuotohelvetti, ja päädyin jälleen kerran lääkäriin. Huonovointisuuskaan ei ole helpottanut.

 

Kaikki on kohdussa hyvin, mutta siltikään en osaa nauttia raskaudesta. Pinnani palaa herkemmin kuin aiemmin, itkeskelen joka päivä ja tuntuu, ettei elämässä ole oikein iloa juuri nyt. Syytän itseäni kaikesta mitä teen tai jätän tekemättä, eikä mikään tunnu olevan hyvin. Viimeksi tänään ratkesin huutamaan miehelleni, ettei minusta ole ja voisimmeko jättää leikin kesken. Seuraavassa hetkessä tunsin kamalaa syyllisyyttä sanoistani, sillä juuri tämän lapsenhan me haluamme! Helpommaksi tilannetta ei tee sekään, että vihaan kroppaani, vihaan kasvavaa vatsaani ja muuta kroppaani ja pelkään etten ole viehättävä (eksäni ja sen vanhemmathan siis aina huomauttelivat minulle, etten ole tarpeeksi sitä ja tätä ja tuota), ja kiinnostus seksiin on pyöreä nolla.

 

Suoraan sanoen v*tuttaa tuntea tällaisia tunteita kun periaatteessa kaikki on hyvin: vauva kasvaa ja kehittyy, olen mieheni mielestä haluttava eikä mikään sinällään ole vialla. Silti aika ajoin vihaan raskauttani ja, niin. Onneksi viikon kuluttua on sekä syömishäiriöpolin kontrollikäynti jota varten täytinkin jo kontrollikaavakkeet että neuvola. Ajattelin jutella siellä näistä fiiliksistä, jospa nyt vaikka saisin apua ennen kuin luiskahdan takaisin syömishäiriöön ja ties mihin muuhun.

 

Kiitos ja anteeksi.

Edited by Annis_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Halauksia Annis, nuo kokemasi tunteet ovat monelle tuttuja mutta onneksi niihin voi saada apua neuvolasta tai sitten ihan mielenterveystoimistoista. Raskaus ei tosiaan ole aina ihanaa ja ainakaan minä en ole raskauden aikana hehkunut.

 

Vartalon muutokset voivat tuntua kamalille jo ilman syömishäiriötaustaakin, toisaalta, raskaus antaa mahdollisuuden opetella hyväksymään itsensä aikaisempaa paremmin. Itse huomasin, että äsyneenä ja ahdistuneena ei välttämättä edes jaksanut panostaa omana ulkonäköönsä esim. meikkiin ja hiuksiin. Helposti koetti pitää itsensä saman näköisenä kuin ennen ja sitten ärsytti kun enää ei näyttänytkään samalle, edes kasvoista. Entäs jos ei yrittäisikään näyttää enää samalle kuin ennen? Auttaisiko pieni muutos siihen entiseen, uudistaisi itseään vaikka hiustenmallin/värin muuttamisella? Ehkä ovat idiootti ideoita mutta toisaalta aina voi kokeilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jatkan tätä ketjua, koska itse tunnustan viimein oman masennukseni.

 

 

Tuntuu, että nämä vauvapalstat täyttyvät onnellisista odottajista ketkä pystyvät nauttimaan raskaudesta kaikkine vaivoineen. Ja hyvä niin, itse toivoisin olevani samanlainen, ja olen iloinen heidän/teidän puolesta.

 

Alunperinkään en kuvitellut, että raskaus olisi kovinkaan vaaleanpunaista aikaa. Mutta en nyt ihan näin mustaakaan toivonut... Ehkä tunteet olisi voinut ennakoida; muutama kk ennen plussausta keskivaikea/vaikea masennus, johon söin lääkkeitä hetken (lopetin kun lapsiyritys alkoi); parisuhde ei muutu paremmaksi raskauden/lapsen ansioista; eikä masennus katoa parissa, kolmessa kuukaudessa vaikka suunta olikin parempi.

 

Ne tuntemukset sitten... Alkuun pelotti keskenmeno ja vammaisuus. Eikä mies ymmärtänyt, hänen mielestään "manasin" ongelmia. Onneksi raskaana ollut ystävä oli tuntenut samoin. Raskausoireet teki alun olon pahemmaksi, yöllä ei pystynyt nukkumaan kun joutui heräämään vessaan → asiat alkoi pyörimään päässä → stressiä → närästystä → ja ei pysty närästykseltä ja mielessä pyöriviltä asioilta nukkumaan. Kierre. Silloin odotin sitä, että "hormonit tasoittuu" keskiraskaudessa ja mieli paranee samalla. No ei parantunut.

 

Keskivaiheessa alkoi (tai jatkui pahempana oikeastaan, oli jo masennuksen aikana) suunnaton v*tutus miestä kohtaan. Kuinka joku tehdä kaiken väärin ja ärsyttää niin paljon!! Ja vaatimukset miestä kohtaan on ollut mulla suuret, koska MINÄ olen raskaana. Johon olen vedonnut/selitellyt itselleni miksi olen hirviö miestäni kohtaan ja vaadin/haluaisin kaikesta huolimatta prinsessakohtelun (Miehessäni on myös vikaa, ja suhteessa, mutta myös paljon hyvää. Sitä vain en näe.) Otan kaikki asiat miehen suunnalta itseeni, itken ihan kaikesta, ja käännän asiat ylösalaisin niin että varmasti saan syyllisen olon miehelle.

 

Nyt (rv 17+3) ollaan sitten siinä tilanteessa, ettei mies enää jaksa mun käytöstä. Ei nyt suoranaisesti uhkaa erolla, mutta sanoo että jos tilanne ei muutu niin lasta ei voi kasvattaa näin riitaisassa suhteessa. Itse tietenkin olen varma, että on mut jättämässä – ja että varmasti on toinen nainen jne. Selkeällä hetkellä näen asian niinkuin se on, mutta suurimmaksi osaksi en. Tunne vie voiton, ja itkua voi jatkua monta tuntia. Nyt mies ehdotti, että vuokraisi raskausajaksi kämpän, johon veisi patjan lattialle jotta voisi tilanteen kärjistyessä paeta pariksi päiväksi. Mä en halua sitä, musta se tuntuu hylkäämiseltä ja turhalta rahan menolta, mutta toisaalta kaikkihan musta tuntuu negatiiviselta.

 

Missään vaiheessa en ole oikein osannut raskaudesta nauttia, ja nyt otan siitäkin stressiä että pitäisi nauttia, ja mitä teen vauvalle kun voin näin huonosti. Se mikä tässä tilanteessa kuitenkin on hyvää, että nyt suhteen kärjistyessä myönnän, etteivät pelkät hormonit saa oloa näin huonoksi. Tilasin työterveyslääkärin huomiseksi, jos saisin lähetteen psykiatrille, jonka luona kävin ennen raskautta. En tiedä pitäisikö lääkitys aloittaa, kyseinen kokenut naispsykiatri vakuutti jonkun lääkkeen (en muista mikä vaikka mulla se oli) turvallisuudesta raskauden aikana. Mutta varmaan kaikki ymmärtää, kuinka lääkkeiden syöminen mietityttää lapsen kannalta.

 

 

 

Olisi kiva kuulla, kuinka muut ovat selviytyneet ja helpottiko lapsen syntymä.

 

(Annis_ olen todella pahoillani tyttäresi johdosta.)

 

 

 

No tulipa vuodatettua. Kiitos kun kuuntelitte.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla on kanssa ollut masennus ja ahdistusfiiliksiä. Uskalluin puhumaan asiasta neuvolassa ja sain lähetteen perheneuvolaan psykologille. Kävin eilen siellä ensimmäistä kertaa ja tuntuu tosi hyvältä! Siellä "saa" puhua näistä negatiivisista tunteista ja peloistaan. Varattiin heti pari uutta aikaa, niin että käyn siellä näin alustavasti kerran viikossa.

 

Itselläni on taustalla pari vuotta sitten sairastettu työuupumus/unettomuus/masennus ja siihen päälle viime syksyn keskenmeno jota en ole pystynyt käymään läpi. Kun yritin puhua työterveyslääkärille keskenmenon aiheuttamasta masennuksesta ja surullisuudesta, oli vastaus kutakuinkin "höpsis, siitä vaan uutta yrittämään"... Ihan kuin se nyt olisi niin helppoa. <_<

Vaikkakin olin iloinen kun saatiin plussa, niin samalla mua on koko raskausajan pelottanut että tääkin menee kesken. En ole pystynyt nauttimaan yhtään tästä ajasta. Nyt kun vauva alkaa olemaan jo niin iso että liikkuu ja potkii koko ajan, niin siltikään en pysty olemaan onnellinen asiasta.

 

Onneksi psykologi ymmärsi täysin minua ja suhtaudun toiveikkaasti, että tästä terapiasta on oikeasti hyötyä :lipsrsealed:

Hän sanoi että voin saada tilanteen niin vaatiessa lähetteen psykiatrian poliklinikalle jos on tarvetta lääkkeille tai muulle terapialle (psykologi on itse erikoistunut vauvaperhetyöhön), mutta itse koen asian niin että haluan olla ilman lääkkeitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Arinetta, kannattaisi ehkä ottaa yhteyttä perheneuvolaan ja kysyä pariterapian mahdollisuutta. Profiilistasi päätellen olet helsinkiläinen, joten käsittääkseni teitä palveltaisiin Kallion perheneuvolassa, jonne pari- ja perheterapiapalvelut on keskitetty. Palvelut on tarkoitettu lapsiperheille ja ne ovat ilmaisia, jonoa tosin voi olla reilustikin. Mutta kannattaa selvitellä, sieltä voisitte saada avun! Olen käynyt itse siellä terapiassa mieheni kanssa tämän vuoden alusta alkaen, ja tuntuu että meille siitä on ollut hyötyä, tosin kesätauko aiheutti notkahduksen olossa ja väleissä, mutta pian terapia jatkuu taas.

 

Tsemppiä ja voimia! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Omaa napaa sitten:

 

Mä odotan toista lastani, huomenna on täynnä 29 raskausviikkoa. Esikoinen syntyi yrittämättä vuonna 2002, ja vaikka silloinkin raskausaikana kävin läpi monenlaisia oloja, näin rankkaa se ei ollut. (edit: Synnytyksen jälkeisestä masennuksestakaan ei ollut tietoakaan, vauvahuuma oli ihanaa.. nyt sekin pelottaa.) Nyt on uusi mies ja takana vajaa vuosi yritystä ja pettymyksiä ennen plussaa. Luulisi, että kaiken jälkeen olisin onnellinen ja innoissani raskaudestani, mutta valitettavasti se ei näytä olevan ihan niin yksinkertaista.

 

Mulla on taustalla epämääräisiä masennusjaksoja, oikeastaan se taipumus on ollut lapsesta asti enkä osaa erottaa, olenko joskus ollut "terve". On ollut hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mieliala on saattanut muuttua nopeastikin ja olen aina ajatellut, että en mä ole oikeasti masentunut, vaan kaikki on olosuhteista kiinni. Muutaman kerran mulla on ollut masennuslääkitys, josta ei sanottavasti ole ollut hyötyä. Mitään terapiaa en koskaan ole saanut. Olen miettinyt, onko mulla epätyypillinen masennus, sillä kaikki sen oireet täsmäävät mutta diagnoosia ei koskaan ole tehty.

 

Tietyissä elämäntilanteissa tuntuu, että ongelmat persoonallisuuden rakenteissa nousevat pintaan. Yksi tällainen tekijä on parisuhde, ja kolmevuotinen suhteeni mieheni kanssa onkin ollut aikamoista takkuamista välillä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että mies on mulle se oikea, ja ehkä tämä suhde on riittävän turvallinen että uskallan alkaa niitä ongelmianikin käsitellä (ja riittävän tärkeä, että haluan sitä myös itse). Vaikeaa se on kuitenkin ilman apua, ja viime talvena aloimmekin käydä pariterapeutin vastaanotolla kun kaikenlaista hankalaa oli kasautunut yhteiselon tielle. Terapiassa olemme opetelleet vuorovaikutusta ja muuta, ja siitä on kummankin mielestä ollut apua. Kuitenkin tuntuu siltä, että onnellisia meistä ei tule ennen kuin mä olen selvittänyt omat solmuni, joita sitten riittääkin.

 

Ennen raskautta mulla oli pitkän, synkän ja vaikean syksyn jälkeen todella hyvä vaihe. Se päättyi kuitenkin, kun raskauspahoinvointi astui mukaan kuvaan. Melkein kolme kuukautta meni sohvalla maatessa, mutta ajattelin silloin että kunhan pahoinvointi loppuu, paranee olo kaikin puolin. No ei parantunut. Kesällä alkoivat parisuhteen perusongelmat taas oireilla ja vaikuttaa mun mielialaani. Fyysistäkään oloa en saanut juuri kohenemaan, vaikka huonovointisuus menikin ohi, sillä kuumuus ja hiostava ilma ovat vetäneet mut aivan piippuun. Lisäksi lähipiirissä on sattunut kaikenlaista, mikä saa omankin mielen huonoksi. Kaikki tuntuu lisäävän ahdistusta. Melkein kaksi kuukautta olo on mennyt huonompaan suuntaan, vaikka toki hyviäkin päiviä on. Joinakin päivinä vain itken, useimpina tuijotan seinää apaattisena. En oikein osaa enää nähdä hyviä asioita elämässäni, poimin vain ne huonot ja vahvistan niiden avulla synkeää käsitystäni siitä, ettei mistään tule mitään ikinä. Raskaudestakaan en uskalla oikein iloita: aluksi pelkäsin keskenmenoa, nyt pelkään että vauva kuolee tai syntyy vaikeasti vammaisena tai että parisuhde räjähtää palasiksi vauva-arjen myötä tai että en jaksa hoitaa vauvaa..

 

Heinäkuussa (aika tasan kuukausi sitten) kysyin neuvolalääkäriltä, miten neuvolapsykologille pääsee. Hän kehotti hakeutumaan vastaanotolle oman th:n kautta. Sain aikaiseksi kysyä terkalta psykologin numeroa joskus parin viikon kuluttua. Seuraavalla viikolla (siis viime viikon maanantaina) soitin psykologille, jonka piti olla palannut lomalta, mutta puhelu ohjautui vastaajaan jossa pyöri lomaviesti. Jätin soittopyynnön, johon ei vastattu. Eilen yritin soittaa sinne uudelleen, sama lomaviesti pyöri edelleen ("tavoitettavissa seuraavan kerran heinäkuun viimeisellä viikolla" :rolleyes: ). Lähetin sähköpostia, siihenkään ei ole tullut vastausta. Alkaa jo turhauttaa, ja nykyisessä synkän kohtalonuskoisessa (ei siis todellakaan tyypillistä ajattelua mulle silloin, kun oikeasti voin hyvin) mielentilassani ajattelen jo, ettei mun ole tarkoituskaan saada apua. Olisi varmaan fiksua soittaa terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja kysyä, onko psykologi ehkä sairastunut tai jotain, mutta se tuntuu taas niin turhalta ylimääräiseltä ponnistukselta. Tässä on mennyt jo kuukausi, enkä ole edes saanut koko ihmistä kiinni vielä - ja vaikein on edessä, vastaanotolle meno. Jos sinne nyt joskus pääsee.. Jotenkin sitä ei kaipaisi ylimääräisiä haasteita tässä tilassa! Tänään mulla piti olla neuvola-aika, sielläkin olisin voinut olostani jutella terkalle, mutta aika siirtyi ensi viikolle kun th sairastui. On tämä tehty hankalaksi..

 

Mitä sitten kaipaisin? Oikeasti tarvitsisin terapiaa, intensiivistä ja kenties pitkäkestoista kognitiivista terapiaa, joka auttaisi eroon liian syvälle juurtuneista vinoutuneista ajatusmalleista. Mun pitäisi omaksua kokonaan uudenlainen käsitys itsestäni, muista ihmisistä ja elämästä yleensä, jotta mistään tulisi mitään. Terapiaan ei kuitenkaan ole varaa edes Kelan tuella, sillä opiskelen vielä ainakin kolme vuotta äitiysloman päätyttyä. Käytännössä elämme miehen palkalla (raha = yksi niistä parisuhteen perusongelmista). Tietysti olisi mahdollista käydä juttelemassa mt-hoitajan kanssa, mutta eivät he mitään terapeutteja ole. Kävin viime vuoden keväällä muutaman kerran tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa, joka totesi heti ettei hänen pätevyytensä riitä mun auttamiseeni. En suuria ihmeitä neuvolapsykologiltakaan odota, mutta jos saisi käydä siellä juttelemassa edes sen verran, että elämään tulisi vähän valoa. Lääkitystä en halua, en ainakaan niin kauan kuin olen raskaana tai imetän. Ja sittenkin huolin lääkityksen vain, jos sen tueksi saa kunnollista keskusteluapua, mieluiten terapiaa. Ja sitä on vaikea saada, terapiaa suorastaan mahdoton ellei ole rahoissaan, ts. työelämässä. Ja työkykyinen en usko koskaan olevani ilman terapiaa. Hankala kehä, ja kun olen vastaavassa tilanteessa ollut aikaisemminkin, tiedän ettei sen murtaminen ole helppoa. En tiedä, onko edes mahdollista.

 

Pahoittelen sekavuutta, mutta kun nyt kerran aloin avautua aiheesta.. :P

Edited by nappu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lode: Hieno juttu, että keskustelu auttaa. Sama kokemus mulla on ollut aikaisemmista terapiakäynneistä, hetkeksi ainakin helpottaa ja itsestä oppii enemmän. Ja olen myös tajunnut sen, että vaikka kohta tunnen vauvan liikkeet niin en usko että se tuo onnellisuuden tunnetta.

 

 

Nappu: Olet ihan oikeassa pariterapiasta. Hyvä tietää, että helsinkiläisille on sitä tarjolla. Olen ehdottanut sitä jo aikaisemmin suhteen alkupuolella, mutta mies ei ole suostunut. Mutta jos nyt olisi tarpeeksi painava syy suostua – tuleva lapsi. Miehellä on myös mt-ongelmia, diagnoosi joka ei poistu, joten on tässä soppaa keitettäväksi.

 

Sun kirjoituksista löysin aika paljon samaa mitä tunnen itsekin – erityisesti nuo masennusten epämäärääräisyys, ja kuinka ne nousevat elämäntilanteista (mullakin aina parisuhteet). Ja meidänkin suhteessa vuorovaikutusta tulisi harjoitella, meillä on ihan eri kieli ja tapa puhua asioista. Tutulta tuntuu myös tuo negatiivisten asioiden vahvistaminen – mielikuvituksessa ei ole ainakaan sen suhteen vikaa... :grin:

Mulla on myös ajatusmalleissa häikkää, ja niitä olenkin käsitellyt. Mutta se ei ole mua kokonaan auttanut – voin tiedostaa jonkun ajatusmallin kierouden, mutta se tulee silti "päälle tilanteeseen". Tosin jälkikäteen helpottaa, kun tietää,mistä on kysymys.

 

Mulla on se onnellinen asema, että olen töissä ja meillä on toimiva työterveyshuolto, jota kautta olen käynyt psykologeilla ja yhdellä psykiatrilla. Tänään kävin taas lääkärissä, ja ihan ymmärtäväinen nainen kirjoitti mulle lähetteen samalle psykiatrille. Ja pyysi vielä käymään hänen vastaanotollaan uudestaan. No lääkärin luo en varmaan mene – en usko että minun tapauksessa ammattitaito riittää, kun eivät psykologitkaan ole osanneet kaikkea kaivaa. Psykiatri näki lävitseni hieman paremmin. Jatkossa varmaan otan neuvolaankin yhteyttä, psykiatrin haluan tavata, koska hänellä on kokemusta raskaana olevista masentuneista naisista. Ja voi mun kanssa jatkohoitoa miettiä.

 

 

Näillä mennään nyt, miehen kanssa jutellaan huomenna, on nyt pari päivää ollut poissa. Positiivinen suhtautuminen keskusteluun ehkä auttaisi, mutta oma pää pistää hanttiin.

 

 

 

Tsemppiä ja voimia, meille kaikille :lipsrsealed:

Edited by Arinetta

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaipa mäkin tänne kuulun, pakko myöntää. Muutaman kerran ollut ero esillä raskausaikana ja tuntuu, ettei suhteesta tule yhtään mitään. Meillä kommunikointi ei pelaa lainkaan ja mies hermostuu yleensä aikalailla erinäisistä tunteistani. Pahimmiten suhdetta hiertää miehen äiti, johon hänellä on mielestäni epänormaali suhde. Tämä tuleva anoppi on ollut sairas tai "sairas" viimeiset kaksi vuotta (ei lääketieteellistä diagnoosia) ja olemme joutuneet käyttämään kaikki viikonloput kauppareissuihin tunnin matkan päähän julkisilla. Siis per suunta + kaupassa käynti.

 

Hänelle tämä raskausaika on ollut taas niin raskasta, ettei ole ollut lainkaan tukenani, kun olen kärvistellyt syömättömyyden ja oksentelun parissa viikolta kuusi lähtien. Koen jääväni täysin huomiotta ja läheisyyttä, sen takia, ettei minusta ole hyväksi tyttöystäväksi, joka jaksaisi puuhastella sitä sun tätä iltaisin ja pitäisi kotia siistinä lomalla (Olin kesälomalla koko kesän, sillä työt eivät onnistuneet pahoinvoinnin takia. Sohvalla siis makoilin...) Nyt minulla on alkanut taas koulu ja olo on helpottanut, mutta ruokahalu on yhä kateissa ja selkä sökönä. Kuitenkin aikalailla yksin olen tämän raskauden kanssa ollut. Ja tulen varmaan olemaankin. Ja vaivoista en saa mainita, tulee mulkoilua. Mutta Panadoliakaan en saisi syödä. Kuvittelin jotenkin, että odotus olisi pariskunnalle onnellista aikaa. Tosiasiassa en ole koskaan ollut onnettomampi ja surullisempi. Surettaa tulevan lapsen puolesta, surettaa myös itseni puolesta, sillä jos jään yksin, olen aikamoisessa kiisselissä. Opintoni ovat alkuvaiheessa ja oma perheeni ei asu kovinkaan lähellä näin autottomana henkilönä. Taloudellisesti minulla ei ole mitään edellytyksiä pärjätä yksin ja saada opintoni valmiiksi.

 

Sitten tämä anoppi-kuvio, jota olen korviani myöten täynnä. Mies on sotkenut äitinsä pahimman kerran muuttoasioihimme, sillä hän on luvannut myydä nykyisen asuntomme hänelle. Henkisesti tämä anoppi ei ole aivan terve, ei välttämättä fyysisestikään. Nyt kun lapsi on saapumassa ensi helmikuussa, on meillä pienet paineet muuttaa yksiöstämme suurempaan asuntoon. Tämä anoppi ei kuitenkaan ole osoittanut mitään muuttamisen merkkejä ja hänet on sotkettu pahasti asunnonostopolitiikkaamme, eikä se tule onnistumaan jos anoppi niin päättää. Mies ei ole vieläkään myöntänyt itselleen, että äiti ei välttämättä koskaan tervehdy ja muuta tähän ja me saamme jatkaa elämäämme ilman niitä helvetin kauppareissuja joka viikonloppu. Tämä nainen ei siis kuuntele lääkäreitä, vaan itsediagnisoi ja tekee päätöksiä, jotka eivät ainakaan edesauta tervehtymistä. Ja mies ei näe, vaan on rakentanut kaikki suunnitelmamme jonkun kolmannen osapuolen varaan. Minulla ei asiaan ole sanottavana juuta eikä jaata, sillä minulla ei ole omaisuutta, eikä mahdollisuuksia saada esimerkiksi lainaa pankista. Jos nykyään sanon sanankin tästä tilanteesta tai kritisoin jotain, mitä äiti on sanonut tai tehnyt (viimeksi painostanut miestä painostamaan minua kastamaan lapsemme ev. lut. seurakuntaan) saan haukut niskaani ja kuulla, miten pahantahtoinen, paha ja paska henkilö olen. En suostu enää käymään anopilla ollenkaan, mutta se ei auta, sillä hän pompottaa elämäämme silti ja mieheltä kuulen aina kaikki neuvot mitä meidän tulisi tehdä missäkin tilanteessa elämämme suhteen. Nyt hän ei ole tulossa ilmeisesti häihimme, sillä a. meille ei tule kirkkohäitä b. hän on sosiaalisesti erittäin rajoittunut ja ei tunne lähisukunsa lisäksi yhtään henkilöä ulkomaailmasta. Sukuni tapaaminen olisi siis hänelle liian jännittävää, joten jättääpä poikansa häät välistä. Miehelläni ei ole muuta sukua, kuin veli ja äiti ja minusta tuntuu suoraan sanottuna ihan käsittämättömän pahalta, jos se nainen ei tule. Ei sen takia, että hänestä pitäisin, vaan sen takia, että voin vaan kuvitella, miltä miehestä tuntuu. Senkin takia olen niin vihainen anopille, että hän tekee mieheni elämästä kurjaa. Mies ei jaksa viikoittaisia kauppareissuja, mutta hänen veli ei auta. Ja nyt tämä hääjuttu...

 

Ihmettelen vaan, kuka huolehtii sitten anopista, kun meillä on se uusi pieni nyytti sylissämme. Käykö mies siinäkin vaiheessa 5 päivää viikossa töissä ja lauantaisin työpäivän verran äitiään avustamassa.

 

Lisäksi olen erittäin huolestunut omasta käytöksestäni miestä kohtaan raivon partaalla. Pari kertaa hän on saanut litsaria naamalle ja olen heittänyt häntä tavaroilla. Myös hän käyttää fyysistä estelyä ja esimerkiksi sohvalta/sängyltä "pois siirtämistä". Tämä ei ehdottomasti ole ok, ei nyt eikä varsinkaan kun lapsi on täällä.

 

Tuntuu, että olen aikamoisessa suossa, josta ei helpolla päästä ylös. Niin monen asian pitäisi muuttua, että tämä homma toimii. Haluaisin mennä pariterapiaan tai johonkin puhumaan asioista mieheni kanssa, sillä kotona hän ei suostu puhumaan mistään. En myöskään usko, että itsekään näen asioita ihan selkeästi tässä mössössä, mutta kun mies ei puhu tai yritä puhua omista tunteistaan, väärät käsitykseni saavat dominoivan otteen. Saan lähinnä tiuskintaa pahasta luonteestani kun yritän ottaa ongelmia puheeksi. Surettaa niin paljon. Ero olisi helpoin vaihtoehto ja realistisesti sanottuna en usko, että suhde pitkälle kestääkään lapsen syntymän jälkeen. Ahdistaa.

Edited by wanda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos tästä lohduttavasta palstasta! Mulle on viimepäivinä tullut myös jonkinlaisia masennuksen oireita. Tulin hyvin nopeasti raskaaksi pillerien jättämisen jälkeen, vaikka pelkäsin, että minulle raskaaksi tuleminen voisi olla vaikeaa. Plussaaminen tuntui ensiksi vaikeasti uskottavalta, nyt myöhemmin olen alkanut miltei katua, että jätin pillerit näin aikaisin. Olen menossa ensi kuussa naimisiin ja minulla on ihana mies. Kuitenkin häntä tuntuu todella paljon huolettavan vanhoillisten sukulaistensa suhtautuminen siihen, että raskauteni on saanut alkunsa 2 kuukautta ennen häitä. Kuulemma on mahdollista, että hän menettää täydellisesti välit sukulaisiinsa (jotka tulevat erittäin konservatiivisesta kulttuurista). Tuntuu, että mieheni ei iloitse vauvasta ja näin ollen minullekin iloitseminen on vaikeaa. En saa puhua raskaudestani juuri kenellekään, ettei kukaan vain lipsauttaisi sitä appivanhemmilleni häissä. Meidän täytyy varmaankin valehdella heille laskettu aika. Nyt tunnen olevani yksin asian kanssa. Eilen puhuttiin miehen kanssa jopa abortin mahdollisuudesta, raskausviikkoja on 6 takana. Jotenkin kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta. Kuitenkin yritän elää vielä siinä toivossa, että asiat kääntyvät häiden jälkeen parempaan suuntaan...

 

Voimia sinulle Wanda, kirjoituksesi kosketti todella. Toivottavasti saat miehesi lähtemään pariterapiaan, uskoisin sen auttavan. Voi olla, että hän ei vielä ymmärrä tilanteesi vakavuutta ja mulkoilee siksi ym. Kirjoittele kuulumisia, jos jaksat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pitkän mietinnän jälkeen haluan itsekin avautua tässä ketjussa. Tämä asia on mulle aika arka, joten kirjoittaminen ei ole helppoa...

 

Olen naimisissa enimmäkseen suht onnellisesti ja rakastan miestäni, meillä on hauskaa yhdessä. Asiat mitkä minua tässä suhteessa ahdistavat liittyvät miehen juomiseen ja valehteluun. Noin kerran parissa viikossa tai kerran kuussa ( vaihtelevasti ) hän saattaa jäädä esim. töiden jälkeen "yksille". Yleensä kun tätä tapahtuu, miestä ei näy eikä kuulu töistä kotiin eikä hän vastaa viesteihin tai puheluihin ollenkaan. Joskus hän saattaa laittaa viestin, että tulee johonkin kellonaikaan mennessä, on kaupassa tai siis suoraan valehtelee jotain muuta ja ei sitten tulekaan. Eikä vastaa puheluihin. Sitten kömpii viiden, puoli kuuden aikaan kotiin kännissä. Muutaman kerran on tullut kotiin vasta seuraavana aamuna.

 

Asiaa pahentaa se, että hän jäi viime syksynä kiinni pettämisestä. Annoin asian anteeksi, yritimme rakentaa suhteemme uudelleen mm. käymällä pariterapiassa ( josta ei ollut minulle paljonkaan apua, mies sai kuulemma jotenkin selkiytettyä asioita ) ja osittain onnistuimmekin siinä. Mies ei halunnut missään vaiheessa kuulemma erota tai vaihtaa minua keneenkään, nainen ei kuulemma merkinnyt hänelle mitään. No, kummasti sitä suhdetta oli vaan kestänyt jonkin pari kuukautta kun viimein sain hänet käräytettyä ratsaamalla puhelimen josta löytyi imeliä viestejä tältä naikkoselta. Eikä jäänyt epäselväksi mitä he olivat keskenään tehneet. Mies väitti, että on ollut vain kerran sängyssä tämän naisen kanssa, mutta enpä usko että on ihan kertaan jäänyt.

 

Tietysti epäilen aina uudelleen kun näitä ryyppyreissuja tulee ja ei tulla esim. yöksi kotiin, että onko taas jokin uusi huora kierroksessa. Selityksenä on usein, että on sammunut jonkun tuttavan tai kaverin sohvalle. Mies on pimittänyt minulta esim. talousasioitakin, meillä on tiukka rahatilanne ja paljon velkoja, mutta näistä asioista en halua puhua tämän enempää... Tuntuu että osaako tuo mies ottaa enää mistään vastuuta? Toisaalta osaa, toisaalta ei. Toisaalta hän on maailman ihanin mies, toisaalta pettävä ja valehteleva sika. Hänellä on ollut burnout noin vuosi sitten ja mielestäni masennusta nyt, voihan se olla että nämä temput johtuvat suureksi osaksi siitä. Mutta tietenkään hän ei suostu myöntämään, että olisi nyt mitenkään masentunut tai käyttäytyisi omituisesti...

 

Tuleva lapsemme oli hartaasti odotettu ja toivottu, kävimme lapsettomuushoidoissa jotta pieni murusemme saisi alkunsa. Nyt tätä raskautta vaan varjostaa se, etten pysty luottamaan mieheen yhtään. Välillä menee jo paremmin, sitten tämä ääliö pistää taas kaiken paskaksi ryyppyreissuillaan ja valehtelullaan. En tiedä miten kauan tällaista jaksaa. Eroaminen tuntuu hirvittävältä ajatukselta. En ole siihenkään valmis, mutta ei tämä näinkään voi jatkua. En vain tiedä miten saan miehen tajuamaan tämän. Tässäkin tämä ristiriita korostuu: mies tuntee syyllisyyttä teoistaan, mutta ei vaan voi hillitä itseään tekemästä näitä tekoja. :girl_impossible:

 

Ahdistaa ajatuskin, miten pärjäisin vauvan kanssa yksin tai miten tämä ajoittainen stressi vaikuttaa vauvaan. Kiva sitten olla vauvan kanssa yksin kotona kun mies huitelee missä sattuu milloin haluaa. Entäs jos minulle tulisi nytkin vaikka jokin hätä tämän raskauden kanssa, ja tämä ääliö ei vastaa puhelimeen? :girl_cry2:

 

Ja kuten sanoin, tämä tilanne on niin helvetin ristiriitainen, koska puolet ajasta olemme kuin vastarakastuneet ja puolet ajasta on tällaista paskaa. En tiedä mitä tekisin. Monet ystäväni ovat tietenkin olleet eron kannalla, ihmettelevät kuinka jaksan tätä temppuilua. En tiedäkään kuinka jaksan. Tunnen vain sisimmässäni, että erokaan ei ole mikään ratkaisu.

 

Ahdistaa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now