Raskauden aikaiset alakulon/masennuksen tunteet

[Kasma]

Decubal, kirjoituksesi kosketti ja sai mut todella vihaiseksi sun puolesta.

 

En osaa sanoa mitään fiksua, mutta yhdestä asiasta olen varma: masennus ei aiheuta pettämistä. Vaikka masentuneena maailmankatsomus vääristyy (kaikki on minun vikani, olen kamala, mikään ei ikinä koskaan onnistu, yhtä hyvin voisin tappaa itseni etc.), niin toiminta perustuu omaan harkintaan ja logiikkaan. Minun mielestäni ei voi sanoa, että sairaana pettää ja terveenä ei. Valitettavasti.

 

Toivottavasti en loukannut sua. Nostan hattua sulle, että jaksat noin vaikeassa tilanteessa.

 

 

*****

 

Mä päätin käydä hakemassa itselleni sairaslomaa. Kroppa ja mieli ovat ihan sekaisin, enkä meinaa jaksaa mitään.

Pelottaa lähestyvä syksy ja sen pimeys...

Edited August 27, 2010 by Kasma

[Arinetta]

Mä päivitän mun tilannetta hieman.

 

Diagnoosiksi sain toistuvan masennuksen vakava masennusjakso. Aloitin lääkityksen, ja itse asiassa se tuntuu auttavan, vaikkei vaikutus olekaan vielä lopullinen. Olo oli niin surkea, että oma hyvinvointi meni vauvan edelle, tai siis en tietenkään vauvaa vaarantaisi; psykiatri sekä neuvolan th vakuuttivat lääkkeen olevan turvallinen sikiölle. Sairaslomaa mulla on 1,5 kk, ehkä saan lisää äitiyslomaan asti, jos haluan.

 

Mut miksi mä masennuin. Jotain jo tuolla kirjoittelin, en jaksa toistaa niitä, koska mulla on ollut ajatukset sekavia masennuksesta ja surkeasta parisuhteesta johtuen. Lapsen isä on maanis-depressiivinen. Ja sen lisäksi päihderiipuvainen, lääkeriippuvainen. Kaikki tämä on aiheuttanut suhteen alusta alkaen paljon surua, ahdistusta ja huolta. Parempaan päin oltiin menossa, sen voimalla suhdetta jaksoin, koska ajattelin, että mies on pystynyt muuttumaan paljonkin, niin ehkä hänestä joku päivä tuleekin "normaali". Niinpä niin, naiset parantaa.

 

Oikeastaan mä nostin lapsen isän masennuksen kourista ja oon tukenut lääkkeiden käytön lopettamisessa ym. Mut sitten multa loppui voimat. Henkistä vakivaltaa on ollut (ja reilusti, erityisesti suhteen alussa), jonkin verran käsiksi käymistä. Ei siis ihme, että itse masennuin.

 

Mutta siis päivitykseen... Mies sitten päätti etsiä uuden naisen ja lähteä. Väittää ettei ole pettänyt tai kenenkään takia jättänyt, mutta en usko, vaistot kuitenkin toimii. Ja ei ole musta normaalia sekään, että viikko eron jälkeen ilmoittaa uudesta naisesta ja on vielä pokkaa kysyä onko paha juttu jos ei jatkossa tule vauvaa yksin katsomaan. Mies ei siis kestänyt mun raskauskiukuttelua eikä masennusta. Ei pystynyt tukemaan.

 

Nyt sitten mä etsin asuntoa toiselta paikkakunnalta ja majailen ystävien luona, kotona ei pysty olemaan. Mutta vaikka erosta on vain pari viikkoa, ja ikävä on yhteisiä hyviä hetkiä ja ikävältä tuntuu kaikki p***a mitä tähän on liittynyt ennen ja jälkeen eron niin mä oon kuitenkin HELPOTTUNUT. Mä saan olla omillani, eikä mun tarvitse stressata sitä, kun en saa riittävästi tukea lapsen isältä, eikä mun enää tarvitse kestää hänen ongelmiaan. Ero kirpaisi kerralla, ja paljon, mutta se kannatti. Tosin edessä on tapaamisoikeuskeskustelut ym, mutta ne on sitten sen ajan murhe. Elämä jatkuu, vaikka vaikeita hetkiä on edelleen.

[Decubal]

Kiitos Kasma, en loukkaantunut! Ihmeesti sitä vaan jaksaa, en tiedä mistä se voima oikein tulee, itsekin ihmettelen itseäni! Jaksamista myös sinulle.

 

Arinetta, sulle todella paljon voimia. Uskon, että tekee kipeää, mutta toivon ja uskon että elämäsi muuttuu parempaan suuntaan.

Edited August 27, 2010 by Decubal

[Guest wanda]

Haluaisin päästä neuvolaan tai jonnekin purkamaan tätä pahaa oloa. Seuraava aika on vasta joskus viiden viikon päästä. En ole kehdannut puhua kenellekkään, sillä tunnen oloni aivan kamalaksi ihmiseksi...

 

Olisi pitänyt lähteä ystävän syntymäpäiville, mutta jäin yksin kotiin itkemään. Meitä luonnollisesti odotetaan pariskuntana, ja kaikki tietävät, että olemme pian menossa naimisiin ja saamassa lapsen. Olisin kuitenkin joutunut menemään taas yksin, enkä kestä kohdata ihmisiä, jotka kuvittelevat meidän olevan onnellisia. Yritimme jonkin aikaa leikkiä, että kaikki on ok. Minua kuitenkin vaivaa niin moni asia, josta haluaisin puhua. Ainoa ongelma siinä on vaan se, että jos asiat ottaa esille, on helvetti irti. Kuten taas tänään. Ja aikaisempinakin päivinä... Ollaan vaan yritetty haudata ongelmat, mutta se ei vaan yksinkertaisesti onnistu. Mies lähti kaverinsa luokse, varmaan dokaamaan. Toivon, ettei se tule kotiin yöksi.

 

Ja miksi minusta tuntuu siltä, että olisin maailman kamalin ihminen? Sen takia, että en halua lasta. En tätä, en tämän miehen kanssa. Silti se vaan kasvaa minun sisällä ja tiedän, ettei pakoa tästä ole. Koen aivan valtaisaa syyllisyyttä. Sitä ei voi sanoin kuvata, minkälainen olo on, kun on useaan otteeseen sanonut ääneen, että toivon lapsella olevan jonkin huonosti, että saan tekosyyn aborttiin. Tai että menisi spontaanisti kesken. Tai että olisi tehnyt sen abortin silloin, kun se oli mahdollista ja jotenkuten hyväksyttävää. Tiedän, etten olisi pystynyt. Tämän takia en kehtaa puhua kenellekään. Kaikki tietävät raskauden olevan lähes puolessa välissä. Kaikki vaan tuntuu väärältä, raskaus, parisuhde. Kaikki, koko kuvio. Ja tässä sitä ollaan. Eikä ketään ole tukena. Ei ainakaan puolisoa...

 

Häiden pitäisi olla n. kuukauden päästä. Palvelut pitää peruuttaa 2.9 mennessä, jos haluaa nähdä vielä rahansa. Enpä näe mitään syytä mennä naimisiin tämän ihmisen kanssa. Enkä jatkaa elämääni muutenkaan tässä parisuhteessa. En vain tiedä, miten pärjäisin opiskelevana yksinhuoltajaäitinä.

Edited August 28, 2010 by wanda

[Decubal]

Voi wanda, olen pahoillani puolestasi! En oikein osaa edes sanoa mitään muuta kuin toivottaa voimia! Jaksaisitko kuitenkin vaikka soittaa neuvolaan ja pyytää, että pääset juttelemaan asioista? Viisi viikkoa tuossa olossa on hirvittävän pitkä aika. Älä tunne syyllisyyttä pahasta olostasi! Ja jos tosiaan tuntuu ettet pysty enää miehen kanssa parisuhteeseen, kannattaa perua/lykätä häitä kunnes asiat ovat selvinneet johonkin suuntaan.

Edited August 29, 2010 by Decubal

[Kasma]

Kenties wandankin neuvolasta löytyisi psykologi? Ne on yleensä mukavia ihmisiä ja niiden kanssa voi olla helpompi puhua kuin kiireisten terveydenhoitajien. Mä kanssa kehottaisin soittamaan neuvolaan ja pyytämään apua.

 

Meillä muuten häät siirty ihan vain käytännön syistä vuodella eteenpäin. Ihmiset ymmärsivät ihan hyvin. Ei niitä häitä ole pakko tanssia nyt, jos ei tunnu siltä. Ehtii sitä myöhemminkin.

 

Voimia Wandalle!

Edited October 17, 2010 by Kasma

[karox_]

Minua kuitenkin vaivaa niin moni asia, josta haluaisin puhua. Ainoa ongelma siinä on vaan se, että jos asiat ottaa esille, on helvetti irti. Kuten taas tänään. Ja aikaisempinakin päivinä... Ollaan vaan yritetty haudata ongelmat, mutta se ei vaan yksinkertaisesti onnistu. Mies lähti kaverinsa luokse, varmaan dokaamaan. Toivon, ettei se tule kotiin yöksi.

 

 

Tuo tuntuu tosi hankalalta tilanteelta jos toinen ei halua puhua asioista. Siinä jää aikalailla yksin. Voitko puhua omille vanhemmillesi tai kavereillesi tilanteesta? Miehen kanssa puhumisessakin voisi kokeilla jotenkin sellaista että kertoo miltä itsestä tuntuu, ja on tarkkana ettei käytä syytteleviä ilmaisuja.

 

Ilman muuta sun täytyy ajatella että sulla on vaihtoehto nykyiseen tilanteeseen jäämiselle! Kyllä sä pärjäisit esim. vuokralla ja yksin, taloudellista apua vaan rohkeasti vaikka sun omilta vanhemmilta tai sosiaalitoimistosta tms. alkuun pyytämään. Aina pitää olla sellainen olo että on vaihtoehtoja, muuten kuolee sisäisesti. Sä voit päättää että yrität saada miehen kanssa asiat selviksi x. päivään mennessä tai sitten sä lähdet. Häät on aika paska juttu tietty perua, mutta loppujen lopuksi on parempi että peruu ne kuin että koittaa teeskennellä siellä että kaikki on hyvin. Jos pelkää että mitä läheiset ajattelee sitten siitä tms. niin on enemmän loukussa eikä saa kontaktia ja kerrottua mitä sulle oikeasti kuuluu.

 

Sulla on aikamoinen hirviöanoppi Parasta olisi vaan saada välimatkaa häneen henkisesti. Aikuisia ihmisiä on tosi vaikea saada muuttumaan, joten tuollainen hän varmaan tulee aina olemaan. Se on varmaan vallankäyttöä teihin, että on sairas ja tarttee apua jne. Sellaisen ihmisen kanssa tulee varmaan jotenkin toimeen kun tietää hänen temppunsa ja jos pystyisitte miehesi kanssa yhdessä liittoutumaan häntä vastaan ja nauramaankin asialle.

[Elena]

Wanda, toivon niin kovasti että saisitte asiat puhuttua selviksi miehesi kanssa ja voisitte jatkaa onnellisemmissa merkissä odotustanne!!! Sulla on todella kurja tilanne. Pystytkö puhumaan yhdellekään ihmiselle, esim. ystävällesi luottamuksellisesti asioista?

 

Hae ihmeessä apua neuvolasta! Ja häitä voi tosiaan aina siirtää.

 

Yrittäkää vielä miehesi kanssa, joohan? Harmi, ettei miehesi ilmeisesti oikein ymmärrä, miten kovilla olet ja kun olet vielä raskaanakin, niin sekin voi aiheuttaa ikäviä tunteita. Paljon voimia ja halauksia sulle!

[Kasma]

ei sittenkään mitään.

Edited September 8, 2010 by Kasma

[ginny]

Mä nostan vanhan aiheen, vaikka pessimistisesti ajattelenkin että turhaan...

 

...ja niinhän se taisi ollakin.

Edited April 9, 2011 by ginny

[Pinkki Pingu]

Taidan tulla tänne mukaan, joskaan mun alakulo ei johdu parisuhteesta vaan työpaikan vaihdoksesta.

Plussa saatiin pari vko:a sitten ja edessä on työpaikan vaihto, jossa 4 kuukauden koeaika. Olen aivan järkyttävän peloissani siitä, että uusi työnantaja potkii minut pihalle koeaikapurulla saatuaan selville, että olen raskaana. Vaihto siis edessä parin vko:n kuluttua. Työsopparia kirjoittaessani en tiennyt olevani raskaana.

 

Raskaus tuskin paljastuu näkymisen vuoksi vielä muutamaan kuukauteen, mutta pelkään oireiden (pahoinvointi, vatsakipuaallot) paljastavan missä mennään. Viime syksynä sain keskenmenon ja nyt sitten tietysti (kasassa VASTA 5+5) senkin mahdollisuus kummittelee peikkona takaraivossa. Olen ajatellut tekeväni siten että odotan 3 kk:tta ja sitten (kun on pakko), niin paljastan asian työnantajalle, koska silloin työnantajan näyttövelvoite purkuun on käsittääkseni voimakkaampi, kun tietää raskaudesta.

 

Olen aikamoinen suorittajaluonne ja pyrin täydellisyyteen, ja oman äitini kohdalla olen nähnyt miten ajautui pikkuveljeni syntymän jälkeen pitkäaikaistyöttömäksi, joten luulen, että tällä on huomattavasti merkitystä omaan ajattelutapaani siitä, että työpaikka on äärimmäisen tärkeä asia perusturvallisuuden takia. Itse olen siis kasvanut koko ikäni siten, että äitini on ollut kotona (olen tästä toisaalta iloinen, toisaalta olen nähnyt kaikki kauhuskenaariot velkaneuvotteluista, perintätoimistoista jne, kun rahat eivät ole tahtoneet riittää).

 

Ärsyttää, kun haluaisin hehkuttaa odottavan äidin onnea koko maailmalle ja nyt sitten joudun työpaikalla olemaan äärimmäisen hiljaa ja varovainen (mikä aika lailla nostaa stressitasoja ja varmaan verenpainetta).

 

No mutta, miten sen nyt sanoisi, ihan itse olen itseni tähän soppaan laittanut, joten itse tämä soppa on nieltävä.

[eledee]

Täällä yksi valitettavasti ketjuun kuuluva.

Meille on tulossa toinen lapsi, tämä on mun kolmas raskaus.

Keskimmäinen raskaus meni kesken ja sen takia tässä raskaudessa koko alkutaival oli yhtä pelkoa siitä, että meneekö raskaus kesken.

Nyt sitten kun rakenneultra on takana, niin tajuan vihdoin että tosiaan olen raskaana ja meille tulee toinen lapsi. Mulla esikoisen kanssa alkuaika oli todella vaikeaa, itkeskelin ja tuntui etten vaan jaksa. Nyt pelkään että sama toistuu. Silloin esikoisen aikaan kuitenkin työstin näitä ajatuksia koko raskauden ajan, nyt ne tulivat ikään kuin puun takaa rakenneultran jälkeen. Ja isolla volyymillä.

Lisäksi alkuvuosi on ollut todella raskas muutenkin, olen ollut lähes joka toinen viikko sairaana. Nyt takana viikko vatsatautia. Nämä fyysiset vaivat saavat mielen matalaksi henkiselläkin tasolla.

Ja isona mustana mörkönä on omien vanhempien ero alkuvuodesta. 30 vuotta avioliittoa takana ja yhtäkkiä sitten vaan se on moro tää oli tässä. Jotenkin tuntuu, että koska alkuvuodesta olin vielä niin peloissani siitä meneekö raskaus kesken, en pystynyt käsittelemään tuota asiaa mitenkään. Nyt sitten yhtäkkiä tämäkin asia pyörii päässä.

Myös isosiskolla on ongelmia elämässään ja koska hän on erittäin läheinen niin elän niitäkin mukana.

Puolisoni on onneksi ihana ja tukee, muttei ihan ymmärrä minua. Tai lähinnä sitä, että minulla tulevan lapsen sukupuoli on aika iso pettymys. Typerää ja itsekästä, tiedän, mutten voi tunteilleni mitään. Halusin esikoiselle siskon ja on vaikeaa suhtautua siihen, etten sitä pystykään hänellä antamaan.

Ja tietty tästä sukupuoli asiasta tunnen kamalaa itseinhoa ja itsesyytöksiä. Kiltin tytön syndrooma minullakin. Tunnen etten voi puhua tästä kenellekään, koska kukaan ei kuitenkaan hyväksy ajatuksiani tai ymmärrä minua.

Odotuksenhan pitäisi olla onnellista aikaa. Tällä hetkellä se ei todellakaan ole.

 

Toivon kuitenkin, että asiat selkiintyvät vielä.

 

Tsemppiä kaikille ketjuun kuuluville. Omia silmiä tämä ketju sikäli avasi, että tajusin että omat murheeni ovat loppupeleissä hyvin pieniä. Niiden työstäminen vaan silti vaatii aikaa.

[karate_mato]

Älkää kiltit lynkatko minua ihan täysin, täytyy vaan purkautua jonnekin, koska pää aivan solmussa potenssiin 100.

 

Olen harrastanut kahden miehen kanssa seksiä ilman ehkäisyä viime kuun aikana, jolloin tämä pienikin sai alkunsa. "Kauheinta" tässä on se että yhdynnöillä on väliä pari päivää ja kumpikin mies luulee, että söin pillereitä (muistavat niin syöntiajalta, enkä ole lähtenyt korjaamaan, myönnellyt vain, koska "eihän mulle vahinkoa voi käydä...")

 

Toiselle kerroin tehneeni positiivisen testin. Reaktio ei ollut ihan sitä mitä toivoin. Kuulemma ei voisi edes saada lapsia (aiemman tyttöystävän kanssa yritetty ja käyty lääkärissä jne), toisaalta en jaksa uskoa tähän ettei voisi saada lapsia, koska olemme niistä puhuneet ja mies sanoi, että toivottavasti en tee niitä muiden kanssa ja että sitten joskus myöhemmin voidaan lapsia hankkia. Miksei kyvyttömyydestä saada lapsia puhuttu silloin, miksi vasta nyt kun sellainen olisi tulossa. Sanomattakin on selvää, ettei tämä mies halua isäksi nyt.

 

Sitten on tämä toinen, jota ei voi edes mieheksi kutsua. Hänelle merkitsee vain raha, ulkonäkö ja koulutus ja on iältäänkin vielä nuori (täysi-ikäinen kylläkin ) ). En halua hänelle kertoa tästä.

 

Haluaisin pitää tämän lapsen, koska koen (pitäkää ihan rauhassa typeränä, jos niikseen tulee), etten halua rankaista lasta siitä, että aikuiset eivät osaa käyttää ehkäisyä ja olen seurannut vierestä läheisen ihmisen aborttia ja hän miettii asiaa edelleen. Ei kadu, mutta miettii kyllä, että mitä jos olisi tehnyt asiat eri tavalla. Omalla mielenterveysongelmien historiallani, en tiedä kuinka kestäisin ajatusta abortista, se seuraa elämässä hamaan loppuun asti.

 

Toisaalta pelottaa, että kuinka jaksan yksin (onhan mulla toki ihmisiä ympärillä, etten aivan yksin ole) pienen lapsen kanssa ja kuinka opiskelut (joista ei edes ole varmuutta kuin vasta heinäkuussa). Jos vaan tietäisi, että pääsen kouluun, niin ehdin aloittaa, keskeyttää joksikin ajaksi ja jatkaa kun lapsi sen ikäinen, että voi jättää hoitoon. En minä muutoin tämmöisiä miettisi, mutta en haluaisi olla ikuinen sossupummi.

 

Pyydän vielä, älkää tuomitko. Tiesin ja olen aina tiennyt ehkäisyttömän (onko tuo edes sana ) seksin riskit, jotenkin sokeasti vaan luottaa siihen, ettei käy omalle kohdalle.

[Amonet]

^En osaa muuta heti sanoa kuin tsemppiä jaksamiseen hirmuisesti

[eledee]

Jaksamista toivotan myös minä. Mutta mitä meinaat tehdä tuon isäasian kanssa? Jos ns. reiluuden vuoksi pidät lapsen, niin kyllähän sen vuoksi pitäisi oikean isänkin saada tietää olevansa isä! Jos siis kyseessä ei ole joku narsistijuopponarkkari.

Ikävä tilanne, toivottavasti selviät siitä ja osaat nauttia raskaudesta ja aikanaan vauvastakin.

[karate_mato]

Amonet: Kiitos, sitä tarvitaan

 

eledee: Nyt tietää kumpikin mahdollinen isä ja kumpikaan ei halua tulla isäksi, aborttia pyytävät tekemään. En tiedä mitä tehdä.

Edited May 13, 2011 by karate_mato

[Nadda]

^ Tsemppiä hankalaan tilanteeseen! Kannattaa tarkkaan miettiä, mitä haluat. Oletko valmis siihen, että lapsi joutuu kasvamaan ilman (biologista) isää? Pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii siitä, ettei hänen isänsä halua olla hänen kanssaan tekemisissä etkä itsekään tiedä, kuka oikea isä on. Parhaassa tapauksessa voit myöhemmin muodostaa hyvänkin parisuhteen, jossa lapsi saa isän eikä koskaan edes kyseenalaista tätä isäasiaa. Totuudessa kannattaa kuitenkin pysyä biologisen isän suhteen (ettet tiedä, kuka hän on), mutta jos lapsella on muuten tasapainoinen kasvuympäristö, ei toisen vanhemman puuttuminen välttämättä tarkoita huonoa elämää. Entä haluatko/joudutko itse olla isäehdokkaiden kanssa tekemisissä? Miten tuleva lapsi vaikuttaa teidän väleihin?

 

Sen haluan vielä sanoa, että aborttia ei kannata tehdä toisen painostuksesta. Ole päätöksestäsi siis varma itsesi kanssa.

Edited May 13, 2011 by Nadda

[Amonet]

Ja sen voin sanoa, että ihan hyvä musta tuli, vaikka alkuni olenkin saanut pikaromanssista ja isäni ei tahtonut olla mun ja äitini kanssa tekemisissä. Enkä siitä koskaan ottanut ongelmaa, eikä äidilläni ollut mitään katkeraa sanottavaa isästäni.

Kuten Naddakin sen jo sanoi, kun kasvuympäristö on muuten tasapainoinen ja lapsi rakastettu, ei se isän puuttuminen huonoa elämää tarkoita.

Sanoit kuitenkin ensimmäisessä viestissäsi, että sulla on ihmisiä ympärilläsi. Se on hyvä ettet jää yksin, tulit mihin päätökseen tahansa.

[karate_mato]

Olen nyt päätökseni tehnyt ja näinollen poistun foorumilta takavasemmalle. Tilanne on kaikkea muuta kuin hyvä ja suotuisa kasvattaa lapsi. Voimia teille kaikille

[Guest elossa]

up

[aamuaurinko]

Nostelenpa tätä ketjua, josko en olisikaan tämän asian kanssa ihan yksin. Mua kiinnostaisi tietää, että missä kohti menee se raja normaalin hormonien aiheuttaman mielialojen ailahtelun ja masennuksen välillä, vai onko semmoista rajaa edes. Jotenkin en tykkää tuosta masennus-sanasta ja en missään nimessä tahtoisi itseäni pitää masentuneena, kun se on jotenkin niin... masentava luonnehdinta. Mun lähipiirissä on useammallakin diagnosoitu masennus viime aikoina ja mua jotenkin inhottaa se, millaisia niistä ihmisistä on sen jälkeen tullut enkä haluaisi itse tulla samanlaiseksi. Mun on kyllä yleensäkin aika hankala myöntää olevani mitenkään heikko. Jonkin asteisesta kaamosmasennuksesta olen kärsinyt vuosittain aina muutaman kuukauden, mutta se on kyllä yleensä mennyt ohi siinä joskus joulu-maaliskuun välisenä aikana, enkä ole siihen ikinä mitään apua hakenut. Yleensä olen kyllä sellaistakin miettinyt, mutta en ole sitten saanut aikaiseksi ennen kuin mieliala on muutenkin ajan kanssa vähän kohentunut.

 

Nyt raskaana ollessa tuntuu kuin olisi semmoinen tavallinen kaamosmasennus potenssiin kymmenen. Jonkin asteisia alakulon tuntemuksia mulla on ollut raskauden alusta asti kyllä. Olin aika huonovointinen sinne viikolle 12 asti eli käytännössä koko kesän ja oli tosi ahdistavaa, kun en hirveästi päässyt kotoa mihinkään enkä juuri nähnyt ketään ihmisiä, ja lisäksi pelkäsin keskenmenoa aika hysteerisesti. Viikolla 15 menin naimisiin ja siinä olikin semmoinen viikon-parin mittainen aika, kun oikeasti oli kivaa olla raskaana ja olo oli pääasiassa hyvä ja mielikin oli parempi. Siihenpä se mun hehkeä ja energinen keskiraskaus taisi sitten jäädäkin . Viikon 16 kieppeillä alkoivat liitoskivut ja nyt rv 25+3 ne on jo ihan kamalia. Kaikenlainen liikkuminen oikeastaan sattuu infernaalisesti, mikä nyt rajoittaa elämää aika paljon. Pari viikkoa on myös supistellut tosi herkästi pienikin rasitus. Nämä krempat kestäisin kyllä varmasti hyvin, jos mieliala olisi yhtään parempi, mutta nyt vaan mökkihöperöidyn kotiin, kun ei voi lähteä edes kävelylle, kun käveleminen sattuu ja hermot menee mieheen, kun se on koko ajan kotona ja haluaisin vaan olla rauhassa ja yksin. Miehellä on ollut viisi kuukautta yskä ja mä ärsyynnyn tosi herkästi siitä, kun ihmiset yskii. Jonkun viikon-parin flunssan olisin sietänyt ihan hyvin, mutta nyt kun tuota on jatkunut noin kauan, mun tekisi mieli repiä hiukset irti päästäni joka ikisen KÖHKÖH-puuskan aikana ja vaikka kuinka yritän tsemppailla ja olla narisematta siitä, niin välillä mä en yksinkertaisesti pysty hillitsemään itseäni mitenkään. Mies muutenkin oudoksuu koko raskautta ja välttelee kontaktia muhun, ja se saa mut tuntemaan itseni äärimmäisen rumaksi ja valtavaksi, vaikka omasta mielestäni olenkin pallomahani kanssa oikein söpö. Lisäksi tunnen olevani aivan yksin tämän raskauden kanssa.

 

Mulla on tietysti parempiakin päiviä, ja ihan pienetkin jutut välillä voi piristää hetkellisesti, mutta esimerkiksi tänäänkin olen vaan itkenyt koko päivän, kun vaan ahdistaa kaikki. En (onneksi) käy töissä vaan opiskelen, ja jotenkin onnistun kehittämään ihan kamalan stressin kaikista opiskelutehtävistäkin ja sitten ahdistun saamattomuudestani, kun en niitä kykene tekemään. Tällaisina ahdistuspäivinä vauva tuntuu tavallista levottomammalta, ja siitä tunnen tietysti syyllisyyttä, koska en missään nimessä tahtoisi vahingoittaa vauvaa omalla stressilläni . Ja kun kaikkialla sanotaan, että odottavan äidin mielialakin vaikuttaa vauvaan ja jos äiti on stressaantunut, niin vauvakin on sitten synnyttyäänkin levottomampi kuin seesteisten odottajien vauvat. Olen siis pilannut lapseni jo ennen kuin se on ehtinyt syntyäkään. Välillä käy mielessä, että miksi ihmeessä minä edes halusin tulla raskaaksi ja voi kun tämän voisi vielä jotenkin perua. Tuostakin tulee hirveä syyllisyys, kun vauva kuitenkin jo tavallaan on olemassa enkä minä sille mitään pahaa kuitenkaan haluaisi. Naiivisti etukäteen kuvittelin, että raskaana oleminen olisi semmoista ihanaa ja auvoisaa, mutta tämä on kyllä ollut kaikkea muuta. En oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. En oikeastaan haluaisi puhua asiasta kenellekään, eikä asian ottaminen esille neuvolassakaan tunnu mitenkään luontevalta. Haluaisin vaan olla iloisempi ja pirteämpi ja vähemmän kipeä ja ahdistunut.

[Nadda]

Nämä krempat kestäisin kyllä varmasti hyvin, jos mieliala olisi yhtään parempi, --

 

Vai olisiko niin, että mieliala olisi korkeampi, jos kremppoja olisi vähemmän? Mä ainakin olen ääneen todennut, että mun mieliala on pitkälti kiinni siitä, kuinka vaivainen ja tuskainen olen. Voisiko siis olla, että koska raskaus on ollut enemmän ja vähemmän hankala koko ajan, niin sen vuoksi nyt tuntuu tavanomaista masentuneemmalta?

 

Kannattaa kuitenkin ottaa oma olo todesta ja puhua siitä vaikka neuvolassa. Raskaudenaikaiset alakulon tunteet kun saattavat altistaa sitten synnytyksen jälkeisellekin masennukselle. Itselle ainakin merkittävä tekijä synnytyksenjälkeisessä masentuneisuudessa on ollut se, etten ole oikein voinut nauttia raskaudesta täysin siemauksin, vaan on pitänyt tarkkailla ruokavaliota, olla vuodelevossa, pelätä vauvan hengen puolesta jne.

[Acer]

aamuaurinko, I hear you! En tosin osaa mitään neuvoa antaa tilanteeseen, mutta kohtalotoveri täällä. Sen lisäksi, että olen voinut pahoin koko raskauden (viikolle 15 asti ihan koko ajan ja siitä tähän asti, vko 19, silleen semi-pahasti, oksennan joka toinen päivä ja muuten etoo vaan yms), on mulla myös ollut mielialanvaihteluita/alakuloa ihan hirveästi. Alussa se oli ylimääräistä itkuisuutta, mutta nyt jo parin kuukauden ajan se on lähinnä ollut alakuloa, ärtyneisyyttä, väsymystä (tietenkin), sellaista "ei mistään tule mitään"-fiilistä, stressiä - kaikkea mitä masennus mielestäni sisältää...

 

Yritin puhua tästä vähän neuvolassa, mutta en oikein tuntenut tulleeni kuulluksi. Olen ystäville kertonut että itken joka päivä, olen maininnut itkumaratoneista (esim. vapaapäivänä 6 h putkeen - olin sairauslomalla töistä pari viikkoa ja sinä aikana itkin joka päivä keskimäärin 5 tuntia), ...olen sanonut miehelle, että mun mielestä tämä ei ole ihan normaalia... mutta. Tästä eteenpäin en oikein osaa mennä. Haluaisin apua, mutta mitä ja mistä. Sairauslomalle en kehtaisi jäädä, vaikka todellakin tekisi mieli. Töissä kun ei voi levätä, ei syödä kun haluaa (paitsi eväitä, joita pitää olla kassikaupalla), eikä itkeä.

 

Ei tästä taida mitään apua olla aamuauringolle... paitsi kohtalotoveriutta. Muakin tietysti huolestuttaa, miten vauva tästä kärsii, mutta yritän olla ajattelematta sitä, koska en nyt vain voi tälle mitään. Enempi syyllistyminen ei ainakaan auta asiaa.

 

Niin, ja mäkin tunnen olevani yksin tän raskauden kanssa. Se EI oikeasti ole totta, mutta silti tunnen niin. En koko aikaa, mutta huonoina hetkinä. Joita on aika paljon. Välillä menee siis kyllä hyvinkin, ja ehkä ihmiset ei siksi huolestu. Varsinkin muiden läsnäollessa sitä kuitenkin jaksaa paremmin esittää.. vaikka olenkin yrittänyt välttää esittämistä.

 

Niin ja mua pelottaa tulevakin, vauvaelämä ja ennen kaikkea synnytyksenjälkeinen masennus. Tulee mieleen että tuliko tässä pilattua elämä ja onnellinen parisuhde... Mutta yritän olla ajattelematta sitä liikaa; turha vielä ahdistua siitä. Ja myös keskenmeno pelottaa, en tiedä, pystyisinkö käymään tän läpi uudestaan, nyt kun tiedän, kuinka hirveää tää on. Tiesin jo etukäteen, että voi olla vaikeaa (mulle tulee kaikista hormoniehkäisyistä myös mielialanvaihteluita tms), mutta ei sitä silti tajua, kuinka vaikeaa...

 

En siis osaa neuvoa mitä pitäisi tehdä. Tai joo, pitäisi puhua asiasta neuvolassa ja pyytää apua. Mutta miten?

[aamuaurinko]

Nadda, voihan se toki noinkin päin olla. Toisaalta, samapa se kumpi on syy ja kumpi seuraus, kun näihin fyysisiin vaivoihinkaan ei taida auttaa mikään muu kuin synnytys .

 

Acer, kaikki sympatiat sinnekin!

 

Mäkin itse asiassa mainitsin rv 17 neuvolassa, kun kysyttiin mielialasta, että oon aika alakuloinen ja surullinen ja kiukkuinen ollut. Vähän itkinkin, kun ylipäätään se, että jotain kiinnosti koko asia, sai mut liikuttumaan . Neuvolan terkka sanoi sen olevan normaalia, koska hormonit jne., mutta että kannattaa seurailla sitä mielialaa ja ottaa yhteyttä neuvolaan, ellei se yhtään tasaannu. Sitten seuraavalla kerralla, joka oli siis viimekertainen neuvola, mulla oli aika hyvä päivä ja asiasta kysyttäessä sanoin, että mielialat ailahtelee vieläkin, mutta että hyviä päiviä on kyllä enemmän kuin huonoja. Mulla oli tuolla käynnillä hemoglobiini laskenut aika reilusti, joten terkka sanoi, että voi siitäkin johtua matala mieliala ja rautaa neuvoi syömään ja vähän niin kuin kuittasi koko mielialaongelman tuolla hemoglobiinilla . En tiedä, voihan tuolla matalalla hemoglobiinilla ollakin tähän yhteys. Seuraava neuvola mulla on lääkärineuvola parin viikon päästä ja terkkaria tapaan vaan 20 minuutin ajan ennen sitä, joten en oikein koe sen olevan semmoinen hyvä aika asiasta avautua, kun mun on muutenkin vaikea saada asiasta suuni auki, mutta katsellaan nyt. Kun en mä oikein tiedä, minkälaista apua tähän edes voisi saada. Mitään lääkitystä en tosiaankaan halua, enkä tiedä, onko jostain juttelustakaan mitään mainittavaa apua sitten kuitenkaan.

 

Tämä on sinänsä vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta nyt raskaana olisikin ehkä helpompi saada apua tämmöisiin tuntemuksiin, kun neuvolassa kuitenkin seurataan ja kaikkea, mutta toisaalta masennusfiilikset voidaan niin helposti vaan kuitata ihan normaaliksi hormonien aiheuttamaksi jutuksi ja sillä tavalla ikään kuin mitätöidä koko homma. Että no voivoi kun sulla on paha olla, mutta ei se mitään, se on ihan normaalia.

 

Mä kyllä sinänsä tunnistan tämän olotilan aika tuttuna, viimeksi olen ollut tällainen silloin, kun käytin ehkäisyrengasta. Silloin tilanteeseen auttoi ehkäisymenetelmän vaihtaminen hormonittomaan, mutta nyt ei auta kuin odotella ja toivoa parasta, että synnytyksen jälkeen asiat muuttuisivat parempaan päin. Toki sitten on uhkana se synnytyksen jälkeinen masennus, mutta voiko sitäkään nyt mitenkään sitten ennaltaehkäistä? Mä olen aina haaveillut isosta perheestä, mutta tällä hetkellä en ole yhtään varma, uskallanko ryhtyä tähän enää ikinä uudestaan.

[ester]

Pakko kirjoittaa tänne kun tuntuu että pää hajoaa. Meille on nyt toinen lapsi tulossa ja esikoista odottaessa muistan että raskauden jälkimmäinen puolisko oli ihan hirveää tunnemyrskyä. Olin ihan varma että mies pettää ja on jättämässä minua, kaikki ihmiset tuntuivat vihaavan ja välttelevän ja koko maailma oli tosi synkkä. Mulla on aina ollut tuota samaa kaamosmasennusta josta aamuaurinko kirjoitti ja tämä raskausolo on juurikin sitä moninkertaisena. Mitään apua en ole siihen koskaan myöskään hakenut koska olo on aina kevättä kohdan kohentunut. Raskaudenaikaista en jotenkin tunnistanut viimeksi kun olin ensimmäistä kertaa raskaana ja siihen olotilaan liukui tosi huomaamatta. Ohi tämä olo meni pikkuhiljaa kun vauva oli syntynyt ja esikoisen ollessa vuoden ikäinen mulla meni jo tosi lujaa ja mieliala oli todella korkalla koko ajan.

 

Nyt on menossa rv 24 ja kolmisen viikkoa on ollut pelkästään ahdistunut olo. Joitain enteitä tästä oli jo ihan alkuraskaudesta saakka, mutta jotenkin en uskonut että se siitä pahenisi, vaan kuvittelin että hallitsen tämän tunteen kun se on jo tuttu ja tiedostan mitä se on. No en ihan hallitse. Viikon ajan on ollut niin ahdistunut olo, että en pysty keskittymään mihinkään. Pelkkä television katsominen tuottaa hankaluuksia kun pää on niin jumissa ahdistuksesta. Lisäksi olen taas saanut takaraivoon sen tunteen, että mies pettää. Olen lihonut jo ihan kivasti ja tuntuu että hän ei pidä minusta enää yhtään vaan on koko ajan kehumassa muita naisia hyvännäköisiksi. Lisäksi hänen yksi naispuolisista ystävistään erosi juuri ja olen koko ajan tosi mustasukkainen heidän pitkistä keskusteluistaan. Mun kanssani mies kun ei ole viime aikoina kovin syvällisesti keskustellut. Ajatus siitä että miehen ja tämän ystävän välillä olisi jotain on ihan naurettava, mutta en silti voi olla olematta sairaalloisen mustasukkainen kun he juttelevat netissä illat pitkät. Normaalisti olisin iloinen että mies jaksaa olla ystävän tukena. Mies on tehnyt myös kaksi baarireissua lähiviikkoina ja en ole kummallakan kerralla nukkunut koko yönä, koska olen ollut varma että miehellä on toinen nainen siellä. (Todellisuudessa mies oli edellisen reissun ajaksi laittanut vasempaan nimettömäänsä sormuksen jotta saisi olla rauhassa. Emme ole kihloissa tai naimisissa joten meillä ei sormuksia normaalisti ole).

 

Näin kirjoitettuna tämä hermoilu tuntuu tosi typerältä, mutta kokemuksena se on tosi ahdistava ja haittaa kaikkea normaalielämää. Tälläkin hetkellä rintaa puristaa ihan fyysisesti ja tähän tekstiin keskittyminen on tosi hankalaa. Voi olla että koko kirjoitus on tosi sekava...

 

Pitänee yrittää ottaa neuvolassa puheeksi, tuo terkka vaan ei ole sellainen jolle mielellään aiheesta avautuisi.