Suhteet miehen perheeseen

[Guest Akuliina]

Olisi kiva kuulla, millaiseksi suhde puolison perheeseen on kenelläkin muodostunut jo ennen lasta ja varsinkin sen jälkeen. Muuttuivatko välit paremmiksi vai huonommiksi vai jäivätkö ennalleen?

 

Meillä lähipiirisuhteet ovat sellaiset kuin kai monilla, että mies viihtyy minun perheeni seurassa, mutta minä tunnen vierautta mieheni perhettä kohtaan. Myös mies itse pitää laiskasti yhteyttä vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, emmekä siten pariskuntanakaan tapaa heitä kuin harvakseltaan. Ei tässä mitään huonoa olisi, kun kerran välit eivät ole varsinaisesti huonot ja silloin tällöin nähdäänkin, mutta ongelmana on anoppi, joka väen vängällä yrittää luoda henk.koht. suhdetta minuun. En haluaisi kertoa asioistani tai ajatuksistani hänelle, enkä myöskään kuunnella miten hän minulle vuodattaa omia ahdistuksiaan. Minulla on intresseissä kohteliaat välit, mutta anopille se ei riitä. Pitäisi leikkiä ystävätärtä, ja minusta se on outoa. Minulla on vaivautunut olo hänen seurassaan. Olen kieltäytynyt kahdenvälisistä tapaamisista milloin milläkin verukkeella, mutta hän ei ymmärrä tai opi mitään siitä, ettei minulle koskaan käy. Tästä sitten seuraa vain vaivoin peitettyä närkästystä ja ihmettelyä.

 

Appivanhemmilla tuntuu olevan halua ylipäätään määritellä elämäntapaamme. Lomillakin ilmeisesti "kuuluisi" viettää heidän kanssaan aikaa, mutta minä olen suostunut vain päivävierailuihin. Miestä olen kehottanut menemmän ilman minua, mutta eipä ole hänkään viitsinyt. Miehen sisarukset lapsineen viettävät minusta erikoisen paljon aikaa vanhempiensa kanssa, ja siksi minusta tuntuu ahdistavalta, että meidänkin muka pitäisi, vaikkei mieskään sitä tunnu haluavan. Keskenämme meillä menee hyvin ja olemme elämäämme tyytyväisiä.

 

Ja nyt tullaankin siihen lapsiasiaan. Kärjistyvätköhän ongelmat tästä, pystynkö tasapainoilemaan vuodesta toiseen, vai saadaankohan tästä vielä oikein riita aikaiseksi? Pelottaa hieman, alkaako sieltä tulla vaatimuksia sen suhteen, millaista elämää meidän pitäisi lapsen kanssa elää. Jos niin käy, tiedossa on mielipahaa, sillä ääritapauksessa kyllä avaan suuni ja sitten ei ole kenelläkään enää kivaa. Oikeastaan ehkäisyn jättäminen on enää tästä kiinni... Erilaiset kokemukset ja vinkit ovat tervetulleita!

[Lainie]

Ensimmäinen ajatus tästä oli se, että anoppi haluaisi olla mukana lastensa elämässä jollain tavalla ja koska on huomannut, että miestä ei kiinnosta pitää yhteyttä, niin yrittää nyt sitten sinun kauttasi. Varmaan vähän pedaten sitä, että saisi sitten olla mukana myös mahdollisten tulevien lastenlastensa elämässä. Ei siinä musta ole mitään pahaa. Eikä siinä, että toivoisi teidän joskus viettävän heidän luonaan esim osan joulupyhistä, kesälomista tms. Näiden pituudesta päättäminen pitää tietenkin olla teidän käsissänne, mutta kyllä musta tuollainen toive on vanhemmilta ihan normaalin oloista.

 

Tuskin anoppi nyt kuitenkaan olettaa, että tulette viettämään yhtä paljon aikaa heidän kanssaan kuin heidän tyttärensä, vaikka vähän tekisittekin myönnytyksiä siihen suuntaan.

(Se miten paljon kukin viihtyy vanhempiensa kanssa on myös täysin henkilökohtaista, eikä musta sinänsä mitenkään automaattisesti erikoista. Varsinkin tyttäret usein viihtyvät hyvin vanhempiensa kanssa, erityisesti lasten syntymän jälkeen.)

 

Toi luonteiden erilaisuus on tietysti hankala ratkaistava ja se, että anoppi haluaa mennä liian henkilökohtaisuuksiin. Josko johonkin keskusteluun saisit jotenkin ujutettua sen, että et oikein tykkään puhua omista asioistasi. Tai sitten sanot suoraan. Parempi ehkä sekin kuin se, että välttelette heitä aina ja ikuisesti ilman että tietävät miksi ja arvuuttelevat mitä ovat tehneet väärin.

 

**

 

pitää lisätä, että asutaan itse yhdessä maassa, mun äiti toisessa ja appiukko kolmannessa Apen kanssa en ole hirveästi tekemisissä, koska hän on sen luonteinen, ettei sitä kaipaakaan. Voisin kyllä ollla enempi, jos huomaisin hänen sitä toivovan, mutta tosin vain tiettyyn rajaan asti, koska meidän ajatusmaailmamme on niin erilainen Mutta kyllä me hänen kanssaan siis vietämme osia lomista ym ja tosiaan yrittäisin enemmän, jos tietäisin hänen sitä toivovan. Mies juttelee isänsä kanssa säännöllisesti Skypessä.

Avioliittoon musta kuuluu tietyllä tavalla myös se, että ollaan sidoksissa sen toisen sukuun. Siis itse sopivat rajat määritellen, mutta kuitenkin.

Edited September 5, 2011 by Lainie

[Ida-Mari]

..

Edited November 1, 2015 by Ida-Mari

[Guest Akuliina]

Lainien innoittamana kommentoin vielä:

 

Tässä ei nyt ole kysymys siitä, että välttelisimme appivanhempia. Minä vain en lähde illanviettoon kahdestaan anopin kanssa, eikä minunkään isäni tai äitini odota sitä minun mieheltäni. Tuo "avioliittoon kuuluu" onkin tässä se, joka ilmeisesti aiheuttaa erimielisyyttä minun ja heidän välillä. Missä se on sanottu mitä avioliittoon kuuluu tai kenen mielipide asiasta on oikea? Minusta henkilökohtaisia suhteita ei pidä pakottaa tiettyyn muottiin vain siksi että olemme menneet naimisiin. Niille pitäisi antaa aikaa kehittyä rauhassa sellaisiksi kun ne luontevasti kehittyvät, eikä kaikista koskaan tule bestiksiä. Silti välit voivat olla hyvät ja silti voidaan olla tekemisissä. Tämä on minusta se avioliiton velvoite, ei se että väkisin yritetään olla läheisiä kun oikeasti ei olla. Siitä voi tulla niitä riitoja, joilta toistaiseksi on kuitenkin vältytty.

 

Tässä on tietenkin mahdotonta selostaa kaikkea mikä tilanteeseen on johtanut, mutta tapasimme ennen paljon enemmänkin ja minusta oli kiva käydä heillä, kunnes kuvioihin tuli mökki. Appivanhemmat ovat siellä jatkuvasti ja minusta paikka on ankea, enkä pidä mökkeilystä. Jatkaisin mielelläni kaupunkiasunnossa kyläilyä tai muita yhteisiä illanviettoja porukalla niin että mieskin on mukana ja olen myös kutsunut heitä meillä käymään monta kertaa, mutta eivät he tule. He haluavat määritellä, mitä yhdessä tehdään ja missä ollaan.

 

Lisäksi minä en jonkinlaisena feministinä hyväksy sitä, että mies laiskuuttaan pesee kätensä suhteiden ylläpidosta omaan perheeseensä ja minusta tulee perheen viestintäpäällikkö. Lasten pitää saada tavata kaikkia isovanhempia, mutta mies voi aivan hyvin ottaa edes vähän vastuuta siitä, että tapaamiset hänenkin perheensä kanssa järjestyvät. (Tätä tässä siis epäilen, että näinköhän siinä kävisi, vaikka puhuttu tästä on.) Ja sukupuoliodotukset ärsyttävät muutenkin: miksi minun kuuluisi ystävystyä anopin kanssa vain siksi että olemme kumpikin naisia? Todellisuudessa meillä on apen kanssa paljon enemmän yhteistä, ja hänen kanssaan onkin paljon mukavampi olla.

[Lainie]

^ ok, ymmärrän, että et välttämättä halua anopin kanssa kaksin illanviettoihin, mutta kommentoinkin enemmän sitä, että ette halua myöskään koskaan olla lomalla heidän kanssaan, edes te molemmat siis yhdessä. Siis kun kirjoitit että suostut vain päivävierailuihin.

 

Ja ei kait sitä missään ole kiveen hakattu mitä avioliittoon kuuluu. Mun mielestä se vaan vähän on niin, mutta muiden mielestä ehkä toisin. Eikä se vielä tee anoppia erikoiseksi, että hän toivoisi teidän viettävän kanssaan enempi aikaa.

M: sanottakoot nyt vielä, tuskin minäkään haluaisin viettää kokonaisia lomia tai kesiä appivanhempien kesämökillä- varsinkaan jos ovat sellaisia työleirejä, kuin useimmat suomalaiset mökki"lomat" - mutta ehkä appivanhempien mieliksi voisin kerran kesässä kokea vähän epämukavuutta ja olla esim yön tai pari.

 

Mutta vaikeita juttujahan nämä ovat.

Edited September 5, 2011 by Lainie

[Lainie]

Akuliinalle vielä: kirjoitit, että lapsen yrittäminen on vähän tästä kiinni. Ilmeisesti toivoisit siis jonkinlaista muutosta. Minkälaista ja keneltä? Pitäisiköhän miehesi ryhdistäytyä olemaan vanhempiensa suhteen se "viestintäpäällikkö" (osuva ilmaus muuten ) vai mikä olisi sinusta parasta?

[Guest Akuliina]

Lainie, varmaankin tosiaan toivoisin sitä aktivoitumista mieheltä. Mutta eikös se niin ole, että vain itseään voi lopulta muuttaa. Siksi olen pohtinut, että pitäisikö unohtaa koko lapsiasia vai peräti erota. Toisaalta se olisi hassua, koska puolison kanssa menee hyvin, ja moni lapsi syntyy epävakaisempaankin liittoon. Sen takia siis kiinnostuin, miten lapsen syntymä on vaikuttanut muissa perheissä suhteisiin. Voisihan siinä käydä niinkin, että mökillä pakolliset naistenväliset jutut jäisivät pois (silloin kun miehet lähtevät "miesten hommiin") jos siinä olisi lapsi "vararenkaana" ja yhteisen huomion kohteena.

[Chimelli]

Minustakaan minun ei tarvitse luoda henkilökohtaisia suhteita miehen vanhempiin, enkä oikein pidä heidän kanssaan kaksin olemisesta. Anopin kanssa joskus harvoin olenkin "kaksin", lapset siis mukana, ja joskus harvoin puhun puhelimessa, miehen isän kanssa vielä vähemmän. Miehen velvollisuutena pidän yhteydenpitoa vanhempiinsa, jos ei pidä, niin ei sitten kukaan. Minä en sovi vierailuja sinne enkä yleensä edes pyydä miestä sopimaan, vaan annan sen tehdä ne oma-aloitteisesti. Jos miehen vanhemmat joskus yrittävät soittaa minulle, en välttämättä edes vastaa, vaan sanon vain miehelle Ainakin miehen isä, kun se yleensä aina soittaa minulle, jos mies ei vastaa. Jos se soittaa muulloin kuin synttäreinäni (toivottaakseen onnea), annan puhelimen miehelle tai painan vain punaista luuria ja huomautan miehelle, että olisiko aika laittaa puhelimeen äänet päälle. Anopille voin vastatakin, kun pidän hänestä vähän enemmän ja harvemmin soittelee turhanpäiten. Eipä miehen isäkään niin usein enää soittele, vissiin napanuora vihdoin katkennut Joskus ennen soitti vähintään joka päivä ja jos mies ei vastannut, soitti heti minulle Ihan kuin ei saisi esim. vessassa käydä ilman puhelinta Minä en tosiaan kuitenkaan tuollaista kannattanut, vaan painoin kylmästi punaista luuria. Aina ei ehdi puhelimeen, eikä silti välttämättä ole mitään hätää

Edited September 5, 2011 by Chimelli

[Dacoit]

Minä olen pitänyt välit kohteliaan ystävällisinä mutta etäisinä. Esimerkiksi Facebookissa on tullut kaveripyyntöjä miehen siskoilta ja muiltakin sukulaisilta, olen heidän pyyntönsä hyväksynyt mutta seinäni ei näy heille. En jotenkin halua jakaa heille niitä asioita, mitä haluan jakaa kavereilleni. En kerro suunnitelmistani enkä oikein menneisyydestänikään paljoa, taustalla on ehkä pelko siitä että joitain asioita käytettäisiin minua vastaan (vaikka tämä aika tyhmä pelko onkin).

 

Minusta kenenkään kaveri ei ole pakko olla. Läheinen sukulainen ei tarkoita läheistä ihmistä.

[Chiamaka]

Välit pysyvät oikein hyvinä kun asutaan toisessa maanosassa kuin suurin osa miehen sukulaisista eikä meikäläisellä ole mitään yhteyttä keneenkään.

 

Mitä nyt anoppi joskus lähettää terveisiä, mutta siinä se on kokonaisuudessaan. Eipä ainakaan päästä pilaaman välejämme.

 

(Asiaan saattaa tulla muutos kun pikkuinen syntyy. Katsotaan sitä sitten.)

Edited September 7, 2011 by Chiamaka

[Guest satunnainen matkailija]

Meillä oli ihan korrektit välit miehen perheeseen aikaisemmin, anopin kanssa ihan hyvissäkin väleissä. Lapsen myötä välit muuhun perheeseen ovat kadonneet lähes täysin, anopin kanssa lähentyneet.

 

Miehen sisarukset eivät ole perheellisiä ja jostain syystä he kokivat käsittämätöntä mustasukkaisuutta lapsestamme ja lähinnä siitä, että jotain perheen yhteisiä juhlahetkiä esim. syntymäpäiviä suunniteltiin vauvalle sopivan ajankohdan mukaan. Erityisesti miehen veli ärsyyntyi siitä, että mies halusi lapsen syntymän myötä vähentää harrastuksiaan veljensä kanssa ja olla enemmän kotona.

 

Miehen isä on perinteinen suomalainen juro mies, joka ei tykkää kyläillä eikä kyllä osaa kovin hyvä isäntä olla itsekään. Eipä tule käytyä hänen luonaan, kun lapsemme ei siellä viihdy (on siis jo taapero) ja meille ei yleensä kylään tule.

[Sippura]

Lainien innoittamana kommentoin vielä:

 

Lisäksi minä en jonkinlaisena feministinä hyväksy sitä, että mies laiskuuttaan pesee kätensä suhteiden ylläpidosta omaan perheeseensä ja minusta tulee perheen viestintäpäällikkö. Lasten pitää saada tavata kaikkia isovanhempia, mutta mies voi aivan hyvin ottaa edes vähän vastuuta siitä, että tapaamiset hänenkin perheensä kanssa järjestyvät.

 

 

Mä oon myös tätä mieltä ja oonkin jättänyt yhteydenpidon miehen perheeseen ja sukuun pääasiallisesti miehelle. Anoppi välillä soittelee ja kyllä vastaan ja kerron kuulumiset, mutta vierailujen suhteen vastuutan mieheni puhumaan. On sittemmin jäänyt vierailut vähemmälle enkä vaan jaksa ottaa siitä stressiä. Minä pidän yllä suhteet omaan sukuuni ja se riittää.

[Mymmelin tytär]

Mä oon myös tätä mieltä ja oonkin jättänyt yhteydenpidon miehen perheeseen ja sukuun pääasiallisesti miehelle. Anoppi välillä soittelee ja kyllä vastaan ja kerron kuulumiset, mutta vierailujen suhteen vastuutan mieheni puhumaan. On sittemmin jäänyt vierailut vähemmälle enkä vaan jaksa ottaa siitä stressiä. Minä pidän yllä suhteet omaan sukuuni ja se riittää.

 

Meilläkin just näin! Anoppi mullekin silloin tällöin soittelee, mutta onneksi nykyään soittaa pojallensa kysyäkseen kuulumiset. Mulla meinas oikeesti mennä sunnuntait joskus pelkästään puhelimessa roikkumiseksi, kun sekä mun äidillä että anopilla oli liittymissään euron sunnuntait, niin silloinhan sitä jouti rupattelemaan oli vähän hassu fiilis jutella molemmille samat asiat meidän kuulumisista.

[höpöli]

Meilläkin on niin, että mies hoitaa suhteet omaan sukuunsa. Mä en edelleenkään oikein tykkää soittaa anopille, vaikka ihan hyvin tullaankin toimeen. Tuntuu kuitenkin siltä, että soittaa vähän vieraammalle henkilölle kuin omalle sukulaiselle tai kuin kaverille. Tai oikeastaan tuntuu samalta, kuin soittaisin vähän etäisemmälle serkulle. Mies on siis yleensä se, joka soittaa äidilleen. Mä kyllä usein patistan miestä soittamaan, jos ei ole vähään aikaan soitellut, mutta mies saa hoitaa sen itse puhumisen Me tullaan siis anopin kanssa ihan hyvin toimeen, muttei olla koskaan menty minnekään kahdestaan. Toki ollaan oltu niin, että ollaan vain lasten kanssa, eli mies ei oo mukana, mutta silloin anoppi häärää lasten kanssa, eikä olla samalla tavalla kahdestaan.

Me ei hirveän usein olla yötä anopin luona, kun hänellä on aika pieni asunto, mutta me vietetään aika paljon aikaa meidän maalla ja siellä saattaa olla aika paljonkin mun sukua paikalla. Siellä on onneks paljon tilaa ja saa omaa rauhaakin, jos sitä kaipaa. Mies myös viihtyy siellä, kun on mun veljen ja serkun kaveri (sitä kautta tavattiin) ja tulee hyvin toimeen myös esim. mun pikkuveljen kanssa. Eli siinä mielessä vietetään ehkä mieluummin aikaa mun suvun kanssa (jos siis on kyse sukutapaamisista), mutta anoppia tavataan myös mielellämme. Anoppia on myös paljon helpompi pyytää katsomaan lapsia kuin mun vanhempia, sillä anoppi tykkää enemmän viettää aikaa lasten kanssa. Jos mun vanhempia pyytää, tuntuu aina siltä, että häiritsee heitä, mutta anopin kanssa ei tule samaa fiilistä.

 

Me tavataan anoppia varmaan aika paljon useammin nyt, kun meillä on lapsia kuin sitä ennen. Anopin luokse on n. 50 km matka, eikä meillä ole autoa, mutta lainataan sit mun vanhempien autoa. Meidän poika haluaa tavata mummiaan todella usein, joten sekin vaikuttaa siihen, miten usein sinne mennään. Poika jää suht usein anopin luokse yöksikin ihan vain siksi, että hän haluaa sinne.

 

Sori, tuli jaariteltua aika paljon...

[Guest Akuliina]

Minä olen pitänyt välit kohteliaan ystävällisinä mutta etäisinä. Esimerkiksi Facebookissa on tullut kaveripyyntöjä miehen siskoilta ja muiltakin sukulaisilta, olen heidän pyyntönsä hyväksynyt mutta seinäni ei näy heille. En jotenkin halua jakaa heille niitä asioita, mitä haluan jakaa kavereilleni. En kerro suunnitelmistani enkä oikein menneisyydestänikään paljoa, taustalla on ehkä pelko siitä että joitain asioita käytettäisiin minua vastaan (vaikka tämä aika tyhmä pelko onkin).

 

Minusta kenenkään kaveri ei ole pakko olla. Läheinen sukulainen ei tarkoita läheistä ihmistä.

 

Kiva että joku muukin näkee asian tällä tavalla. Tässä on hyvin kuvattu tuo, että asioistaan ei vaan halua kertoa kaikille. On onni jos miehen perhe tämän ymmärtää eikä ala vaatimalla vaatia "läheisyyttä". Pitäisihän heillä olla enemmän elämänkokemustakin asian oivaltamiseksi.

 

Se mikä sai minut taas ajattelemaan tätä asiaa oli itse asiassa Pirkka-lehden 10/2011 artikkeli eräästä lapsiperheestä.

 

"Samin haaveena on, että poikien veljessiteestä tulee niin vahva, että myös heidän tulevat perheensä ja lapsensa viettäisivät usein aikaa keskenään. ― Ihailen lähipiirissäni lapsiperheitä, jotka tekevät lomamatkojakin yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa."

 

Mitä ajattelette tästä? Minua tämä hieman hätkähdytti - sattuneista syistä. Eikö pitäisi kyetä hyväksymään se, että omat lapsetkaan eivät ole ohjelmoitavissa tietynlaisiksi? Ovathan hekin omanlaisiaan persoonia, eikä heidän elämäntapaansa voi äiti tai isä ennakolta määritellä. Tai ainakaan se ei minusta ole reilua heitä kohtaan, eikä minulle ole omasta perheestäni koskaan asetettu tuollaisia odotuksia.

 

Jos lapsiin lataa tällaisia toiveita, miten sitä voi katkeroitumatta kestää vaikkapa sen, että jostain pojasta tuleekin vaikka homo, hän muuttaakin toiselle puolelle maapalloa, hän ei perusta perhettä, hän rakastuu naiseen jota isä ei voi sietää, soittaa isälle ja veljille ehkä kerran vuodessa... Ja jonkun äidin ja isän lapsia ovat myös ne, jotka tekevät rikoksia ja istuvat linnassa. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan! Voisiko itseään suojata tarpeettomilta pettymyksiltä toivomalla vain, että lapset löytävät oman paikkansa elämässä ja ovat terveitä ja onnellisia?

[Kasma]

^Saahan sitä toivoa.

 

Jos tosissaan ajatellaan, niin monet arvot omaksutaan lapsuudenperheestä. Mutta jos ei itse käy omien vanhempiensa (lasten isovanhempien) kanssa matkoilla, niin tuskin omatkaan lapset haluavat aikuisina vanhempiaan mukaan. Ja homous tai asuinmaa ei ainakaan ton lyhyen lainauksen mukaan liity asiaan, sillä perhe se on aikuisperhekin ja voi sitä Ausseistakin käsin lomailla. Onkohan muuten Ausseissa adoptiot hyväksyttyjä saman sukupuolten välillä?

[Guest Akuliina]

^ Homous ei toki liity matkustamiseen vaan oli vaan vastaava esimerkki siitä, ettei lapsen tulevaa elämäntapaa voi ennustaa. Ehkä pienen lapsen vanhemmat helposti ajattelevat, että lapsi on kuin muovailuvahaa ja että hänestä tulee tietyllä kasvatuksella tietynlainen. Toki arvomaailma imetään pääosin kodista, mutta näytä minulle yksikin äiti tai isä, joka voi sanoa lasten aikuistuttua että kaikki meni niin kuin arvelinkin ja heistä tuli täsmälleen sitä mitä kehdon äärellä nuorena vanhempana haaveilin.

 

Sitä vaan en tajua, että mikä siinä on niin ihailtavaa, että sukupolvet reissaavat yhdessä. Voihan niin tehdä jos kaikki siitä tykkäävät, mutta että ihailtavaa? Entä jos niin ei tehdä, onko se jotenkin... halveksittavaa? Ilmeisesti nykyinen ihanne on, että isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti perheen arjessa mukana, ja sitten on näitä hankalia ja sopeutumattomia miniöitä jotka eivät sitä halua.

[Jenny-Maria]

Pidän miehen veljen vaimosta kovasti ja voisin kutsua häntä jopa ystäväkseni, muut ovat hieman vähemmän läheisellä statuksella. Mieheni soittelee isälleni vapaaehtoisesti jutustellakseen niitä näitä, joten oletettavasti pitää ainakin isästäni. Anopin ja apen kanssa olen "hyvää päivää, kirvesvartta" -keskusteluasteella, mikä sopii mainiosti. Sama koskee myös mieheni veljeä.

 

Muokkaus: välit menevät luultavasti appivanhempiin viimeistään lapsen syntymän jälkeen, koska heiltä vaaditaan (minä ilkeyksissäni vaadin) suurta elämänmuutosta, jos haluavat elämäämme kuulua. Todennäköisesti tislaamotuotteet vievät voiton, mutta siinä sitten, elämä on. Miehen kannalta huonompi homma, mutta itse en juoppoja elämäämme kaipaa.

Edited October 30, 2011 by Jenny-Maria

[Menni]

Meillä oli alusta saakka tosi nihkeät välit anopin ja appiukon kanssa. Nykyään emme ole laisinkaan väleissä, kiitos vaan anopin ja tempauksiensa.

[Pekkapuupää]

      

Edited September 16, 2019 by Takaintialainen

[mint]

Tämä aihe on nyt noussut meilläkin hyvin ajankohtaiseksi. Periaatteessa appivanhemmat on ihan kultaisia ja joskus muinoin vuosia sitten meillä olikin erinomaiset välit. Mut minä, paha ja surkea miniä en vaan jaksa enää sietää anopin ajattelemattomia puheita, joten en oikeasti haluais heillä käydä ja sit käydessä en haluais anopille jutella mitään.

 

Ongelma muodostuu, kunhan meidän lapsi on vähän isompi. Minua itseä surettaa jo valmiiksi, millaisen huonon kuvan annan lapselle ihmissuhteista, jos vastailen anopin kysymystulvaan yhden sanan lauseilla.

 

Anoppini ei vaan tunnu tajuavan, etten halua jutella asioistani sille. Hän jatkaa ja jatkaa juttua ja selkeästi vähän loukkaantuukin kun en hänelle enää kerro meidän asioita. Ja sitten hän keksii aivan käsittämättömiä (ja btw. erittäin loukkaavia) syitä sille, miksi olen siellä anoppilassa huonolla tuulella ja selittää niitä sit miehelleni.

 

Yritin aiemmin ihan rehellisesti kertoa anopille mikä nämä kaikki ongelmat on aiheuttanut, mut sekin väännettiin mun persoonan vioiksi sellaisella tavalla, etten enää halua selittää tai kertoa yhtään mitään.

[scarliet]

Suhteet ovat olleet koko ajan asialliset ja ihan hyvät.. Appivanhemmille ei vaan kannata kertoa juuri mitään kovin henkilökohtaisia asioita eikä varsinkaan mitään ongelmia. Heidän tyylinsä on murehtia kuukausikaupalla etukäteen, tai sitten antaa neuvoja asiasta, josta eivät edes tiedä mitään.. Ja ikäeroakin on aika tavalla, olivat nelikymppisiä kun mieheni syntyi. Tiedän, että he haluaisivat meidän viettävän paljon enemmän aikaa heidän kanssaan varsinkin kun vauva syntyy..

[muimui]

Mulla on käynyt tuuri, miehen vanhemmat on ihania ja todella hyviä isovanhempia. Eivät hössötä liikaa eivätkä puutu meidän asioihin. Auttavat kuitenkin aina kaikin tavoin ja haluavat hoitaa tyttöä jopa enemmän kuin tarve olisi. Ainoa "miinus" ehkä on, kun anoppi toivoo toista lapsenlasta pian Niin mekin, mutta keskenmenon jälkeen oli aika vaikea kuunnella vihjailuja toisesta raskaudesta.. mutta mistäpä olisi tiennyt, kun emme kertoneet..

[Guest lokakuinen]

Miehen vanhemmat on tosi kivoja, mutta välillä myös ärsyttäviä. Onneksi pääasiassa mukavia Tykkäävät tytöstä tosi paljon ja ovatkin hoitaneet tyttöä aina silloin tällöin, kun ollaan tarvittu omaa aikaa. Ja anoppi käy tytön kanssa muskarissa, niin saan omaa aikaa.

[Louise]

Mun mielestä miehen vanhemmat on ihan mukavia, mutta mies itse ei välillä tahdo tulla heidän kanssaan toimeen, ei vaan pinna riitä. Ollaankin nykyään vähän enemmän yhteyksissä mun vanhempiin, mikä on sinänsä sääli, koska etenkin anoppi on oikein innokas mummi meidän lapsille (jotka ovat heidän ainoita lapsenlapsiaan).