Suhteet miehen perheeseen

[Neitoperho]

Me olemme hyvin paljon tekemisissä miehen perheen kanssa. Soitellaan paljon ja käydään heillä. Anoppi on minulle kuin toinen äiti ja hänelle voin kertoa ihan kaikki mieltä painavat asiat. Ja he ovat aina auttamassa, jos pyydämme apua. En parempia voisi toivoa. Heidän naapurissa asuu miehen toinen veli perheineen ja lapsemme ovat saman ikäisiä, eli leikit sujuvat mahtavasti.

[onemore]

Meillä on ihan ok välit. Lastenhoitoapua saadaan aina tarvittaessa, eivät puutu asioihimme liikaa jne. Olen tyytyväinen . Suhde ei ole oikeastaan muuttunut millään tavalla lasten tulon jälkeen.

[Rainbowtoe]

Mieheni perhe asuu 700 kilometrin päässä, ja ihan hyvä niin. Ei varsinaisia ongelmia, mutta nyt ei tarvitse kovin usein kuunnella kyselyjä siitä, miksen minä käy useammin.

[naina]

Meilla kun tuli miehen kanssa ero, niin suhde appivanhempiin lopahti taysin. (Ero tuli samana paivana kun plussasin.) En edes tiennyt ennenkuin vasta ihan muutama viikko takaperin etta he ylipaataan tietavat tasta raskaudesta. (Lapsen isa ei suostu hyvaksymaan koko asiaa.) No kuitenkin - pelastuksena ovat exan veli ja hanen vaimonsa, jotka ovat taysilla mukana ja ovat olleet TOSI kannustavia koko ajan.

 

Vahan tuntuu silta, etta miehen suvun puolelta kannustus voipi sitten jaadakin siihen. Appivanhemmat eivat ole mitaan ylettoman perhekeskeista porukkaa muutenkaan, joten en edes uskalla toivoa etta he haluaisivat olla kasvatuksessa sen kummemmin mukana. Ja kaiken taman tietysti kruunaa se, etta mies ja hanen perheensa asuvat Atlantin toisella puolella. Etta tallaista..

 

 

[onemore]

Meillä on nyt sitten suhde hieman katkolla ja hieman jännittää miten puolison vanhemmat tähän suhtautuu. Tähän mennessä välit on olleet hyvät, mutta saa nähdä. Voisin kuvitella, ettei ihan hirveästi enää olla yhteydessä.

[Ame]

Meillä on miehen perheen kanssa oikein hyvät välit. Aluksi muistan jännittäneeni sitä, että jouduin olemaan appisten seurassa ilman miestä, mutta nyt sekin on ihan luontevaa, ja ollaankin esim. miehen äidin kanssa käyty pari kertaa kaupungilla, ja miehen isä on esim. saattanut hakea minut jostain niin, että ollaan autossa pitkään kaksin (mikä siis jännitti minua aiemmin ihan älyttömästi! ). Jutustelu on useimmiten luontevaa ja yhdessäolo helppoa, mutta en voi sanoa meidän olevan mitenkään erityisen läheisiä millään tosi henkilökohtaisella tasolla. Nähdään kyllä kohtalaisen usein ja säännöllisesti, suunnilleen ainakin kerran kahdessa viikossa. Etenkin miehen isän kanssa tunnutaan elävän samassa maailmassa. Myös miehen veli on ihan kuin kuka tahansa muukin miehen kaveri, vaikka häntä tuleekin etäisyyksien takia nähtyä paljon harvemmin. Asiallista ja toimivaa joka suuntaan, eikä edes anoppi yritä puuttua meidän elämään ja pojan kasvatukseen yhtään niin paljon kuin aiemmin pelkäsin.

 

En olekaan ajatellut välejä miehen perheeseen jos jostain syystä meidän perhe hajoaisi, tai jos mies vaikka kuolisi. Tuntuu kuitenkin aika itsestään selvältä, että miehen suku olisi edelleen selvästi ja oikeutetusti mukana meidän pojan elämässä. Pojalla ei ole ikää vielä vuottakaan, mutta tiivis suhde mummoon, ukkiin ja setään on jo muodostunut, ja poika on heille selvästi tärkeä. Vaikka tilanne olisi mikä, heillä olisi varmasti halua olla mukana kasvattamassa ja tukemassa poikaa, ja tuntuisi ihan pimeältä olla pitämättä yhteyttä, kun kyllähän sitä tietää miten tärkeä juttu isovanhemmat (ja muu suku) voivat lapsellekin olla. Joo-o, tämän ikäinen kyllä varmaan unohtaisi helposti vielä koko suvunpuolikkaan, mutta silti...

 

onemore, käsitin että teilläkin on useampia lapsia, vanhimmalla tietysti jo ikääkin, ja varsin OK suhteet appiksiin, niin tulisi kai teidän jossain yhteyksissä vielä oltua lasten isovanhempien kanssa, vaikka välit mieheen olisivatkin vähän katkolla? En tarkoita mitenkään paheksua tai mitään, vaan ihan aidosti kysyn. Erilaisia ratkaisuja on niin vaikea kuvitella, kun ei voi tietenkään tietää muiden tilanteista jos ei ole sellaisia itse elänyt ja kokenut.

 

 

muoks. typoja

Edited December 28, 2011 by Maimai

[Girdie83]

Minulla on myös erittäin hyvät välit mieheni vanhempiin ja samoin on toistepäin. Ja onneksi on hyvät välit molempien sukuun (vaikka toistemme kanssahan me olemme suhteessa, eikä suvun...). Molempien vanhemmat asuvat 15km säteellä, samoin isovanhemmat. Minusta on ihanaa että mahdolliset tulevat meidän lapsen isovanhemmat asuvat lähellä. Olemme molemmat useasti viikon sisällä tekemisissä omien vanhempiemme kanssa.

 

Minä vierailen miehen vanhempien luona yksinkin usein. Ja myös mieheni kummin/isovanhempien. Olen ollut aina kovin läheinen oman puolen sukuni kanssa ja nyt näyttää siltä että olen lähestynyt myös miehen lähipiirin kanssa. Mutta on ihanaa että vanhempien kanssa sujuu.

 

Ja olihan se mukavaa, kun ilmoitimme viikko sitten menevämme naisimisiin keväällä, niin isämme soittelivat keskenään selkämme takana, koska heillä kuulemma oli nyt "paljon keskustelvaa", siis positiivisessa mielessä.

 

Toivottavasti tulevaa lasta ajatellen kaikki suhteet pysyy ennallaan. Ainakin molempien vanhemmat odottavat ensimmäistä lapsenlasta kuin kuuta nousevaa.

[onemore]

Meillä on miehen perheen kanssa oikein hyvät välit. Aluksi muistan jännittäneeni sitä, että jouduin olemaan appisten seurassa ilman miestä, mutta nyt sekin on ihan luontevaa, ja ollaankin esim. miehen äidin kanssa käyty pari kertaa kaupungilla, ja miehen isä on esim. saattanut hakea minut jostain niin, että ollaan autossa pitkään kaksin (mikä siis jännitti minua aiemmin ihan älyttömästi! ). Jutustelu on useimmiten luontevaa ja yhdessäolo helppoa, mutta en voi sanoa meidän olevan mitenkään erityisen läheisiä millään tosi henkilökohtaisella tasolla. Nähdään kyllä kohtalaisen usein ja säännöllisesti, suunnilleen ainakin kerran kahdessa viikossa. Etenkin miehen isän kanssa tunnutaan elävän samassa maailmassa. Myös miehen veli on ihan kuin kuka tahansa muukin miehen kaveri, vaikka häntä tuleekin etäisyyksien takia nähtyä paljon harvemmin. Asiallista ja toimivaa joka suuntaan, eikä edes anoppi yritä puuttua meidän elämään ja pojan kasvatukseen yhtään niin paljon kuin aiemmin pelkäsin.

 

En olekaan ajatellut välejä miehen perheeseen jos jostain syystä meidän perhe hajoaisi, tai jos mies vaikka kuolisi. Tuntuu kuitenkin aika itsestään selvältä, että miehen suku olisi edelleen selvästi ja oikeutetusti mukana meidän pojan elämässä. Pojalla ei ole ikää vielä vuottakaan, mutta tiivis suhde mummoon, ukkiin ja setään on jo muodostunut, ja poika on heille selvästi tärkeä. Vaikka tilanne olisi mikä, heillä olisi varmasti halua olla mukana kasvattamassa ja tukemassa poikaa, ja tuntuisi ihan pimeältä olla pitämättä yhteyttä, kun kyllähän sitä tietää miten tärkeä juttu isovanhemmat (ja muu suku) voivat lapsellekin olla. Joo-o, tämän ikäinen kyllä varmaan unohtaisi helposti vielä koko suvunpuolikkaan, mutta silti...

 

onemore, käsitin että teilläkin on useampia lapsia, vanhimmalla tietysti jo ikääkin, ja varsin OK suhteet appiksiin, niin tulisi kai teidän jossain yhteyksissä vielä oltua lasten isovanhempien kanssa, vaikka välit mieheen olisivatkin vähän katkolla? En tarkoita mitenkään paheksua tai mitään, vaan ihan aidosti kysyn. Erilaisia ratkaisuja on niin vaikea kuvitella, kun ei voi tietenkään tietää muiden tilanteista jos ei ole sellaisia itse elänyt ja kokenut.

 

 

muoks. typoja

En loukkaantunut, mutta siis tottakai lapset ovat aina tekemisissä isovanhempiensa kanssa! Mutta jatkossakin asutaan miehen lähekkäin ja kuvittelisin, että mies hoitaa kyläilyt sun muut oman puolensa isovanhemmilla. Uskon että mies on isänä eron jälkeenkin äärettömän hyvä ja osallistuva . Mutta puhuin siis omasta suhteestani appivanhempiin, en usko että meidän suhde ilman lapsia jatkuu sen ihmeemmin. Lapsille isovanhemmat ovat tärkeitä, ei tulisi edes mieleen että se suhde voisi edes katketa..Ei ainakaan mikäli se minusta on kiinni.

[dawnie]

Minä jouduin asumaan anopin kanssa saman katon alla noin kuusi vuotta. Täytyy myöntää, että olen äärimmäisen helpottunut siitä ettei tilanne ole enää tuo. Anoppi halusi sekaantua joka ikiseen asiaamme, paitsi lapsia ei halunnut hoitaa.

[Tiikeri-äittä]

Mitä vähemmän on yhteydessä appivanhempien kanssa sitä parempi Mies saa hoitaa yhteydenpidon enkä muista kyllä että olisi koskaan anopille soittanut tai hän minulle. Ehkä pari kertaa ollaan puhuttu puhelimessa koko 10v tuntemisen aikana. Syynä lähinnä se, että anoppilan naapurissa asuva miehen sisko on anopille a ja o kaikessa, miehen siskon perheen kanssa reissaavat pitkin Suomea ja ulkomaita, meidän lapset on pahaisia kurittomia kakaroita, joilla on huono äiti. Meidän lapsia vertaillaan miehen siskon lapsiin ja meidän lapset häviävät sen vertailun, ovat aina hävinneet 1000-0. En osaa kasvattaa lapsia jne. Kun me mennään anoppilaan niin miehen sisko tunkee lapsensa sinne samantien "pitämään seuraa serkuille". Tämä johtaa siihen, että miehen siskon lapset dominoivat mummun itselleen ja meidän lapset saa pärjätä sitten vanhempien kanssa parhaansa mukaan. Miehen siskon lapset saa tehdä mitä vain, ovat niin neroja - meidän lapset kun tekee samaa, niin tulee mutinaa, että ei osata kasvattaa. Kait se on ihan ok, jos 3-4 kertaa vuodessa nähdään ja melkein koko ajan joku naapurin muksuista on istumassa mummun sylissä/kinuamassa yökylään "kun noikin saa olla" (toki naapurin muksut ovat usein muutenkin yökylässä vaikka meidän lapset on kaukana reviiriltä) ja anoppi puhuu usein "meidän lapsista" tarkoittaen miehen siskon lapsia. Eipä kiinnosta pitää yhteyttä, onneksi asuvat reilun 2h ajomatkan päässä - lastenvahtiapua ei olla saatu kuin yhdeksi yöksi pitkin hampain ja siitäkin saatiin kuulla pitkään kuittailua "itsepähän olette lapset tehneet, teidän ne pitää hoitaa, me ollaan jo niin vanhoja ja väsyneitä" - kumma ettei koske lasten serkkuja tuo sama litania. Anoppi joskus miehelle soittelee ja kyselee, että mitä kuuluu, eipä miehelläkään ole pahemmin kiinnostusta pitää sinnepäin yhteyttä. Napanuora on katkaistu aikaa sitten ja jäänteetkin on poltettu...

Edited January 5, 2012 by Tiikeri-äittä

[Forelli]

^ Minusta tuo on pienempi paha kuin se, että hengitetään niskaan ja sanellaan, miten elämä pitäisi elää. Minun anoppini on saanut ilmeisesti päähänsä, että miniän kanssa "kuuluu" olla jonkinlaisessa ystävyyssuhteessa, ja siksi sitä sitkeää yritystä olla henk.koht. kaveri on ollut liiankin kanssa. Tämä on todella kiusallista, sillä jo vuosikausia sitten kävi selväksi, että emme me ole samalla aaltopituudella. Jotkut ihmiset eivät vaan yksinkertaisesti voi ymmärtää toisiaan, vaikka viettäisivät aikaa väkisin yhdessä jatkuvasti. Etäisempi suhde mutta hyvät välit on minusta paljon kestävämpi ratkaisu kuin väkinäinen "ystävyys", joka ei voi olla johtamatta ristiriitoihin ennen pitkää.

 

Muoks. Täytyy lisätä tähän sen verran, että pikkuisen kyllä kadehdin sisarusteni puolisoita: äitini ei esitä mitään vaatimuksia lastensa ja näiden puolisoiden perheille vaan antaa kaikkien elää elämäänsä niin kuin haluavat. Tekemisissä kyllä ollaan, ei hän välinpitämätön ole. Lopputulos on se että parikin vanhempien sisarusteni EKSÄÄ on ystävystynyt äidin kanssa niin että he soittelevat ja käyvät joskus kylässä vaikka sisaruksilla on ollut jo vuosikausia uudet kumppanit ja kuviot.

Edited February 14, 2012 by Forelli

[Ristimella]

Minä arvostan ja oikeasti rakastan anoppiani. Hän on ihana ihminen

[Guest Grenada]

Ollaan paljon tekemisissä miehen perheen kanssa. Soitellaan, ja nähdään usein. Välit ovat rennot ja välittömät, mitä nyt joskus on tunnelma hieman kireämpää (ollaan kyllä selvitetty mahdolliset erimielisyydet yms. nopeasti). Miehen perhe tuntuu kuin omalta perheeltä.

[mint]

Yritin aiemmin ihan rehellisesti kertoa anopille mikä nämä kaikki ongelmat on aiheuttanut, mut sekin väännettiin mun persoonan vioiksi sellaisella tavalla, etten enää halua selittää tai kertoa yhtään mitään.

 

Kas vain, olin kirjoittanut tähän ketjuun jo aiemmin.

Meillä on tilanne kehittynyt siihen, etten halua enää ollenkaan mennä anoppilaan. Jouduimme viettämään siellä juuri kolme päivää, ja ne olivat aivan sietämättömiä ja on paha olo siitä edelleen. Sattuneesta syystä miehellä on nyt samat fiilikset, eli senkään puolesta ei tarvitse käydä. Aiemmin mies on minua pyytänyt tulemaan, vaikken oikeastaan ole enää edes halunnut.

 

Anoppi on sanonut minusta todella ilkeitä asioita, muttei edes myönnä niitä. Ovat aina vain heittoja, läppää, mitääntarkoittamatonta pohdintaa, tai sit "vain mun omassa päässä". Multa on mennyt täysin luottamus edes anopin hyvään tahtoon. Aiemmin ajattelin, et oikeasti tarkoittaa hyvää mut ei vaan yhtään mieti mitä puhuu. Myös miehelleni ovat nyt tehneet todella todella törkeän tempun (johon miehen silmät on siis viimein avautunut).

 

Anoppilaan on monta sataa kilometriä, joten pelkät päivävierailut eivät onnistu. Meille eivät tule, ei edes silloin kun oltiin väleissä vaikka kutsuttiinkin.

Ja minä en enää sinne mene, en edes lapsen takia. Jos äidillä on anoppilassa huono olla ja käyttäytyy sit kummallisesti, niin kyllähän lapsikin sen lopulta huomaa.

[Guest Astarte]

(viesti poistettu)

Edited August 31, 2012 by Astarte

[Preciosidad]

Meillä on myös hankala tilanne miehen vanhempien kanssa, lähinnä ikä- ja kulttuurieroista johtuen. Tähän asti olen jotenkuten luovinut ja jaksanut, mutta nyt on tullut stoppi. Miehen vanhemmat ovat hyvin iäkkäitä, eli minulle lähinnä isovanhempien ikäisiä, joten yhteisiä asioita meiltä löytyy kovin vähän. Tämän lisäksi espanjalainen perhekulttuuri on hyvin erilainen suomalaiseen verrattuna ja siihen päälle tulee vielä se, etten ole oman perheenikään kanssa kovin läheisissä väleissä, joten en osaa kaivata läheisiä perhesuhteita myöskään mieheni perheen kanssa. Ja tätähän appivanhemmat eivät sulata. He haluaisivat, että olisimme kaikki yhtä suurta perhettä (heidän käsityksessään minä kuulun heidän perheeseensä) ja he haluavat, että olen heidän tyttärensä. Minä taas en sulata sitä, että he kokevat oikeudekseen arvostella painoani, hiusten pituutta ja väriä, vaatetustani, päätöksiäni ja yleisesti kaikkea. Ja tämä kaikki on vain "minun parhaakseni" ja eihän me "millään pahalla".

 

Eniten minua ahdistaa pakolliset vierailut sunnuntai-lounaille ja jos jätän menemättä, niin koko perhe (appivanhemmat ja miehen aikuiset siskot perheineen) soittelevat toisilleen ja ihmettelevät miksen ole mennyt. Jos valitan miehelle hänen vanhempiensa käyttäytymisestä, minun pitää kuulemma vain ymmärtää vanhoja ihmisiä. Entäs sitten minun ymmärtämiseni, omanarvontuntoni ja arvokkuuteni? Miksi anopilla on oikeus arvostella minua ja kysellä kovin henkilökohtaisia asioita ja suunnitella lapsiasioitamme ja tulevaisuuttamme? Tällä hetkellä meillä ei ole vielä lapsia, kovasti niitä toivoisimme, mutta samalla pelkään miten paljon loukkaavammaksi tilanne saattaa lapsien myötä kehittyä. Toivoisin vain, että minuakin kunnioitettaisiin ja tapojani arvostettaisiin.

[Kerppa]

Mulla on tällä hetkellä aika onnellinen tilanne appivanhempieni suhteen, välit ovat hyvät ja he ovatkin (lähinnä välimatkoista johtuen) lapsiemme läheisimmät isovanhemmat. Ennen lapsia homma oli ehkä aavistuksen mutkikkaampi - vaikka muutoin välit olivat hyvät, oli heillä (ja on tavallaan yhä) kaikkeen uuteen reaktiona "EEEEIIII, älkää olko niin tyhmiä!". Oli kyse sitten yhteenmuutosta, kihlauksesta ("no se on onneksi vielä helppo purkaa.."), naimisiinmenosta tai raskautumisesta ("Olen aivan liian nuori isoäidiksi!"). Näiden asioiden takia ehkä mieli on välillä vähän maassa kun miettii suhdetta appivanhempiin, mutta se vain kuuluu heidän luonteeseen ja tiedän, ettei kyse ollut mistään henkilökohtaisesta minua vastaan. Mieheni on vanhin sisaruksistaan ja ehkä myös näihin asioihin liittyi etenkin anopin osalta jonkunsortin luopumisen tuskaa, toki mieheni muutto kotoota pois merkitsi myös sitä, ettei hän olisi niin helposti käytettävissä tilan töissä apuna, vaikka käykin kesäisin aina pystyessään auttamassa heinähommissa ja hoitaa pääasiassa metsät yksin.

 

Anoppi on ollut meidän lasten suhteen taas melko pelastus, hän kun mielellään heitä hoitaa ja tarpeen vaatiessa hoitopaikan saaminen tunniksi-pariksi (esim. eläinlääkärireissujen, kampaajan tai muun ajaksi) on yleensä ollut helppoa, kun hän ei käy tilan ulkopuolella töissä. Hän myös katsoo lapsia mielellään sen aikaa, kun itse käyn touhuamassa ponini kanssa (asuu heidän tallissaan), tai jos lähdemme miehen kanssa yhdessä vaikka metsälle. Aina voisi varmaan olla paremminkin, mutta tällä hetkellä tunnen, että olen melko etuoikeutettu näin mukavista appivanhemmista.

[Mymmelin]

Meillä on myös hankala tilanne miehen vanhempien kanssa. Miehen vanhemmat ovat hyvin iäkkäitä, eli minulle lähinnä isovanhempien ikäisiä, joten yhteisiä asioita meiltä löytyy kovin vähän.

 

Meillä on ihan sama juttu Onneksi miehen vanhemmat asuvat kuitenkin yli 500km päässä, joten heidän kanssaan ei tarvitse olla paljoa tekemisissä.

[2010]

Minulla on siitä hyvä tilanne, että tulen erittäin hyvin toimeen mieheni perheen kanssa, mutta emme soittele tai muuten pidä yhteyttä keskenämme. Lapsen myötä osallistun nyt enemmän skype-keskusteluihin (perhe siis asuu ulkomailla), ja lähetän lapsesta kuvia sähköpostilla. Kun lomailemme siellä/he täällä, tulemme hyvin juttuun ja pidän heistä kovasti. Mutta sitten on kiva taas palata kotiin - on helppo tulla toimeen, kun ei tarvitse jakaa sitä arkea. Mieheni tulee oikein hyvin juttuun minun perheeni kanssa.

[Guest Ewa]

Minullakin, kuten Preciosidadilla, on vähän sen sorttiset appivanhemmat, että leikitään "yhtä suurta perhettä" koska muka jotenkin kuuluu, mutta kuitenkaan ei olla mitään sukulaissieluja ja tämä perheen leikkiminen on lähinnä vaivaannuttavaa. Olen monesti närkästynyt siitä, että he ottavat kantaa asioihimme, joihin edes omat vanhempani eivät puutu. Nyt meillä on itse asiassa välit aika lailla jäissä, koska minä kun en ole suostunut tähän kotileikkiin, niin he ovat sitten suivaantuneet ja päättäneet olla pitämättä ollenkaan yhteyttä. Ei se minua suoraan sanottuna haittaa, mutta voisin ihan mielelläni yhteyden säilyttääkin, jos se voisi olla tuollaista asiallista kuin 2010:lla.

 

Ilmeisesti monien (iso)vanhempien on sitten kuitenkin vaikeaa hyväksyä sitä, että omat lapset lopullisesti itsenäistyvät ja järjestävät elämänsä niin kuin haluavat. Näen jonkinmoisena vallankäyttönä sen, että lasten ja heidän perheidensä elämää halutaan ohjailla ja kommentoida. Toiset siihen suostuvat siihen asti kunnes vanhempien päät kaatuvat, toiset taas eivät. Minun vanhempani eivät pyri tulemaan minun reviirilleni, joten siksi minun on täysin mahdotonta hyväksyä sitä appivanhemmiltakaan eli täysin vierailta ihmisiltä.

[sirii]

Meillä välit on tähän asti olleet puolin ja toisin ihan ok. Nyt ollaan asettumassa samalle paikkakunnalle, jossa miehen äitikin asuu ja vähän jänskättää, tuppaako se kovasti päsmäröimään meidän elämää. Mielipiteitä kun sillä ainakin on vähän kaikesta . Oman äitinikin kanssa oli alkuun, kun kotoa muutin, että se tuppasi vähän liikaa puuttumaan kodinhoitooni ja sisustukseen ym. Nyt ollaan jo päästy yhteisymmärrykseen siitä, että se miten kotiani hoidan on mun asia. Toivottavasti sama tasapaino löytyy myös anopin kanssa.

[Päärynä]

Meillä miehen äiti ei tykkää lärvistäni sitten yhtään.. OIemme olleet yhdessä reippaasti yli 7 vuotta.. En ole koskaan jutellut naisen kanssa, korkeintaan hei- kiitos, näkemiin linjalla olemme olleet. Hänen isänsä sentään heittäää vitsiä ja juttelee normaalisti. Muutenkin mieheni äidin puolelta on tullut niin rankkaa tekstiä muille sukulaisille minuakohtaan että heikompaa hirvittäisi. Minä olen kuulemma hyväksi käyttäjä, jne.

 

Pystymme tulemaan toimeen saman katon alla, kuten syntympäivillä jne. Mutta heille en vapaaehtoisesti kyläilemään koskaan ole lähtenyt. Mieheni äiti käyttäytyy minua kohtaan niin töykeästi.

Tiuskii ja naama on norsun veellä aina kun katsookaan minuun. Kun lapsemme syntyi, hän soitti pitkin miehen sukua ja juorusi etten anna hänen nähdä lapsenlastaan, vaikka olimme pari tuntia aikaisemmin kotiutuneet viikon sairaalassa olon jälkeen. En halunnut heti porukkaa kyttäämään ja näpertämään .Halusin tottua vauvan kotona oloon jne.

 

Nainen on NIIN ilkeä!! Hän ostaa paljon lapselle tavaraa.. mm.vaatteita ja leluja (kallis merkkisiä).. Joista yksikään kappale ei saa vahingossakaan kantautua meille.. Hän nähtävästi kuvittelee että minä käytän niitä.

 

Olisi paljon paljon kerrottavaa, mutta en jaksa. Miehen kanssa ollaanki usein riidelty, oikeastaan kaikki riidan aiheet ovat hänen äidistään, kun hän ei aina uskalla/kehtaa sanoa äidilleen mitään vastaan..

 

Mieheni taas on loistavissa väleissä minun äitini kanssa. Ei mitään roblemaa. Jännäjuttu, miten jotku anopit kuvittelee että heidän poikansa on ikuisesti heidän helmoissaan.. luulisi jo miehenikin äidin katkaisseen sen napanuoran kun aloimme seurustella ja mies muutti pois kotoa.. mutta nähtävästi ei

[ninnukka86]

Poikaystäväni on puoliksi kreikkalainen ja toinen puoli suvusta siis asuu Kos:lla. En ole tavannut kuin poikaystäväni äidin, pikkuveljen sekä isovanhemmat. Olen myös ohimennen nähnyt hänen enonsa ja tämän vaimon. Olen lähdössä nyt Kos:lle poikaystäväni ja hänen äitinsä ja enonsa kanssa ja tulen varmasti tapaamaan hänen toisen puolen suvustaan. Harmi vain, että raskaus on niin alkuvaiheessa että emme vielä uskalla reissussa kertoa siitä. Matka oli nimittäin varattu jo ennen raskautta.

[Liloo]

Ihan okei välit. Osaan paremmat kuin toisiin. Kaikki toimeen tullaan vaikka ollaankin erilaisia ihmisiä. Onneksi. Kuitenkin kun oma perhe asuu kaukana ja miehen suku lähellä on tärkeää että tukiverkko löytyy ja toimeen tullaan hyvinkin.

[milfred]

meillä anoppini on nyt perunut varaamansa koiranpennun koska kuvittelee hoitavansa lasta niin paljon,oli soittanut jopa minun omalle äidilleni että hän ei saa omia lasta että hän saa hoitaa..syntyvä lapseni on meidän suvun ensimmäinen,ja anoppi kuvittelee että hän on minulle tärkeämpi kuin oma äitini joka on aina ollut todella läheinen..hän on omimassa vauvan siis itselleen,on jo päättänyt millaisia vaatteitakin aikoo hänelle pukea...kaikista kamalinta on että anopillani on jo yksi 10vuotias lapsenlapsi josta mainitsin niin vastaus oli että mutta hän on niin vanha...en siis todellakaan ole mikään teini,jolloin tämän vielä ymmärtää,vaan molemmat olemme mieheni kanssa aikuisia vakitöissä käyviä ja lainaa maksavia fiksuja ihmisiä,mieheni on 30 ja minä vähän vaille..mitä tehdä?ei ole ihan normaalia minusta ja äitini ihmettelee myös tätä...vai onko anoppini vain todella kovasti takertuva henkilö?tähän asti olen vain vältellyt näkemistä koska suoraan sanominen ei auta, ja samalla linjalla ilmeisesti on vain mentävä..aiemmin ennen raskautta luulin vain hänen olevan ylihuolehtiva ihminen joka ei osaa irrottaa pojastaan mutta nyt alkaa mennä jo liian pitkälle...toivotaan ettei muilla ole samanlaisia anoppi kokemuksia..