Pamina

Epäröitkö lapsettomuushoitoihin menoa?

129 posts in this topic

Itselläni on hyvinkin konkreettisesti tällainen tilanne, enkä löytänyt tällaista keskustelua vielä täältä.

 

Lapsen kaipuu on kova. Mitään muuta en niin paljon toivo, kuin sitä että vihdoin saisin kokea raskauden, synnyttää oman pienokaisen ja hoitaa, helliä ja kasvattaa sitä yhdessä mieheni kanssa. Mitään estettä tälle kaikelle ei ole löytynyt, mutta yli vuoden verran on haikara lentänyt ohi. Tutkimuksissa ollaan edetty siihen pisteeseen, että hoitoja ruvetaan suunnittelemaan. Mutta minä epäröin, muutun melkein kauhusta kankeaksi, en haluaisi ryhtyä mihinkään hoitoihin.

 

Haluaisin luomu lapsen, tulla raskaaksi aivan omin avuin, niin kuin meidät on tarkoitettu lisääntyvän. Rakkaudesta, läheisyydestä. Mielestäni tuntuu vastenmieliseltä että minua sörkittäisiin, siittiöitä purkitettaisiin ja ruiskutettaisiin, että siitä voisi alkaa jotain ihanaa, uusi rakas elämä. Ja tietysti minua myös pelottaa. Pelottaa se, onnistuuko hoidot, sujuuko asiat ilman komplikaatioita. Ja pohjalla, ehkä suurimpana, se mitä on vaikea myöntää ilman häpeää, on pelko kivusta - niin fyysisestä kuin henkisestä.

 

Onko kellään samankaltaisia tai erilaisia kokemuksia siitä, miten voittaa pelot ja lähteä rohkeasti hoitoihin? Tai onko joku tehnyt yhtä vaikean päätöksen olla menemättä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä musta ylipäänsä lääkäriin meno asian tiimoilta oli iso kynnys. Ei ollut kiva sanoa, ettei tässä olla onnistuttu itse. Nyt hoitona on "vain" Lugesteron, ja oli helpotus ettei lääkäri vielä suositellut tutkimaan "kaikkea" ja alkamaan pyörittää koko tutkimus- ja hoitopyörää. Mä kuitenkin ajattelen, että mahdolliset rankemmatkin hoidot on hieno mahdollisuus. Silti varmasti mulla on raja jonka yli en haluaisi mennä. Luulen että mun miehellä on enemmän samankaltaisia ajatuksia kuin sulla, ja hänen rajansa varmasti tulee myös aikaisemmin vastaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Haluaisin luomu lapsen, tulla raskaaksi aivan omin avuin, niin kuin meidät on tarkoitettu lisääntyvän. Rakkaudesta, läheisyydestä.

 

Juuri näin itsekin ajattelen ja toivon - enkä ole siitä ajatuksesta vielä valmis luopumaan, vaikka meilläkin takana yritystä on jo yli vuosi. Haluan uskoa, että meille annetaan lapsi, kun on oikea aika - tai jos ei anneta, niin ei vain ole meidän kohdalla tarkoitettu. Asian hyväksyminen tulee kyllä olemaan vaikeinta, mitä olen ikinä joutunut tekemään.

 

Suurin syy lapsettomuushoitojen karttamiseen on varmasti tuo yllä kirjoittamani. Heikkona hetkenäni tosin hakeuduin tutkimuksiin ja pari lääkekuuriakin kokeilin. Vahvistui vain tuo tunne, että en halua lasta näin. Lisäksi paljastui kosolti muita syitä, miksi minulle/meille hoidot eivät tunnut oikealta vaihtoehdolta:

 

* riskit pelottavat - lisäksi tuntui, että niistä ei saanut kunnolla tietoa, lääkkeitä ja tutkimuksia vain määrättiin heti, jotta saatiin klinikalle rahaa (kävin siis yksityisellä).

* rahanmeno oli jo muutaman käynnin jälkeen pienipalkkaisen päätä huimaavaa - eikä tuloksia silti tullut.

* kalliit lääkkeet päivittäin syötynä ja tiheä lääkärissä ravaaminen verottivat paitsi kukkaroa myös ennen kaikkea parisuhdetta. Lapsiasia tuntui täyttävän koko elämäni - mies jäi täysin siinä sivuun. Sitä en halunnut.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Tai onko joku tehnyt yhtä vaikean päätöksen olla menemättä?

 

Me ehdittiin yrittää n.3 vuotta ennenkun tultiin siihen tulokseen että jotain pitäsi ehkä tehdä asialle, kynnys mennä lääkärille oli uskomattoman iso, mä kävin kerran yksin ja kerran käytiin miehen kanssa yhdessä, mutta me päätettiin jättää hoidot siihen, eli ei mitään hoitoja...

Toisaaltaan me päätettiin myös samalla että me aloitetaan adoptio prosessi... Se oli kyllä suuri helpotus kun saatiin päätös vihdoin tehtyä, tosin senkin jälkeen pohdittiin vielä n. 10kuukautta että olemmeko me ihan 100% varmoja asiasta. Ja nyt ensimmäinen tapaaminen on ohi ja toinen on elokuussa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Epäröin kestääkö oma pääkoppa jos tuloksia ei ala tulla nopeasti ja kuinka hormonit ylipäätään vaikuttaa mielialaan. En ole edes lääkäri aikaa saanut varattua kun en tiedä kuinka pitkälle haluan mennä. Toisaalta mietityttää että jos päästäisiin kevyillä hoidoilla...mutta entäs jos tulos on että jotain perustavanlaatuista on vialla?

Edited by Helinä

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun menimme vuoden yrittämisen jälkeen tutkimuksiin, minua harmitti, suretti ja vähän hävettikin se, kun näytti siltä ettei omin avuin onnistuta. Olisin halunnut kaiken menevän niin kuin muillakin ihmisillä, helposti ja aikailematta, enkä olisi meinannut suostua siihen epäreiluuteen, jota hoitojen aloittaminen minusta merkitsi. Lääketieteeseen turvautuminen kinnasi enimmäkseen sen luonnollisuusajatuksen takia, ja tappion tunnustamisen myös, en niinkään pelännyt kipuja tai kustannuksia. Pelkäsin, että hoitojen alkaminen tekisi lapsen hankkimisesta niin täysin kliinisen prosessin, että oma ruumiillisuus jäisi jotenkin jalkoihin ja elämä alkaisi pyöriä vain hoitojen ympärillä, ja että jokainen uusi pettymys olisi vielä kahta kauheampi kestää hoitoihin pannun luottamuksen ja toivon takia. Suorastaan yllätyin, kuinka pahalta luomulapsesta luopumisen ajatus tuntui. Mutta oltaisiin kyllä aloitettu hoidot, jos olisi pitänyt.

Edited by Lepinkäinen

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä, onko tää nyt hieman OT.

Meillä ei lääkäriin meneminen ollut iso kynnys, sillä mä menin sinne, kun kuukautisia ei kuulunut ja me yritettiin aluksi saada ne tulemaan. Kun luonnollista kiertoa ei tullut, yritettiin saada ovulaatio aikaiseksi. Sitten sainkin jo lähetteen julkisille. Kaikki sujui jotenkin niin luonnollisesti, etten osannut edes ajatella, ettei lääkäriin voisi mennä. Meillä auttoi sit lopulta hormonipiikit (ovulaatioinduktio).

Meillä lapsettomuus ja se ainainen toivominen ja pettyminen vei aika hyvin halut, mutta ne kerrat, kun sit petipuuhissa oltiin niiden hormonipiikkien jälkeen, nautittiin molemmat siitä enemmän. Ja siitä sitten tärppäskin. Eli meillä ne hoidot jotenkin myös auttoi siinä, että petipuuhat tuntui luonnollisemmilta ja mukavammilta. Eli joskus saattaa käydä näinkin päin.

Olis ehkä eri asia, jos oltais jouduttu IVF:ään asti, mutta luulisin, että kyllä me oltais oltu valmiita sit siihenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En epäröinyt. Harmittaa etten mennyt aiemmin. Sain parasta palvelua ja hoitoa mitä koskaan olen terveydenhoito saralla saanut. Missään vaiheessa en tuntenut, että olisin alistettu ja sorkittavana. Monet lapsettomuusklinikat tarjoavat myös psykologin palveluita. Suosittelen että käyt sitä kautta ammattilaisen kanssa juttelemassa asiasta, jotta pystyt aloittaa hoidot positiivisissa mielissä. Sinun kannattaa kertoa näistä tuntemuksistasi, jotta osaavat asennoitua oikein ja auttaa myös siinä asiassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En epäröinyt hetkeäkään. Kun lasta ei alkanut kuulua säädyllisessä ajassa, hakeuduttiin lääkäriin. Lääkäriin mentiin sillä asenteella, että jos lapsettomuuttamme voidaan hoitaa, niin hoidetaan. Oma raja vedettiin siihen, että luovutettuja sukusoluja emme halua käyttää.

 

Lääkäri kävi meidän kanssa läpi eri hoitovaihtoehdot ja arvioi onnistumismahdollisuudet, mutta itse saimme miettiä millaisella aikataululla mennään. IVF/ICSI kuulosti minusta todella raskaalta ja pelkäsin sitä, mutta nyt jo kaksi hoitoa läpikäyneenä voin todeta, että lapsen saamisen eteen on valmis kestää ihan mitä vaan. No, en puhu muiden puolesta, jokainen pari ratkaisee nämä vaikeat asiat omalla kohdallaan eri tavalla enkä todellakaan ole sitä mieltä, että hoitoihin olisi pakko mennä kiireellä tai ollenkaan jos se ei tunnu itsestä hyvältä.

 

Kun sitten on hoidoissa oltu, niin hoidot on sitten tuntunu yllättävän kevyiltä, raskainta on ollu epävarmuus ja odottelu: saadaanko me lasta ikinä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos jokaiselle ajatuksistanne ja kokemuksistanne. Mihin päätökseen me ikinä tullaankin, tulen tarvitsemaan kaiken mahdollisen tuen. Tärkeintä on tietysti keskustella miehen kanssa ja tukea toinen toistamme, mutta teidän kertomuksistanne saan kyllä myös uusia tärkeitä ajatuksia.

 

Graintad - hienoa, että olette löytäneet teille sopivan tien ja prosessi etenee!

 

Lepinkäinen - teitä siis onnisti, ihanaa!

 

Santtu - hienoa, että teitäkin onnisti ja saitte hyvää hoitoa. Olitteko julkisella vai yksityisellä puolella? Omalla kohdallani tutkimukset on tehty ihan asiallisesti, mutta tuntuu ettei meihin yksilöinä ole kiinnitetty mitään huomiota. Puhelinpalvelu on ollut aika tylyä, käynnit tosi hätäisiä. Harkitsen kyllä vakavasti yksityiselle siirtymistä, jos hoitoihin lähdetään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ajattelin liittyä viimein johonkin keskustelupalstalle... Olen täällä näillä eri sivustoilla surffaillut ja lueskellut tekstejä mutta nyt on aika sanoa jotain.

Takana siis kolme äitienpäivää ilman lasta, tutkimukset tehty viime kesänä. Minulla toinen munasarja pois pelistä ja miehenkään sperma ei ihan priimaa. Päädyttiin koittamaan luomuna, kun kaikki kerran on mahdollista.

Nyt olemme kuitenkin pitkän keskustelun jälkeen päätyneet hoitoihin, jotka tarkoitus aloittaa elokuussa. Me niin kovasti olisi toivottu, että luonnollisesti vauva saataisiin mutta kun ei tule niin ei tule. Tässä vaan vanhennutaan ja tuntuu ettei olisi aikaa "odotella odottamista". Mutta onko se oikein jne. en tiedä. Ei elämässä pitäisikään tietenkään saada kaikkea helpolla. Mutta koska tämä "lapsenteko" ei niin kovin luonnollista ole ilman hoitojakaan, ollaan nyt viimein myöntymässä ja ottamassa apua vastaan. Kova kynnys on myös myöntää itselle että lapsettomuus on totta. :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on nyt yritystä takana 10 kk, ja asiaa on jonkun kerran mietitty. Toistaiseksi ainakin näyttäisi siltä, ettei olla hoitoihin, tai edes tutkimuksiin menossa. Tiedän että ovuloin, ja kiertokin on säännöllinen. Meillä on kuitenkin suvussa ollut vaikeuksia lastensaannissa (mm. omilla vanhemmillani), joten epäilen että "vika" on kuitenkin mun puolella. Mutta kun toisaalta mihinkään clomeja suurempaan hoitoon en olisi valmis, tuntuu tutkimuksiinkaan meno turhalta.

 

Ja kai se on vähän niin kun Lilypad kirjoitti, jos ei lasta kuulu niin sitten siihen on vaan pakko sopeutua. Ehkä toi adoptio sitten tulee ajankohtaiseksi? Vielä kuitenkin toivotaan omaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Clomit eivät ole ainoa kevythoito. Mä syön Lugesteronea, jolla taitaa olla vähemmän sivuvaikutuksia kuin Clomeilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pillerit jäi pois toukokuussa 2007, sen jälkeen ei ole kuukautisia ollut. Niitä on yritetty Teroilla käynnistää, mutta ei auta. Nyt pitäisi sitten mennä tarkemmin syynättäväksi ja ryhtyä oikeasti miettimään mitä tässä haluaa. Pelottaa vaan niin helvetisti. Itse voisin yrittää sopeutua siihen, ettei meille tule lasta, mutta miehelle ajatus on täysin vieras. Saa nähdä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla vähän vaihtelee mielialat tän suhteen. Jätin pillerit pois helmikuussa 2007 ja sen jälkeen mua on tutkittu ja syynätty, mies siinä ohessa. Miehen simpat on priimaa ja mulle yhdeksi syyksi on nyt annettu lievä pco ja se etten ovuloi. Ens viikolla oon menossa munatorvien aukiolotutkimukseen ja siinä samalla meille tehdään hoidon suunnittelu. Se pelottaa mutta kuitenkin odotan sitä. Vaikka mä haluankin lasta ihan hirveesti, niin silti en tiedä olenko valmis vielä mihinkään inssiä suurempaan.. :huh: Lähinnä ehkä pelkään miehen takia. Mieskin haluaa lapsen mutta olis tyytyväinen elämään kahdestaankin. Hoitoihin mies tulee mukaan lähinnä siksi, että mä sitä haluan. Mutta mä pelkään sitä, että tuleeko meille riitaa siitä, että hoidot tehdään tiettyyn aikaan ja niihin ei oikein voi itse vaikuttaa?

En mä tiedä...

 

Mutta itse kysymykseen vastatakseni, niin epäröin tavallaan. Vaikka me ollaankin jo "hoidoissa", mitään ei kylläkään ole vielä tehty kuin vaan syötetty mulle clomeja, niin silti mä epäröin sitä. Mä en halua, että tätä lasta tekemällä tehdään... :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt on sitten lääkäriaika varattu. Ei vielä mitään varsinaisia lapsettomuushoitoja mielessä, jos nyt ensin selvittäis mikä mättää. Jännittää!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillekin on annettu aika tutkimuksiin syyskuussa. Toisaalta olen ihan innoissani, ja toisaalta tekisi mieli soittaa ja perua koko juttu. Haluanko sittenkään tietää? Mitä sitten tapahtuu, jos on jotain vikaa? Minä saattaisin tarvittaessa ollakin halukas hoitoihin, ainakin jonkinlaisiin, mutta mies ei todellakaan ole. Tällä hetkellä ajatus hänellä on se, että tutkitaan sitten kun minä kerran niin kovasti haluan, mutta jos löytyy vikaa niin sen kanssa on sitten vaan elettävä, eikä sille ruveta tekemään mitään. Toisaalta, oletuksena onkin se, että jos on vikaa, niin se on miehessä, koska minä olen nuorena kertaalleen plussannut (keskeytys).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sinne vaan, pois turha epäröinti! Me epäröitiin pitkään, mutta työkaverin suosituksesta mentiin lopulta. Selvisi, ettei mitään vakavia esteitä ole, mikä helpotti tosi paljon mielenrauhaa. Munatorvien aukiolotutkimuksen yhteydessä lääkäri totesi, että joskus tämäkin saattaa auttaa, sillä sitkeä lima saattaa heikentää hedelmöittymisen mahdollisuutta ja suolaliuos sitten huutelee limaa pois tieltä. Aukiolotutkimuksessa katsottiin, milloin ovulaatio todennäköisesti tapahtuisi, ja niihän siinä sitten kävi, että tutkimuskierrosta tulin raskaaksi ihan ilman mitään hoitoja. Ehkä syynä oli sitten "kanavien siivous" suolaliuoksella, tiedä häntä.

 

Vaikka mullakin oli ovulaation kanssa mahdollisia ongelmia, lääkäri ei missään nimessä suositellut Clomeja niiden aiheuttamien sivuvaikutusten takia ja siksi, että ne kypsyttäisivät monta munasolua kerralla (mikä mulla oli muutenkin vähän ongelman syynä). Muitakin lääkkeitä onneksi on. Vaikka esim. munasolun irrottamiseen tarvittaisiin vähän apua, ei lapsi silti ole mitenkään synteettinen, ihan aito lapsi siitäkin tulee. Raskaita hoitoja ei välttämättä tarvita lainkaan.

 

Henkisesti oli aika helpottavaa saada tietää, että mitään varsinaista estettä ei ole. Tampereella suosittelen kovasti Väestöliiton klinikkaa, oli tosi ystävällinen ja hienotunteinen paikka!

 

muoks. Monnaxin viestin jälkeen tajusin, miten ajattelematon viestini oli. Tietysti tutkimuksissa voi löytyä syitä, jotka johtavat raskaampiin hoitoihin tai mahdollisuuksia ei ole lainkaan. Välttämättä niin ei kuitenkaan käy, ja joskus voi päästä hyvinkin vähällä. Oman kokemuksen perusteella suosittelen kuitenkin lämpimästi.

Edited by Viljatuuli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulle tutkimuksiin ja hoitoihin lähtö oli helpotus, monen vuoden turhan odotuksen jälkeen selvisi, että me emme tosiaan olisi voineet luomulasta saada, mutta että meitä pystyttäisiin auttamaan. Muutamien hoitoyritysten (ivf + pas) jälkeen tulin raskaaksi ja nuo meidän kaksospojat on erittäin suuren rakkauden ja toiveen lopputulos. Meitä kohdeltiin klinikalla erittäin upeasti, enkä kertaakaan kokenut oloani nöyryytetyksi tms. olin vain tyytyväinen siitä, että tiesin meillä olevan mahdollisuus. Minä en kokenut edes varsinaisisa hoitoja raskaan, piikitin itseäni lahestulkoon tyytyväisenä, kun ajattelin, että se voi olla meidän keinomme saada lapsi (tai meidän tapauksessamme lapset).

Vaikka meillä onkin jo kaksi hoidoilla alkunsa saanutta lasta, niin kolmas on vielä harkinnassa, sitä projektia tosin helpottaa se, että meillä on muutamia alkioita vielä pakkasessa.

 

Kannattaa edetä askel kerrallaan, ensin tutkimuksiin, sitten miettiä, mitä tutkimuksen tulokset kertovat, mitä lasten saaminen vaatii ja mihin on valmis ja sen jälkeen sitten etenee sen mukaan, mikä itsestä hyvältä tuntuu.

Itse en edes halunnut miettiä sitä vaihtoehtoa, että emme hoidoilla olisi saaneet toivottua lopputulosta, tai tottakai sen tiedostin, mutta en halunnut sitä murehtia etukäteen, ajattelin, että menemme vaiheen kerrallaan ja mietimme sitten uusia vaihtoehtoja, kun siihen tarve on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En epäröinyt. Hakeuduin ekoihin tutkimuksiin, kun kierto olit yli 80pv, eli oltiin yritetty n.4kk. Tuolloin otettiin peruslabrat ja sain terolutit, mutta omalääkäri ei suostunut muita vielä tekemään. Sanoi että minun iässä (silloin olin 18) voi hyvin odottaa kaksi vuotta ennen hoitoja <_< Hakeuduimme yksityiselle, kun kierrot taas venyi. Kyllähän se pelotti, mutta halu saada lapsi, vaikka sitten avustettuna, voitti pelon. 10kk on nyt hoitoja takana, pettymyksiä siis roppakaupalla. Muutama päivä ennen 20-v synttäreitä alkaa tutkimukset julkisella. Ainut mikä pelottaa on se, olenko valmis rankempiin hoitoihin. Epäilen, että IVF tms on edessä vuoden päästä. Siihen asti varmaan ov.ind.. En tiedä.. Oletin, että parin hoitokerran jälkeen olisin raskaana, nyt takana kuusi ov.ind. , joista yhdessä tehtiin lisäksi IUI. Vikana vain minun ovuloimattomuus, tai muuta ei ole tiedossa. Simpat ok (ei priima). Nyt saattoi kylläkin olla luomuovis, kerran tehtiin sinä aikana, mutta luultavasti päivä liian myöhään. Jospa kuitenkin tärppäisi.. (juuu juu.. tiedän, että lähes mahdotonta)..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me kävimme tutkimuksissa jo kahdeksan kuukauden yrittämisen jälkeen. Ajattelin että on helpompaa yrittää kesän yli kun tietää enemmän. Lisäksi mulla on ollut koko ajan vahvana tunne että mitä jos onkin jotain vikaa mikä olisi helppo hoitaa ja sitten ollaan vaan yritetty ja yritetty ilman onnistumisen mahdollisuuttakaan. Muutaman ystävän lapsettomuutta olen läheltä seurannut ja tiesin jo mitä ongelmia ja hoitoja on olemassa, en kokenut niitä niin pahoiksi tai pelottaviksi, vaan lääketieteellä hoidettaviksi ongelmiksi.

Kävimme yksityisellä, palvelu oli luontevaa, ei naurettu pois vaikka yritystä ei kauan takana ollutkaan. Tutkimusten mukaan kaikki on kunnossa, voimme jatkaa itsekseen yrittämistä niin kauan kuin haluamme, alkuvuodesta voi harkita hoitoja jos ei enää jaksa odottaa. Tieto siitä että todennäköisesti meillä on mahdollisuus saada lapsi on ollut helpottava! Tuntuu hyvältä että joku ammattilainen on sanonut että voitte odottaa, ei tarvitse joka kierto epäillä kropan toimivuutta. Jokainen tekee tietysti päätöksen itse, mutta ainakin meille tutkimuksissa käynti oli todella kannattavaa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä epäröitiin 3.5 vuotta ennen tutkimuksiin hakeutumista. Loppujen lopuksi jäätiin selittämättömiksi. 1/09 eka inssiyritys, jossa ei inssiin saakka päästy ja nyt huomenna inssinro 2 tuossa (tämä viivästys häiden vuoksi).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kävin lääkärissä vuoden yrittämisen jälkeen, mutta (julkisella puolella) eivät olleet kiinnostuneet tutkimaan asiaa. Papa-koe otettiin ja siinä kaikki. Lääkäri käski laihduttaa. Ihan kuin en sitä itse olisi tiennyt/tajunnut..

 

2 vuoden yrityksen jälkeen testasimme miehen sperman sellaisella "todella luotettavalla" kotitestillä ja sen mukaan siittiöiden määrä on erittäin vähäinen.

 

3,5 vuoden yrityksen jälkeen kävin yksityisellä. Hän vaivautui ultraamaan ja mitään epäilyttävää ei näkynyt. Kehotti hakeutumaan julkiselle puolelle tarkempiin tutkimuksiin ja kirjoitti pyynnöstäni reseptin (Provera), että saisin edes kuukautiset säännölliseksi.

 

En aio mennä julkiselle puolelle enkä muutenkaan enää mihinkään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei tule luomusti kuukautisia, sen verran paha PCOS, että jos ylipäänsä lapsia halusimme, se oli aloitettava lapsettomuusklinikalta. Nyt olisi toinenkin haaveissa ja yksi epäonnistunut hoito takana. Enemmän mietityttää, haluaako ja jaksaako jatkaa hoitoja, kun kuitenkin se yksi kullanmuru on...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now