Epäröitkö lapsettomuushoitoihin menoa?

[Emni]

Meillä suurimmat epäröinnin syyt ovat 1) raha, 2) henkinen jaksaminen ja 3) oikea elämäntilanne. Mies ei tunnu olevan vielä valmis lähtemään hoitoihin, koska pelkää niiden olevan minulle henkisesti liian rankkoja ja sen vaikuttavan suuresti parisuhteeseen ym. Raha on myös este, koska säästöjä ei todellakaan ole tarpeeksi ja tällä hetkellä säästetään hitaasti häitä varten, samalla tosin hoitojakin varten.

Lääkärit eivät ole suositelleet yrittämään turhaa liian kauan ennen hoitoja eivätkä lääkärit ole kovinkaan optimistisia sen suhteen, että raskaus alkaisi ilman hoitoja.

Myös tämä hieman keskeneräinen elämäntilanne (enemmän miehen mielipide) mietityttää, kun häihin on vielä hieman yli 1,5 vuotta aikaa, asumme ahtaasti kaksiossa, kummallakin opinnot kesken ja paljon täytyisi elämän muuttua, että lapsi olisi ulkoisten puitteiden puolesta miehen mielestä tervetullut. Tosin kuitenkin tiedostetaan se, ettei tätä aikaa tuhottomasti ole ja jos sellainen suuren suuri ihme tapahtuisi, että tulisin raskaaksi ennen hoitojen aloittamista, olisi lapsi erittäin tervetullut.

 

Itselläni päällimäisenä huolena on henkinen jaksaminen. En edes osaa kuvitella, miten raskasta hoidoissa ramppaaminen, epäonnistuminen ym. saattaa lopulta olla.

[Angervo]

Minä en ole kokenut hoitoja millään tavoin raskaana. Olen kokenut että meitä on klinikalla kohdeltu erittäin hyvin ja kaikki on suunniteltu juuri niin kuin meille itsellemme olisi sopivinta. Itse hoitoja en koe mitenkään pelottavina vaan lääketieteellisinä toimenpiteinä siinä missä tavalliset papakokeet sun muut. Asiaa tietysti auttaa oma terveydenhuoltoalan taustani eli kun tiedän tarkkaan mistä on kyse niin ei tarvitse turhia hermoillakaan. Toki on aina pettymys kun testi näyttää negaa mutta olen yrittänyt itselleni muistuttaa että hoitokiertoa kohden onnistumisprosentti on ihannetilanteessakin vain joitain kymmeniä prosentteja ja meillä on silti edelleen ihan täydet mahdollisuudet saada lapsi. Piikkikammoakaan minulla ei onneksi ole joten tuo pistely menee iltatoimien ohessa ihan siinä missä joku hampaiden harjauskin (ja kaikeksi onneksi minulle ei ainakaan toistaiseksi ole mitään ihmeellisiä sivuvaikutuksia tullut).

[Anemone]

Olihan se tylsää todeta, että raskaus ei alakkaan helposti. Ei niinkään tutkimukset ja hoidot ollut se asia mikä mietitytti, vaan se ajatus, että se ei sitten tosiaan onnistunut näin. Mutta loppujen lopuksi meillä ainakin tutkimukset ja asiantunteva lääkäri on tuonut uskoa ja helpotusta omaan oloon. Tuntuisi todella turhauttavalta vaan yrittää ja yrittää. Rohkaisuksi siis muille, että kannattaa hakeutua hoitoihin, jos alkaa tuntua, että omin avuin ei onnistu

[Tättärä]

Me ollaan nyt vajaa 1,5 vuotta yritetty toista lasta, ensimmäinen tuli aikoinaan helpolla. Ollaan käyty yksityisellä tutkimuksissa ja miehessä havaittiin pientä vikaa. Inseminaatiota suosittelivat, mutta nyt mä olenkin yllättäen ruvennut hannaamaan. Kesällä olin menossa suunnilleen suoraan hoitoihin, mutta silloin mies halusi odottaa tutkimuksiin menoa.

 

En tiedä, mikä mua arveluttaa. Eniten varmaan epäonnistumisen pelko. Inseminaatio olisi varsin kevyt ja helppo hoito, sillä mun ei tarvitsisi syödä hormoneja tms., joten eiköhän me sinne mennä alkuvuodesta. Helmikuussa päästään myös varaamaan aika julkiselle. Tarkoitus olisi kokeilla muutama inseminaatio yksityisellä, mutta mahdolliset järeämmät hoidot sitten julkisella. Kunhan mä nyt saan pääni mukaan tähän hommaan...

Edited December 2, 2009 by Tättärä

[ipsi]

Epäröin.

 

Kun yrittäminen aloitettiin en suostunut ajattelemaankaan lapsettomuus vaihtoehtoa vaikka tiesin sen useita ihmisiä koskettavan. Kun vauvaa ei kuulunutkaan niin hiljaa mieleen hiipi mahdollisuus siihen että häntä ei niin helposti saadakaan. Aloitin ensin vaihtoehtoishoidolla sillä ajatus hormonien syömisestä tuntui kamalalta, varsinkin kun mitään todettua "vikaa" meissä ei ole. Kun vaihtoehtohoidot eivä toimineet kypsyi mieli hiljalleen clomien syömiseen. Kovaa henkistä taistelua kävin silti itseni kanssa sillä jotenkin pelotti kaikki mahdolliset sivuoireet ja silti takaraivossa oli ajatus että ehkä se vauva vaan tarvitsee aikaa, ei hormoneja.

 

Nyt kun clomihoidot ollaan lopettamassa ja seuraava askel on siirtyä inseminaatioon ja piikitettäviin hormoneihin niin jälleen on kauhea pelko... Vähitellen ajatukset kuitenkin suuntautuvat siihen että muutkin ovat ne kestäneet ja kaikkeni haluan tämän lapsen eteen tehdä.

 

Kypsyminen on siis ollut hidasta ja tullut askel askeleelta. Nyt pelottaa jo valmiiksi IVF hoidot jotka sitten siintävät tulevaisuudessa, mutta uskon että tarvitsen vaan aikaa asian sulatteluun ja sitten kaikki on ok.

[kotikisu]

Epäröin...

Edited January 31, 2011 by kotikisu

[gladsaramaria]

tutkimuksiin suostun mennä mutta en hoitoihin. jos ei luomuna lasten hankkiminen onnistu, niin ei se onnistu minkään mömmöjenkään avulla. tämä päätettiin tänään miehen kanssa ja siinä sitten pysytään. jos ei ole tullakseen niin ollaan vaan ilman.

[uhra]

jos ei luomuna lasten hankkiminen onnistu, niin ei se onnistu minkään mömmöjenkään avulla.

 

Sorry, mutta tämä pisti niin pahasti silmään, että pakko murjoa tämä alas, koska tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tietenkään kaikkia eivät hoidotkaan pysty auttamaan, mutta tutkitusti hoitoon menevistä pareista 80-90 % saadaan raskaaksi jossain vaiheessa. Koeputkihedelmöityksessä onnistumisprosentti on n. 30 % alkionsiirtoa kohden, vaikka parin olisi todettu mahdottomaksi saada lapsia luomusti.

 

Tsemppiä silti valitsemallenne tielle, toivotaan, että tärppi tulee!

[gladsaramaria]

Sorry, mutta tämä pisti niin pahasti silmään, että pakko murjoa tämä alas, koska tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tietenkään kaikkia eivät hoidotkaan pysty auttamaan, mutta tutkitusti hoitoon menevistä pareista 80-90 % saadaan raskaaksi jossain vaiheessa. Koeputkihedelmöityksessä onnistumisprosentti on n. 30 % alkionsiirtoa kohden, vaikka parin olisi todettu mahdottomaksi saada lapsia luomusti.

 

Tsemppiä silti valitsemallenne tielle, toivotaan, että tärppi tulee!

 

juu, voihan se olla. en kuitenkaan varmaan itse jaksaisi hoitoja, ja mieskään tuskin niihin suostuisi. helpottaisihan se elämää kun ei lapsia ole, voi keskittyä muihin asioihin. olen pikkuhiljaa itse kypsynyt ajatukseen, ettei lapsia tule olemaan..

[Pihlawa]

Meillä ensimmäinen lääkäriaika lähenee ja kylläpä tuli hyvä mieli, kun vanhoja kommentteja täällä luki! Aika moni, joka viime tai edellisvuonna on käynyt hoidoista kirjoittamassa, on nyt raskaana tai jo äiti Ihmeen paljon auttoi myös uhran kommentti. Toivoa on!

[talviuni]

Mä olen epäröinyt melkein kaksi vuotta ja oikeastaan vasta nyt aika tuntuu kypsältä tutkimuksiin lähdölle. Hoitoihin suhtaudun niskakarvat pystyssä edelleen, mies ehkä hieman suopeammin. Toki tahdon tehdä kaikkeni, että lapsi saataisiin, mutta en oman terveyteni (ja mielenterveyteni) kustannuksella. Hoitorumbasta kun ei koskaan etukäteen tiedä kestääkö se yhden ainoan kierron, vai useita vuosia. Eikä ikinä ole takeita siitä onnistumisesta, vaikka prosentit olisi kuinka hyviä.

 

Mä en usko, että hormonihoidot pitkään jatkettuna voi tehdä kenellekään hyvää ja jatkuvat pettymykset hoidoista olisi luultavasti mun päälle vähän liikaa. Joten ehkä tämä on jonkinlaista itsensä suojelua sitten, pelkoa siitä että elämästä tulisi entistä rankempaa hoitojen myötä. Eihän sitä tiedä vaikka itse kuuluisikin niihin onnekkaisiin jotka tarvitsee vain pientä avustusta onnistuakseen, joten toisaalta käyn tässä jatkuvaa taistelua siitä, että olisinko kuitenkin henkisesti ja fyysisesti valmis ottamaan riskin.

 

Mutta katsotaan nyt, mikä tilanne on ja edetään sitten sen mukaan. Jos tutkimustulokset eivät ole ihan tyrmääviä, jatketaan luultavasti luomuyritystä vielä jonkin aikaa ja mietitään hoitoja uudemman kerran sitten vähän myöhemmin.

[Norma]

Mulla on alusta asti yritystä varjostanut sairaus, jonka tiesin aiheuttavan lapsettomuutta. Siksi lapsettomuushoidot ovatkin olleet koko ajan mielessä ja niihin siirtyminen ei tuottanut ahdistusta. Toki sen verran sitä luomuraskautta toivoi, ettei me heti vuoden yrittämisen jälkeen vielä edes hoitoihin lähdetty. Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että olisi ehkä kannattanut mennä jo aiemmin hoitoon, mutta en ollut siihen silloin vielä valmis.

[pepper79]

Oma kokemus: Mä jännitin hirveesti hoitoihin menoa silloin ekan kerran ja siirsin sitä aika kauan, kun tiesin että mussa on jotain vikaa ja aattelin et saan tuomion etten voi saada lapsia.. Mut sit kun vihdoin hoitoihin menin, ni harmitti etten ollu aikasemmin uskaltannu. Mulla on siis pco ja menkkoja ei ilman lääkkeitä tuu oikeesti ollenkaan..

[tuulipuu]

Mulle tai siis meille tutkimuksiin ja sitä kautta hoitoihin meno ei ole ollut missään vaiheessa ongelma. Tiesin jo ennalta, että niitä luultavasti tullaan tarvitsemaan koska mulla on hyvin epäsäännöllinen kierto. Tämän kuun lopulla on ensimmäinen aika kunnallisen puolen lapsettomuushoitoihin ja odotamme sitä jo innolla Meille ei ole väliä millä tavalla tai keinolla mahdollinen lapsemme saadaan. Tietenkin tuleva jännittää mutta onhan meitä tässä kaksi toinen toistemme tukena

[Hilda]

Oishan se ollut ihanaa, että oltais onnistuttu ilman hoitoja, mutta ei se vaan mennyt niin. Meillä oli sellainen tilanne, että heti yrityksen alussa selvisi mussa olevan vikaa, joten ajatus hoitoihin menosta oli mukana koko ajan. Tarve saada biologinen lapsi oli niin suuri, että en epäröinyt hoitoihin menoa oikeastaan missään vaiheessa.

 

Mä ajattelen lapsettomuushoidot niin, että ei se ole sen ihmeellisempää, kuin minkään muunkaan sairauden hoito. Kyllä mä muutenkin käyn lääkärissä, jos on jotain vaivaa. Itse hoidot ei fyysisesti ole sen rankempia kuin hammaslääkärikäynnitkään. Epämiellyttävää siis, mutta ei niin rankkaa, kuin monesti kuulee puhuttavan. Ja meille tehtiin kuitenkin icsi, eli sieltä ääripäästä. Hormonit aiheutti vähän heikotusta ja huimausta ja munasolujen keräys teki kipeää, mutta muuten ihan tosi helppo juttu.

 

Henkinen puolihan se rankempaa on ja ihmiset kokee sen kaikki tavallansa. Mä koitin hoitojen aikaan ajatella paljon sitä, että minkälaista meidän elämä tulee olemaan, jos jäädään kaksin. Tein suunnitelmia ja mietin positiivisia asioita kaksinolossa. Näin kun eka hoito ei sitten onnistunutkaan, niin vaikka se tuntui pahalta, niin maailma ei siihen kaatunut, vaan pystyin keskittymään niihin positiivisiinkin asioihin. Mä olin myös päättänyt, että yrityksiä tehdään max viisi, sitten se on siinä. Että en jää tähän hoitorumbaan pyörimään, vaan jatkan elämääni. Meillä kävi kuitenkin onnelisesti ja toisesta yrityksestä sitten tärppäsi.

 

Pakkaseen meille jäi kaksi alkiota ja vähitellen alkaa tulla ajankohtaiseksi pikkusisruksen yritys. Olen vielä kahden vaiheilla, että mitä tehdään. Käytetäänkö vain pois olemassa olevat alkiot ja sitten annetaan olla, vai aloitetaanko alusta, jos ei onnistu noilla. Onneksi semmoista ei tarvitsekaan miettiä etukäteen. Sillä ajatuksella kuitenkin edelleen, että en halua vuosikausiksi jäädä yrittämään.

 

Haluan kuitenkin rohkaista kaikkia epäröijiä! Tosiaan hirmu moni saa aika helpostikin avun ja lapsettomuushoidot ei ole niin vaikeeta ja rankkaa, kuin puhutaan. Ja varsinkin hus pois sellaiset ajatukset, että meille ei ole tarkoitettu lasta, kun ei luomuna onnistu. Käytän mä silmälasejakin, kun mulla on huono näkö, enkä ajattele, että mut on tarkoitettu näkemään huonosti. Tämmöisiä kommentteja kun tunnutaan toisinaan viljeltävän...

[mint]

Hetkeäkään ei epäröity tutkimuksia, eikä hoitoja.

Tutkimuksiin myös lähdettiin aika nopeasti, kun haluttiin poissulkea mahdolliset ongelmat (toisin kävi..).

 

Mielestäni hoidot ovat täysin luonnollinen asia, samalla tavalla kuin muutkin nykylääketieteen mahdollistamat toimenpiteet. Rankinta hoidoissa oli henkinen puoli ja epävarmuus tuloksesta, fyysinen kipu ei sen rinnalla tuntunut missään ja erilaiset oireetkin olivat hyvin lyhytaikaisia. Toinen vaihtoehto, eli toivoton luomuna yrittämisen jatkaminen tuntui henkisesti vielä huomattavasti rankemmalta kuin hoitoihin meno.

 

Myös hoidoissa haluttiin edetä nopeasti ja asiantuntevan lääkärin suosittelemalla tavalla.

Esimerkiksi inseminaatio oli meille toimenpiteenä todella kevyt, eikä IVF:ään siirtymistäkään epäröity lainkaan kun todettiin ettei inssi voi toimia.

 

Minulta myös rohkaisua epäröiville, suuri osa kuitenkin voi saada hoidoista apua!

[sucré]

En halua todellakaan ketään pelotella hoidoista, enkä viivyttää tutkimuksiin tai hoitoihin menoa. Mutta pisti niin pahasti silmään nuo kaksi edellistä kirjoitusta siitä että hoidot ovat fyysisesti helppoja, että on pakko oikaista. Niin ei valitettavasti ole kaikkien kohdalla.

 

Kokemuksia on tietysti niin monia kun on kokijoitakin. Mutta kun itselle on tehty yhdeksän lapsettomuushoitoa, niin koen olevani eri asemassa kun muutamalla hoidolla selvinneet. Saan hormoneista paljon sivuvaikutuksia: turvotusta, kipua, itkuisuutta, kiukkua, huimausta, päänsärkyä, huonovointisuutta, iho-oireita. Punktiot ovat vaihdelleet epämielyttävän papakokeen ja kamalimman kipukokemuksen välillä. Olen saanut lievän hyperstimulaation, josta toipuminen vei kaksi viikkoa. Inseminaatiosta tai alkionsiirrosta olen kaksi päivää kipeä, kohdun supistellessa. Olen syönyt hormonien vuoksi särkylääkettä neljän viikon ajan päänsärkyyn, nitroa supistelua estämään, kortisonia yleiseen hyvään jne. Viime vuoden aikana olin kahden kuukauden työpanoksen verran poissa töistä lapsettomuushoitojen takia. Suurimman osan fyysisten kipujen vuoksi. Henkinen puoli on joka tapauksessa rankempi, mutta hoitojen fyysinen puoli voi olla myös täyttä tuskaa. Tällä hetkellä alkiomme odottavat pakkasessa, koska en jaksa sitä lääkkeiden aiheuttamaa kipua ja pahaa oloa.

 

Kaikesta huolimatta suosittelen kaikille harkitseville lapsettomuushoitoja , oma kokemukseni vaan on ollut että hoidot ovat fyysisesti ja henkisesti erittäin rankkoja.

Edited September 17, 2010 by sucré

[mianro]

Tutkimuksiin meneminen ei ollut vaikeaa, mutta kun lääkärin mielipide oli, että keinohedelmöitys olisi meille ainoa potentiaalinen vaihtoehto, iski kauhu. Taustalla oli tuo aloitusviestissä esiin tullut tunne siitä, että lapsen pitäisi tulla luonnollisesti, syntyä läheisyydestä ja rakkaudesta ja toisaalta pelko siitä, miten psyyke kestäisi hoitoja. Ilman hoitojakin jokakuinen pettymys raastaa sydäntä ja mieltä, mutta kuinka paljon pahemmin pettymys riipisikään, kun takana olis raskaita, kehoa, mieltä ja -pakko sitäkin on ajatella- taloutta rasittavia hoitoja... Lisäksi omat kemiani eivät kohdanneet tutkimukset tehneen lääkärin kanssa (liekkö syynä hänen roolinsa viestintuojana vai jokin muu) mikä osaltaan aiheutti vastareaktion hoitoja kohtaan. Sillä hetkellä päätettiin jättää asia vielä hautumaan ja samalla rahaa säästymään ja ratkaisun tekeminen on pitkittynyt ja pitkittynyt... Ajatus ei vaan tunnu meille sopivalta, niin pahalta kuin nykyinenkin tilanne tuntuu. Toisaalta tunnen syyllisyyttä ja tuskaa siitäkin: Enkö halua lasta tarpeeksi, kun en ole valmis raskaisiin ja kalliisiin hoitoihin?

[Guest GoblinQueen]

Mulla on ollut samoja pohdintoja hoidoista ja syyllisyyden tunteista.

 

Clomireseptikin odotti kaapissa monta kuukautta, koska mun mielestä sekin oli silloin liian iso askel pois päin siitä, että lapsi tulee silloin kun on sen aika, luonnollisena tapahtumana. Mulle oli tosi kova paikka myöntää itselleni, että apukeinoja on käytettävä jos perheenlisäystä halutaan saada.

 

Nyt on menossa 4. clomikierto (ekassa ei vastetta, tokassa ovulaatio, kolmannessa ei vastetta) ja ajatus muista hoidoista tuntuu taas hyvin vieraalta.

[Caddycat]

Itse kävin gynellä 6kk yrittämisen jälkeen. Silloin saatiin miehelle lähete analyysiin. siinä välissä oli 1 kk. Nyt sitten näyttää siltä, että jotain apuja tarvitaan vauvan saamiseksi. Ensi viikolla tiedetään enemmän, että mitä apuja. Kyllä mä olen valmis kaikkiin hoitoihin ym, on se lapsen kaipuu sen verran suuri. Yks päivä oli kyllä kauhee kiukku päällä, ku tajuntaan isku, että mulle ne hoidot tulee, miehen tarvii laittaa tavara vaan purkkiin, eikä mussa alunperin mitään vikaa ollut. Mutta nyt siihenkin on henkisesti valmistauduttu ja asia hyväksytty.

[mirabel]

Mulla on todettu täydellisesti kaksiosainen kohtu ja sen vaikutusta raskautumiseen ei osata/uskalleta varmalla sanoa, "sen näkee sitten kun yrittää". No vajaa vuosi on yritystä nyt takana ja tammikuussa mennään ovis-testiin ja simppatestiin. Jo nuo testit pelkästään ahdistaa ja pelottaa. Nuiden testien jälkeen katsotaan sitten jatkoa ja pelko on niin jäjretön että löytyy vielä jotain lisää. En vaan voisi hyväksyä tilannetta että meille ei tule lapsia. pelottaa

[mianro]

Mun piti tänne tulla uudestaa kirjottamaan, kun mieli on parissa kuukaudessa muuttunut niin kovasti. Aiemmin tosiaan klinikan tulokset olivat lamaava isku vasten kasvoja ja aika vaan kului. Keskenmenon jälkeen on kuitenkin alkanu tuntua, että asia on nostettava uudelleen pöydälle. Enää ei kestä vaan odottaa ja toivoa (todellisuudessa toivottomana). Lisäksi tuo luomuna alkanu raskaus anto toivoa siitä, että ehkä hoidot vois kuitenkin alottaa (ensimmäisen lääkärin tiukasta mielipiteestä huolimatta) jollain ICSI:tä kevyemmällä, jolloin kynnys laskee jo huomattavasti. Ja näistä mietteistä se sitten lähti

[Helmeri]

Mä olen täysin samoilla linjoilla kuin mint tuossa aikaisemmin kirjoitti. Hetkeäkään ei epäröity, vaikka meille sanottiin heti miehen näytteen tutkimisen jälkeen, että IVF/ICSI on ainoa hoitokeino.

 

Julkisella puolella valitettavasti piti odotella 6 kk jonossa ennen kuin päästiin aloittamaan koko hoitoa (ja klinikan labran kesälomien ja mun kierron ajoittumisen takia puoli vuotta venähti melkein 9 kuukaudeksi). Itse lääkitys ei tuntunut mulla missään (Synarela sumut, Puregon, Pregnyl ja Lugesteron siirron jälkeen). Punktio sen sijaan oli todella kivulias kokemus, mutta onneksi olin sen aikaan kesälomalla töistä ja sain rauhassa toipua. Mutta näin jälkeenpäin, jos tarvitsisi, niin lähtisin hoitoihin uudelleen vaikka heti. Onneksi ei tarvitse, sillä olimme erittäin onnekkaita ja ensimmäinen alkionsiirto tuotti toivotun tuloksen ja raskaus on edennyt jo puoliväliin. Lisäksi pakkaseen jäi vielä 7 alkiota, joten ihan heti ei punktioon tarvitsekaan olla menossa.

 

Vaikka meillä kaikki sujuikin (yllättävänkin) helposti, ymmärrän että kaikilla valitettavasti tilanne ei ole sama. Itse uskaltaisin silti suositella hoitoihin lähtemistä kaikille sitä tarvitseville.

 

Tsemppiä kaikille asian kanssa taisteleville!

[Guest miralda]

Itselläni ei ole mitään ideologista syytä tai tunnesidonnaista halua saada lapsi nimenomaan luonnonmukaisella tavalla, mutta jokin iso henkinen kynnys jo tutkimuksiin menemiseen on. En oikein itsekään osaa tarkalleen konkretisoida miksi näin on, miksi prosessin käynnistäminen on äärimmäisen vaikeaa. Tiedän myös tuttavapiirissäni toisen pariskunnan, joka ei vain ole saaneet aikaiseksi mennä tutkimuksiin vuosien lapsettomuuden jälkeen. Eikä kysymys tietenkään ole siitä etteikö saisi itseään niskasta kiinni ja varattua aikaa, vaan jokin estää toimimasta. Olen alkanut ajatella että pelko estää, pelko kohdata asia ja pelko myöntää että haluaa lapsen niin paljon.

 

Oma suojautumismekanismi on ollut olla ajattelematta asiaa, ja sen takia myös ajatus, että pitäisi puhua lapsettomuudesta ulkopuoliselle tuntuu turhan raskaalta. Mitä enemmän kuvittelen mielessäni tutkimuksia ja mahdollisia hoitoja, sitä enemmän prosessiin lähteminen tuntuu vaikealta. Yksinkertaisesti tuntuu ettei ole voimia.

 

Olen ottanut henkiseksi takarajaksi ensi syksyn - jos siihen mennessä ei ole mitään tapahtunut, varaan ajan tutkimuksiin. Mies on suostunut, ei ole erityisen aktiivinen tai kannustava mutta suostunut. Henkisen takarajan ottaminen on hieman keventänyt taakkaa. Tuntuu ettei kaikki ole vain muodotonta mössöä jolla ei ole alkua eikä loppua, miltä aika usein tuntuu kun ei ole tietoa kuinka kauan joutuu odottamaan vai tuleeko tälle odotukselle loppua ikinä. Ajattelen että jos en nyt pysty tutkimuksiin niin minulla on kuitenkin puoli vuotta aikaa sopeutua ajatukseen. Ehkä syksyllä olen jo valmis.

[miralda]

Pois tekstit

Edited June 20, 2011 by miralda