Keijis

Keskustelua kasvatuksesta

114 posts in this topic

Haluaisin herätellä keskustelua kasvatuksesta, rajoista ja rakkaudesta. Minkälaisia kasvattajia olette? Mitä pidätte tärkeänä kasvatuksessa?

 

Nämä ajatukset heräsivät viimeistään tänään HopLop-reissulla, kun toinen taapero "raateli" meidän pojan naamaa ronskin ottein. tässä tapauksessa vanhemmat eivät olleet edes lähellä, jotta voisi kieltää omaa lastaan.Välinpitämättömyyttä tms.? Itse en jättäisi lastani vahtimatta missään olosuhteissa.

 

Lisäksi nyt viime aikoina on tullut vastaan erinäisiä tapauksia, joissa olen ihmetellyt vanhemman tapoja toimia tai oikeastaan tekemättä jättämisiä.

 

Onko muilla samankaltaisia ajatuksia vain olenko vain "natsi" kasvattaja? Omat kasvatusmotot on selkeät rajat lapselle, pidä niistä rajoista kiinni, kiitä, kehu tai kiellä lasta tarpeen mukaan.

 

Olisi siis kiva kuulla muiden ajatuksia ihan yleensä aiheesta kasvatus. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täytyy myöntää, että itse olen tuollaisen kohta 3-vuotiaan melko vilkkaan pojan äiti ja välillä jossain leikkipuistoissa tms. tunnen olevani toisten äitien katseiden alla. Pojallani on välillä tapana viedä leluja muilta, karjua, puhua "ilkeästi" toisille lapsille jne. En todellakaan katsele huonosti käyttäytymistä vierestä vaan aina komennan poikaani jos siihen on tarvetta mutta silti tunnen välillä saavani paheksuvia katseita näiltä rauhallisten lasten äideiltä. Saattaa tuntua siltä, että muut ajattelevat, että onkohan tuolla lapsella kuria kotona ollenkaan jne. Itseäni muuten henk.koht ärsyttää se jos poikani tekee jotain josta pitäisi sanoa ja joku muu vanhempi komentaa häntä vaikka itsekin olen paikalla enkä ole vielä ehtinyt sanoa mitään. Ymmärrän jos toisten lapsia komennetaan tarpeen tullen jos oma vanhempi ei ole näkemässä tilannetta ja on tavallaan pakko.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Itseäni muuten henk.koht ärsyttää se jos poikani tekee jotain josta pitäisi sanoa ja joku muu vanhempi komentaa häntä vaikka itsekin olen paikalla enkä ole vielä ehtinyt sanoa mitään. Ymmärrän jos toisten lapsia komennetaan tarpeen tullen jos oma vanhempi ei ole näkemässä tilannetta ja on tavallaan pakko.

Toisaalta, jos joku muksu esim. kohtelisi omaani kovakouraisesti, kiusaisi tms., niin puuttuisin asiaan ihan tasan ja just välittömästi, enkä jäis odottelemaan, että sen toisen sankarin vanhempi reagoi asiaan, jos reagoi. Jos haluaa ehtiä komentamaan omaa lastaan ensimmäisenä, niin sitten kannattaa seurata sen touhuja aika tarkkaan. Jos taas ei ehdi seurata riittävän tarkkaan, ei parane loukkaantua, jos joku muu komentaa (suojelee siis omaansa / muita lapsia).

 

Oma skidi on toki vasta alle vuoden, mutta mä oon varmasti tulevaisuudessakin aika tiukka kasvattaja. Ei on ei, eikä siitä keskustella, ja joku auktoriteetti pitää säilyttää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itseäni muuten henk.koht ärsyttää se jos poikani tekee jotain josta pitäisi sanoa ja joku muu vanhempi komentaa häntä vaikka itsekin olen paikalla enkä ole vielä ehtinyt sanoa mitään. Ymmärrän jos toisten lapsia komennetaan tarpeen tullen jos oma vanhempi ei ole näkemässä tilannetta ja on tavallaan pakko.

Tässä voi toisaalta olla kyse ihan siitäkin ettei muut vanhemmat tiedä/tajua sinun olevan ko. pojan äiti ja komentavat siksi. Ainakin itselläni on niin, että jos näen jonkun lapsen tekevän jotain joka oikeasti saattaa sattua toista (heittävän hiekkaa toisen päälle, potkivan toista) niin komennan kyllä lasta ensin ja vasta sitten alan katselle ympärilleni että kukakohan on tämän lapsen vanhempi/hoitaja. Mä en ihan ymmärrä miksei sitä toista lasta saisi komentaa jos lapsi tekee jotain oikeasti kiellettyä eikä häntä olla heti ojentamassa.

 

Mä olen myös huomannut olevani aika tiukkis mitä sääntöjen noudattamisiin ja hyvään käytökseen tulee ja ihmettelen kyllä joidenkin vanhempien lepsuutta. Mua ei niinkään haittaa se jos lapset tekevät jotain toisilleen; lapset nyt kuitenkin on lapsia, heillä on erilaisia kausia jolloin kokeillaan kaikkea kiellettyä ja haetaan rajoja ja harvoin ne kontaktit nyt niin rajuja on, että toista mitenkään pahasti sattuu. Mutta se mua ärsyttää jos vanhemmat ei noteeraa mitenkään lastensa huonoa käytöstä tai eivät edes ole paikalla vahtimassa. Toki ymmärrän ettei jollain kolmen lapsen vanhemmalla ihan joka hetki riitä silmät seuraamaan kaikkia (ja tässä on mun mielestä just sellainen tilanne jolloin muiden vanhempien on ihan täysin sallittua ja suotavaakin komentaa vierastakin lasta), mutta kun välillä näkee vanhempien vaan näpräävän puhelintaan tai juoruilevan samalla kun lapsi terrorisoi muita. :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen pohtinut samoja asioita viime aikoina, mutta siksi että oma lapseni on alkanut käyttäytyä todella inhottavasti. Ennen mietin enemmän, miksi joku toinen vanhempi antaa lapsensa tehdä asioita, joista itse sanoisin tiukkaan sävyyn. Muuta ääritapauskin on tullut nähtyä ja sitä kauhisteltua, mutta nyt alkaa tuntua että minä olen sen kauhukakaran äiti.

 

Minusta meillä on kotona ja ulkona selvät sävelet: leikitään nätisti, ja riehua ja juosta saa kunhan se ei satutua muita tai aiheuta muille tai itselle vaaraa, ja muutenkaan ketään ei saa satuttaa. Jos sattuu vahinko niin pyydetään anteeksi. Toisten kädestä ei oteta mitään, eikä hiekkaa heitetä ja päälle lasketa liukumäestä jne. Pitää kysyä lupa saako toisen lelulla leikkiä, tai siis minä kysyn kun poika ei oikein saa suutaan välillä auki.

 

Poika kai nyt sitten kokeilee rajojaan oikein urakalla. Täällä kotona ja tuolla ulkona, vaikka onkin todella ujo vielä. Eilen puhuttiin miehen kanssa, että todellakin meidän poikaamme saa ja pitää komentaa jos minä en kerkeä paikalle jostain syystä, tai en heti huomaa mitä tapahtui. Mutta tosiaan tuntuu että saan niitä katseita äideiltä, joiden lapset ovat rauhallisia leikeissään ja liikkeissään. Ihan kuin se olisi kasvatuksen seurausta, että lapseni menee kuin päätön kana välillä. Uskokaa pois, en antaisi mennä jos vain aina voisin asialle jotain. Yritän kyllä, ihan joka ikinen kerta.

 

En kohta mene lapsen kanssa minnekään, missä on muita :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on kohta nelivuotias tyttö, ja sellainen rauhallinen tapaus. Itse olen enemmän tiukka kuin höveli kasvattaja, ja esim miehen ja appiksien mielestä liian nipo välillä. Mutta olen sitä mieltä, että nyt kasvatukseen, käytöstapoihin ym panostaminen varmasti maksaa vaivan muutaman vuoden päästä. Ainakin toivon niin. :girl_wink:

 

Mua vähän harmittaa taas se, kun välillä tuntuu että mun/meidän työtä vähätellään sen varjolla, että meillä on ns. helppo lapsi. Joo, se on aina ollut harkitsevainen ja puhunut aikaisin jne, kommunikointi on ollut helppoa, mutta lapsi se on siinä kuin muutkin. Ei sillä mitään sisäsyntyisiä käytöstapoja ja sosiaalisia taitoja ole ollut kuitenkaan. Ja edelleen, tyttäremme on ainoa lapsi joten asioiden jakaminen, toisten huomioon ottaminen jne ei ole tullut ihan vaivatta. Uhmakohtauksia ja tahtoikääkin on meilläkin esiintynyt kyllä ihan normaalisti.

 

Välillä on ollut kurjaa olla se "natsivanhempi", joka koko ajan joutuu kieltämään, muistuttamaan ja tuottamaan pettymyksiä kun isovanhemmat ja muut antaisi kaiken periksi ja kuun taivaalta. Mutta vastineeksi olen huomannut sen, että tyttö käyttäytyy jo nyt aivan eri tavalla isovanhemmilleen kuin meille vanhemmille; huutaa, kiukuttelee jos ei saa mitä haluaa, komentelee. Meillekin toki välillä, mutta ihan eri määrin. Yleensä on hyväntuulinen, aurinkoinen ja pyytää eikä komentele. Niin, ja en mäkään nyt ihan koko aikaa ole kamala äiti ;) vaan toki kehun ja hellittelen myös ihan joka päivä.

 

Viimeksi viime viikolla olin niin ylpeä lapsestani, kun kyläpaikassa pyysi oma-aloitteisesti kahvipöydästä noustessaan "Saisinko paperia, kiitos?". :tender: Jotain ollaan varmasti tehty oikeinkin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta oli aika vaikea käsittää, että vanhemmat antoivat veljenpojan kääntää nurin koko asunnon (vaatekaapeista alkaen) kun olivat kyläilemässä (katsomassa ensimmäistä vauvaamme). Ei tartte tulla toiste. Minusta toisten vaatekaapin sisällön repiminen ja siihen puuttumatta jättäminen menee jo överiksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mukavaa, kun kasvatuskeskustelu on käynnistynyt! Ja mukavaa etten ole ihan ainoa tiukkis.

 

On muuten ollut aika yllättävää, että se kasvatustyö ihan oikeasti alkaa jo tosi pienenä. Mekin uskotaan Alyan tavoin, että ne rajat on vedettävä jo varhain ja toivottavasti se kantaa hedelmää myöhemmin sitten.

 

Samaan lopputulokseen voi tietenkin olla monia eri tyylejä kasvattaa ja se on tietenkin ihan ok. Mua ainakin huolettaa semmonen välinpitämättömyys ja aivan rajattomuus. Rajoja ja sääntöjä ja niiden noudattamista on aika vaikea sitten paljon myöhemmin opetella koulussa ja muissa harrasteryhmissä.

 

Niin ja pitää vielä mainita, että omakin lapsi on aika vilkas tapaus ja senkin kautta tätä asiaa on tullut pohdittua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä olenko harhainen, mutta jotenkin persiötuntuma olis, että tuota "vilkkautta" käytetään usein myös tekosyynä laiskalle kasvatukselle ja lapsen huonoille käytöstavoille (sama asia, tavallaan). Siihen on helppo vedota, että "tää mun lapsi on niin vilkas, mun on kuule PAAAALJON vaikeempaa saada tätä aisoihin kuin muiden". Näitä erityisen vilkkaita, temperamenttisia, voimakastahtoisia ja ehtiväisiä lapsia tuntuu olevan jotakuinkin kaikilla nykyään. Sit kuulee niitä todistuskierroksia myös, että joo neuvolan tätikin sanoi, että tää on vilkas, ja siis päiväkodissakin on kiinnitetty huomiota tähän temperamenttiin jne jne. Eikä siinä mitään, jos näin on - ihmetyttää vaan, miten näitä erityisen haastavia lapsia on enemmän kuin niitä tavallisia, ja eikö ne haastavat sitten muutu jo tavallisiksi... :girl_crazy:

 

Siksi onkin erittäin kiva, että tässä ketjussa ne, joilla on luonnostaan kiltti lapsi, sanovat sen ääneen, ja samoin vilkkaiden lasten äidit kertovat olevansa tiukkoja kasvattajia (ja jopa onnistuvansa siinä).

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä olenko harhainen, mutta jotenkin persiötuntuma olis, että tuota "vilkkautta" käytetään usein myös tekosyynä laiskalle kasvatukselle ja lapsen huonoille käytöstavoille (sama asia, tavallaan). Siihen on helppo vedota, että "tää mun lapsi on niin vilkas, mun on kuule PAAAALJON vaikeempaa saada tätä aisoihin kuin muiden". Näitä erityisen vilkkaita, temperamenttisia, voimakastahtoisia ja ehtiväisiä lapsia tuntuu olevan jotakuinkin kaikilla nykyään. Sit kuulee niitä todistuskierroksia myös, että joo neuvolan tätikin sanoi, että tää on vilkas, ja siis päiväkodissakin on kiinnitetty huomiota tähän temperamenttiin jne jne. Eikä siinä mitään, jos näin on - ihmetyttää vaan, miten näitä erityisen haastavia lapsia on enemmän kuin niitä tavallisia, ja eikö ne haastavat sitten muutu jo tavallisiksi... :girl_crazy:

 

Sama käyny joskus mielessä. :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei minua haittaa jos poikaani komennetaan hänen tehdessä jotain sellaista josta oikeesti voisi olla vaaraa (esim. huitoo isolla kepillä hiekkalaatikolla, josta häntä on vieras komentanutkin), se on siis ihan okei. Mutta välillä tuntuu, että sanotaan aika mitättömistäkin jutuista. Okei, tämä on nyt ehkä lapsellinen esimerkki eikä ole komentamista mutta kerhossa poikani pyysi mehua ja saatuaan sitä joi siitä heti kovalla kiireellä ja toinen äiti vieressä alkoi sanomaan paheksuvaan sävyyn, että mitäs kuuluu sanoa kun saa mehua. Poika kyllä lähes aina kiittää, välillä heti tai sitten vasta vähän juotuaan. Jotenkin se vaan särähti kun en itse osaisi niin sanoa kenenkään toisen lapselle. Mutta siis kyllä minuakin ärsyttää vanhemmat jotka eivät tee huonosti käyttäytymiselle mitään. Lähipuistoissamme käy yksi ulkomaalainen n.2-v tyttö joka terrorisoi muista lapsia aina. Kaverini muksu (1-v) oli menossa keinumaan ja tämä tyttö juoksi poikaa estämään ja tönäisi tämän kovaa asfalttiin jolloin poika löi päänsä. Tytön vanhemmat sanoivat tähän vain, että tämä meidän tyttö nyt vain on tämmöinen. Muutenkin tuntuu, että tämä tyttö kävisi kaikkien lasten kimppuun jos ei hänen muutamaan vuotta vanhempi isoveljensä kävelisi koko ajan hänen perässään.. :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ehkä voi julistautua kaikkien muiden keskusteluun osallistuvien tavoin tosi tiukaksi kasvattajaksi. On meillä toki sääntöjä, ja jos joku sääntö on niin siitä pidetään kii. Mutta jotta mä pystyisin pitämään kii niistä säännöistä joita meillä on, mun on pakko oman jaksamisen takia(kin) sallia monia ei-niin-miellyttäviä juttuja.

 

Meillä poika saa esim. tyhjentää vanhempien vaatekaapit, kirjahyllyt ja keittiön laatikostot, leikkiä olohuoneen lasipöydällä (mistä kuuluu ajoittain aika kurja ääni, tahallinen paukuttaminen on kyllä kielletty), hakata (sähkö)pattereita (ei tosin millään tavaroilla vaan käsin) kun siitä ei kuulu kovin kurja ääni, sammutella valoja valokatkaisijoista, jne. Poika on vielä aika nuori (1 v 4 kk) ja huono leikkimään yksinään, että olemme sallineet vähän kyseenalaisiakin leikkejä: ne eivät ole vaarallisia pojalle, eivät aiheuta haittaa muille kuin meille ja todennäköisesti poika lopettaa ne itsekin jossain vaiheessa. :girl_sigh:

 

Kyläillessä sitten pidetään säännöt kyläpaikan mukaan. Mummilassa saa hakata peililiukuovia (käsin), kummitädin luona ei. Mummilassa nyt saa tehdä ihan mitä vaan. :rolleyes:

 

Sanottakoot nyt vielä noista yllä antamistani esimerkeistä, että kiellettyjä asioita puolestaan ovat tv-tasoon koskeminen (pelkään että poika voi satuttaa itsensä: sähköä, tv voi kaatua tms.), lapsiportin renklaaminen (kamala ääni), vesivaraajan paukuttaminen (kamala ääni), ruokapöydän paukuttaminen (ruokapöydässä ei leikitä), kaikki kiipeily ilman erillistä lupaa (vaarallista), tavaroilla paukuttaminen (esim. lelulla lattiaan/pöytään/seinään), tavaroiden heittäminen, jne.

 

Puistossa mun on välillä vähän hankalaa kieltää esim. muiden lelujen ottamista. Ei tuo poika oikeasti vielä tajua että ne on jonkun toisen. Kiellän vain siksi, että epäilen muiden vanhempien (ja isompien lapsien) odottavan sitä multa. :ph34r: Viimeksi eilen tein puistossa yhdelle 2-vuotiaalle pojalle hiekkakakkuja, jotka Voitto tuli aina hajottamaan. En tiedä olisiko pitänyt kieltää (miten kiellät hiekkakakkujen hajottamisen, sehän on se koko pointti niissä kakuissa tollaselle vuoden vanhalle), kyllä varmaan koska ne oli sen 2-vuotiaan pojan kakkuja. En kieltänyt vaan juttelin sille 2-vuotiaalle siihen tyyliin että eikö ole kiva leikki on me tehdään kakkuja ja Voitto hajottaa/"siivoaa" ne. :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä kasvattajana käytän paljon aikaa ja vaivaa siihen, että yritä pysyä perillä lapsen yleisistä kehitysvaiheista ja yritän pohtia syitä ja motiiveja lapsen käytökseen. Se, että yritän ymmärtää syitä lapsen käytökseen, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että huonosti käyttäytyvä lapsi saisi vain päähän taputtelua, koska "meidän Kerttulilla on nyt niin vaikeaa".

 

Esimerkiksi perheen esikoinen saattaa hyvinkin rajuilla tavoilla hakea vauvan kanssa touhuavan äidin huomiota.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta oli aika vaikea käsittää, että vanhemmat antoivat veljenpojan kääntää nurin koko asunnon (vaatekaapeista alkaen) kun olivat kyläilemässä (katsomassa ensimmäistä vauvaamme). Ei tartte tulla toiste. Minusta toisten vaatekaapin sisällön repiminen ja siihen puuttumatta jättäminen menee jo överiksi.

 

 

Olisko voinut olla, että tuo lapsi oli mustasukkainen, kun vanhempien huomio oli teidän vauvassa ja siksi laittoi ranttaliksi? Ehkä vanhemmat kokivat kyläpaikan niin tutuksi, että eivät kieltäneet? Itse olisin kyllä tuossa tilanteessa jo puuttunut itsekin lapsen käytökseen ja yrittänyt ohjata mielenkiinnon johonkin sallitumpaan, yleensä silloin vanhemmatkin älyävät alkaa rajoittamaan tekemisiä. Teillähän on pian oiva mahdollisuus kostoiskuun, kun päästätte oman taaperonne valloilleen heidän kodissaan ;D kyllä siinä saa kukkaruukut ja pöytäliinat kyytiä, kun about yksivuotiaan päästää vapaaksi.

 

Mä en ehkä voi julistautua kaikkien muiden keskusteluun osallistuvien tavoin tosi tiukaksi kasvattajaksi. On meillä toki sääntöjä, ja jos joku sääntö on niin siitä pidetään kii. Mutta jotta mä pystyisin pitämään kii niistä säännöistä joita meillä on, mun on pakko oman jaksamisen takia(kin) sallia monia ei-niin-miellyttäviä juttuja.

 

Mun lempparikasvatussanonta on "pick your battles". Järkihän siinä lähtisi, jos aivan kaikesta alkaisi tehdä numeron, eikä mitään muuta ehdittäis tekemään kuin kieltämään ja istuttamaan lasta jäähyllä, koska kieltojen noudattamisestahan täytyy pitää kiinni, muuten menee teho. Varsinkin kotona siis tietyt jutut on sallittuja. Oman lapsen kohdalla olen huomannut, että säännöt on alkaneet mennä ihan eri tavalla perille, kun puhekin on kehittynyt. Jotenkin se puhe ja puheen ymmärrys on menneet yhtä matkaa. Ja tosiaan ne yksivuotiaan hommat, eli valojen räpsytys, kaappien tyhjennys ynnä muu ovat aika lailla loppuneet.

 

Kyläpaikoissa sitten mennään vähän paikan mukaan, mummoloissa saa tehdä monenlaista ja taaperoperheissä heidän sääntöjen mukaan. Perheissä, joissa ei ole lapsia tai lapset on jo vanhempia tai ihan vauvoja vasta, kielletään about kaikki (ellei talonväki anna lupaa). Nuo jälkimmäiset on joskus hankalia kyläpaikkoja taaperoisten kanssa, kun vaaranpaikkoja on paljon, ei ole leluja ja kaikenlaista särkyvää on lapsen ulottuvilla. Yksivuotiaan kanssa ei ehdi itse muuta tehdä kuin juosta perässä kieltämässä, eikä siitäkään ole mitään varsinaista apua, kun ei ne vielä tajua girl_sigh.gif

 

Leikkipuistossa yleensä kysyn saako muiden leluilla leikkiä (omathan ei siis kiinnosta pätkän vertaa, jos on muita tarjolla). Aina on saanut ja ei tietenkään oteta just niitä, jotka toisella on leikin alla.

 

Hyviä käytöstapoja on opetettu suoraan, kuten anteeksipyytäminen halaamalla sekä oman esimerkin kautta, kuten kiittäminen ja tervehtiminen. Taapero jo kiittääkin (vähän ihmetilanteissa tosin välillä :D ) ja sanoo päivää ääneen ja tarvittaessa ihan käsipäivääkin=)

 

Tää kasvatushomma on kyllä osoittautunut melko haasteelliseksi lapsen myötä, kaikki ne kuvitelmat ajalta ennen lapsia on kyllä joutaneet romukoppaan. Oikeestaan mun mielestä kasvatuksellia asioita kannattaisi kommentoida vasta, kun itse on kasvatellut sen ikäisen lapsen grin.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mietittiin muuten eilen miehen kanssa, että se tuntuu ainakin jollain tasolla menevän näin: kiltti ja rauhallinen lapsi on sitä vanhempiensa ansioista, ja villi ja menevä lapsi on sitä vanhempiensa takia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo meillä myös sallitaan vähän kaikenlaista, koska en todellakaan rupea päiviäni käyttämään perässä kulkemiseen ja kyttäämiseen. Joskus olen myös sortunut siihen, että olen kieltänyt, mutten sitten kuitenkaan pitänyt siitä kiinni, ja sitä suuremmalla syyllä nyt uhmaiän alettua mietin tarkkaan, kiellänkö vai en. Mutta jos en ole näkemässä, kun tekee jotain kiellettyä, niin ei sille sitten oikein voi mitään (siis tällä tarkoitin kai sitä, että vaikka jotain kieltäisinkin, niin en siltikään koko ajan kyttää).

 

Enkä minä kyllä puistoissakaan välttämättä sen perässä kulje (ainakaan jos on aidattu). Jos joku näkee sen esim. ottavan toiselta kädestä, niin saa tietysti kieltää. Jos ei näe niin ei se mielestäni niin vaarallista ole, etteivätkö lapset voisi sen keskenään selvittää. Eikä läheskään aina kysellä hiekkalaatikolla, saako toisen leluilla leikkiä, koska mm. ei niistä leluista aina tiedä kenen ne on vai onko yhteisiä ja muutenkin minusta jos yhteiselle hiekkalaatikolle lelunsa vie, niin niillä saa myös leikkiä. Toisten kasseista tai rattaista ei voi tietenkään kysymättä ottaa (paitsi tuttujen, joilta lupa on saatu jo aiemmin).

Edited by Chimelli

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Ja mä taas ajattelen, että villien ja huonostikäyttäytyvien lasten vanhemmat mielellään piiloutuu sen fraasin alle, että nämä on luonnostaan tämmöisiä eikä sille voi mitään. Samoin rauhallisista ja hyvinkäyttäytyvistä lapsista ajatellaan, että se on synnynnäinen ominaisuus eikä ainakaan vanhempien aikaansaannosta.

 

Toki lapsilla on temperamenttieroja, mutta saman olen huomannut, josta tiimali tuossa aiemmin kirjoitti.

 

Minähän olen ammatiltani kasvattaja, mutta ei se välttämättä näy tavassani olla vanhempi sen enempää kuin silläkään vanhemmalla, joka tekee työkseen jotain muuta. Ehkä mulla on laajempi katsantokanta ja enemmän tietoa, mutta välillä olen kyllä ihan kädetön omien mukuloiden kanssa. Ei se suoraan mene niin, että "suutarin lapsella ei ole kenkiä", mutta pelkkä koulutustausta ei kyllä takaa, että handlaisin omien lasteni kanssa kaikki tilanteet tuosta noin vain. Omien muksujen kanssa kun jo pelkät tunnetekijät vaikuttaa paljon kaikkeen.

 

Joka tapauksessa koen kuitenkin olevani melko tiukka kasvattaja. En autoritäärinen, mutta melko vahva auktoriteetti kyllä. Tietenkin asioita tarkastellaan tilanne- ja tapauskohtaisesti, mutta perussäännöistä pyritään pitämään kiinni. Tärkeimpänä asiana kasvatuksessa pidän lapsen henkisen hyvinvoinnin huomioimista, että lapsesta kasvaisi ehjä ja riittävän vahva. Toisena tulee sitten hyvät käytöstavat sekä muutenkin mallikelpoinen olemus.

 

Usein kyllä omista tavoitteistaan kasvattajana tulee lipsuttua, koska aina ei vaan jaksa vetää yhtä tiukkaa linjaa. :girl_sigh: En kuitenkaan usko, että näistä tilanteista syntyy sen kummempia ristiriitoja, koska pääsääntöisesti linja pitää ja siihen tulevat poikkeukset ovat suorastaan luonnollisia. Olen siis suht tiukka muihin vanhempiin verrattuna, mutta tiukempikin voisin olla.

Edited by Nadda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse en ole törmännyt selitteleviin vanhempiin, tosin tunnen pari lasta, jotka ovat oikeasti ikätovereitaan vilkkaampia ja näin ollen hiukan "hankalempia". Vissiin ei ole muiden äitien tai isien asia analysoida, että onkohan tuo Irmapetterin äiti nyt oikeassa vai ei, kun väittää lastaan vilkkaaksi ja haastavan temperamentin omaavaksi. Mikä siinä teitä niin risoo? Vai haluatteko vain tuoda ilmi omaa hyvyyttänne kasvattajana esille? Tää on taas tätä, sen sijaan että koettaisiin empatiaa ja myötätuntoa vanhempaa kohtaan, aletaan arvostella ja ehkä samalla myös tunnetaan omaitse hiukan paremmaksi :girl_in_love: Mä jotenkin koen, että jos perhe on päihteetön, väkivallaton ja kommonikointi on suht okei, niin perheellä menee aika hyvin ja vanhemmat suhteellisen lähellä hyvää kasvatustapaa..Täydellinen ei ole kukaan ja jos lähipiirissään huomaa äidin kamppailevan uhmaikäisen kanssa, niin ehkä lähestymistapaa kannattaa miettiä.

 

Lisään vielä, että juuri näiden asenteiden takia on varmasti erityislapsen vanhempana yhtä helvettiä (esim..ad/hd, asperger).

Edited by Svenja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täytyipäs tulla ihan satunnaisena lukijana mielenkiintoiseen aiheeseen kommentoimaan.

 

Ensinnäkin minusta kotiäidin elämä on tullut ihan älyttömän paljon mielenkiintoisemmaksi nyt, kun siihen on tullut mukaan kasvatusta. Vauvat on ihan tylsiä. ;p Meidän pojan kanssa se tapahtui vähän joskus vuoden-puolentoista ikäisenä kun oli rauhallinen lähtemään liikkeelle.

 

Olen aiemmin lapsettomana ja vauvan kanssa ollessa katsellut toisia vanhempia ja kiinnittänyt huomiota suureen kieltämisen määrään ja erityisesti siihen, että vanhempien täytyy komentaessaan monesti itse suuttua, jotta lapset tottelevat. Mikä voisi olla stressaavampaa?

 

Itselläni on noiden havaintojen pohjalta tavoitteena ollut se, että en kiellä mitään turhaa ja hoidan asiat kiihtymättä itse. Oikealla "kieltoäänellä" olen sanonut/huutanut vain jos kyseessä on ollut joku vaarallinen asia, esim. poika juoksentelee ja autotie lähestyy. Tämä on toiminut ihan mukavasti. Suuttumattomuuteen ja kieltojen välttelyyn on tuonut huomattavasti lisää pontta se, että meidän poika vain yltyy kielloista.

 

Kietojen välttäminen ei tarkoita sitä, että meillä ei olisi rajoja. Rajat on aika samat kuin mitä monella muullakin: Juosta ja riehua saa, mutta toisia ei saa satuttaa eikä häiritä. Ja jos jotain ei saa tehdä, niin sitten sitä ei oikeasti saa tehdä. Käytännössä olen siis vain kieltäytynyt sanomasta komennusäänellä "ei", muuten kuin ihan harvoin. Koska otan pojan avuksi melkein joka hommaan, on helppo pitää hänet yhteistyöhaluisena ja kertoa samaan syssyyn miten saa tehdä ja kehua sitten siitä. Todella monesta tilanteesta on pienellä miettimisellä mahdollista selvitä positiivisella ohjaamisella! (Joo, meille tuli koiranpentu vähän ennen lasta)

 

Ja tämä minun kasvatusfilosofianihan perustuu täysin itsekkyydelle. En halua, että elämämme on jatkuvaa negatiivista kommunikointia, enkä halua, että tekemisiä täytyy miettiä siltä pohjalta, että mikä lapsen kanssa parhaiten voisi onnistua.

 

Mutta joo, nyt pian kolmevuotias poikamme on vielä hetken aikaa ainokainen ja minulla on ollut aikaa ja hermoja pysäyttää katastrofitilateet ja hoitaa asiaa rauhassa esimerkiksi kaupassa tai kerhosta lähtiessä. Eilenkin tulimme kerhosta kotiin odoteltuamme, että poika, joka halusi vain juosta sai vaatteet päälleen vartin sen jälkeen kun muut jo lähtivät. Mutta minun ei tarvinnut hermostua ja lähdimme sieltä iloisina kotiin päin, minkä minä lasken onnistumiseksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä Svenja kirjoitti ihan asiaa. Eli siis lapsia ON ihan oikeasti eri luonteisia eikä munkaan mielestä ole aina fiksua pönkittää omaa egoa "hyvinkäyttäytyvien" lasten kautta. Voisin toki itsekin ottaa kaiken kunnian siitä että oma lapseni ei ole koskaan esim lyönyt toista lasta tai vienyt lelua kädestä, mutta kun mä tiedän ettei se ole mun ansiotani vaan poika nyt ei satu olemaan kiinnostunut muista lapsista ja pelkää niitä.

 

Toisalta esim. kaupassa meidän perhe saa aina vihaisia katseita kun poika lähes väistämättä huutaa ostoskärryissä ja, jos päästän kävelemään ottaa tavaroita hyllyistä tms. Kiellot eivät auta sanoipa ne millä äänensävyllä hyvänsä. Olenpa kuullut jopa kommentin "mitä järkeä on ottaa kiukutteleva lapsi mukaan kauppaan?" ohikulkijan suusta. Mihin mä sen sitten jättäisin kauppareissun ajaksi, yksin kotiin? Ehkä se tekisi musta paremman äidin muiden silmissä?

 

En mäkään tietenkään hyväksy sitä että äiti juoruaa puistonnurkassa puhelimeen samalla kun lapsi terrorisoi muita, mutta en mä tykkää ajatuksena siitä että lapsen teot on aina väistämättä kasvatuksen tulosta. Tää luonnekysymys on mulle sen takia niin arka kun mun on väitetty "kasvattaneen" omasta lapsesta näin ujon ja syrjäänvetäytyvän, vaikka poika on ollut synnäriltä asti tuon luonteinen. Me ollaan 2 kertaa päivässä puistossa jossa on paljon muita lapsia, mutta enpä vain ole saanut poikaa kiinnostumaan muista...Niin ja itse aspergerista "kärsivänä" mulla on varmaan muutenkin vähän erilainen katsantokanta koko kasvatusasiaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Minusta Svenja oli asialinjalla myös. Eikä minun aikaisempi kommentti tarkoittanut mitään, että yrittäisin selitellä kasvatuksen puutetta poikani kohdalla. Mutta joskus saan kiukunkyyneleitä silmiini, kun ihan tosissani yritän pysyä rajoissa ja säännöissä, ja poika pistää minut koetukselle kerta toisensa jälkeen. Kiukunkyyneleet tulee vaikka sitten silloin, kun huomaan että minua katsellaan vähän kulmien alta, tai jos vaikka luen kilteillä lapsilla tai kasvattajan taidoilla pätevien ihmisten kommentteja.

 

Mietin tätä aihetta taas tänään, kun tämä oli meillä pinnalla jo ennen kuin Keijis sen tänne kirjoitti. Että minä en selittele mitään, mutta poikamme on ihan oikeasti sekä tempperamenttinen, että utelias, että kovapäinen. Siinä on aikamoinen yhdistelmä lapselle. Välillä yritän selvitä univelkaisena (vauva välillä valvottaa) huumorin avulla, mutta tuntuu ettei sekään uppoa eräisiin äiteihin.

 

Tietysti tähän voisi sanoa, että älä välitä muista. Mutta hei minä olen ihminen, kyllä minä välitän. Ainakin näinä kiukkupäivinä.

 

 

Edit. ja siis edelliselle kirjoittajalle piti sanomani, että myös minun poikani oli synnäriltä asti varovainen ja ujo, ja on edelleen sillä tavalla syrjäänvetäytyvä ettei välttämättä yhtään halua leikkiä toisten kanssa. Tykkää joskus katsella vierestä, mutta kun hän saa silti sellaisia "kohtauksia" joihin mikään ei aina auta, niin olen vähän hämilläni. Ehkä hän nyt tässä samalla tulee kuorestaan ulos tai jotain.

Edited by Dacoit

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mahtava aihe! Tosin toivottavasti pysyy asialinjalla, sillä tämä on aika herkkää aluetta monelle. :girl_wink: Niin ja Svenjalle komppausta täältä myös!

 

Välillä tuntuu, että myös minä olen kasvatusnatsi. Sälli on saanut jo pienestä pitäen ohjeistusta sopivasta käytöksestä ja tuntee kyllä rajat, vaikka niitä säännöllisesti testaakin. Myös Idulle on alettu vetää rajoja esim. ruokapöydässä leikkimiseen. Rajat on tehtävä selväksi alusta asti, muuten on myöhäistä.

 

On ollut mukava huomata, että "natsius" on myös tuottanut tulosta. Puistossa Sälli kysyy lupaa ennen kuin lainaa toisten leluja, kiittää ja muutenkin osaa olla ihmisten lailla. Tarhassakin kuulemma tulee hyvin toimeen kaikkien kanssa ja hallitsee käytöstavat, vaikka ei sieltä rauhallisimmasta päästä lapsia olekaan. Hän ei ole nujerrettu tossukka, vaan sosiaalinen ja touhukas. Osaa Sälli olla myös raivostuttava pikkunulikka, joka ei tottele mitään. :grin: Eli eiköhän tuo ihan tavallinen kolmevuotias ole. :rolleyes:

 

Säännöt menee meillä kyläpaikan mukaan ja aika hyvin tuo nykyään osaakin jo olla ja kysyy ennen kuin tekee mitään kummallisuuksia. Itse pidän myös meidän säännöistä kiinni kun meille tulee vieraita, eli jos joku mukula yrittää tonkia kaappeja, joihin ei ole asiaa, minä kiellän. (Ja meille tulevat vieraat tämän tietävät ja ilmeisesti myös hyväksyvät kun tulevat uudestaankin. :grin: ) Tai jos vaikka puistossa joku muksu huitoo kepillä toisia, menen siihenkin väliin. Odotan myös, että joku menee väliin jos omat muksut on tekemässä pahojaan, enkä itse sitä huomaa ajoissa.

 

Töissä ollessani olen saanut nähdä mitä "kivaa" sitä vastaan tulee, jos ei vanhemmat uskalla lastansa kieltää, joten yritän parhaani mukaan yrittää välttää pojille sellaista kohtaloa. Kerran olikin työpaikan seinällä eräs mielestäni varsin osuva arvoitus: Mitä eroa on perunoilla ja nykylapsilla? Perunat kasvatetaan... :girl_sigh:

Edited by Rozie

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin komppailen Svenjaa.

 

Itse olen ihan fantastisilla :grin: kasvatustaidoillani "saanut aikaiseksi" kaksi täysin erilaista lasta. Toinen kuuntelee, keskittyy, tottelee, on rauhallinen ja harkitsevainen eikä hänelle tarvitse edes koskaan korottaa ääntään. Toinen sitten taas on aivan mahdottoman kiltti ja hyväsydäminen pieni mies joka on myös loppumattoman utelias ja vilkas touhottaja joka ei vaan kertakaikkiaan pysty olemaan paikoillaan. Ja touhottaa joka suuntaan siihen tahtiin ettei malta kuunnella eikä keskittyä. Mitä enemmän populaa paikalla, sitä enemmän häsällä tuo pieni mies on.

 

Semmoista hyväntahtoisen tapaista "eikä tuo ole koskaan paikoillaan" - kommenttia tulee ihan päivittäin. Ei se ole ei, nukkuessaankin säätää siihen malliin että parhaimpina öinä putoaa parikin kertaa sängystään missä sentään on korotetut laidatkin. Mutta olen myös kuullut mumistavan selän takana että "eikö tuo saa tuota kakaraansa kuriin". Kulmien kohottelua ja merkitseviä katseita. Ja kyllä, neuvolassa asia on esillä joka kerta ja kerhossa tädit hieman helisevät silloin tällöin.:girl_sigh:

 

Itse en enää näe tuota ominaisuutta pojassa pahana. Hermo menee yhäkin sata kertaa päivässä mutta olen alkanut katsomaan tuota loppumatonta uteliaisuutta rikkautena. Käytännössä välttelen nykyään kaikki sellaisia paikkoja ja tilaisuuksia missä pitäisi olla paikoillaan ja hiljaa. Tosin jääkiekko-otelussakin joku kaljaspäissään mölisevä äijä oli sitä mieltä että pojan edes takaisin hyppely häiritsi hänen katseluelämystään. Mielelläni kävisin pojan kanssa enemmänkin jossain mutta kun en vaan jaksa sitä mulkoilua ja hymähtelyä. Rymytään siis puistoissa ja metsiköissä.

 

Sitten tuon kuopuksen taas voi ottaa mukaan ihan mihin vaan ja hän käyttäytyy juuri niinkuin "kuuluukin" valtaosan mielestä. Eli kuopuksen kanssa mentäessä näytän varmasti mallikasvattajalta ja esikoisen kanssa taas sellaiselta lepsulta kaverivanhemmalta jollaisten takia tämä maailma on tuhoon tuomittu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täältä myös isosti komppausta Svenjalle!

 

Mä olen kieltämättä ollut jo tähän mennessäkin päivittäin helisemässä tuon pian yksivuotiaan kanssa, ja huono äiti-fiilis on kaverinani päivittäin. Poikasen ego on iso, temperamentiltaan on tosi ulospäinsuuntautunut, lyhytpinnainen ja vaativa, plus liikkumisen edetessä vaikuttaa myös varsin vilkkaalta tapaukselta. Että on siinä haastetta kerrakseen...ja mielestäni me ollaan aivan normaali, aivan tavallinen perhe, joten epäilen vahvasti sitä tulkintaa, että lapsemme on meidän takiamme tuollainen kuin on. Kyllä lapsen luonne vaikuttaa mielestäni enemmän käyttäytymiseen.

Edited by Grenada

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mikä siinä teitä niin risoo? Vai haluatteko vain tuoda ilmi omaa hyvyyttänne kasvattajana esille?

 

Tämähän se onkin ainoa syy. :girl_sigh: Ilmeisesti tämän(kin) ketjun tarkoitus on vain kerätä päänsilittelyjä, että hyviä vanhempia ollaan kaikki siihen katsomatta, mitä niistä lapsista tulee. Siihen kun ei voi vaikuttaa. Omaa itseä ei voi katsoa peiliin, olisiko kasvatustaidoissa tarkastamisen varaa. Kunhan ei ole mitään räikeää puutetta tai kaltoinkohtelua, niin aivan loistavia kasvattajia kaikki ollaan. Niinkö?

 

Mistä ihmeestä sitten ne ns. ongelmalapset tulee? Ymmärrän varsin hyvin, että lapsia on erilaisia ja otan sen aina huomioon ennen kuin teen minkäänlaisia johtopäätöksiä kenenkään kasvattajan taidoista. Sen olen kuitenkin ehtinyt elämäni varrella huomata, että lopulta ne vaikeimmin kitkettävissä olevat syyt ongelmiin juontavat juurensa kotoa; niistä vanhemmista eli kasvattajista. Aina ei vanhempana voi onnistua - toisten lasten kanssa on oikeasti vaikeampaa kuin toisten - mutta aina voi tarkastella itseään ja kehittyä kasvattajana. Ei kai kukaan ole seppä syntyessään? :girl_wink:

 

Mä en tiedä, mitä nuo meidän lapset on (luonnostaan erityisen rauhallisia ja kilttejä vai ihan tavallisia) ja kuinka paljon olen niihin itse lopulta vaikuttanut, mutta hyvältä on tuntunut kokeneemmilta kasvattajilta kuulla, että ollaan tehty jotain oikein noiden mukuloiden kanssa. Liian usein on nimittäin tuntunut siltä, ettei itse osaa oikein mitään ja jos jotain yrittää, niin pieleen menee kuitenkin. Minä ainakin kasvattajana kaipaan perspektiiviä tapoihini toimia, koska en todellakaan osaa tuoda kaikkea kasvatusideologiaani käytäntöön. Silti mulla on aika vahvat mielipiteet siitä, millainen rooli kasvatuksella on, ja nykyaikana kasvatus näytään jättävän mielellään jollekin toiselle taholle tai sitten se hoidetaan ns. vasemmalla kädellä tai kyseenalaisilla keinoilla.

 

Olen sataprosenttisen varma, että mun äidintaitojani on julkisilla paikoilla kyseenalaistettu enkä minä siitä pahastu. Tiedän itsekin virheeni ja puutteeni, ja sitä kautta koen olevani parempi kasvattaja, kun osaan niihin myös puuttua ja yrittää tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Sen sijaan sellaista asennoitumista kasvattajuuteen (tai mihin tahansa) en ymmärrä, että asiat ovat hyvin juuri tällaisina eikä mitään kehitettävää ole tai että mistään ei saa ääneen sanoa, ettei vaan kenellekään tule paha mieli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now