Keijis

Keskustelua kasvatuksesta

114 posts in this topic

Mä en itse osaisi olla ottamatta syliin, jos oma lapsi huutaisi/olisi huutanut vauvana tuolla tavalla. Johtuu siitä, että tiedän/tiesin omani rauhoittuvan puhumalla/sylittelemällä. MUTTA: kaikkien lapset eivät rauhoitu sillä tavalla. Mun ystävän lapsi ei yksinkertaisesta saa syliinottamisesta sellaisessa "huutotilassa" mitään muuta kuin lisää tuulta purjeisiin. Siksi mun ystävän on "pakko" antaa lapsensa huutaa. Ja hetken huudettuaan lapsi rauhoittuu.

 

Mä olen itsekin monta kertaa tuntenut "kouraisun mahassa" kun olen kuullut lapsen karjuvan vaunuissa, ihan heitteillejätöksi en menisi sitä sanomaan, lapsi on kuitenkin näköyhteydessä.. mutta tosiaan: kaikki lapset eivät vain ole samanlaisia. :girl_sigh:

 

Juuri näin. Se syliin ottaminen tai silittely voi vaan pahentaa tilannetta eikä suinkaan parantaa. Kyllähän se itseäkin riipaisee, mutta joskus ei auta muu kuin antaa huutaa. Kaikki vauvat kun eivät rauhoitu sylissä, ikävä kyllä. Varmasti muakin on huonona äitinä pidetty miljoona kertaa, mutta ihan yksi lysti mulle. Itse tunnen lapseni parhaiten ja tiedän, kuinka hänen kanssaan pitää toimia.

 

Ensimmäinen lapsi oli ns. helppo vauva ja kylläpä oli silloin helppoa tietää, mitä ns. vaativien vauvojen äitien pitäisi tehdä, jotta elämä sujuisi helpommin. Kun ei oikeasti ollut mitään hajua, minkälaista elämä on vaativan tapauksen kanssa. Kun sitten itselle osui kohdalle ns. vaativa vauva, niin kummasti hävisi mustavalkoisuus ajatusmaailmasta ja tajuaa, miten paljon vauvan perusluonne asioihin vaikuttaa. Siis vauvana ja myös isompana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Juuri näin. Se syliin ottaminen tai silittely voi vaan pahentaa tilannetta eikä suinkaan parantaa. Kyllähän se itseäkin riipaisee, mutta joskus ei auta muu kuin antaa huutaa. Kaikki vauvat kun eivät rauhoitu sylissä, ikävä kyllä. Varmasti muakin on huonona äitinä pidetty miljoona kertaa, mutta ihan yksi lysti mulle. Itse tunnen lapseni parhaiten ja tiedän, kuinka hänen kanssaan pitää toimia.

Mä ihan mielenkiinnosta kyselen, millaisissa tilanteissa/ mitä asiaa vauva itkee, kun syli ei lohduta? Mun esikoinen sai vauvana kauhukohtauksen tyyppisiä huutokohtauksia öisin ja mä muistan vieläkin, että musta tuntui tosi pahalta, kun niiden kohtausten aikana sylissä pitäminen vain pahensi vauvan huutoa ja hätää. :girl_sad: Niissä tilanteissa vauva kuitenkin oli tavallaan unessa, joten tilanne oli hieman eri kuin jossain kaupassa huutavan vauvan kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuohon itkemiseen ja syliin: Mun taapero saa joskus sellaisen kiukkuhepulin, jossa sen pitää vaan saada huutaa se hepuli pois. Se on hirmu samantyylinen, kun mitä voi tulla juuri unessa/puoliunessa (eli syynäkin voi usein olla väsynmys) ja syliinottaminen aiheuttaa yleensä sellaisen hepulin iskiessä vaan järjetöntä rimpuilua ja huudon pahenemista siitä, että joku yrittää pidellä sylissä, "kun minä haluan vaan huutaa ja rimpuilla". Vaikea selittää. Meidän isommalla ei koskaan tuollaista ole ollutkaan girl_impossible.gif Mutta tämä nuorempi tosiaan on yleisesti ottaen helppo tapaus, mutta silloin kuin suuttuu, niin oksat pois biggrin.gif

 

Mua vieläkin mietityttää nuo ongelmalapset. Minkälaisella kasvatuksella voi mielestänne saada aikaan ongelmalapsen? Mä joskus juttelin psykologiystäväni kanssa kasvatuksen merkityksen ongelmien synnyssä ja hän oli sitä mieltä, että jos puitteet ovat kunnossa ja lapsi saa rakkautta, hellyyttä, ruokaa ja unta, niin ns. ongelmalasta ei kyllä yksin kasvatuksella voi saada aikaan, pitäisi vähintäänkin olla geneettinen taipumus. Kääntäen tietysti onneksi myöskään geneettinen taipumus ei yksin määrää sitä, kenestä tulee ongelmalapsi.

 

Tämä on siis ihan ajatustenvirtaa, mutta leimataanko esim. päiväkodeissa lapsia liikaa jo ihan pienenä? Mietin vaan sitä, että tuo omanikin on tosi menevää sorttia ja virtaa tosiaan riittää ja (nyt siis olemme kotona kaikki) hänen ollessa hoidossa monesti hakuhetkellä hoitaja sanoi, että taas on ollut "aika menevä päivä" ja mielestäni ei niin positiiviseen sävyyn. Mites sen nyt sanoisin: mietin vaan usein, että kun ikää on vasta kaksi vuotta, niin mitä niin pieneltä voi olettaa? Sama lapsi on tai silloin oli päiväkodinkin henkilökunnan mielestä verbaalisesti ja musikaalisesti lahjakas, mutta yleensä aina muistettiin vaan sanoa tästä "liiallisesta vauhdista", eikä koskaan mitään positiivista. Jäi aina vähän paha maku suuhun. Ja mitä hyötyä sen sanomisesta on? Ihan kuin voisin 2-vuotiaalle pitää kotona jonkun puhuttelun, että eipäs enää juosta päiväkodissa vaan istutaan hiljaa paikallaan...Tai voihan sitä pitää, ja joskus taisinkin kysellä vähän aiheesta, mutta ei voi olettaa sen kovin pitkälle kantavan. Mulla on siis, kuten kaikki huomaa, tosiaan tämä riehumistrauma eli vauhdikas lapsi = huonosti kasvatettu, mutta minkäs teet, kun näin sitä ympäröivässä yhteiskunnassa ajatellaan.

 

Mun mielestä ylipäänsä ainakin alle kouluikäisen leimaaminen ongelmalapseksi on tosi ongelmallista, eikö sen ikäisen pitäisi ihan oikeasti olla vaan lapsi, joka saa harjoitella sosiaalisia taitoja tässä elämässä aikuisten turvin?

 

Mutta minkälainen on teidän mielestänne huono kasvatus? Mun mielestä huonoa kasvatusta on se, että jos esim. puistossa tms. lapsi satuttaa toista lasta/sanoo rumasti tms. vanhempi ei tällöin opasta, että tuo on väärin ja noin ei saa tehdä. Samoin, jos lapsi mekkaloi ravintolassa, käyttäytyy ruokapöydässä huonosti tms., vanhemmat eivät tällöin tiukasti opasta, kuinka pitää käyttäytyä. Se, että jotain edellämainittua sattuu, ei vielä ole huonoa kasvatusta, mutta se on, jos virheisiin ei puututa.

 

Toinen kysymys on, että miten puututte virheisiin? Riittääkö puhuttelu vai tarvitaanko rangaistus? Meillä joutuu pois leikistä miettimään, jos satuttaa toista tai jos esim. häiritsee ruokailua, poistetaan ruokapöydästä, kunnes osaa käyttäytyä. Miten rangaista esim. kaupassa riehumista? Aina voi kieltää herkut tms., mutta oikeasti 3-vuotiailta puuttuu vielä täysin syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen siinä mielessä, että rangaistuksen pitäisi olla suoraan riippuvainen siihen mitä tekee. Kun poistetaan riehuva lapsi kaupasta, se taitaa olla lapsen toiveiden mukaista wink.gif Mutta toisaalta pitäisi oppia, että aina ei voi olla kivaa ja joskus pitää tehdä tylsiäkin juttuja, kuten olla äidin kanssa kaupassa, vaikka ei huvittaisikaan.

 

Niin ja tuosta huudosta vielä: jos esim. vauvalla on nälkä ja kaupassa ei pääse syömään ja kaupassa on käytävä ja ostokset ovat jo kärryissä, vähiten kokonaismäärässä huutoa aiheuttava ratkaisu on joskus vauhdilla tehdä ostokset loppuun ja syöttää vauva sitten. Meillä ainakaan nälkäinen vauva ei lopettanut huutoaan kuin korkeintaan hetkeksi ennen kuin oikeasti sai ruokaa. Ja tissiä voi olla vaikea kaivaa joka paikassa esiin.

Edited by Mamabarba

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toinen kysymys on, että miten puututte virheisiin?

 

Mä olen ajatellut, että jos pelkkä kielto ei tehoa, täytyy kieltää ja harhauttaa. :rolleyes: Tää nyt siinä mielessä, että meidän reilu vuoden vanha ei oikein rangaistuksia vielä ymmärrä. Jos riehuu pöydässä ja nostan sen alas, niin sehän lähtee vaan onnessaan leikkimään parempia leikkejä. <_< Mutta mä siis harhautan: Tiukka kielto ja sen jälkeen "katsopas mitäs tuolla on" tai "osaakos Voitto tehdä sitä-tai-tätä". Tämä toimii ainakin vielä pienellä useimmiten.

 

Mun logiikka tässä on oikeastaan se, että salakavalasti syötän muksulle kielto-tottelu -mallia, vaikkakin oikeasti tulos saadaan sillä harhautuksella. Mun mielestä kuitenkaan ei ole mitään järkeä kieltää kieltämistään, jos kieltoa ei totella. Kieltoa pitää totella tavalla tai toisella, muuten menee vähän hölmöksi.

 

Mä en mitenkään välttämättä usko, että kaikista virheistä pitää jotenkin rankaista. Kai suurin osa töppyröinneistä on ihan muuta kuin pahanilkisyyttä, pikemminkin esim. sääntöjä ei muistettu kun tuli jotain uutta ja kiinnostavaa näköpiiriin tai väsytti/harmitti niin kovasti ettei osannut enää käyttäytyä. Silloin mun mielestä "rangaistus" ei ole mitenkään välttämätön, vaan sen tilanteen läpikäyminen on tärkeämpää. "Äiti tietää että siellä on hurjan paljon kiinnostavaa nähtävää, muta et silti saa mennä sinne." "Äiti tietää että sinua harmittaa kun et saa nousta pois ostoskärryistä, mutta ei kiukutteleminen auta yhtään."

 

Mä rankaisen oikeastaan vaan silloin, kun muksu selvästi testaa rajoja. Meillä vakiojuttuja on, että sylissä kun halitaan ja pusutellaan, niin ennen pitkää pitää alkaa nipstelemään ja lyömään. Silloin mä kiellän kaksi kertaa ja kolmannesta laitan pojan pojan "rangaistukseksi" pois sylistä. En kyllä tiedä ymmärtääkö se tuotakaan mitenkään rangaistukseksi, ymmärtää se että se on "huono juttu" (joskus alkaa itkettä), mutta en tiedä ymmärtääkö se että se oltaisiin voitu välttää jos lyöminen olisi lakannut. Voi olla, että poika ymmärtää vaan että äiti ei tykkää minusta. :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

 

Mua vieläkin mietityttää nuo ongelmalapset. Minkälaisella kasvatuksella voi mielestänne saada aikaan ongelmalapsen? Mä joskus juttelin psykologiystäväni kanssa kasvatuksen merkityksen ongelmien synnyssä ja hän oli sitä mieltä, että jos puitteet ovat kunnossa ja lapsi saa rakkautta, hellyyttä, ruokaa ja unta, niin ns. ongelmalasta ei kyllä yksin kasvatuksella voi saada aikaan, pitäisi vähintäänkin olla geneettinen taipumus. Kääntäen tietysti onneksi myöskään geneettinen taipumus ei yksin määrää sitä, kenestä tulee ongelmalapsi.

 

 

 

Hyvin sanottu..ja tätä munkin maalaisjärki + lyhyt sos. ja terveysalan kokemus sanoo..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta on ihanaa ja huojentavaa kuulla sellaisten äitien mielipiteitä, joilla on erilaisilla temperamenteilla varustettuja lapsia :). Se luo toivoa sille, että oikeasti "helppojen" lasten vanhemmille voisi jossain määrin mennä se viesti perille, että ei se temperamenttisten lasten käytös läheskään aina ole kasvatuksesta kiinni.

 

Ei paljoa ärsyttävämpää asiaa ole kuin se, että ihminen, joka tekee moninkertaisesti vähemmän työtä lapsensa "kasvatuksen" eteen (joskus on tiedossa miten paljon/vähän toinen tekee...) paasaa, että on se nyt kumma kun noi muut ei osaa pitää lastansa aisoissa.

 

Valitettavasti meillä on tämä tilanne oman pojan versus veljen pojan välillä. Oma poika on ollut aina hyvin vilkas, energinen, utelias ja tarkkaavainen ja veljeni poika taas on hyvin rauhallinen, monesti sivustaseuraaja (vaikka veljen avovaimo kokee lapsensa olevan vilkas, kaikki on suhteellista). Tätä tilannetta vaikeuttaa vielä se, että veljen ja veljen avovaimon mielestä lasta ei kuulu juurikaan kieltää tai ei ainakaan voimakkaasti kieltää. Ennemmin asiat ilmaistaan kiertäen ja karkeasti sanoen lässyttämällä. Olen sitten joutunut joissakin tilanteissa (harkiten) katsomaan vähän sormien läpi oman pojan tekemisiä (jotten aiheuta enempää eripuraa), ja siitäkin saa mulkkauksia (kun tuo teidän poika taas teki sitä ja tätä). Kun taas jos kiellän (mikä on se normi tapa meillä) saan aikaan perheriidan, niinkuin kerran jo kävi. Kielsin omaa poikaa tökkäämästä tuota veljen poikaa silmään ja sitten minä olinkin ihan kohtuuton ja kauhea ja pelästytin tuon veljen pojan kun kielsin omaa lastani (sanomalla korotetulla äänellä pojalleni "ei saa" kun veljen poika oli vieressä) :girl_sigh:. Että kai se terkkari reissu olisi ollut parempi vaihtoehto.

 

Kuitenkin olettettavasti ollaan toimittu jossain oikein, kun moni on kehunut meidän pojan käytöstä :). Siltikin vaikeita tilanteita tulee jatkuvasti ja aina saa niitä paheksuvia mulkkauksia teki miten päin tahansa. Ärsyttävää.

 

Meidän pojalla se temperamentti on ollut selvä ihan vauvasta alkaen. Synnytysosastolla järjestäen kuului vain meidän pojan korvat särkevä itkuhuuto ja johonkin puoleen vuoteen asti poika vaati jatkuvaa rauhoittelua sillä välin kun ei syönyt tai nukkunut (ja ne nukkumiset oli max. parin tunnin pituisia, päiväunet jotain vartin pätkiä tietyssä vaiheessa). Vasta vuoden iässä löytyi järkevä unirytmi ja yöt lähti sujumaan.

 

 

 

Muoks. Haluan vielä sanoa, että siinä ei ole mitään pahaa, jos on "helppo" lapsi. Eikä se tarkoita sitä, että lasta ei mitenkään jouduttaisi kasvattamaan. Mutta kun itselle on jaettu vähän haastavammat kortit, niin toivoisi, että toiset osaisivat arvostaa sitä, että se jokeri sattuu käteen tulemaan (eivätkä ainakaan suhtautuisi niin, että on se nyt kumma kun nuo muut eivät sitä suoraa saa aikaiseksi).

Edited by bohemian

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta on ihanaa ja huojentavaa kuulla sellaisten äitien mielipiteitä, joilla on erilaisilla temperamenteilla varustettuja lapsia :). Se luo toivoa sille, että oikeasti "helppojen" lasten vanhemmille voisi jossain määrin mennä se viesti perille, että ei se temperamenttisten lasten käytös läheskään aina ole kasvatuksesta kiinni.

 

Ei paljoa ärsyttävämpää asiaa ole kuin se, että ihminen, joka tekee moninkertaisesti vähemmän työtä lapsensa "kasvatuksen" eteen (joskus on tiedossa miten paljon/vähän toinen tekee...) paasaa, että on se nyt kumma kun noi muut ei osaa pitää lastansa aisoissa.

 

Muoks. Haluan vielä sanoa, että siinä ei ole mitään pahaa, jos on "helppo" lapsi. Eikä se tarkoita sitä, että lasta ei mitenkään jouduttaisi kasvattamaan. Mutta kun itselle on jaettu vähän haastavammat kortit, niin toivoisi, että toiset osaisivat arvostaa sitä, että se jokeri sattuu käteen tulemaan (eivätkä ainakaan suhtautuisi niin, että on se nyt kumma kun nuo muut eivät sitä suoraa saa aikaiseksi).

Mä uskon, että jokainen vanhempi varmaan jossain vaiheessa kohtaa kasvatushaasteita. Helpon ja sosiaalisen taaperon vanhempi saattaa olla helisemässä joitain vuosia myöhemmin, jos lapsi onkin heikko vastustamaan sosiaalista painetta ja lähtee helposti mukaan kaveriporukan typeryyksiin. (Tämä siis ihan hatusta vedettynä esimerkkinä. En tarkoita, että helpoista ja sosiaalisista taaperoista kasvaisi aina aivottomia esiteinejä. :grin: )

Share this post


Link to post
Share on other sites

Bohemianilta tosi hyvä kommentti! :)

 

Itse epäilen sitä tuleeko kaikille lapsille väistämättä "vaikeita" kasvatus vaiheita, ainakin nyt tuntuu siltä että eräillä (lähipiirissäni) kaikki puksuttaa eteenpäin kuin itsestään ilman että heidän tarvitsee sen kummemmin töitä sen eteen tehdä...Eikä siinä mitään että joillain menee aina upeasti ja lapset on niiiin ihania aikuisiksi saakka mutta se toisten kasvatustapojen arvostelu ja neuvominen ärsyttää(edelleen siis puhun lähipiiristäni ja omasta kokemuksesta, en kenestäkään täällä)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua kiinnostaisi tietää, että mistä te olette ammentaneet kasvatukseen liittyvät ajatuksenne? Menettekö oman äidin opetuksilla, maalais/kaupunkilais-järjellä vai oletteko lukeneet jotain fantastista opaskirjaa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ainakin kasvatuskäytäntönä käytössä on jatkuvasti muuttuva hybridimalli, joka tosiaan on lähtenyt 3,5 vuotta sitten automaattiohjauksesta eli oman lapsuuden malleista ja siihen on kokemuksen myötä lisätty osia, joita olen joko kantapään kautta oppinut, malliesimerkeillä todennut hyväksi tai lukenut kasvatusoppaista (tai tehnyt omia päätelmiä perustuen tietoon persoonallisuuden kehityksestä). Näillä mennään, 20 vuoden päästä näkyy, että mihin ;)

 

Aikaisemmin ketjussa puhuttiin siitä, miten voi puuttua muiden lasten käytökseen esim. puistossa. Onko vinkkejä, miten voisin hienovaraisesti puuttua erään toisen äidin käytökseen? Tilanne on nimittäin se, että jos lapseni tekee jotain väärää, hän on paikalla päsmäröimässä ja komentaa pyytämään anteeksi tai muuten vaan komentaa, eikä todella anna minulle lainkaan suunvuoroa :girl_sad: Ymmärtäisin tilanteen, jos itse olisin sivumalla tai jos en ylipäänsä tekisi mitään, mutta hän tulee jopa oman puheeni päälle ojentamaan minun lastani, vaikka olen jo itse siinä hommassa ennen häntä. Eli ei ole kyse siitä, että olisin liian hidas. Alkaa jurppia niin paljon, ettei huvittaisi mennä koko puistoon. Samainen äiti ei omia lapsiaan ojenna juuri lainkaan ja yleensä riidoissa koskaan ei ole syy hänen lapsissaan. Mm. kun hänen taaperonsa repi leluja minun vauvani käsistä, ei kuulemma kannata kieltää, kun se ei noin pienelle vielä mene perille :girl_impossible: Vinkkejä? En halua mitään sotaa tästä hänen kanssaan, mutta kyllä ottaa päähän, enkä varmaan kauaa jaksa niellä sanojani! Tänään lähdin kokonaan pois paikalta, enkä osallistunut lapseni "puhutteluun" lainkaan, koska en saanut suunvuoroa :girl_impossible:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^No ompas kummallinen käytäntö hänellä komentaa toisen lasta muttei omiaan. Kyllä minä ainakin sanoisin ihan suoraan, että eiköhän lapsi usko pelkän omankin äidin sanomisella. Eipä sitä paljon hienovaraisemmin voi sanoa, mua tommonen jurppisi todella pajon.

 

Ja Kasmalle piti vastaamani, että meillä mennään kyllä aika pitkälti maalaisjärjellä. Välillä tuntuu, että joku fantastinen opaskirja olisi kyllä juuri se mitä tuo esikoisen kanssa tarvitaan. Toisaata nyt muutamana päivänä on pientä parannusta ollut kun on vain itse säilyttänyt malttinsa tilanteessa kuin tilanteessa eikä alentunut lapsen tasolle huutamaan. Hampaiden pesukin illalla on sujunut nyt hyvin kun telkkarista on sattunut tulemaan sopivasti pirates of the caribbean mainoksia, poika kun tykkää hurjasti merirosvoista :girl_wink: Minä kun ajattelin ettei se harhautus toimi enää tuolla melkein 3-veellä mutta näköjään tarpeeksi kekseliäänä onnistuu.

Edited by pinkkizz

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen mielenkiinnolla lukenut keskusteluja aiheesta. Itselläni on rauhallinen lapsi ja onhan sen kasvatus monessa asiassa ollut toisenlaista kuin siskolla ja jolla on muutamakin vauhdikkaampi tapaus. En siis sano, helpompaa koska eri asioita on vaikea verrata keskenään. Musta ei silti siskoni lapsen ole huonosti käyttäytyviä vaikka niillä riittääkin energiaa ja musta sitä saa tietyissä rajoissa purkaa. Ei tietenkään toisia satuttaen ja tavaroita rikkoen.

 

Se mikä mulla sattui silmiin oli, kun joidenkin mielestä ei vuoden, puolentoista ikäistä lasta voi vielä kasvattaa. Musta se kasvatus lähtee jo ihan pienestä pitäen. Ehkä se ei ole vielä niin näkyvää ja ehkä tuollaiselta vuoden ikäiseltä ei voi ihan samaa olettaa kuin kolmivuotiaalta. Mutta kyllä mie miellän kasvatukseksi sen miten ruokapöydässä käyttäydytään(meillä ei saa leikkiä, jos leikitään eikä uskota niin ruoka lähtee pois. Sen voi saada takaisin kerran ja jos leikki jatkuu niin sitten ei ole nälkä), miten kaupassa ja vieraisilla käyttäydytään. Tietenkään ei toi sitä aina muista mutta kun niitä asioita kerrataan kerta toisensa jälkeen niin alkaa se käyttäytymismalli jossain vaiheessa jättämään muisti jälkiä tuohon lapseen. Ja tottakai mielestäni kasvatusta on sekin miten lapsi näkee mitä vanhemmat tekevät tietyssä tilanteessa, kiittävät, ottavat muita huomioon. Nämä ovat ehkä niin tavallisia asioita, että ei edes ajatella, että nekin on kasvatusta.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta kasvatuksessa onkin vaikeinta juuri se, että ensin pitäisi kasvattaa itsensä esimerkilliseksi ihmiseksi girl_sigh.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Se mikä mulla sattui silmiin oli, kun joidenkin mielestä ei vuoden, puolentoista ikäistä lasta voi vielä kasvattaa. Musta se kasvatus lähtee jo ihan pienestä pitäen. Ehkä se ei ole vielä niin näkyvää ja ehkä tuollaiselta vuoden ikäiseltä ei voi ihan samaa olettaa kuin kolmivuotiaalta.

 

Oon tietyllä tavalla samoilla linjoilla. Mä kiellän ja kannustan ja ohjaan poikaa, joka on 1v5kk. Meillä pitää istua nätisti pöydässä, pestä kädet ennen ruokaa, ruoan jäkeen sanotaan "Kiitos" (sanon pojan puolesta tosin, poika ei puhu) ja kun annetaan jotain, sanotaan "Ole hyvä". Ja "Anteeksi" sanon jos itse teen jotain, esim. vahingossa kumautan poikaa päähän tms. Tiettyjä juttuja kielletään ja hyvissä jutuissa kannustetaan. Jos saan leluautosta päähän, selitän että se sattui ja mulle tulee paha mieli kun mua hakataan metallilelulla päähän :grin: Poika osaa jo hiuuuukan hillitä itseään, saattaa esim. olla lelu kädessä tv:n vieressä sen näköisenä, että "kohta hakkaan ruutua tällä", mutta sitten puistelee päätään ja näen miten oikein kerää kaiken itsehillintänsä ja on hakkaamatta.

 

Omalla kohdalla tää tulee "luonnostaan" koska muutenkin höpötän koko ajan pojalle jotain. Ja uskoisin, että on helpompaa itselle kun sen kiellot/kiitos-jutun on aloittanut jo nyt, niin ei tule tilannetta, että se pitäisi tietoisesti aloittaa.

 

Kasvattaa voi jo tällaista mini-ihmistäkin ainakin vähän - tai harjoitella sitä. Ehkä se muuttuu konkreettisemmaksi kun lapsen toimintaan tulee enemmän suunnitelmallisuutta ja ymmärtää tekojen seuraukset. Silloin voidaan alkaa kikkailla jäähyillä, palkintotarroilla ja ties millä muulla. Nyt se on vielä hyvän vahvistamista, harhauttamista ja tiettyjen vaarallisten juttujen kieltämistä ja pienten juttujen harjoittelua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkin luen mielenkiinnolla keskustelua. Ja toivon, että sävy säilyy pohdiskelevana ja keskustelevana. Mä oon kovasti valmis aina kehittämään itseäni ja kuulenkin mielelläni monenlaisia näkemyksiä asiasta..

 

Musta kasvattaminen tai sen tarve alkoi aiemmin kuin olin kuvitellut. Joten kyllä meillä on opeteltu käytöstapoja heti kun mahdollista. Nyt 2-vuotias taaperomme on melko ehdollistettu erilaisille käytöstavoille ja toivottavasti se kantaa seuraaviakin vaiheita. Ehdollistettu sanon siksi, että ihan oikeasti lapsemme ei ymmärrä vielä kaikissa tilanteissa syyseuraussuhteita, mutta olen silti sitä mieltä, että anteeksi pyydetään, vahinkotilanteissakin. Kiitetään aina kun pitää, tervehditään, katsotaan silmiin kun puhutaan, käyttäydytään ruokapöydässä jne. Siitä se mielestäni lähtee, että laosi oppii tietyt "säännöt" ja sitten kun aika on riittävä, ymärtää myös miksi.. Puhun nyt siis näistä peruskäytöstaidoista (en temperamentista, meilläkin on todella aktiivinen neitokainen)

 

Meille tosiaan osui korttienjaossa satakertaa temperamenttisempi lapsi kuin olin koskaan elämässäni tavannut. Olen vasta jälkikäteen kuullut mieheni olleen samanlainen lapsena. Kuinka ihmeessä tätä ei oltu kerrottu aiemmin grin.gif ja kyllä mullakin harmin ja pettymyksen kyyneleet silmissä vilkkuu aika ajoin kun kaikkeni yritän ja teen ja pidän rajat ja olen johdonmukainen ja silti, tuntuu kuin mikään ei olisi mennyt perille. Kaupassa mulkoillaan ja pidetään kylmänä äitinä kun taaperomme vuodattaa krokotiilin kyyneleitä kun ei jokin asia nyt mennytkään ihan kuin strömsössä. Krokotiilin kyyneleet osaa tuo ovela neiti myös ajoittaa oikeisiin kohtiin jolloin mummot rivissä heltyy kassajonossa vaikka 5min aiemmin mummot olisivat suoraan poistaneet minut ja lapseni kaupasta. Lapsetkin osaavat pelata melkoisia pelejä. Joihin en lähde tarkoituksella ja johdonmukaisesti mukaan. Ja nyt puhun siis kaksivuotiaasta, en vaikkapa 6kk vauvasta.

 

Se kiitos kantaa sitten aina ajoittain niin, ettei sitä osannut odottaakaan, yllättävissä tilanteissa saan huokaista ja tajuta, että täähän me osataan, ei hätää. Kaikki tämä varmaan haastavoituu lapsen tullessa vanhemmaksi. Toivottavasti myös ne tietyt ehdollistetut rajat auttavat jatkossakin.

 

Mä oon kuullut, että oma äitiys pohjaa kolmee tahoon: kokemuksiin omista vanhemmista ja sisaruksista eli perheen kasvatusmetodeista, Vallitseviin "tieto-uskomuksiin" mitä kirjat, lehdet, maailma ja media välittää ja esim neuvola, sitten se, miten näkee muiden toimivan. Tälläisen viidakon keskellä luodaan sitten ne omat arvot.

 

tuttavani uskoo ettei alle 3-vuotiaalle saa sanoa ei. Voittepa kuvitella että meno on melkoista nyt lapsen ollessa yli kolme...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä lapsia todellakin on eri tempperamentilla varustettuina, mutta en lähtisi piiloutumaan kasvattaja ihan kokonaan sen taakse. Voihan sisaruksetkin olla erilaisia, toinen helpompi, toinen haasteellisempi. Näin on ainakin ollut omassa lapsuuden perheessäni. Ja ainahan ne lapset kokeilee rajojaan, toiset enemmän ja toiset vähemmän.

 

Omani on niin pieni vielä, että ehkä on helppo vielä nyt puhua siitä, kuinka sitten aion tehdä, toteutus on haasteellisempaa grin.gif Niinhän se on, että muut kasvattaa sun lapset aina paremmin kuin sä. Tällä viittaaan siihen, että ihmiset on kovia jakelemaan neuvoja, mutta eivät välttämättä aina tiedä ihan kaikkea.. esim. lapsen tai vanhemman taustoja.

 

Luulen kuuluvani silti aika tiukan linjan kasvattajiin. Tietyt asiat vaan on sellaisia, että niistä ei lipsuta. Esim. koulun käyminen kunnolla tai hyvät käytötavat ja suvaitsevaisuus muita ihmisiä kohtaan on meille tärkeää. Toivoisin osaavani kasvattaa lapsen, joka myös on valmis tekemään töitä oman onnensa ja hyvinvointinsa eteen, hyvä koulutus ja ahkeruus esimerkiksi. Näissäkin asioissa vanhemman esimerkillä on varmasti suuri rooli, jos puhuu toista ja tekee muuta, ei voi olettaa lapsen ymmärtävän sanomaa.

 

Sitten taas on niitä asioita, joita katsotaan vähän läpi sormien.. mies on esim. aika kova hemmottelemaan meidän tyttöä, tavaraa ja vaatetta tulee varmasti olemaan paljon. Yritetään silti pysyä kohtuudessa, ainakin melkein girl_wink.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse en siis ainakaan tarkoittanut, etteikö pientä voisi kasvattaa, kirjoitin huonosti. Tarkoitin sillä sitä, että 1,5-vuotiaalta (2-vuotiaaltakaan) ei voi olettaa, että aina muistaisi kasvatuksen tulosta. Meillä on ainakin aloitettu jo 1/2-vuotiaalle sääntöjen harjoittelu. Esim. vanhempi oppi nopeaan alle vuoden iässä, ettei mitään kynttilälyhtyjä tms. saa repiä alas pöydiltä. Pienemmälle en ole ehtinyt opettaa, joten meillä on särkyvät pois ulottuvilta tällä hetkellä.

 

Voi toki opettaa peruskäytöstapoja ja rajoja asettaa ja pitääkin, sitähän kaikki lastenhoito uni- ja ruokarytmeineen muutenkin on. Mutta jos 2-vuotias esimerkiksi ottaa toiselta lelun kädestä, ei sen perusteella voi sanoa, että on huonosti kasvatettu vaan sen ikäinen vasta opettelee asioita. Pitää vaan muistaa toistaa tsiljoona kertaa, että ei saa ottaa toiselta ja palauttaa lelu alkuperäiselle leikkijälle (ja toisille riittää vaan se yksi kerta biggrin.gif).

 

Mä vielä lisään tähän, että kahden eri temperamentilla varustetun lapsen äitinä juuri yritin osoittaa tätä: toiset ovat helpompia kuin toiset ja toisille menee nopeammin ja pienempänä perille kuin toisille. Ei sen taakse voi piiloutua, mutta itseäni surettaa kyllä kovasti ihmiset, jotka pitävät vilkasta taaperoa huonosti kasvatettuna, koska kovaa työtä teen lapsen kanssa. Ja kyllähän lapsen vilkkaudessa ja innostuneisuudessa on paljon hyvääkin. Mutta tosiaan, jos ei ole kuin yhdenlaisia lapsia (sama se, vilkkaita tai rauhallisia), on vaikea tietää, millaista muilla kenties on. Yleensä vaan tuntuu siltä, että ne jotka arvostelevat muita eniten, tietävät vähiten... Itsekin tosiaan tiesin vauvojen hoidosta kaiken esikoisen jälkeen... nyt en taida tietää mitään ;)

Edited by Mamabarba

Share this post


Link to post
Share on other sites
Onko vinkkejä, miten voisin hienovaraisesti puuttua erään toisen äidin käytökseen? Tilanne on nimittäin se, että jos lapseni tekee jotain väärää, hän on paikalla päsmäröimässä ja komentaa pyytämään anteeksi tai muuten vaan komentaa, eikä todella anna minulle lainkaan suunvuoroa :girl_sad:

Mitäpä, jos seuraavan kerran tällaisessa tilanteessa kääntyisit katsomaan häntä silmiin, ja sanoisit suoraan että "kiitos, hoidan tämän itse". Hassua jotenkin, että jättäisit mieluummin menemättä puistoon, kuin pidät itsesi (ja lapsesi) puolia. Jos tyyppi tuosta loukkaantuu, niin anna loukkaantua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse en siis ainakaan tarkoittanut, etteikö pientä voisi kasvattaa, kirjoitin huonosti. Tarkoitin sillä sitä, että 1,5-vuotiaalta (2-vuotiaaltakaan) ei voi olettaa, että aina muistaisi kasvatuksen tulosta. Meillä on ainakin aloitettu jo 1/2-vuotiaalle sääntöjen harjoittelu.

Mä ainakin ymmärsin just niin kuin tarkoitit girl_smile.gif ja mä ainakin ajattelen ihan samanlailla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Disclaimer: mun ainokainen ei ole vielä 8 kuukauttakaan, joten pidätän oikeuden muuttaa mieltäni kaikista kasvatusasioista parin vuoden sisällä. grin.gif

 

Mä palaisin tohon toisten lasten komentamiseen. Mä olen sitä mieltä, että on kaikkien aikuisten asia kasvattaa paikalla olevia lapsia yhdessä. Tietysti ensisijaisesti kukin on vastuussa omastaan ja monissa asioissa voi olla eri mielipiteitä, mutta semmosissa ihan perusasioissa (ei saa lyödä, ei saa ottaa lelua toisen kädestä, ei saa rikkoa tavaroita) minusta asiaan puuttuu se aikuinen, joka ensimmäisenä ehtii. "Käytöstapa-asiat" (kiitoksen sanominen, luvan kysyminen ennen kuin koskee leluun joka lojuu maassa, jne) voi ehkä jättää kunkin lasten vanhempien huoleksi, jos ei halua kasvattamaan ryhtyä, mutta jos näkee esim. lapsen lyövän toista, siihen pitää musta mennä väliin aina ja heti, vaikka käytetty voima oliskin niin pieni, että välitöntä vaaraa ei ole.

 

"Huonosti kasvatettu": sitä onko joku lapsi huonosti kasvatettu tai ei, ei musta voi päätellä siitä, mitä lapsi tekee, vaan siitä, miten vanhemmat siihen reagoi. Ne vanhemmathan siinä kasvattaa, niiden huonoudesta on kyse, ei lapsen. ;) Eli ei lapsi välttämättä ole huonosti kasvatettu, jos se ottaa lelun toisen kädestä, mutta silloin on, jos vanhemmat näkee sen eikä tule kieltämään. Toki tällaisenkin "huonon kasvatuksen" syynä voi olla esimerkiksi vanhemman tilapäinen totaalinen uupumus, enkä tosiaan lähtisi ketään leimaamaan huonoksi vanhemmaksi sen perusteella, että kerran näkee huonosti käyttäytyvän lapsen jota ko. vanhempi ei välittömästi ojenna. Pitää muistaa, että tilanteista näkee kuitenkin niin tosi vähän. Mutta silti. Oleellista ei niinkään ole se, onko lapsi vuoden vai viisi vuotta kun oppii, että kädestä ei oteta; oleellista on se, että opetetaan. Toisille lyhyemmän aikaa ja toisille pitemmän.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

No kyllä minusta jos lapsen oma vanhempi on siinä ihan vieressä, niin voi odottaa, että se puuttuu asiaan, ja sitten vasta jos ei, niin puuttua itse. Eikä sitä tarvitse kauaa odotella, vilkaisee vaikka vain sinnepäin, että onko se juuri avaamassa suutaan vai katsooko poispäin eikä huomannut. Minä en välttämättä huomaa ihan heti, olen luonteeltani vähän sellainen haaveellinen, toisin sanoen saattaa välillä mennä ohi kun ajattelen jotain muuta asiaa biggrin.gif Mutta kyllä minua vähän ärsyttäisi, jos joku koko ajan komentelisi lastani, vaikka itsekin pystyisin ja aikoisin. Meillä on kyllä pihakavereiden kanssa vähän muutenkin sellainen tapa, että ensisijaisesti komennetaan omiamme, sitten vain jos jotain vakavaa tapahtuu ja lapsen oma vanhempi on kauempana, niin sitten komennetaan. Vähemmän vakavissa jutuissa on ihan ok antaa lasten yrittää itsekin selvittää tai sitten ohjata sitä omaa lasta siinä tilanteessa. Yksi äiti (ei asu enää täällä) oli kyllä sellainen, että komensi jatkuvasti muidenkin lapsia, ja ihan hyvä minusta, mutta tykkään kyllä kuitenkin enemmän tästä rennommasta tyylistä.

 

Sillä oman lapsen ohjaamisella konfliktitilanteissa tarkoitan sellaista, että jos esim. toinen lapsi ottaa omalta lapselta lapion kädestä, niin sen sijaan että alkaisi komentaa sitä toisen lasta, että ei saa ottaa kädestä, niin ohjaisikin omaansa ottamaan jonkun vapaan lapion, tai jos se juuri kädessä ollut oli tärkeä, niin ohjaisi kysymään siltä toiselta lapselta, kelpaisiko sille toinen lapio kun se ensimmäinen oli sillä omalla lapsella. Mitä mieltä olette tällaisesta? Pilaako tällainen sen oman lapsen itsetunnon ja tekee siitä nössön, joka ei osaa pitää puoliaan? Minusta kun on toisaalta viisautta olla menemättä joka riitaan mukaan. En siis oikein edes tiedä, millaiseksi haluan lapseni kasvattaa. Itsekkääksi oman parhaansa tavoittelijaksi vai hiljaiseksi hissukaksi, jolle saa tehdä mitä vaan girl_sigh.gif

 

 

Sitten muihin asioihin: Miten se jäähy on tarkoitus toteuttaa? Jos vien lapsen jäähypenkille omaan huoneeseen, täytyykö minun istua siinä pitelemässä rimpuilevaa lasta vai seistä ovella ja palauttaa aina takaisin kunnes se huutaa hysteerisesti? Milloin riittää?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Minun mielestä tuo ohjaaminen konfliktitilanteessa kuulostaa hyvältä. Usein teen itse jotenkin noin jos joku vie lelun poikani kädestä (mitä kyllä tapahtuu melko harvoin kun osaa pitää puolensa). Poika alkaa yleensä huutaa lelun perään jos joku sen vie ja jos tämän lapsen vanhempi ei sano asiasta mitään niin empä ole sanonut kyllä minäkään vaan juurikin kehottanut poikaani ottamaan jonkin muun lelun. Lähes aina siitä kuitenkin vanhempi sanoo jos se lelu viedään kädestä.

 

Jäähy meillä toteutetaan niin, että poika menee omaan huoneeseensa istumaan tuolille, ovi jää auki koska muuten alkaa heittelemään siihen tavaroita. Siinä sitten huutaa kunnes rauhoittuu, yleensä melko nopeasti. Ja jos yrittää lähteä niin palautan takaisin ja selitän koko ajan miksi on jäähyllä ja että rauhoittumalla pääsee pois. Jossain kauhukakarat ohjelmassa taidettiin sanoa, että minuutti ikävuotta kohti sitä jäähyllä oloa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jossain on ohjeena tuosta jäähystä ollut myös, että ovea ei saa sulkea ja näköyhteys pitää säilyttää sen vuoksi, että lapsi tosiaan istuu siellä jäähyllä eikä esimerkiksi ala riehumaan ja paikkoja hajottamaan. Kokeilemalla varmaan selviää, mikä oman lapsen kanssa toimii. Meillä ei ole jäähyä juurikaan käytetty, koska - no, ei ole tullut hirveästi sellaisia tilanteita vastaan. Yleensä pahanteosta on selvitty juttelemalla, anteeksi pyytämällä ja jäljet siivoamalla. Jäähyä sen sijaan on tullut tottelemattomuudesta, jos esimerkiksi kieltämisestä huolimatta jatkaa pelleilyä ruokapöydässä tms.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän kanssa samassa kerhossa käy perhe, jonka äiti on sitä mieltä, ettei alle kaksivuotiasta saa kieltää, jos esim. ottaa jotain toiselta, kun "ei se ymmärrä". Meidän lapselle on kuitenkin opetettu, ettei toisen kädestä oteta. Mitä teen, jos tämä toinen ottaa lelun kädestä, kun en oikein uskaltaisi kieltääkään? Oman lapsen kannalta olisi kuitenkin kiva olla johdonmukainen, mutten haluaisi kyseenalaistaa tämän toisen äidin ajatuksia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mä tekisin tuossa tilanteessa varmaan niin, että sanoisin lapsille yhteisesti jotain tyyliin "Maija taisi leikkiä tällä autolla, annatko Matti auton takaisin Maijalle ja otat itse vaikka tämän nuken". Mun mielestä sen toisen äidin kasvatusfilosofia ei ole yhtään arvokkaampi kuin sinun omasi ja sinulla on kyllä oikeus noudattaa omia sääntöjäsi (etenkin kun ne on fiksumpia kuin toisen :P), mutta tuossa ei kuitenkaan tule varsinaisesti kiellettyä vaan nimenomaan ohjattua oikeeseen suuntaan.

 

Vähän ot, mutta omassa lapsuudessani 80-luvulla oli jossain vaiheessa ollut vallalla sellainen näkemys ettei lasta saa lainkaan kieltää koska se traumatisoi lapsen. :rolleyes: Yhdellä sukulaislapsella oli kuulemma ollut tosi paha puremisvaihe ja äitini sanoi, että oli vähän hassua kun ko. lapsen äiti vaan meni ympäri leikkikenttää selittämässä kaikille puremisen uhreiksi joutuneille kuinka hänen lapsellaan on nyt vaan tällainen vaihe eikä se oikeasti tarkoittanut mitään pahaa. Onneksi uudet tiedot syrjäytti pian tuon näkemyksen, ties kuinka itsekkäitä sekopäitä omasta sukupolvesta olisi muuten tullut. :girl_crazy:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now