Keskustelua kasvatuksesta

[alannee]

lapsemme ei viihdy hetkeäkään yksin (paitsi joskus tosi harvoin). Kun joskus pitäs saada jotain tehtyä ja samantien pojalla alkaa sydäntäsärkevä ÄITIII ÄITIII -itku. Yritän selittää, että "äitin pitäs laittaa nämä pyykit" tms. mutta monesti itku yltyy niin, että pitää sitten lohdutella ja välissä yrittää hoitaa homma loppuun (=lohdutusta ja oman homman tekoa vuorotellen). Pikku hiljaa siis pitää yrittää totuttaa poikaa viihtymään pieniä hetkiä yksin. Mutta ruuanlaittoon ja siivoamiseen jne. otan lapsen mukaan, jottei itkisi koko aikaa ja oppiihan se samalla siinä tekemään kotihommia, tykkää siis olla apuna. Mut ois joskus kiva pystyä vaikka olemaan hetki tietokoneella tai lukemaan lehteä. Se on kuitenkin tosi harvoin mahdollista, kun olen pojan kanssa kaksin, koska ei tosiaan viihdy yksin ollenkaan. No, joskus olen kyllä tietokoneella siten, että samalla leikin lapsen kanssa ja välillä vilkaisen koneelta nopeasti jotain

 

Meillä on kyllä nuorempi lapsi, mutta mä teen usein niin että otan lapselle siihen mun viereen jonkun leikin tai kirjan ja "laitan leikin käyntiin". No, eihän se sitä oikein yksin meinaa leikkiä, mutta mä koitan jollain minimiosallistumisella rohkaista yksin leikkimiseen. Esim. poika lukee kirjaa ja ölisee koko ajan että äidin pitäis kertoa niistä tapahtumista. Mä kuittaan joka kerta lyhyesti, että "Joo-o, Puppehan se siellä" tms. ja jatkan että "Voitto voi itse lukea". En tiedä auttaako tämä yhtään, kyllä se nykyään voi vähän jo lukea itsekseenkin mutta en tiedä johtuuko se "koulutuksesta" vai vaan kehitysvaiheesta. Mutta mä olen ajatellut, että tuollainen "leikin äidin vieressä mutta äiti ei osallistu" vois ehkä aikanaan johtaa itsenäisempäänkin leikintään

 

muoks. Siis ei onnistu että liikun vieressä, esim. laitan pyykkejä tai ruokaa. Mutta voin lukea lehteä. Jotenkin nämä on pojalle ihan eri asioita.

Edited November 10, 2011 by alannee

[Permis]

Me ollaan kauppareissuilla luovuttu jo kokonaan rattaista, koska pääsääntöisesti niitä saa työnnellä tyhjänä (vähemmän kätevää ostoskärryjen kanssa). Vintiö joko kävelee kaupassa itse tai pyytää syliin. Sylissä roikottaminen on ajoittain rankkaa ja eipä siinä paljon ostoksia keräillä (siispä käydäänkin aina jos mahdollista koko perhe kaupassa, jotta toinen hoitaa lapsen ja toinen keräilyt), mutta olettaisin sen olevan jonkinlaista turvallisuuden tunnetta: Äidin sylistä on kiva katsella kaupan ihmeitä & ihmisiä, eikä tule tunnetta, että vaahtosammuttimenmittaisena jää isojen ihmisten jalkoihin. Kävely puolestaan yltyy usein juoksuksi ja karkailuksi hyllyjen väliin, mutta ei olla siitä stressattu, sillä perässäjuoksentelu vain innostaa lisää. Pidetään siis sopivan matkan päästä silmällä, eikä kertaakana olla jouduttu lattialleheittäytymistilanteeseen tai huutavaa lasta väkisin pois roikottamaan (sekin varmaan tulee vielä eteen...). Ostoskärryissä hän ei juurikaan viihdy, paitsi ihan joskus autokärryt saattaa kelvata. Omia pikkukärryjä on joissain isoissa kaupoissa kokeiltu, mutta pitkäjänteisyys niiden työntelyyn koko kauppa-ajaksi vielä puuttuu, vaikka ostosten keräilyyn osallistuminen tuntuukin olevan tärkeää.

 

Eilen muuten keksin ihan sattumalta kokeilla uutta hampaiden pesulla: poika sai harjata mun hampaita ja vaihtarina hoidin hänen. Meni kuulkaa tosi vaivattomasti & huomaamatta ja vuoroperiaatteella ei tullut mitään protestointia vaan kunnolla harjatut leegot

 

Välillä töistä palatessa tarttis tosiaan sen huokaisuhetken vaikka lehteä lukien. Meilläkään ei oikein onnistu, koska hoitopäivän jälkeen vanhempien huomiota tietty vaaditaan. Telkkaria yleensä katsotaan aina yhdessä ja jos on menossa lastenohjelma, johon pieni keskittyy, selailen lehteä siinä ohessa "huomaamattomasti". Leikkeihin osallistuessa olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että kannattaa olla oikeasti läsnä, sillä lapsi huomaa muuten heti. Eli esim. eilen rakenneltiin legotaloja, enkä puuhannut ohessa mitään muuta. Lapsi vaikutti tosi onnelliselta, eikä niskuroinut & suuttunut kertaakaan, vaikka tornit välillä sortuikin tai palikat eivät meinanneet osua kohdalleen.

[Solja]

Nyt mulle tuli ihan natsiäitiolo kun en aina ihan hirveästi välitä pojan itkusta (siis protesti-itkusta, toki oikeaan hätään reagoin aina heti). Jotenkin lähden meidän pojan kanssa siitä, että on asioita jotka on pakko tehdä riippumatta siitä, halusiko poika tai ei eikä näiden kaikkien asioiden kanssa kyllä ruveta neuvottelemaan tai keksimään mitään kiertoteitä. Esim. koiran pissattaminen tai jonkun maidon hakeminen kaupasta on sellaisia mitkä nyt vaan pitää tehdä ja pojan täytyy sen aikaa istua rattaissa, piti hän siitä tai ei. Toki jos poika alkaa protestoimaan niin selitän hänelle. että koiran täytyy nyt päästä pissalle ja äiti ei voi ottaa syliin juuri nyt, mutta äiti on koko ajan ihan tässä vieressä. Yleensä poika viihtyy ihan hyvin, mutta joskus on sitten ollut niitä reissuja kun poika on kiukunnut koko ajan ja silloin mulla on pääasiallisena ajatuksena ollut sellainen siinähän kiukkuaa. En mäkään siitä lapsen itkusta nauti, mutta toisaalta koen, että etenkin tällaisen taaperoikäisen pitää alkaa jo pikkuhiljaa oppia siihen, että ihan kaikki ei pyöri hänen ympärillään ja muillakin (esim. sillä jalat ristissä odottavalla koiralla) on tarpeita, jotka on välillä tärkeämpiä kuin se pojan sen hetkinen halu tehdä jotain.

 

Toki tämä on taas näitä, joissa lasten erilaisuus näkyy ja vaikuttaa toimintaan. Meidän poika on tietyiltä luonteenpiirteiltään ehkä vähän kovempi kuin jotkut muut lapset ja silloin meidän vanhempien käytös ja vaatimukset pitää tietenkin suhteuttaa hänen luonteeseensa ja kykyihinsä. Jos lapsi olisi kovasti herkempi niin silloin ei voi odottaa samanlaisia asioita kuin mitä enemmän sietävältä lapselta (siis tässä yhteydessä, toisissa sitten taas eri tavalla).

[Kaisla81]

Solja, olen samaa mieltä, että taaperon on hyvä hiljalleen oppia, ettei maailma pyöri hänen ympärillään ja aina ei saa kaikkea, mitä haluaa. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, ettei pieni vielä osaa käsitellä tunteitaan, eikä häntä saa jättää yksin tunnekuohuunsa rypemään. Eli siksi lohdutan ja autan lasta silloin, kun hänellä on itkua tai muuten vaikea olla.

[Piippis]

Nyt mulle tuli ihan natsiäitiolo kun en aina ihan hirveästi välitä pojan itkusta (siis protesti-itkusta, toki oikeaan hätään reagoin aina heti).

 

Sä tunnet sun lapsen kaikista parhaiten ja tiedät mikä on oikea tapa toimia, niin mä uskon

 

 

--

 

Meillä on aika vähän miettitty mitään kasvatusasioita. Ei ole vielä tarvinnut ja toiseksi ne tuntuu olevan mulla ja miehellä ihan samat puhumattakin. Maalaisjärkeä käytetään.

 

Meillä asuu aika rauhallinen poika. Sosiaalinen, mutta varovainen. Saa luultavasti myöhemmin olla tarkkana ettei tuo jää muiden jalkoihin.

 

Toteutetaan varmaankin eniten sitä "taistelujenvalinta-tekniikkaa", kaikkea ei jaksa kieltää, eikä ole tarpeenkaan. Niin kauan kun ei riko mitään, ole vaaraksi itselleen tai muille niin antaa mennä vaan.

 

Tahallaan ei saa riehua ja paiskoa tavaroita, siihen puututaan, mutta rajummat leikit on ok. Mieltä saa osoittaa.

Ruokapöydässä katsellaan riekkumista pari hetkeä, kielletään ja koitetaan ohjata huomio muualle, kehutaan kun hommat sujuu, mutta jos ruokailuvälineet paiskotaan ympäriinsä niin poika lähtee pöydästä. Ruoka/kahvipöydässä poika ei pääse syliin: pöydän ääressä istutaan omassa tuolissa tai sitten annetaan muille ruokarauha.

 

Kovasti koitan myös "sanoittaa" pojan fiiliksiä ja eri tilanteita: "Ymmärrän että harmittaa..." tai "Kun teet noin, niin äidille tulee siitä pahamieli", "Ennen ruokaa pestään kädet", "Tosi hienosti tehty!" jne.

 

Tarhan kanssa menee asiat hyvin, ollaan tätien kanssa samoilla linjoilla asioista. Ollaan keskusteltu siitä mitä tarhassa saa ja mitä ei saa tehdä, ja koska esim. tarhassa saa syödä käsin, saa sitten kotonakin.

 

Poika on toki vielä niin pieni (1v5kk) että kasvatusjutut tulevat enemmän ajankohtaisiksi vasta myöhemmin.

 

 

Ammattikasvattajien näkökulmasta tahtoisin kuulla lisää: MITKÄ OVAT NE SUURIMMAT MOKAT TEIDÄN MIELESTÄNNE, JOITA VANHEMMAT TEKEVÄT JA MILLÄ TAVALLA NE TULEVAT ESIIN, MITKÄ OVAT SEURAUKSET JNE.

 

 

muoks, tosi hyviä vinkkejä noi "leikiksi muuttamiset"!, otan varmasti käyttöön sitten kun poika on sen ikäinen, että "tajuaa".

Edited November 11, 2011 by Piippis

[Sippura]

Mä taidan olla kasvatuksessa enemmän tiukkis äiti kuin rennompi versio. Ainakin olen tosi tarkka siitä, että lapsi oppisi käyttäytymään hyvin muiden lasten kanssa. Ja tätä on pyritty opettamaan aika pienestä asti. Ulkona leikkiessä tietenkään ei viedä kenenkään kädestä leluja, ketään ei satuteta ja keinuihin päästetään välillä muitakin, jos on ruuhkaa ja liukumäessä mennään yksi kerrallaan. Yleisissä puistoissa olen huomannut, että silloin harvoin, kun siellä muihin äiteihin törmää, niin säännöt tuntuvat olevan muillakin aika lailla samat ja toiset äidit puuttuvat lastensa tekemisiin. En muista, että toisen äidin tai isän olisi tarvinnut komentaa meidän neitiä tai vastaavasti minun olisi tarvinnut komentaa toisten lapsia, kun vanhemmat ovat olleet aika valppaina oman jälkikasvunsa tekemisistä.

 

Ongelmana on ollutkin oma taloyhtiö ja naapurin lapset. Lapset, jotka usein leikkivät samaan aikaan ulkona meidän kanssa, leikkivät nimenomaan ilman vanhempiaan. Toki ikääkin heillä on enemmän kuin meidän neidillä, mutta nuorimmat ovat 3-4-vuotiaita ja heidän kanssaan on välillä todella hankalaa. Tätä vanhemmat lapset osaavat pääsääntöisesti leikkiä fiksusti ja silloin harvoin, kun on tarvetta puuttua, he uskovat myös minua. Näiden nuorempien naapurin lasten kanssa taas homma ei toimi lainkaan. Päivittäin tulee tilanteita, joihin pitää puuttua ja minua ärsyttää se sen vuoksi, että voisivathan heidän vanhempansa sen verran vaivautua tulemaan ulos, että huolehtisivat omistaan. Parilla tytöllä erityisesti on tarve ns. pomottaa meidän neitiä ja yrittää viedä hänen lelujaan tai määräillä hänen tekemisiään. Aika tiukkaan sävyyn olen joutunut asioihin puuttumaan ja joskus todella ilkeästikin. Eikä tunnu menevän asiat siltikään perille. En myöskään koe, että on minun velvollisuus jatkuvasti puuttua tällaiseen. Mieheni mielestä asian kanssa pitää mieluummin vain yrittää elää kuin ottaa asia puheeksi naapurien kanssa (jotta naapurisopus säilyy). Olen kuitenkin miettinyt, että mitä sitten, jos jommalle kummalle näistä ns. riiviöstä sattuisi jotain ikävää ulkona. Kuka kantaa vastuun? En todellakaan minä.

 

En tiedä sitten missä iässä yleensä vanhemmat kokevat lapsensa olevan niin kypsiä, että pärjäävät yksinään ulkona niin, ettei vanhemmilla ole lapsiinsa näköyhteyttä tai kuuloetäisyyttä.

[Josephine]

Oma lapsi on 4-vuotias, eikä ole tullut mieleen päästää haahuilemaan itse ulos vapaasti. Moni vuotta vanhempi lapsi kulkee itsekseen avain kaulassa, mutta kovin pieniä ei onneksi näe itsekseen.

 

Tuo vauvan huudattaminen on aihe, jota en muuten yhtään pysty tajuamaan. Ymmärrän toki, että kaupassa pitää käydä vaikka lapsella olisi raivari, mutta välinpitämättömyyttä en. Välillä näkee ihan pieniä vauvoja, jotka huutavat pää punaisena ja äiti kävelee kaikessa rauhassa silmäillen ostoksia, suomatta vauvalle sanaakaan, kosketusta, puhumattakaan syliin ottamisesta. Pidän moista jonkinlaisena heitteillejättönä.

[Piippis]

Välillä näkee ihan pieniä vauvoja, jotka huutavat pää punaisena ja äiti kävelee kaikessa rauhassa silmäillen ostoksia, suomatta vauvalle sanaakaan, kosketusta, puhumattakaan syliin ottamisesta. Pidän moista jonkinlaisena heitteillejättönä.

 

Mä en itse osaisi olla ottamatta syliin, jos oma lapsi huutaisi/olisi huutanut vauvana tuolla tavalla. Johtuu siitä, että tiedän/tiesin omani rauhoittuvan puhumalla/sylittelemällä. MUTTA: kaikkien lapset eivät rauhoitu sillä tavalla. Mun ystävän lapsi ei yksinkertaisesta saa syliinottamisesta sellaisessa "huutotilassa" mitään muuta kuin lisää tuulta purjeisiin. Siksi mun ystävän on "pakko" antaa lapsensa huutaa. Ja hetken huudettuaan lapsi rauhoittuu.

 

Mä olen itsekin monta kertaa tuntenut "kouraisun mahassa" kun olen kuullut lapsen karjuvan vaunuissa, ihan heitteillejätöksi en menisi sitä sanomaan, lapsi on kuitenkin näköyhteydessä.. mutta tosiaan: kaikki lapset eivät vain ole samanlaisia.

[Mamabarba]

Huh, uskaltaakohan tänne vastailla...

 

Tuo huonosti käyttäytyvät lapset - huonot kasvattajat on kyllä helppo, mutta aika karkea yleistys. Jos ihan oikeasti näin olisi, täällä olisi varmaan monikin oikeasti erinomainen kasvattajaäiti lapa pystyssä - "minulla on vilkas lapsi, mutta olen onnistunut kasvattamaan sen rauhalliseksi". Löytyykö oikeasti ketään sellaista?

 

Minulla on kaksi suloista lasta, samaa sukupuolta kummatkin ja kuin yö ja päivä. Toinen heti syntyessään (oikeastaan muuten jo mahassa koko ajan menossa) ns. vaativa vauva: huusi ensimmäiset yöt sairaalassa keuhkot pihalle, ei malttanut syödä, jos maito ei suihkunnut suuhun, otti myös kontaktia vanhempiinsa tarkalla katseella heti laitoksella. Ei nukkunut pienenä päiväunia kuin rinnalla tai sylissä, muutoin ehkä 10 minuuttia, nousi seisomaan ja kävelemään tukea vasten jo reilu puolivuotiaana ja eikä sen päivän jälkeen ole juuri paikoillaan ollut. Sängyssäkin jalat vispaa ja nukahtaminenkin kestää yleensä ikuisuuden. Menevyyden vastapainona lapsi on hurjan taitava ikäisekseen: puhui 1,5-vuotiaana jo pitkiä lauseita ja nyt 3,5-vuotiaana melkein lukee jne.

 

Toinen versio on taas heti synnyttyään rauhallisuuden perikuva, pelkästään söi ja nukkui vauvana. Rauhallisesti tarkasteli maailmaa ensi kuukaudet ja heti tylsistyttyään pisti unille, milloin missäkin: sitterissä, leikkimatolla, vaunuissa, lattialla, sylissä... Hereillään olleessaan on aina ollut tyytyväinen ja hymyileväinen pikku pakkaus.Ryhtyi rauhallisesti liikkumaan pitkän harjoituksen tuloksena. Uskoo kieltoja tosi hyvin, paitsi joidenkin asioiden osalta onkin sitten aivan uskomaton jääräpää.

 

Sanomattakin on selvää, että ensimmäisen kanssa kaikki on aina ollut hieman haasteellista: pienempänä kauppareissut yhtä huutoa ja rimpuilua, nyt hieman isompana yhtä äidin huutoa, kun lapsi juoksee huonokäytöksisenä ties missä ja suunnilleen repii kaiken alas - kaikki luonnollisesti äärimmäisen kiellettyä perheessämme. Hetkeäkään tuo isompi ei ole paikallaan... :/ Juniorin kanssa voi aina mennä ihan mihin vaan, lapsi kun vaan hymyilee tyytyväisenä kärryissään kaikille vastaantulijoille ja pikkuisen kitisee, jos nälkä yllättää reissulla. Samat vanhemmat ja kasvattajat, samat säännöt kummallakin lapsella - itse asiassa löysemmät tällä nuoremmalla, kun ei mitään sääntöjä edes oikein tarvita, lapsi tuntuu osaavan käyttäytyä ilmankin. Toinen vaan sattuu olevan hedelmällisempää maaperää kasvatuksen suhteen. Jos tuo juniori olisi ensimmäiseni, voisi hyvin leimata kaikki rääkyvät ja kiljuvat ja juoksentelevat lapset huonosti kasvatetuiksi, mutta onneksi tiedän paremmin

 

Siinä olen yhtä mieltä, että ei ole huonoja lapsia vaan huonosti kasvattavia vanhempia. Mutta täysin faktaa on, että kaikki lapset eivät ole samanlaisia kasvatettavia, toiset vaan ihan oikeasti vaativat sen 100-kertaa enemmän kuin toiset. Kaikille ns. helppojen lasten äideille soisin yhden haasteellisemman pakkauksen, niin avartaisi kummasti katsantokantaa. Onneksi, kuten Nadda ja moni muukin on todennut, tässä hommassa voi kehittyä ja kehittyy. Haasteelliset pakkaukset ovat siitä ihania, että laittavat vanhemmat oikeasti koville, niinpä joutuu miettimään oikeasti, mikä kaikki on tärkeää ja mihin kannattaa keskittyä ja miksi asioita tekee, kuten tekee. Kaikki me vanhemmat aloitamme aina jonkinasteilla automaattiohjauksella (omasta lapsuudesta opituilla malleilla) lastenkasvatuksen & ajan myötä siirrymme yhä tietoisempiin kasvatusmenetelmiin, kun opimme hommasta enemmän.

 

Missä olen onnistunut:

Lapseni osaa sanoa saisinko, kiitos ja anteeksi. Yleensä pyytämättä kaikki. Lisäksi syö kaikkea ennakkoluulottomasti ja on avoin ja sosiaalinen - geneettistä kylläkin, voi varmasti sanoa niin. On hellä ja hyväsydäminen ja miettii paljon asioita monelta kantilta.

 

Suurin epäonnistumiseni:

Lapseni ei pysy hetkeäkään paikoillaan missään ja mekastaa jatkuvasti - geneettistä on sekin, miehen puolelta

 

Vaikka vitsinä nuo geenit tuohon laitoin, niin ihan oikeasti kai viimeisimmät tutkimukset itse asiassa oikeastikin korostavaa geenien vaikutusta. Hyväkäytöksiset, fiksut vanhemmat saavat hyväkäytöksisiä fiksuja lapsia - sen vuoksi, että se on perinnöllistä. Kasvatuksen vaikutus on loppujen lopuksi yllättävänkin pieni. Tämä todettiin muistaakseni sellaisessa tutkimuksessa, jossa tutkittiin adoptiolapsia & niiden myöhempää menestystä elämässä.

 

Ja erityisesti aloittajalle: 1 v 7 kk ikäiset ovat tosi pieniä ja vaativat erityisesti hoivaa eikä niinkään "kasvatusta". En laillasi käsitä, kuinka joku jättää taaperon yksin leikkimään Hoplopiin: sen ikäiseltä ei voi vaatia käytöstapoja, mutta sitä varten vanhemman pitäisi olla vierellä jatkuvasti valvomassa, että mitään ja kenellekään ei satu. Pienelle lähinnä jatkuvasti toistellaan, että toista ei saa satuttaa ja kenenkään leluja ei saa ottaa jne., mutta ei voi olettaa, että heti menee perille, kun tuon ikäisillä ei vielä tuo kielellinen ilmaisukaan ole ihan kohdillaan

 

Joo ja tuosta huutamisesta: tämä vilkas esikoiseni rauhoittui aina sylissä, mutta rauhallinen juniori on sellainen, että jos kiukkukohtaus tulee, syli ei auta yhtään, päinvastoin. Sylissä rimpuillaan kahta kauheammin. Kiukku pitää vaan saada kiukuta ja se saattaa kestää vaikka kuinka kauan. Esikoinen rauhoittui aina heti. Näin ne lapset ovat erilaisia.

Edited November 11, 2011 by Mamabarba

[pipa]

Mä koen itseni aika eksyneeksi kasvattajaksi. Meillä on esikoinen, joka on nyt 3,5v ja nyt vasta alkanut jonkun verran puhumaan oikeaa kieltä, eikä omaa keksittyä kieltä. Meillä on kolmikielinen perhe ja poika on siis jäänyt puheessa aika pahasti jälkeen muista ikäisistään ja puheentaso on nyt suunnilleen kaksi vuotiaan tasoa. Tämän takia monet asiat eivät mene perille. Meillä ei ymmärretä miksi pitää pyytää anteeksi. Jos poikani tekee jotain väärin niin en voi selittää hänelle miksi hän ei voi tehdä näin, koska hän ei ymmärrä mitä puhun. Lyhyeet ja ytimekkäät sanat tehoavat parhaiten ja äännensävy.

Olen tietysti esikoisen kanssa aika eksyksissä. Katselen kateellisena miten toisten samanikäiset lapset kertovat päivästään ja ymmärtävät mitä heille sanotaan. Käytöstavatkin ovat jo selkeät pienelle leikki-ikäiselle. He ymmärtävät, että jossain tilanteissa pitää olla hiljaa ( esim. teatterissa tai joku lukee satua) tai käyttäytyä kunnolla tietyissä tilanteissa. Meidän poika tekee juuri sitä mitä haluaa ja missä tahansa, jos sille päälle sattuu. Nyt kuitenkin, kun puhe on edistynyt aika huimasti muutaman kuukauden sisällä ja selkeästi arki on hieman helpottunut, koska molemmat ymmärretään toisiamme paremmin. Ongelmana on nyt vaan se, että poika ei puhu minun äidinkieltäni enää lainkaan ja välillä tekisi mieli lähteä selittämään Ruotsiksi, että poika tajuaisi.

 

Näin ollen minun kasvatustani ollaan varmasti kyseenalaistettu aika paljonkin. Ja en väitä, että olisin mitenkään hirveän hyvä ja johdonmukainen kasvattaja ( koska en ole) ja se olisi aika varmasti helpottanut meidän arkea, jos siis sellainen olisin mutta kun en ole. Jos meillä olisi vain yksi kieli käytössä niin väitän, että poikani olisi nyt aivan erillainen. Hän ymmärtäisi ja osaisi puhua jo kunnolla. Ja monet taistelut olisivat jääneet pois. Mutta koska tilanne on nyt tälläinen olen aivan hukassa lapseni kanssa ja en osaa kasvattaa häntä oikein. Niin kuin mainitsinkin, että ole kovin johdonmukainen ihminen mutta tässä tilanteessa olisi hyvin tarpeellinen taito.

Välillä mietin, että onkohan meidän lapsi sittenkin jotenkin jälkeen jäänyt? Minusta poika on kaikin tavoin 2v tasolla ellei jopa alemmalla tasolla. Mutta kun tuo kielimuuri on niin valtava, että en tiedä mitä tuon lapsen pääkopassa oikein liikkuu. Olen kokeillut kaikenlaista ja jotkut tavat olleet hyviä ja jotkut vain turhia tai huonoja. Kaikkea siis kokeillaan tuohon poikaan.

 

Kuopusta on taas aivan erillaista kasvattaa. Otan asiat rauhallisemmin. Pienen käytös on tuttua ja olen käynyt asiat ennenkin läpi. Nyt tiedän vähän paremmin miten pitäisi toimia. Puhun kuopukselle jatkuvasti ja kerron mitä mikäkin on. Esikoisen kanssa olin vaisumpi puhumaan ja opettamaan. En osannut olla esikoisen kanssa puhelias, kun toinen ei vielä osannut mitään sanoa. Mutta nyt olen tietysti oppinut sen, että puheenkehitys alkaa heti vauvana. Kerron meidän yksi vuotiaalle jos hän tekee jotain väärin ja kiellän häntä. Olen johdonmukaisempi kun esikoisen kanssa olin/olen.

Kuopukseni on selkästi paljon vilkkaampi ja menevämpi luonteeltaan kuin esikoinen. Esikoinen oli helppo lapsi mutta minusta kuopusta on niin paljon helpompi kasvattaa. Esikoisen kanssa olen vieläkin eksynyt ja en tiedä mitä tehdä. Teenkö jotain väärin vai oikein, en tiedä mutta sen näkee sitten vasta myöhemmin.

 

Yleisissä paikoissa katson silmä kovana meidän poikia ja en päästä heitä kumpaakaan liian kauaksi, että en näe heitä. Molemmat pojat ovat sosiaalisia tapauksia ja osaavat leikkiä nätisti mutta etenkin kuopus, joka ei vielä ymmärrä sitä, että toisten leluja ei saa viedä, eikä toisaalta esikoinenkaan sitä vielä aina tajua. Vaikka useammiten esikoinen leikkii kiltisti mutta pelkään, että hän käyttäytyy huonosti ja muut vanhemmat katsovat asiaa kierosti. Minusta toinen aikuinen saa käskeä minun lapsiani. Mutta pyrin kuitenkin välttämään sellaisia tilanteita, että toinen aikuinen tulee sanomaan jotain esikoiselleni. Esikoinen on tosiaan niin huono ymmärtämään puhetta, etenkin Suomen kieltä ja tuntemattoman ihmisen käskyt saa esikoisen huutamaan vain vastaan ja kiukkuilemaan vielä enemmän. Siinä vaiheessa minä olen hävennyt silmäni päästä ja toinen aikuinen katsoo taas minua moittivasti, koska lapseni huutaa kiukkuisena takaisin toiselle aikuiselle. Niinpä pyrin aina olemaan se, joka käskee lastani, eikä se toinen vanhempi joka ei tunne lastani.

 

Pojat käyvät nyt päivähoidossa ja olen ottanut vielä enemmän taakakseni sen miten esikoiseni käyttäytyy. Tiedän miten hoitajat arvoivat muiden lapsien käytöstä ja miten he sitten näkevät minun poikani tilanteen voi olla aika negatiivinen. Pelkään, että he ajattelevat minusta pahaa kasvattajana ja että olen huono siinä. Toisaalta koen itse henkilökohtaisesti, että olen epäonnistunut kasvattajana esikoiseni kohdalla ja olen tehny liika virheitä hänen kohdallaan. En ole vielä päässyt hirveästi juttelemaan poikani hoitajien kanssa mutta välillä saan aina jonkilaisia huomautuksia miten jossakin tilanteissa minun pitäisi käyttäytyä...

 

Anteeksi sekava sepustus. Tässä on nyt kaikki minun ajatukseni oksennettuna ulos sekavassa järjestyksessä ja sekavassa mielentilassa. Tämä aihe on minulle niin herkkä. Etenkin se miten nykyään kaikki arvostelevat toisiaan selän takana ja miten joku tekee näin vaikka ikinä itse ei niin tekisikään jne jne. Toisaalta eikö se ole aina ollut ihan aikojen alusta tälläistä? Koko ajan naiset huomauttelevat milloin mistäkin toisistaan ja aina negativiiseen sävyyn. Sen takia naiset vetävät itsensä usein niin loppuun, koska pyrkivät olemaan niitä täydellisiä äitejä/naisia. Ja jos olet täydellinen äiti niin sitäkin arvostellaan.

[tiimali]

Jos ihan oikeasti näin olisi, täällä olisi varmaan monikin oikeasti erinomainen kasvattajaäiti lapa pystyssä - "minulla on vilkas lapsi, mutta olen onnistunut kasvattamaan sen rauhalliseksi". Löytyykö oikeasti ketään sellaista?

Ei kai kasvatuksen ajatus ylipäätäänkään ole muuttaa lapsen luonnetta täysin päinvastaiseksi, eikä hyvän kasvatuksen mittari ole se, kuinka rauhallinen lapsi on. Hyvä kasvatus, ja hyvä kasvattaja ottaa huomioon lapsen yksilölllisyyden ja luonteenpiirteet, ja onnistuu niitä hyväksi käyttäen (tai niistä huolimatta) saamaan aikaan hyvin käyttäytyviä (ei sama asia kuin rauhallinen!), toiset ihmiset huomioon ottavia ja sääntöjen mukaan toimivia yksilöitä.

 

Ihme käsitys jotenkin, että vilkas lapsi ei voisi olla hyvin kasvatettu. Useat vilkkaatkin lapset ovat hyväkäytöksisiä ja osaavat ottaa muut huomioon, vaikka ovatkin ehtiväisiä. Metsään mennään siinä, kun lapsi juoksee kuin päätön kana, päsmäröi, ottaa toisilta lelut ja rikkoo leikit, huutaa, eikä tottele aikuisia (ei vanhempiaan eikä ammattikasvattajia), ja vanhempien selitys on, että "kun tämä on sellainen vilkkaampi ja tosi temperamenttinen lapsi". Siinä se kasvatuksen paikka on.

 

Myös rauhallinen lapsi voi olla tottelematon tai ilkeä, hiljaisemmalla tavalla, eikä rauhallinen luonne ole automaattisesti sama kuin hyvä käytös. Varsinkin tytöissä kohtaa usein näitä päälle päin rauhallisempia, mutta kieroilevia, itsepäisiä ja ilkeitä tapauksia, ja nämä pääsevätkin turhan usein kuin koira veräjästä, kun eivät ole sitä äänekkäintä sorttia. Tässäkin keskustelussa olis varmaan hyvä erottaa luonteenpiirteet ja kasvatuksen (tai sen puutteen) tuomat tulokset toisistaan selkeämmin.

[Mamabarba]

Ei kai kasvatuksen ajatus ylipäätäänkään ole muuttaa lapsen luonnetta täysin päinvastaiseksi, eikä hyvän kasvatuksen mittari ole se, kuinka rauhallinen lapsi on. Hyvä kasvatus, ja hyvä kasvattaja ottaa huomioon lapsen yksilölllisyyden ja luonteenpiirteet, ja onnistuu niitä hyväksi käyttäen (tai niistä huolimatta) saamaan aikaan hyvin käyttäytyviä (ei sama asia kuin rauhallinen!), toiset ihmiset huomioon ottavia ja sääntöjen mukaan toimivia yksilöitä.

 

Ihme käsitys jotenkin, että vilkas lapsi ei voisi olla hyvin kasvatettu. Useat vilkkaatkin lapset ovat hyväkäytöksisiä ja osaavat ottaa muut huomioon, vaikka ovatkin ehtiväisiä. Metsään mennään siinä, kun lapsi juoksee kuin päätön kana, päsmäröi, ottaa toisilta lelut ja rikkoo leikit, huutaa, eikä tottele aikuisia (ei vanhempiaan eikä ammattikasvattajia), ja vanhempien selitys on, että "kun tämä on sellainen vilkkaampi ja tosi temperamenttinen lapsi". Siinä se kasvatuksen paikka on.

 

Myös rauhallinen lapsi voi olla tottelematon tai ilkeä, hiljaisemmalla tavalla, eikä rauhallinen luonne ole automaattisesti sama kuin hyvä käytös. Varsinkin tytöissä kohtaa usein näitä päälle päin rauhallisempia, mutta kieroilevia, itsepäisiä ja ilkeitä tapauksia, ja nämä pääsevätkin turhan usein kuin koira veräjästä, kun eivät ole sitä äänekkäintä sorttia. Tässäkin keskustelussa olis varmaan hyvä erottaa luonteenpiirteet ja kasvatuksen (tai sen puutteen) tuomat tulokset toisistaan selkeämmin.

 

 

Sepä se, kun vaan valitettavasti se on niin, että vilkas lapsi=suuren yleisön mielestä huonokäytöksinen. Lapsi on ihmisten mielestä hyväkäytöksinen, kun ei kuulu eikä näy. Suurimmalla osalla keskustelijoista on alle kouluikäisiä, useinmiten taapero- tai leikki-ikäisiä, joten emme varmaankaan täällä keskustele esim. 9-vuotiaiden huonosta käytöksestä. Mm. keskustelun aloittajala on reilu puolitoistavuotias lapsi. Ei sen ikäisellä lapsella kasvatustyön tulos vielä näy vaan tulosta pääsee ihailemaan vasta vuosien päästä, mutta silti 3-vuotiaatkin tuomitaan helposti (myös tässä ketjussa) huonosti käyttäytyviksi ja monet juurikin tuon vilkkauden vuoksi. Yksin jurottavaa 3-vuotiasta ei käsitykseni mukaan (korjatkaa jos olen väärässä) katsota huonosti käyttäytyväksi, koska sellainen yhteiskunnan silmissä vasta harjoittelee eikä harjoittelullaan häiritse ketään, koska jurottaa yksikseen. Toki yksin jurottava tai muille ärähtelevä 10- saati 20-vuotias onkin jo ihan eri lukunsa. Huonoa käytöstä pienillä lapsilla on, kun vauhtia ja ääntä riittää ja kiinnostusta tonkia paikkoja.

 

Minun vilkkaalla lapsellani (siis 3,5-vuotias) on tsiljoonan toiston jälkeen kehitystä tapahtunut seuraavissa asioissa: ei mm. enää vie leluja kenenkään kädestä ja osaa pyytää leluja nätisti lainaan. Sen sijaan edelleen esim. kaupassa juoksee usein kuin päätön kana, eikä todellakaan aina kuuntele minua yhtään. Olen toki täydellisyyden tavoittelija, joten asioita voi katsoa sen mukaan, ehkä muut eivät edes vaadi sitä, että ollaan julkisilla paikoilla rauhallisesti, mutta tosiaan meillä on käsitykseni mukaan tiukat rajat. Voihan toki olla, että olen maailman huonoin kasvattaja ja en vaan tiedosta sitä ja sen vuoksi lapseni juoksee kuin päätön kana, mutta vinkkejä otetaankin ilolla vastaan. Kuinka siis saatte kaupassa päättömänä kanana juoksevan lapsen käyttäytymään? Usein auttaa, että otamme lapselle omat kärryt ja hän saa itse kerätä ostoksia, mutta aina sekään ei toimi. Ja esim. vaatekaupassa sattuu ja tapahtuu usein sillä aikaa kun katson ostoksia, jollen ole saanut häntä kirjaimellisti kahlehdittua jonnekin.

 

Tiedän, että 20 vuoden kuluttua samainen ihminen pärjää nimenomaan elämässään vilkkaan ja sosiaalisen luonteensa vuoksi ja varmasti saan pitkällä tähtäimellä kasvatettua hänestä kunnon kansalaisen, mutta sanonpa vaan, että tällä hetkellä hän mielestäni on yhteiskunnan (ja toisinaan omissakin) silmin huonokäytöksinen vilkkaan luonteensa vuoksi, enkä itse osaa juuri tällä hetkellä asialle mitään tehdä. En silti sanoisi, etten tekisi kasvatustyötä 150 % ja ettei meillä olisi rajoja. Ainakin olen iltaisin toisinaan aivan puhki...

[höpöli]

^ Mulla oli ongelmia käydä kaupassa silloin, kun tyttö syntyi, kun meillä ei ollut tuplia, enkä oikein uskaltanut mennä kauppaan niin, ettei poika ollut vaunuissa kiinni. Sit keksin just noi pienet kärryt ja nykyään kaupassa käynnit sujuu yleensä hyvin, kun pojalla on omat kärryt. Vaatekauppoihin en yleensä pojan kanssa mene, kun poika ei jaksa vain seistä paikoillaan sillä aikaa, kun mietin, mitä pitäisi ostaa. Muutamaan otteeseen olen käynyt ostamassa lapsille vaatteita ja silloin poika on jaksanut olla ihan kiltisti, kun saa itsekin vaatteita ja saa olla mukana valitsemassa niitä, mutten lähtisi yksin lasten kanssa ostamaan itselleni vaatteita. Siitä ei tulisi mitään...

Mäkin siis otan mielelläni vinkkejä vastaan siitä, miten saisi lapsen käyttäytymään kunnolla silloin, kun haluaa yrittää ostaa itselleen vaatteita

 

Meillä on aika vilkas poika, joka on nyt ehkä iän myötä vähän rauhoittunut. Viime keväänä ja kesänä meillä oli jopa se ongelma, että poika saattoi purra kaveria tai siskoaan. Tämä tietenkin kiellettiin aina ja poika joutui jäähylle, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Oli todella noloa itselle, kun poika niin teki, kun koki itsensä todella huonoksi vanhemmaksi. Kukaan ei kuitenkaan osannut antaa hyvää neuvoa siitä, miten siitä pääsisi eroon (kysyin asiaa pojan kerhon vetäjiltä ja muiltakin kasvatusalan ammattilaisilta). Onneks poika lopetti sen ajan myötä.

 

Mua on ainakin lohduttanut välillä se, että tunnen lastentarhanopettajia ja lastenhoitajia, joiden lapset ovat villejä. He ovat sanoneet minulle suoraan, että samat asiat eivät tepsi kotona ja töissä. Eli kotona lapset uhmaavat vanhemman auktoriteettiä paljon enemmän kuin mitä lapset tekevät päiväkodissa. Ja usein käy niin, että vilkas lapsi, joka ei kuuntele vanhempiaan, käyttäytyy todella hyvin heti, kun on hoidossa (esim. päiväkodissa). Näissä tapauksissa mielestäni näkyy se, että lapsi on sisäistänyt, miten pitäisi käyttäytyä, vaikka uhmailee vanhemmilleen. Ja tämä siis varsinkin pienten lasten kanssa.

 

Itse olen opettajana huomannut sellaisen, että mitä enemmän lapsen vanhemmat ovat kiinnostuneita lapsen koulunkäynnistä, sitä paremmin lapset käyttäytyvät. Tämä on ehkä se tärkein asia, joka pitäisi muistaa sitten vähän vanhemman lapsen kanssa, että oikeasti kiinnostuu lapsen elämästä ja siitä, mitä lapsi koulussa tekee. Se välittäminen näkyy aika suoraan lapsen käyttäytymisessä.

[Mamabarba]

 

Mistä ihmeestä sitten ne ns. ongelmalapset tulee? Ymmärrän varsin hyvin, että lapsia on erilaisia ja otan sen aina huomioon ennen kuin teen minkäänlaisia johtopäätöksiä kenenkään kasvattajan taidoista. Sen olen kuitenkin ehtinyt elämäni varrella huomata, että lopulta ne vaikeimmin kitkettävissä olevat syyt ongelmiin juontavat juurensa kotoa; niistä vanhemmista eli kasvattajista. Aina ei vanhempana voi onnistua - toisten lasten kanssa on oikeasti vaikeampaa kuin toisten - mutta aina voi tarkastella itseään ja kehittyä kasvattajana. Ei kai kukaan ole seppä syntyessään?

 

 

 

Mistä lapsista oikeasti tulee ns. ongelmalapsia? Tuleeko ihan oikeita ongelmalapsia siis myöhemmillä iällä mm. koulussa usein niistä, joita tavalla tai toisella on laiminlyöty lapsuudessa (alkoholiongelmat, avioerotilanteet, huono elämänhallinta ja joskus esim. vanhempien jatkuvat työkiireet) En ole tekemisissä nykyisen koulumaailman kanssa, mutta näppintuntuma (valitettavasti) on se, että erityistä tukea tarvitsevat lapset ainakin omassa lapsuudessani oli niistä perheistä, joissa syystä tai toisesta asiat eivät olleet ihan mallillaan. Murrosiässä oireilivat kovasti monet myös ns. hyvien perheiden lapset, joiden vanhemmilla kenties oli niin kiire luoda uraa, etteivät he juuri ehtineet olla läsnä. Ja tässä kohtaa en siis tarkoita mitä perinteistä kotiäiti vs. uraäiti asetelmaa, vaan sitä, että vanhemmat olivat töissä tyyliin 12 h päivässä ja loputkin tunneista etätöissä.

 

Luin jonkun kasvatusoppaan (olisikohan nyt ollut se Vahvaksi rakastetut lapset), jossa nimenomaan varottiin leimaamasta esim. juurikin 3-vuotiaita hankaliksi/huonosti käyttäytyviksi lapsiksi, koska leimana se saattaa olla itseään toteuttava ennuste. 3-vuotiaat ihan oikeastikin vasta harjoittelevat käyttäytymistä muiden lasten kanssa ja osa tarvitsee siihen vahvasti enemmän vanhemman tukea kuin toiset. Samaan lopputulokseen voi päästä niin monella tavoin.

 

Itse toisinaan kauhistelen erästä ystävääni, kasvatusalan ammattilainen hänkin, joka ei tunnu saavan mitään otetta lapsestaan. Leikki-ikäinen saa ikäisekseen kovia hepuleita, joissa menee omat ja muiden leikit ja lisäksi hän myös saattaa vihanpuuskassaan satuttaa leikkikavereitaan. Helppo olisi leimata hänet huonostikasvatetuksi ja ihan rehdisti lapsen äidin todella lempeät menetelmät joskus ihmetyttävät minua. Mutta toisaalta tiedän, että lapsi on ihan oikeasti ollut ns. vaativa vauva jo ensi päivistään asti ja monessa asiassa kehitystä tapahtuu jatkuvasti. Voi hyvinkin olla, että pidemmällä tähtäimellä lopputulos on mitä mainioin ja lapsesta kasvaa tunteitaan hallitseva terveellä itsetunnolla varustettu lapsonen.

 

Meillä on melko tiukka kuri, mutta se johtuu ihan omista hermoistani. Tiedän, että hullunmyllyssä minulla napsahtaa liian helposti ja siksi yritän viimeiseen välttää sellaisia tilanteita, jossa hermostun (niitä tulee muutenkin liikaa). Esim. muiden satuttaminen on ihan absoluuttinen nounou meidän perheessä, mutta kumpikaan lapsista ei sitä juuri ole harrastanut edes ihan pienenä, joten en voi sanoa sitä omaksi kunniakseni. Nämä kasvatusasiat eivät todellakaan ole helppoja ja itse uskon, että kun lapsi saa ruokaa, katon päälle, puhtaat vaatteet ja rakkautta ja hyväksyntää, niin pidemmän päälle ei voi mennä ihan hirveän pieleen. Kyllä se elämä koulii niitä käytöstapoja myös. Ja tällä en tosiaan tarkoita sitä, ettenkö itse pitäisi kovaa kuria käytöstapojen suhteen vaan sitä, että tällä perusteella yritän olla avarakatseinen muiden ihmisten kasvatusmenetelmien suhteen, koska samaan lopputulokseen voi tosiaan päästä niin monella eri tavalla.

[Nadda]

Mistä lapsista oikeasti tulee ns. ongelmalapsia? Tuleeko ihan oikeita ongelmalapsia siis myöhemmillä iällä mm. koulussa usein niistä, joita tavalla tai toisella on laiminlyöty lapsuudessa (alkoholiongelmat, avioerotilanteet, huono elämänhallinta ja joskus esim. vanhempien jatkuvat työkiireet) En ole tekemisissä nykyisen koulumaailman kanssa, mutta näppintuntuma (valitettavasti) on se, että erityistä tukea tarvitsevat lapset ainakin omassa lapsuudessani oli niistä perheistä, joissa syystä tai toisesta asiat eivät olleet ihan mallillaan. Murrosiässä oireilivat kovasti monet myös ns. hyvien perheiden lapset, joiden vanhemmilla kenties oli niin kiire luoda uraa, etteivät he juuri ehtineet olla läsnä. Ja tässä kohtaa en siis tarkoita mitä perinteistä kotiäiti vs. uraäiti asetelmaa, vaan sitä, että vanhemmat olivat töissä tyyliin 12 h päivässä ja loputkin tunneista etätöissä.

 

Tämä ei pidä paikkaansa, että ns. ongelmalapset tulisivat vain tietynlaisista perheistä. On harhakuva, että käytöshäiriöiset olisivat aina jotenkin laiminlyötyjä lapsia. Tietenkin laiminlyönniksi voidaan katsoa kasvatustaidottomuuskin, mutta kyllä ongelmatapauksia tulee ihan kaikenlaisista perheistä ja kaikenlaisilla taustoilla. Se, mikä taas monia ongelmalapsia yhdistää, on vanhempien sokeus tilanteelle.

[Dacoit]

^ Millainen ongelmalapsi sitten on? Vaikka päiväkodissa.

[Svenja]

Pakko sohaista vielä vähän :girl_in_love:Mun maalaisjärki sanoo, että huonosti käyttäytyvä ja esimerkiksi vaikeasti psyykkisesti oireileva lapsi on täysin eri asia. Musta on suorastaan järkyttävää rinnastaa nämä samaan kastiin.

[Nadda]

^ Onko joku ne sitten rinnastanut? Kyllä psyykkiset tai neurologiset sairaudet ovat eri asia kuin pelkkä huono käytös, mutta aina raja ei ole selkeä - etenkään jos diagnoosia ei ole (voitu) tehty. Monet sairauksista diagnosoidaan vasta kouluiässä tai sen korvilla (eikä aina silloinkaan), joten päiväkoti-ikäisillä raja on vielä häilyvämpi eikä aina voida sanoa, mistä käytös johtuu. Tämän vuoksi olisi hedelmällisempää tarkastella ensin sitä, mitä kasvatuksen keinoin on tehty ja saatu aikaan, ja voisiko vielä jotain tehdä kuin suoraan leimata lapsi jotenkin erityiseksi, ettei asialle mitään voikaan tehdä ilman lääkitystä tai terapiaa.

 

Edellisen viestin pointti oli se, ettei pelkkä kotitausta selitä lapsen ongelmia. Itselläni on enemmän kokemusta vanhemmista lapsista, ja omien kokemusteni kautta puhun näistä asioista. Ehkä ne eivät ole suoraan rinnastettavissa moniin pikkulapsiperheisiin, joten liian suoria yhtymäkohtia on turha vetää väitteiden välille.

[Dacoit]

Minä aina vaan palaan tähän keskusteluun, vaikka en oikein saa kiinni siitä punaisesta langasta joka olisi hyvä minulla olla.

 

Meillä tämä aihe on siis ollut hyvinkin ajankohtainen, ja kaikki lähti siitä kun eräänä päivänä huomasin, etten ole saanut vanhemmuudestani tai pojastani positiivista palautetta oikeastaan koskaan. Nokkela voisi tähän sanoa, että kissa se kiitoksella elää, mutta oikeasti. Olen nyt valvonut kolme kuukautta ja samalla yrittänyt selvitä arjesta kunnialla, niin sitä on jotenkin herkillä tämän aiheen suhteen. Ja kun huomaa, että mies joka normaalisti on oikea tyyneyden tyyssija, alkaa hermostua lapseen, niin viimeistään siinä vaiheessa sitä alkaa miettiä, missä mennään.

 

Ja peiliin on katsottu. On oltu johdonmukaisia, jämäköitä, kehuttu kun on kehumisen aihetta ja yritetty toista konstia, jos ensimmäinen (tai toinen ja kolmas) ei meinannut onnistua. On puhuttu miehen kanssa tästä, on mietitty ja vähän surtukin. Ei oikeastaan omasta puolesta vaan pojan.

 

No nyt sitten viikonloppuna kehuja tulikin, ja se lämmitti etenkin minun mieltäni joka kotona olen lasteni kanssa. Tänään soitin neuvolaan josta sain sekä jutteluajan (jutellaan vähän, millaisia kasvuvaiheita lapsilla on yms.) sekä synninpäästön itselleni.

 

 

*

 

Ihan ot: Jäin myös miettimään, jos itse olisin ammattilainen ja minun pitäisi antaa palautetta lapsesta, jonka kanssa alkaa olla ongelmia. Miten sen palautteen antaisin. Ehkä kuitenkin ensin sanoisin jotakin oikeasti positiivista, sitten kertoisin että siinä ja siinä asiassa on nyt ollut ongelmaa. Ja sitten kysyisin, onko kotona huomattu ja jos on, miten on toimittu. Sitten kertoisin, miten jatkossa tehdään. Ja sitten vielä pehmittäisin, että on tällaisia ollut ennenkin ja ihan yhteiskuntakelpoisia niistä on tullut.

 

Että se palaute ei tulisi tyyliin töks, olette tehneet jotain väärin.

[Rozie]

Ihan ot: Jäin myös miettimään, jos itse olisin ammattilainen ja minun pitäisi antaa palautetta lapsesta, jonka kanssa alkaa olla ongelmia. Miten sen palautteen antaisin. Ehkä kuitenkin ensin sanoisin jotakin oikeasti positiivista, sitten kertoisin että siinä ja siinä asiassa on nyt ollut ongelmaa. Ja sitten kysyisin, onko kotona huomattu ja jos on, miten on toimittu. Sitten kertoisin, miten jatkossa tehdään. Ja sitten vielä pehmittäisin, että on tällaisia ollut ennenkin ja ihan yhteiskuntakelpoisia niistä on tullut.

 

Että se palaute ei tulisi tyyliin töks, olette tehneet jotain väärin.

Tätä kutsutaan kasvatuspiireissä hampurilaispalautteeksi. Ensin vähän pehmeätä sämpylää, sitten se varsinainen asia (pihvi) ja sitten vielä vähän sämpylää.

[Nadda]

^ Tämä palautteenantomalli on myös mulle tuttu. En siis tosiaankaan töksäyttele IRL mitään. Näissä nettikeskusteluissa on vain vaikea tietää, millaiset tunteet kenelläkin taustalla vaikuttaa ja kuinka herkillä kukakin on. Itse keskustelen netissä minua askarruttavista asioista, ja pahoittelen, jos siinä sivussa pahoitan jonkun mielen. Musta näissä keskusteluissa on kuitenkin vastuu myös sillä lukijalla: kaikkia tekstejä ei ole tarkoitettu juuri sinulle - eikä varsinkaan syytöksenä. Pitää osata myös suodattaa ja arvioida, kannattaako tähän ja tähän puuttua.

[Dacoit]

^ Tämä palautteenantomalli on myös mulle tuttu. En siis tosiaankaan töksäyttele IRL mitään. Näissä nettikeskusteluissa on vain vaikea tietää, millaiset tunteet kenelläkin taustalla vaikuttaa ja kuinka herkillä kukakin on. Itse keskustelen netissä minua askarruttavista asioista, ja pahoittelen, jos siinä sivussa pahoitan jonkun mielen. Musta näissä keskusteluissa on kuitenkin vastuu myös sillä lukijalla: kaikkia tekstejä ei ole tarkoitettu juuri sinulle - eikä varsinkaan syytöksenä. Pitää osata myös suodattaa ja arvioida, kannattaako tähän ja tähän puuttua.

 

Kerroinkin tuossa taustani jo ihan siksi, ettei ihmetyttäisi henkilökohtaisempi suhtautuminen tähän aiheeseen. Peace vaan täältä

[Dacoit]

Tätä kutsutaan kasvatuspiireissä hampurilaispalautteeksi. Ensin vähän pehmeätä sämpylää, sitten se varsinainen asia (pihvi) ja sitten vielä vähän sämpylää.

 

Haha! Mutta onko se toimiva malli?

 

 

 

[Rozie]

Ilmeisesti, kun pedagogisissa opinnoissa sitä suositeltiin käytettäväksi. Mun "muksut" on olleet sellaisia, että ei ole tarvinnut pihviä vanhemmille tarjoilla.

[Felicidad]

Kyllä sitä mallia suositellaan. Mun äiti opettaa työkseen tulevia lastentarhanopettajia ja juuri kun viimeksi juteltiin päiväkotiasioista, niin sanoi että yrittää ainakin saada omat opiskelijat suosimaan tuota mallia

 

Muoks. Sitä piti vielä lisätä, että sopii mihin tahansa palautteenantoon millä tahansa alueella, vaikka työelämässäkin.

Edited November 14, 2011 by Eva Luna