Sign in to follow this  
Followers 0
Guest Manta

Psyykkisesti sairaan "oikeus" saada lapsi

23 posts in this topic

Heippa!

Onko kellään kokemuksia omasta psyykkisestä sairaudesta, lievemmästäkin ja ensimmäisen lapsen tehtailusta? Itselläni on melko krooninen masennus ahdistuksineen ja olen tähän saakka jättänyt kokonaan haaveilun lapsesta, vaikka kovasti haluaisin. Pelkään etten jaksa, lapsi kärsii ja olen huono vanhempi. Pelkään myös raskauden aikaista tai jälkeistä alttiutta sairastua esim psykoosiin.En haluaisi vaarantaa lasta esim syömällä masennuslääkettä raskauden aikana, mutta ilman lääkettä vointini romahtaa pienenkin stressin alla. Olisi hyvä kuulla muiden kokemuksia tai mielipiteitä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lääkityksiähän on monella äidillä raskaudenkin aikana ja raskauden aikana punnitaan ne positiiviset ja negatiiviset puolet lääkityksen vaikutuksesta sikiöön eikä se aina todellakaan tarkoita, että lääkitys lopetettaisiin.

 

Kysypä lääkäriltäsi esimerkiksi siitä mitä mahdollisesti sinulle raskauden aikana sopivia lääkkeitä on. Muutenkin keskustelisin hoitavan lääkärin kanssa asiasta sillä hänellä uskoisin olevan hyvää perspektiiviä asiaan.

 

Itse en näe masennusta sinänsä ongelmana, kyse on siitä oletko toimintakykyinen lääkityksellä.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^

Minä miettisin sitä kuinka paljon sairaus rajoittaa omaa elämääsi tällä hetkellä ja mitä se merkitsisi lapsiperheessä.

 

Jos ihmisen toimintakyky on kovasti rajoittunut tai elinpiiri kaventunut psyykkisen sairauden takia, niin miettisin asiaa hyvin tarkkaan. Tai jos itsemurha-ajatukset, sen yritykset tai itsensä vahingoittaminen kuuluvat arkipäivään.

Jos taas elämä lääkityksen turvin pyörii varsin "normaalisti", niin silloin vain raskauden aikaisen lääkityksen löytäminen olisi tärkeintä.

Lisäksi ajattelen, että tiivis ja luotettava tukiverkosto on myös oleellinen, jotta tarpeen tullen ympäriltä löytyy luotettavia ihmisiä auttamaan.

Sillä on myös merkitystä mikä ja minkälainen sairaus on kysessä, mutta nuo yllä olevat ajatukseni koskee nyt lähinnä masennusta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lyhyesti ja ytimekkäästi: masennus ei ole este lapsen hankinnalle. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon yllä mainittuja asioita. Koskaanhan ei voi tietää, milloin masennus tai vaikka synnytyksenjälkeinen psykoosi yllättää. Se voi tulla ihan puskista aiemmin terveelle ihmisellekin. Siinä mielessä on siis "turvallisempaa", että sairautesi on tiedossa jo ennen lapsen hankintaa, koska silloin osataan varautua raskauden ja synnytyksen vaikutuksiin sairautesi suhteen.

 

Mulla itsellä on enemmän ja vähemmän ollut masennusta jo ennen ensimmäistä lasta. Toisen lapsen saannin jälkeen masennus paheni, sitten taas helpotti ja paheni taas ennen kolmatta raskautta. Nyt olo on ollut hyvä, mutta olen kuitenkin saanut tukea ja terapiaa, ja sitä aiotaan jatkaa myös vauvan syntymän jälkeen. Olen myös kokenut tosi raskaana sen, etten ole ns. normaali äiti. Kieltämättä olisi paljon helpompaa ilman masennustaipumusta. Mun masennukseni on kuitenkin lievää tai korkeintaan keskivaikeaa (ajankohdasta riippuen) enkä koskaan ole masennuksen vuoksi jättänyt lapsia hoitamatta. Henkinen läsnäolo ei ole aina ollut paras mahdollinen, mutta onhan heillä elämässään muitakin aikuisia ja ihmissuhteita kuin minut. Syyllisyyttä omasta jaksamattomuudesta koen edelleen hetkittäin, mutta pikku hiljaa tajuan, että voisin olla huonompikin äiti.

 

Itse olen pärjännyt ilman lääkitystä. Sitä kokeiltiin hetki ennen tätä raskautta, mutta lopetin sen sitten heti, kun tein positiivisen raskaustestin. Nyt on ehdoteltu lääkityksen aloittamista synnytyksen jälkeen, mutta vaikka tiedän olevan sellaisia lääkkeitä, joita voi imetyksen aikana käyttää, en siltikään haluaisi kuormittaa vauvaa yhtään millään ylimääräisellä. Nähtäväksi jää siis, mihin ratkaisuun päädyn, mutta tiedän, etten olisi ensimmäinen äiti, joka imetys- tai edes raskausaikana lääkkeitä käyttää.

 

Mun mielestä masennuksen ei saa antaa rajoittaa normaalia elämää, jos pystyy normaalista elämästä esimerkiksi lääkityksen turvin jotenkin selviytymään. Olisi aika hurjaa jättää lapsihaaveet sikseen, jos selviytyy kuitenkin arjesta. Apua on aina saatavilla ja sitä kannattaa jo etukäteen kysellä, kun tietää omat taustansa ja taipumuksensa. Tsemppiä! :girl_smile:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen siis vakityössä käyvä, s-lomia tulee masennuksen vuoksi välillä ei yhtään vuodessa, välillä pari (1vko-1,5 kk). Minulla on yksi ja ainoa toimiva masennuslääke ja sitä ei suositella raskauden aikana, lisäksi nykyisten tutkimusten valossa masennuslääkket aiheuttavat luultua enemmän sikiövaurioita. Ammattini vuoksi minulla ei ole hoitavaa lääkäriä, nekä käy enää terapiassa. Suutarin lapsella ei ole kenkiä?;)Itse mieten, voisiko esimerkiksi meuvolaan mennä jo ennen tehtailun yrittämistä ja toivoa tukitoimia ympärilleen?

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Hieman" kirjoitusvirheitä, liian nopeat ajatukset sormille :) Ja liian vähän nukuttuja tunteja!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eikös neuvoloissa ole vieläkin perhesuunnittelupuoli? Sinne varmaan voisit mennä juttelemaan tästä asiasta, sieltä voisi mahdollisesti saada lääkäriaikaakin.

 

Ja noin sivuhuomautuksena pidän sitä hyvänä merkkinä, että olet huolissasi siitä onko sinun järkevää tehdä lapsia. Se on sitä vastuullista vanhemmuutta.

 

 

Edited by Chiamaka

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suutari on hyvä ja hankkii kengät ennen lapsihaaveita. grin.gif Muuten en estettä näe, jos lääkityksellä olet noinkin toimintakykyinen, mutta en lähtis leikkiin ilman, että on hoitosuhde kunnossa vähintäänkin masennuksen hoitoa tuntevaan lääkäriin ja mielellään terapeuttinen kontaktikin. Itsehoito voi toimia silloin kun tilanne on hyvä, mutta niinkus varmaan tiedät, masennukseen liittyy semmosia ajatusvääristymiä, että jos vointi alkaakin huonontua, se ei välttämättä enää onnistu.

 

(Huhujen mukaan on kuulemma olemassa pääkaupunkiseudulla joku tai jotain psykiatreja, jotka on 'erikoistuneet' nimenomaan kollegoiden ja muiden 'alan ihmisten' hoitoon, mutta nimiä en saanu nyt mistään ongittua esiin.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toisaalta neuvolasta saa kyllä hoitosuhteen alulle melko helposti, kun tinkapaikka tulee, vaikkei etukäteen olisikaan hoitosuhdetta. Se kuitenkin vaatii sen, että avaa suunsa. Siksi ehkä olisikin hyvä käydä puhumassa asiasta neuvolassa jo etukäteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä olen nyt järkeillyt niin, että asian tullessa lähemmäksi (ensi syksy), käväisen tuolla perhesuunnittelukeskuksessa kysymässä järkevää toimintatapaa. Joskus herää epäilys onko näissä paikoissa oikeasti asiantuntemusta masennuksesta, ettei asiaa vähätellä tai toisinpäin liioitella? Jonkinlainen vertaistuki olisi kova sana varmasti raskauden aikana ja sen jälkeenkin. Terapiassa on tullut istuttua niin paljon, että en koe järkevänä puida vanhoja asioita, mutta jonkinlaista seurantaa olisi varmasti hyvä olla, riittäneekö neuvola tähän, en tiedä:)Kiitos hirmuisasti teidän vastauksista. Yksin pohtiessa (ja avopuolison) on tästä tullut itselle jonkinlainen mörkö. Jokainen nähty lapsi ja raskaana oleva nainen saa kyyneleet silmiin, koska heti tulee ajatus siitä, että voinko koskaan olla tuossa tilanteessa, onko minulla "oikeus" siihen...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä itse olen pidempään ollut psyykkisesti "sairas" ja olen tällä hetkellä raskaana. Mulla pahin ahdistus ja masennus, mukaanluettuna paniikkihäiriö, on jääneet pois, mitä nyt pieniä ahdistuksia aina välillä tulee, mutta toiveikkaana tulevaisuuden suhteen kyllä.

 

Mulla siis tällainen tilanne:

 

Olin 13- tai 14- vuotias, kun mulla alkoi olemaan pientä alakuloisuutta koulukiusaamisen, ehkä muunkin, seurauksena. Tämä sitten yltyi, ja ennen kuin täytin 15, olin jo yrittänyt ensimmäisen kerran itsemurhaa. Tämä kierre jatkui monta vuotta. 16-vuotiaana muutin poikaystävälle, koska äidin ja minun välit olivat erittäin huonot. Minulla oli pitkään kestävä lääkitys, joka ei vaikuttanut vaikka sitä muuteltiin useaan otteeseen. Lopulta sitten sanoin lääkärille että lopetan lääkityksen. Psykologilla olen käynyt pitkään, nyt raskauden aikana en ole. Olen vasta 17-vuotias, mutta raskaus on oikeasti helpottanut masennusta ja ahdistusta todella paljon. Äitini on hyväksynyt asian ,samoin muutkin sukulaiset ja tutut. Poikaystäväni on innoissaan, samoin hänen äitinsä ja lähipiiri. Eli ei tässä mitään ongelmaa.Hieman pelkään että masennus ja muut palaavat raskauden päätyttyä, mutta en ajattele sitä sen enempää. Toiveikkaana tosiaan liikkeellä! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Allekirjoitan J A W:n kommentin siitä, että suutarin kannattaa hankkia kengät.

 

Musta tärkeintä on ajatella vauvan parasta. Masennus voi siirtyä tai periytyä vauvalle. Jos sen voi estää hoitamalla itseään, hankkimalla terapeutin jonka luona ei tylsisty kuoliaaksi jne, niin musta se kannattaa tehdä.

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaikkialla liikkuu nykyään masennuspotilaita sen verran, että paikasta ei pitäisi olla kiinni onko kokemusta ja ymmärrystä. Vähemmän ymmärtäväisiä yksilöitä mahtuu kyllä joka paikkaan.

 

Neuvoloilla on myös psykologiresursseja useimmissa paikoissa, eli seurantakontakti voisi järjestyä sitäkin kautta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä lähden omassa ajattelussani siitä, että kenelläkään ei ole mitään erityistä oikeutta saada lasta. Jokaisen pitää itse miettiä oma jaksamisensa ja se, kuinka paljon mielenterveysongelmat vaikuttaisivat lapseen. Käsittääkseni tällaisilla asioilla on ikävä taipumus kulkea sukupolvesta toiseen, mikä ei ole mikään ihme, jos turvallisuuden tunne järkkyy lapsena vanhemman/vanhempien ongelmien takia. Toisaalta taas itse kärsin lievistä mielenterveysongelmista, vaikka lapsuuteni oli erittäin onnellinen, joten eipä sekään mitään takaa.

Edited by Margot

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvä Manta, mun mielestäni sä pahoitat mielesi turhaan ajattelemalla, "ettei ole oikeutta". Ehkä voisit ajatella mieluummin, että kyllä sulla on oikeus olla äiti, kuten muillakin naisilla, joille se on mahdollista, mutta oma jaksamisesi on se, jota sun tulee miettiä. Mielenterveysongelmat voivat toki vaikuttaa kykyyn olla vanhempi ja ne saattavat tehdä vanhemmuudesta todella raskasta. Näitä asioita on syytä pohtia. Mutta toisaalta, omalta kohdaltani voin kertoa, että minua äitiys on eheyttänyt todella paljon. En missään nimessä väitä, että lapsen avulla mielenterveysongelmista voisi "parantua", mutta ei äitiys välttämättä niitä pahennakaan. Se, että olet hyvin perillä ongelmistasi ja olet ajoissa liikenteessä tuen etsinnän suhteen, on todella positiivista. Toivon sinulle kaikkea hyvää, tsemppiä suuren kysymyksen äärellä :give_heart:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuo on varmasti totta, että äitiyden ja muun sopivan avun (terapia, lääkkeet) yhdistelmä voi olla jopa eheyttävä. Kyllähän se varmasti muuttaa maailmankuvaa, että tulee äidiksi, jolloin hyvällä tuurilla jokin naksahtaa paremmin kohdalleen aivoissa.

Edited by Margot

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuo on varmasti totta, että äitiyden ja muun sopivan avun (terapia, lääkkeet) yhdistelmä voi olla jopa eheyttävä. Kyllähän se varmasti muuttaa maailmankuvaa, että tulee äidiksi, jolloin hyvällä tuurilla jokin naksahtaa paremmin kohdalleen aivoissa.

 

Juurikin näin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen miettinyt ihan samaa kuin aloittaja. Minäkin sairastan psyykkisesti ja vauvakuume minulla on ollut jo monen vuoden ajan, mies löytyy. On tämä raskasta pohdintaa..mulla on tukiverkkoa ja hoito ollut käynnissä jo kauan. Mä koen pärjääväni melko hyvin tietyllä lääkeannostuksellani mutta raskaus ja imetysaika on niitä milloin en haluaisi lääkettä syödä. Lääkäri sanoi että tätä voi syödä näinä aikoina mutta en tahdo vauvaan pumpata sitä myrkkyä :girl_to_take_umbrage2:

 

Imetystä pidän tärkeänä eli 5-6kk toivoisin voivani imettää, mut kestääkö lääkeettömyys sinne asti..? Pulloruokinta on toinen vaihtoehto, mutta niin en tiiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Imetystä pidän tärkeänä eli 5-6kk toivoisin voivani imettää, mut kestääkö lääkeettömyys sinne asti..? Pulloruokinta on toinen vaihtoehto, mutta niin en tiiä.

 

Ehdit tätäkin asiaa miettiä vielä moneen kertaan, älä hätäile :) Mene vaan oman jaksamisen mukaan, imetys on kumminkin melko "pikkujuttu" kaiken muun rinnalla. Siis mun mielestäni. Voimahalit sulle ja onnea pian alkavaan (tickerin perusteella) yritykseen! :give_heart:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Imetystä pidän tärkeänä eli 5-6kk toivoisin voivani imettää, mut kestääkö lääkeettömyys sinne asti..? Pulloruokinta on toinen vaihtoehto, mutta niin en tiiä.

 

Ehdit tätäkin asiaa miettiä vielä moneen kertaan, älä hätäile :) Mene vaan oman jaksamisen mukaan, imetys on kumminkin melko "pikkujuttu" kaiken muun rinnalla. Siis mun mielestäni. Voimahalit sulle ja onnea pian alkavaan (tickerin perusteella) yritykseen! :give_heart:

 

Tätä olen itsekin miettinyt että ehtiihän sitä moneen kertaa vielä ajatella sen imetyksen kanssa :rolleyes: Kiitos, ja kiitti onnen toivotuksista :lipsrsealed: On sitä h-hetkeä jo pitkään odotettukin :wub:

Edited by Haaveilija84

Share this post


Link to post
Share on other sites
raskaus ja imetysaika on niitä milloin en haluaisi lääkettä syödä. Lääkäri sanoi että tätä voi syödä näinä aikoina mutta en tahdo vauvaan pumpata sitä myrkkyä :girl_to_take_umbrage2:

Jos ko. lääke on sallittu raskausaikana niin se ei hirveänkauhea myrkky voi olla ja on lapselle parempi jos syöt lääkkeesi myös raskaus- ja imetysaikana koska silloin pysyt psyykkisesti kunnossa (se toinen vaihtoehto on paljon pahempi sille lapselle).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen kärsinyt aikoinaan masennuksesta sekä ahdistuneisuudesta. Käytin aikoinaan lääkkeitäkin, en enää, ja terapiassa kävin pari vuotta. Tunnistan edelleen tietyn ahdistusherkkyyden, mutta se on toisaalta opettanut minut ottamaan rennosti lapsen kanssa. En esimerkiksi jaksa ollenkaan stressata, jos koti ei joka päivä ole kuin sisustuslehdestä repäisty ja pyykit kasaantuvat koreihin. Olen myös tietoisesti opetellut tunnistamaan omia fiiliksiäni sen suhteen, milloin tarvitsen hengähdystauon, ja osaan sanoa sen hyvissä ajoin miehelle. Yritän siis koko ajan pitää tosi tietoisesti huolta myös itsestäni, ja se on auttanut.

 

Yleisenä sääntönä mielenterveysongelmiin ja lapsen hankkimiseen voisin sanoa lähinnä se, ettei yleistä sääntöä ole. Mielenterveysongelmat vaikuttavat tosi yksilöllisillä tavoilla ihmisen toimintakykyyn arjen suhteen, jo ihan masennuskin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei mielestäni masennus tai muu sairaus ole este jos itse tuntee olevansa valmis ja jaksavansa. Itse odotan ensimmäistäni ja minulla todettiin masennus viikko sitten. Maailma romahti koska luulin että minut tuomitaan sen vuoksi huonoksi äidiksi. Kuitenkin juteltuani ammattilaisten kanssa huomasin että ei se mitä yhteiskunta tai muut sanoo vaan se miltä itsestä tuntuu ja miten jaksaa. Masennuksen tai psyykkisen sairauden omaavat äidit saavat kyllä kaiken tarvittavan tuen jo neuvolasta alkaen.

 

Ja tosiaan itse en ole vielä lääkitystä aloittanut mutta tarpeen vaatiessa sen aloitan. Se on raskauden ja imetyksen aikana sallittu lääke.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0