Sign in to follow this  
Followers 0
My.

Onko äitinä vaikea ottaa apua vastaan?

38 posts in this topic

Olen pohtinut sivustaseuraajan roolissa että minkähänlaisia kokemuksia lapsiperheellisillä on avun vastaanottamisesta lasten ollessa pieniä? Olen saanut läheisenä seurata erästä perhettä jossa ollaan välillä hyvinkin väsyneitä kahden vaippaikäisen kanssa. Olen tarjonnut itseäni suoraan ja epäsuorasti avuksi lasten- tai kodinhoitoon, jotta äiti saisi edes hetken levähtää. Tarjouksistani kuitenkin kerta toisensa jälkeen kieltäydytään kohteliaasti kiittäen, usein sanotaan että palataan asiaan myöhemmin mutta se myöhemmin ei tunnu koskaan koittavan.

 

Jokaisella on tietysti oikeus valita keneltä haluaa apua vai haluaako lainkaan. Haluaisin silti kuulla mielipiteitä, pohdintoja ja kokemuksia siitä mikä voi vaikuttaa siihen ettei halua kotiin apua. Halu pärjätä itse? Ajatus toisen vaivaamisesta tuntuu epämiellyttävältä? Avun tarjoajaa ei koeta juuri tähän hätään sopivaksi?

Kertokaa siis kokemuksianne, erityisesti vauva-arkea eläneiden kokemukset kiinnostavat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

On!

 

Apua monesti kaipaa, muttei kehtaa pyytää (se laiska ei jaksa hoitaa lastaan.. tai itsehän on lapsensa hankkinut!) tai ei löydy sopivaa rakoa johon apu olisi hyvästä. Ihan pientä en halunnut antaa kenenkään muun hoitoon, puoliso oli ainoa joka kelpasi. En tahtonut olla erossa pikkuisesta vaikka väsyttikin. Ja tavoitteenahan toki oli täydellisyys omalta kohdaltani, piti jaksaa, pystyä, osata ja pärjätä. :rolleyes:

 

Omalle kohdalleni olisin tarvinnut (ja tarvitsen edelleen) sitä, että joku kysyy voisiko hän konkreettisesti tehdä sitä tai tätä. Esimerkiksi vaunulenkki uniaikaan tai leikkimään jonkun toisen seuraksi, silloin on helppo vain sanoa kyllä. Sen sijaan en edelleenkään kehtaa pyytää apua jos tahtoisin ihan vain humputella tai tehdä jotain ei niin tähteellistä. Jollain lailla laskeskelen mielessäni, etten voi käyttää sitä apua mihinkään turhaan jos vaikka sattuisinkin tarvitsemaan sitä apua ihan aidosti (joo, tiedän itsekin ettei se apu ole minuuteissa laskettua ja johonkin rajaan loppuvaa B) )

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun se väsymys ja uupumus oikein oli huipussaan, se oli vain sellaista pitkää väsymyksen aaltoa ja mattoa, sitä ei osaa määritellä että milloin väsyttäisi eniten tai milloin ja mihin asiaan juuri tarvitsisi apua. Kun tuntuu ettei jaksa hengittää, olla, pyytää apua.

 

Parhaimpia avuntarjoajia ovat olleet ne, jotka vain tulevat ja lähtevät vauvan kanssa esim kävelylle. Tai puistossa olin kävelyllä ja eräs ystäväni käveli sattumalta vastaan ja sanoi, nyt minä työntelen vauvaa tunnin, tee mitä teet, jos haluat nukkua puun varjossa, nuku, mutta minulla on vauva.

 

Mulla siis kyse ei ainakaan ollut siitä, etten olisi muihin luottanut, vaan se, etten enää osannut sanoa mihin tarvitsisin apua. Kun se, että ei meinaa jaksaa hengittää, ei enää taida mennä sillä ohi, että nukun pari tuntia. Siispä mä oon nyt ystävieni kanssa tehnyt niin, että oonkin tarjonnut apua jo, kun he eivät sitä "vielä" tartte, jolloin tuntuu että heidän on helpompi ottaa sitä vastaan. Sitten niille väsyneille yksilöille olen vaan ruvennut auttamaan kyselemättä.

 

Mutta joo kyllä sitä on edelleen itsekin vaikea pyytää vaikka ei ole väsynyt. Se lienee myös se, että haluaisi käyttää ne arvokkaat avuntarjoamiset johonkin oikeesti rentoutavaan eikä siihen, että itkee elämäänsä makuuhuoneessa girl_smile.gif

 

Tärkeintä on kuitenkin ollut kuulla ne sanat "me voidaan auttaa." Silläkin jo jaksaa hetken lipsrsealed.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse vastaan myös että On.

 

Tuntuu, että suht yleisenä vallitsee kaikilla (etenkin äideillä) käsitys siitä, että äiti on/on oltava superihminen. Mutta mikäs siinä, oma äitini on tuntunut olevankin: neljä lasta, koti kunnossa, ruokaa pöydässä, puhtaat vaatteet, lapsilla harratuksia ja tekemistä ... Omasta lapsuudesta on jäänyt niin paljon hyvää mieleen, että tuntuu kuin äidin olisi osattava, tiedettävä, löydettävä jne. kaikki! Vielä kun yleensä tutuista/kaveri-äideistä näkee sen "edustuspuolen" eikä sitä arkista väsymystä, niin tuntuu, että kaikki jaksaa minunkin pitää.

 

Niinpä on hankala ottaa apua vastaan. Tulee vähän sellanen "mitäs läksit kikkeliskokkelis"-fiilis, jos "luovuttaisi" näin aikaisessa vaiheessa tai jotain sinnepäin ...

 

Vasta kun olin jutellut mm. siskoni ja mieheni äidin kanssa (oma äitini on kuollut...) ymmäsin, että äiti saa väsyä ja väsyy ja aika pitkälti joka ikinen äiti on joskus väsynyt ja pyytänyt/saanut apua. Sen jälkeen olen helpommin antanut auttaa itseäni, mutta silti koitan viimeiseen asti itse hoitaa poikaa ja pyörittää arkea (mies on tietysti todella suurena apuna, nyt puhutaan ulkopuolisten avusta). Kaikista väsyneimpinä hetkinä (etenkin alussa) kun olimme avopilla yötä, tuli hän aamulla hakemaan pojan kellimään isovanhempiensa kanssa ja "pisti" mut takaisina nukkumaan, vaikka mieli teki vastustaa hän sai ymmärtämään omaa parastani :lipsrsealed:

Edited by _NcV_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun on vaikea antaa muiden auttaa, kun ajattelen, että siitä on heille liikaa vaivaa. Esim. kaverini ja hänen äitinsä ovat sanoneet, että voin aina tuoda lapset heille, jos on tarvetta, muttei sitä oikein osaa häiritä toisia. Isovanhemmille osaa helpommin soittaa ja pyytää apua, mutta muilta sitä on vaikea pyytää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä myös ajattelen, etten halua vaivata ja häiritä muita enkä siksi pyytää apua. Ehkä apua ottaisi helpommin vastaan, jos sitä tarjottaisiin, mutta mulle ei kyllä kukaan ole sitä liiemmin tarjonnut. :girl_sigh:

 

Tuttuja tunteita on myös nuo, että pitäisi olla täydellinen ja jaksaa itse tehdä kaikki, itsepähän olen osani valinnut jne. Lisäksi olen kokenut huonommuutta siitäkin, ettei meillä edes ole ollut vaativia lapsia, joiden perusteella avun pyytäminen olisi oikeutetumpaa.

 

Yhtenä hankaluutena avun pyytämisessä tai vastaanottamisessa koen senkin, että mieluiten vain purkaisin henkistä väsymystä puhumalla! En siis halua tai edes kaipaa, että joku tulee huushollaamaan meille - en kuitenkaan osaisi sillä aikaa rentoutua saati nukkua. Tietenkään sellainen ei haittaisi, että joku tuttu tulisi lapsia katsomaan tänne ja tekisi samalla kotihommia, kun minä olisin jossain muualla. Mutta sellainen ei toimisi, että lapset haettaisiin vaikka ulos leikkimään ja minä jäisin sisälle nukkumaan. Ainoastaan puolison kanssa pystyn jakamaan hommia tällä tavalla ilman, että minulle tulee huono omatunto.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä annoin alussa mielelläni lapsen kenelle vaan joka apua tarjosi (siis lähipiiristä) ja taisin sitä aika paljon pyytääkin. Mulla ei tullut huono omatunto koska sokeakin olis kepillään nähnyt että meillä oli tosi tosi haastavaa arkea. Kuitenkin pojan kasvaessa tuntuu että esim. yökylään jättämiset on ihan mahdottomia edes yrittää - lapsella menee siitä rutiinit niin sekaisin että saa taas monta päivää totutella arkeen. Meillä siis hoitoon jättäminen on jäänyt tosi vähälle viime aikoina. Isovanhemmatkin asuu kuitenkin sellaisen matkan päässä ettei ihan parin tunnin hoitamiset tule kuuloon vaan se olis sit yökyläilyä tms.

Share this post


Link to post
Share on other sites

On vaikeeta. Ei tarvii olla ees kovin hankala lapsi, niin väsyneenä tuntuu, että hoitaa mieluummin ite kuin järjestää sen hoitoon ja selittää hoitajalle että koska se nukkuu ja mitä se syö. Kun se on niin kauhea vaiva se hoidon järjestely olevinaan.grin.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

On vaikeeta munkin mielestä.

 

Mä jotenkin ajattelen asian niin, että itsepähän olen lapset halunnut niin pakko mun on vaan jaksaa vaikka kuinka väsyttäisikin. Mitä lie "täydellinen äiti vaikka väsynyt oonkin" -pystiä olen hakenut.

 

Silloin kun esikoinen syntyi niin mua ärsytti, kun kaikki oli jatkuvasti hokemassa haluavansa auttaa ja tarjosi lapsenhoitoapua. Mä olisin silloin tarvinnut apua enemmänkin kodin siivouksessa. :girl_crazy: Sanoinkin useasti sukulaisille/kavereille, että lasten hoidossa ei tarvita apua (vaikka muutama ekstratunti lisää unta olis kelvannut) mutta meille saa tulla siivoamaan milloin vaan. :girl_sigh:

Ja niinä kertoina kun esikoinen lähti jonkun sukulaisen matkaan pariksi tunniksi, just esim. vaunulenkille, en mä osannut levätä kun vaan mietin miten tytöllä menee ja kyttäsin kelloa koko ajan. :grin:

 

Kuopuksen ristiäisissä tuli kamalan huojentunut fiilis, kun appiukko juhlien päätteeksi sanoi meille, että jos joskus jotain apua tarvitaan tai ollaan muuten vaan todella väsyneitä kahden pienen kanssa niin apua saa aina pyytää. Harvemmin ollaan apua otettu vastaan, mutta tieto siitä, että jos jotain sattuisikin niin on auttavat käsiparit ihan lähellä, helpotti.

 

Harvemmin me ollaan apua pyydetty. Ei sitä jotenkaan vaan kehtaa. Ollaan parit kerrat annettu kummatkin lapset yökylään, jotta ollaan saatu nukkua edes parit yöt kunnolla (kuopus on kova valvomaan yöaikaan). Esikoinen on parit kerrat tän 9kk aikana lähtenyt appiksien mukaan mökille koko viikonlopuksi.

Edited by Edwina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on ollut aina melko hyvät tukiverkostot. Ja jotenkin on aina ollut myös rohkeutta pyytää sitä apua. Esikoisen vauva-aikana tukiverkostoihin oli enemmän välimatkaa, mutta siltikin välillä apua pyydettiin.. Mun isä kävi töissä asuinpaikkakunnallamme ja kävi joskus ruokatunnilla meillä syömässä ja piti esikoista sen aikaa, että sain esim. käydä suihkussa (vauva oli melko itkuinen toisinaan ja saattoi huutaa päivän.) Nyt asutaan mun perhettä lähellä ja vanhemmat ja sisarukset käyvät auttamassa milloin missäkin. (Ja vastaavasti me sit autellaan heitä joissain asioissa.) Mulle ei tullut missään vaiheessa olo, että en saisi pyytää apua.

Sitä kun pyytävät muutkin ja puolin jos toisin autetaan.

Esim. Mun veli on hoitanut meidän lapsia sen aikaa kun käyn lääkärissä ja vastaavasti sit mä saatan heittää tän ajokortittoman veljen toisena päivänä kaupungille.

Kavereilta avunpyytäminen onkin ollut sit hankalampaa, mutta oon mä joskus hätätilanteessa pyytänyt kaveria hakemaan lapsen hoidosta, kun ite oon joutunut lääkärireissulle pidemmäksi aikaa kuin alunperin arvelin.

Mulle isoin ongelma tuossa avun pyytämisessä on ehkä se, että jos ihmiset ei sano suoraan että eivät ehdi tai pysty.

Mä en loukkaannu vaikka joku kieltäytyisi, vaan mua loukkaa se että ensin luvataan apua ja sitten jälkeenpäin rutistaan että on ollut kohtuuttoman hankalaa tulla avuksi.

Ja mielelläni oon itse avuksi muille, jos vaan on sellainen asia missä pystyn juuri siinä tilanteessa olemaan apuna.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanan paljon tullut jo vastauksia, kiitos kun olette jakaneet kokemuksianne!

Niiden lukeminen on kyllä avannut tätä asiaa huomattavasti, suoraan kun ei oikeen kehtaa kysyä että "miksei apu kelpaa, häh"...

 

Haluaisin itse pystyä ottamaan apua vastaan sitten kun esikoinen syntyy, mutta aika näyttää miltä se sitten todellisuudessa tuntuu. Te, jotka olette apua pystyneet vastaanottamaan, miten/millä keinoin olette siinä onnistuneet? Onko teillä ollut alusta asti sellainen olo että apu on okei, vai oletteko joutuneet joustamaan omissa haluissanne hoitaa vauvaa/lasta itse?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Haluaisin itse pystyä ottamaan apua vastaan sitten kun esikoinen syntyy, mutta aika näyttää miltä se sitten todellisuudessa tuntuu. Te, jotka olette apua pystyneet vastaanottamaan, miten/millä keinoin olette siinä onnistuneet? Onko teillä ollut alusta asti sellainen olo että apu on okei, vai oletteko joutuneet joustamaan omissa haluissanne hoitaa vauvaa/lasta itse?

 

Mulle on ollut jotenkin itsestäänselvää, että voin omilta perheenjäseniltä pyytää apua. Mut paljon vaikeampi on ollut pyytää apua esim. appivanhemmilta tai kavereilta. Vaikka appivanhemmat ja kaverit on mulle läheisiä ihmisiä, mä en vaan jotenkin heitä osaa/uskalla vaivata, ellei oo joku ihan pakkotilanne. Tosin välimatkakin appivanhempiin vaikuttaa asiaan. Anoppia voisin kuvitella kysyväni apuun useammin, jos välimatka olisi lyhyempi. Appivanhemmilla on kuitenkin 6 muutakin lastenlasta, jotka tarvitsevat enemmän apua, koska muut mummot ja papat asuvat kauempana. Jotenkin en kehtaa sitten vaivata, kun tiedän että voin kysyä omia vanhempia tai veljiä auttamaan jos on tarve.

Miehen siskon kanssa taas voi välillä neuvotella lastenhoidosta, koska me ollaan valmiita ottamaan heidän lapsiaan hoitoon, joten apu on molemminpuolista.

Kavereilta on vaikea kysyä apua siksi, koska jotenkin siinäkin on tunne, ettei halua olla vaivaksi ja monella on kotona yhtälailla lapsia. Toki voisin välillä hoitaa kaverien lapsia, mutta harvoin hekään kysyvät meitä avuksi.

 

Jotenkin ainakin omalla kohdalla niille kaikista läheisimmille on helpoin sanoa, että tarvitsisi lastenhoitoapua tai jotain muuta. Ehkä muille on vaikeempi myöntää, että joku asia ei onnistu ilman heidän tukeaan. Ehkä on joku tarve todistaa, että tästä selvitään ilman muitakin. En tiedä. Ja toisaalta ne keiltä pyytää apua, on muutenkin niin läsnä meidän arjessa, että se mun on vaikea mieltää edes joitain asioita avun pyytämiseksi. Sama pätee toiseen suuntaan.

Jos mun äiti pyytää tuomaan kaupasta jotain, totta kai vien mennessäni. Enkä mitenkään miellä sitä erikseen auttamiseksi. Se vaan on osa arkea. Ja samoin osa mun vanhempien arkea on käydä joskus lasten kanssa pulkkamäessä tai ottaa mukaansa leipomispäivinä. Ne ei miellä sitä auttamiseksi, vaan ihan arkiseksi puuhaksi. Mutta tuollaiset asiat helpottaa kummasti kumpienkin arkea. Ja samalla se kynnys "avun pyytämiseksi" mataloituu, jos joskus oikeasti tarvitseekin apua.

 

Jos joku ihminen on oikeasti läsnä meidän arjessa, en usko että avun kysyminen on ongelma.

Näin siis meillä.

 

EDIT. Lisään vielä, että jos mulla olisi sellaisia ystäviä/kavereita, keiden kanssa olisin tiiviimmin tekemisissä, voisin kuvitella pyytäväni heiltä rohkeammin avuksi. Ja tarjoutua auttamaan heitä. Mutta jos ei kovin läheisiä ystäviä asu lähellä, ei oikein voi kuvitella että pyytäisi kavereita avuksi. Ne keitä voisi kuvitella pyytävänsä, asuvat kauempana.

Edited by hiljaisuus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle on ollut kohtalaisen helppoa ottaa apua vastaan, sitten kun siihen opettelin. Alussa tosin taistelin vastaan sitä tunnetta vastaan, joka avun vastaanottamisesta tuli eli koin olevani laiska tai huono, kun en pysty hoitamaan lastani itse, vaikka varmastihan kaikki muut siihen pystyvät.

 

Mummulleni joskus valitin, että kun väsyttää ja tarvis taukoa, muttei kehtaa ottaa apua vastaan, kun on vaan yksi lapsi. Mummu tokas, että ei tietenkään ole edellytys pärjätä yksin. Ennenkin on porukalla kaikki lapset hoidettu eikä hänkään ole äitinä koskaan ollut yksin, vaikka onkin 11 lasta saanut. Aloin ajatella asiaa ja totesin, että varmastihan lapsenikin voi paremmin, kun minä voin paremmin ja siten aika yhdessä lapsen kanssa on laadukkaampaa, vaikka sitten välillä olisimmekin erossa toisistamme.

 

Helpommin tosin avun ottaa vastaan sukulaisilta kuin ystäviltä enkä osaa oikein sanoa, mistä tämä johtuu. Itse olen ennen omaa lastani tarjonnut/ja ollut apuna sekä sukulaisille että ystäville.

 

Mutta tiedän kyllä yhden ystäväni, joka edelleen kahden lapsen kanssa potee joka kertaa huonoa omatuntoa, kun joku muu hoitaa hänen lapsiaan kuin hän itse. Myös silloin, kun hän käy vaikka kaupassa yksin ja miehensä on lasten kanssa. Eli voitte varmaan arvata, ettei perheen ulkopuoliset ihmiset kovin usein heidän lapsiensa hoidossa auta. Ja tämä ystäväni on kyllä toisinaan tosi rikki. Itselläni sentään tuo miehen osallistuminen lapsenhoitoon on ollut alusta asti itsestäänselvyys.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei ole ollut vaikeaa ottaa apua vastaan, enkä suostu siitä tuntemaan huonoa omaatuntoa. Omasta äidistä ja anopista on ollut paljon apua vauvan ensimmäisestä elinviikosta alkaen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun oli aluksi tosi vaikeaa ottaa tarjouttua apua vastaan. Nyt kun poika on 1,5v niin otan sitä vastaan vähän helpommin.

 

Vaikeaksi avun vastaaniottamisen on tehnyt varmaan:

- halu pärjätä yksin

- pelko että on vaivaksi

- pelko että pidetään laiskana jos ei itse tee kaikkea

- huoli esim. siiitä, että miten lapsi pärjää hoidossa

 

 

Parasta apua mulle on ollut melkein se, että joku tulee meille leikittämään lasta ja saan itse siivoilla rauhassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun on todella vaikea ottaa apua vastaan. Johtuu ehkä osittain siitä, että en halua "rasittaa" ketään ja toisaalta usein tuntuu siltä, että asiat hoituvat helpommin jos ne tekee itse. Tää on oikeestaan ongelma muussakin elämässäni, että teen itse "kaiken" ja siitä tulee itsestään selvyys kaikille muille. Monet kyllä tarjoavat apuaan, mutta se tuntuu usein jotenkin vaan kohteliaisuudelta, ei niinkään todelliselta tarjoukselta (tätä on vähän vaikee selittää, mutta ehkä ymmärrätte).

 

Ihminen jolle voisin koska tahansa jättää lapseni on anoppini, omalle äidillekin voisin toki jättää, mutta hän ei ole asiasta niin kiinnostunut...Tottakai kaveritkin auttavat, mutta en laittaisi lapsia heille esim. yökylään (elleivät ihan varmasti itse nimenomaan halua) - on niistä kuitenkin sen verran "vaivaa". Samoin ajattelen, että lapsille (ainakin kovin pienenä) on parempi olla esim. yöt kotona ja näin ollen tutussa ja rauhallisessa ympäristössä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Haluaisin itse pystyä ottamaan apua vastaan sitten kun esikoinen syntyy, mutta aika näyttää miltä se sitten todellisuudessa tuntuu. Te, jotka olette apua pystyneet vastaanottamaan, miten/millä keinoin olette siinä onnistuneet? Onko teillä ollut alusta asti sellainen olo että apu on okei, vai oletteko joutuneet joustamaan omissa haluissanne hoitaa vauvaa/lasta itse?

 

Mulle oli alusta asti itsestään selvää etten pysty ja jaksa hoitaa itse lasta, kun meillä mä tosiaan olen ainoa joka pojan hoitaa, miehellä ei vaan ole aikaa. Ehkä se on sitä etten mä itse pidä itseäni mitenkään THE äitinä, vaan ymmärrän että olen aika rajoitteinen ihminen ja mulla on tavallista vaikempaa jaksaa lapsen kanssa. Koliikki ja muut tuli siihen sitten ihan kaupan päälle että viimeisetkin estot hävisi avun pyytämisestä :girl_crazy:

Share this post


Link to post
Share on other sites

On vaikeeta. Ei tarvii olla ees kovin hankala lapsi, niin väsyneenä tuntuu, että hoitaa mieluummin ite kuin järjestää sen hoitoon ja selittää hoitajalle että koska se nukkuu ja mitä se syö. Kun se on niin kauhea vaiva se hoidon järjestely olevinaan.grin.gif

Mulla oli myös näin. Etenkin pikkuvauvana kun lasta ei voinut kovin pitkäksi aikaa laittaa hoitoon (meidän poika oli vauvana oli vähän haastava ja esim. nukuttaminen oli vaikeaa ja tarkkaa hommaa) niin tuntui ettei maksa vaivaa selittää ja järjestellä kaikkea sitä varten, että saisi olla jonkun tunnin verran yksin. Samaten tiesin, että esim. anopilta apua pyydettäessä oltaisiin jouduttu jonkinlaisen pienen arvostelun kohteeksi enkä siinä vaiheessa väsyneenä ja herkkänä jaksanut kuunnella yhtään mitään kritiikkiä tai edes hyvää tarkoittavia vinkkejä.

 

Nyt kun lapsi on jo vähän vanhempi (ja helpompi!) eikä enää ole niin justiinsa esim. päivärytmin tai syömisten kanssa niin jätän pojan kyllä ihan huoletta hoitoon. Tiedän, että lapsi pärjää tutuimpien hoitajien (appikset, mun äiti sekä siskot) kanssa hyvin ja on aina innoissaan menossa esimerkiksi apen kanssa leikkimään, joten en stressaa pojan voinnista lainkaan. En myöskään tunne itseäni laiskaksi tai koe olevani vaivaksi, tosin tämä voi johtua myös siitä, että poikaa ei ole ikinä tarvinnut tyrkyttää hoitoon vaan päinvastoin sukulaiset aina kyselevät koska poika saa tulla taas kylään tai koska saavat tulla hoitamaan poikaa. Jollain tavalla koen jopa niin, että kun innokkaita läheisiä kerran riittää niin meillä on (positiivinen) velvollisuus antaa pojan viettää myös heidän kanssaan aikaa eikä "omia" häntä ainoastaan itsellemme.

Edited by Solja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Haluaisin itse pystyä ottamaan apua vastaan sitten kun esikoinen syntyy, mutta aika näyttää miltä se sitten todellisuudessa tuntuu. Te, jotka olette apua pystyneet vastaanottamaan, miten/millä keinoin olette siinä onnistuneet? Onko teillä ollut alusta asti sellainen olo että apu on okei, vai oletteko joutuneet joustamaan omissa haluissanne hoitaa vauvaa/lasta itse?

 

Helpoin on ottaa apua vastaa omalta äidiltä joka on itsevarma ja ottaa kaiken vastaan coolisti, mitä vauvan kans nyt voi tulla. No itseasiassa ei ole kyllä ollut vaikea ottaa apua keneltäkään (isä, siskot, anoppi ym.). Ainoa minkä peruutin oli kun oli tarkoitus äidin ja hänen miehensä hoitaa vauvaa meillä yö, kun me mentäis hotelliin. Vauva oli silloin vaan about 3kk eikä koskaan ollut edes päivällä muilla hoidossa. En ollu ite valmis siihen, en vaan halunnutkaan lähteä. Sovittiin sitten että he hoitaakin seuraavan päivän ja se meni kaikinpuolin kivasti. Mä nyt olen niin hyvä äiti ettei paremmasta väliä, saan lapseni pidettyä ruoassa ja lämpimänä ja hauskaakin on, niin en mitään huonoa omaatuntoa saa avusta kehitettyä. Me ei muutenkaan olla ehkä niin ydinperhekeskeisiä kuin Suomessa usein, surutta puututaan toistemme asioihin ja tunkeudutaan elämään. Mutta semmoinen peruskunnioitus on kaikilla että ei hirveästi yritetä tuputtaa omia eriäviä näkemyksiä. Paitsi isä ja anoppi joskus mutta annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, teen vaan itse niinkuin parhaaks nään enkä taas puutu siihen miten he meidän vauvaa hoitaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Samaa mieltä, että helpointa on ollut ottaa vastaan apua omalta äidiltä. Sääli vain, että äitini asuu niin kaukana... eli kuitenkaan ei ole kauheasti sen vuoksi voinut auttaa. Siskoni on myös sellainen, jolta voin pyytää, ja hän onkin ollut ainoa joka on (kerran) ollut meillä lapsenvahtina että päästiin miehen kanssa yhdessä ulos.

 

Anoppini on ihana, mutta häneltä en vaan ole kehdannut pyytää apua. Vaikka hän onkin tehnyt kaikenlaista ihanaa mm. kestovaippoja lapsellemme. Ja tiedän, että hän tykkää olla vauvan kanssa. Hänkään ei kylläkään ole koskaan tarjoutunut esim. lapsenvahdiksi, en tiedä onko hänellä sama "ongelma" kuin minulla, ei kehtaa tarjota apuaan?

 

Itselläni ei oikein lähellä asu sellaisia ystäviä, joilla ei itsellänsä olisi pientä lasta myös. Miehellä on muutamia kavereita joilla ei ole lapsia, mutta en voisi kuvitella että heitä pyydettäisiin lapsenvahdiksi. ^_^

Share this post


Link to post
Share on other sites

Helpointa on joo ottaa apua vastaan semmosilta joista tietää, että ne takuulla pärjää lapsen kanssa, niinku omalta äidiltä tai kavereilta joilla on vähän vanhemmat lapset. Pitää vaan luottaa siihen, että kyllä ne osaa, eikä tarvii kädestä pitäen neuvoa, eikä se nyt oo niin justiinsa meneekö samalla lailla kuin ite tekis. Ja tästä myytistä, että lapsi traumatisoituu ja menee pilalle jos sitä hoitaa usein/säännöllisesti joku muu kuin äiti pitäis kyllä päästä eroon.

 

Toinen minkä oon tajunnu ihan liian myöhään on se, että "apua" on jo sekin kun joku tulee kylään tai ite menee jonnekin. Ei tarvii mitään ihmeellistä tehdä, mutta kun on useampi aikuinen per vauva, niin se helpottaa samantien henkisesti. Jostain kirjasta luinkin, että on aika tavatonta, että vastasyntynyttä hoitaa yksi aikuinen yksinään; useimmissa kulttuureissa läsnä on aina jotain sukulaisia, joilla saattaa tietty olla isompia lapsia mutta harvoin kovin montaa vastasyntynyttä kerralla. Että kun meillä ajatellaan, että 1 hoitaja per 4 pientä lasta on hyvä suhde, niin itse asiassa pitäis olla 4 hoitajaa per vauva. grin.gif

 

En tiedä pitääkö paikkansa, mutta se joka tapauksessa munkin havaintojen mukaan pitää, että vaikka jotkut vieraat saattaa uuvuttaa, niin semmoset jotka osaa vaan tulla olemaan sillä lailla, ettei tule oloa, että niitä pitäisi jotenkin viihdyttää, on eri hyvästä.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoisen odotus- ja vauva-aikana etenkin mun äiti tarjoutui monesti auttamaan, samoin sisko. Kivointa oli silloin mennä äidin luokse vauvan kanssa (äiti oli vuorotteluvapaalla), mun tarvi vaan imettää ja äiti hoiti nukutukset ja itse pystyin nukkumaan päikkärit, istua valmiiseen pöytään syömään jne. Asuvat kävelymatkan päässä, joten sinne oli helppo mennä.

 

Helpointa avun pyytäminen onkin mulle ollut omalta äidiltä, koska voin olla varma että hän pärjää vauvan kanssa, äiti ei pienistä hätkähdä. Anoppi on hoitanut tyttöä jonkin verran nyt vanhempana, ihan vauvana ei tarjoutunutkaan, anoppilla on vauvoista vähemmän kokemusta, ja selvästi vähän jännittää vauvanhoitoa.

 

Ja musta on monien muiden tänne kirjottaneiden tavoin tuntunut, että pitäisi olla joku syy siihen hoitoon, en osaa pyytää apua vaan siksi että saisin itse olla tekemättä mitään.

 

Raskauden aikana olisin toivonut, että sitä apua olisi tarjottu. Vaikka olin fyysisesti hyvässä kunnossa loppuun asti, niin olin kuitenkin väsynyt katkonaisten yöunien ja esikoisen uhmailun takia. ja tiesin, ettei se väsymys hellitä vauvan synnyttyä, päinvastoin. Mutta en kehdannut pyytää, kun ei ollut mitään "oikeaa syytä".

Ja kieltämättä ärsytti kun pyysin anoppia katsomaan tyttöä että olisin päässyt saunavuorolla yksin saunaan (mies oli ylitöissä) kun olin viimeisilläni raskaana. Anoppi ei tullut, koska halusi nukkua päiväunet. Tottakai saa sanoa, jos ei halua/jaksa tulla, mutta olin silloin niin väsynyt raskaudesta ja uhmailevasta esikoisesta, että itku pääsi puhelun jälkeen. Enpä enää pyydä anoppia hoitamaan, jos ei ole jotain pakollista menoa ja muut ei voi hoitaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toista perspektiiviä asiaan: Meillä on tilanne, että tasan yksi ihminen, hänkin vain kaveri, on tarjonnut apuaan..Onneks edes hän.Perheessämme on tilanne, että lapsella vain yhdet isovanhemmat, mieheni vanhemmat. He eivät ole koskaan tarjonneet apuaan ja yleensä anopin vastaus "Voiko ...... tulla yökylään tai voitteko tulla häntä katsomaan hetkeksi?" "Kyllä kai." Minua tämä ärsyttää suunnattomasti ja alan olla jo kyllästynyt moisiin vastauksiin.. Eivätkö yleensä isovanhemmat pyytele lapsenlapsiaan kylään tai ota heidät ainakin ilolla vastaan? Musta olisi ihanaa, jos lapsellani olisi mummo, joka tarjoaisi apuaan..ja olisi aidosti auttavainen, hän lähinnä aukoo päätään esim..kodin siisteydestä. Noniin, asian vierestä hiukan, mutta aihepiirissä kuitenkin (kai) :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua olis vastasyntyneen kanssa auttanut se, että joku olis tullut kylään ja tuonut tullessaan valmiin ruuan. Ja olis pistänyt astianpesukoneen päälle. Ja vauvan nukkuessa olis jäänyt vahtimaan vauvaa, niin että mä olisin voinut mennä rauhassa suihkuun tai kylpyyn (:lipsrsealed: ). Mut noi olis pitänyt kysyä ja sopia etukäteen. Jos joku vaan tulis tänne ja rupeis mitään sanomatta hommiin, niin mä olisin kokenut sen arvosteluna. Vauvaa en olis antanut hoidettavaksi, koska siinä on kamala selittäminen ja vahtiminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle ei ole vaikeaa. Vähän jopa toivoisin enemmän apua omilta ja miehen vanhemmilta, mutta omat ovat parin tunnin ajomatkan päässä ja appikset ilmeisesti varovat, etteivät tuppaudu liikaa meidän elämään. Joskus kuitenkin tuntuu, että molemmat isovanhemmat näkevät meidän poikaa vähän omista lähtökohdistaan, eivätkä niinkään ajattele meitä tai meidän jaksamista. Mutta mun on kyllä tosi vaikea ottaa tällaisia asioita heidän kanssa puheeksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0