_Lara_

Lapsettomuus TV:ssä

142 posts in this topic

En ainakaan äkkiä huomannut onko tämmöistä ketjua jo, vinkatkaa jos on.

 

Mutta tarkoitus olisi tähän ketjuun kerätä lapsettomuutta käsiiteleviä tv-ohjelmia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

NYT just alkaa FST:llä ohjelma aiheesta:

 

 

 

 

Annan alituiset

 

Onko elämä ilman lapsia vailla tarkoitusta? Mitkä syyt saavat ihmiset perustamaan perheen, ja miksi lapseton nainen koetaan uhkana? Lapsen saaminen voi antaa elämälle aivan uuden suunnan.

 

 

 

En tiedä ohjelmasta mitään, mutta tulipa mieleen että jotakuta voisi kiinnostaa..

 

muoks. niin siis ei tää ilmeisesti pelkästään lapsettomuutta käsittele..

muoks.2 olipas huono alotus tälle ketjulle, ei olekaan ihan semmonen ohjelma kun kuvittelin, mutta han asiallista keskustelua vissiin kuitenkin. ;)

Edited by _Lara_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nääkään ei varsinaisesti käsittele lapsettomuutta, mutta tänään (ma 9.1.) tulee kolme ohjelmaa vähän aiheen vierestä, ehkä jotakuta kiinnostaa silti:

 

LIV klo 19.00: Liv D: Koti ongelmanuorelle. "14-vuotiaat Justine ja Lakeisha toivovat löytävänsä itselleen adoptiovanhemmat. Moni pari valitsee mieluummin pienen lapsen, ja teinien adoptiohaaveet kariutuvat käytösongelmiin."

 

Teema klo 20.05: Elämän alku ja loppu. "Lapsen syntymä innoitti ohjaaja Valérie Winklerin elämän perusasioiden äärelle. Dokumentti kuvaa vastasyntyneitä ja kuolemansairaita sekä heidän riippuvuuttaan avusta ja muista ihmisistä."

 

TV1 klo 21.30: Dokumenttiprojekti: Ikuisesti sinun. "Sijaisvanhemmilla lapset ovat konkreettisesti vain lainassa."

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sitten noin kuukausi sitten tuli leffateattereihin suomalainen dokumentti "hiljaa toivotut". Siinä seurattiin kahden pariskunnan taivalta ja tunteita. Minusta dokumentti oli hyvä ja koskettava. Aitoja ihmisiä ja oikeita tunteita. Kannattaa ehdottomasti katsoa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hiljaa toivotut-dokumentti tulee televisiosta TV1 maanantaina 6.2.2012 klo 21.30

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuo Hiljaa toivotut-dokumentti oli todella hyvä. Aito ja koskettava. Antoi itsellekin uutta toivoa onnistumiseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Myös minä pidin ohjelmasta vaikka olisin toivonut siihen vielä lisäksi niitä tilanteita kun esim. töissä kahvihuoneessa töksäytellään mitä sylki suuhun tuo ym. muiden ihmisten sanomisia mitkä aiheuttivat valtavasti surua ja raivoa vaikeimpina vuosina. Vaikka kyseessä oli dokumentti ne olisi voitu siihen jotenkin tekaista. Oli kyllä hyvä ihan tuollaisenaankin. Itkuksihan sen katsominen meni...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihan samaa ajattelin kuin Ninja. Olisi ollut mukavaa, kun dokumenttiin olisi otettu mukaan myös tuo, miten pahalta muiden kommentit voivat lapsettomista tuntua. Itku silmässä dokumenttia täälläkin katseltiin. Samaan aikaan silittelin ja suukottelin parin viikon ikäistä pakkaspoikaa sylissäni ja koin taas aivan valtavaa kiitollisuutta näistä meidän pikkuihmeistä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Sama täällä. Tyllerö on nukkunut viime aikoina vähän huonosti ja oli mun sylissä nukkumassa. Rutistin tyttöä niin lujaa kuin uskalsin, etten herättäisi ja tunsin aivan valtaisaa kiitollisuutta siitä, että ollaan tuo saatu.

Minä itkin kyllä ihan valtoimenaan tuota katsoessani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en nähnyt alkua ko. dokkarista joten katsoin vielä seuraavana päivänä sen uudestaan yle areenasta. Niin ikään myös kyyneleet silmissä tuli katsottua ohjelmaa. Olisi vielä myös ollut kiva nähdä/kuulla heidän ajatuksia ja tuntemuksia lapsensa saannin jälkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olisi vielä myös ollut kiva nähdä/kuulla heidän ajatuksia ja tuntemuksia lapsensa saannin jälkeen.

 

Tämä olisi kyllä ollut mielenkiintoista. Hieman OT, mutta aika moni dokkari näyttää nykyään olevan tehty sillä periaatteella, että niissä ei ole mitään haastatteluosuuksia tai ylipäätään mitään kameralle puhumista tai jotain infopläjäyksiä, vaan ikään kuin vain seurataan tapahtumia kärpäsenä katossa. Monesti toki ihan toimivaa, mutta joskus jää kaipaamaan just tätä, että välillä mentäisiin johonkin asiaan vähän syvemmälle tai ihan pyydettäisiin puhumaan jostain tietystä aiheesta sen sijaan, että oltaisiin vaan kameran kanssa jonkun olohuoneessa pyörimässä.

 

Mähän katsoin tosiaan tämän dokkarin toista kertaa. Ekalla katsomiskerralla mulle ei jäänyt yhtään sellaista tunnetta, että olisi halunnut nähdä enemmän sitä tai tätä, mutta nyt toisella katsomiskerralla jäin miettimään just tota, mitä ne mahtoivat ajatella lapsen saatuaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en nähnyt alkua ko. dokkarista joten katsoin vielä seuraavana päivänä sen uudestaan yle areenasta. Niin ikään myös kyyneleet silmissä tuli katsottua ohjelmaa. Olisi vielä myös ollut kiva nähdä/kuulla heidän ajatuksia ja tuntemuksia lapsensa saannin jälkeen.

 

Toiselta foorumilta on tullut urkittua, että ainakin tämä tummahiuksinen nainen on aktiivisesti vielä lapsensaannin jälkeen ajamassa lapsettomien "oikeuksia". Näyttääpä heille tupsahtaneen tässä lähiaikoina tuon tytön lisäksi icsi-vauva.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuo dokkari on tullut joskus aijemminkin telkkarista. Miten mä muistelisin, että jompi kumpi noista naisista on joko vaukkari tai naikkari... Hämärästi muistan jonkun maininneen ohimennen tuossa dokkarissa olemisesta joskus piiitkän aikaa sitten.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toi dokumentti on herättänyt keskustelua lähimpien ystäviemme keskuudessa siitä, että mitä se lapsettomuus oikeesti on. Sellasia kommentteja, että nyt hän vasta itse tajuaa, että mitä se voi olla. Kuitenkin just sellaisille ihmisille, jotka ei itse ole hoitoja käynyt läpi (tai muutoin perehtyneet asiaan) jäi tuo hoitojen kulku aika epäselväksi lyhenteineen ja erikoistermeineen. Kyllähän se tunnepuoli tuossa esiin tuli. Plus, että just tota lääke- ja rahapuolta ei paljoakaan tuotu esille. Itse ihmettelen onko edes julkisella rahaa mennä IVF:ään puhumattakaan että menisi yksityiselle.

 

Mielestäni se kaikkein rankin pala (tällä kokemuksella) on se toiveiden nousu ja sitten putoaminen. Ja sitten se odottaminen ja odottaminen ja odottaminen. Tämä ei kovin hyvin välittynyt dokkarista. Meillä kun on nuo kaikki kovemmat konstit vielä edessä niin miehenikin koko ajan kyseli, että mikä on se ja se. Oli kiva, että hän oli kiinnostunut, vaikka normaalisti on viileän rauhallinen tunteidensa kanssa.

 

Ja kaiken kaikkiaan vaikka jäi vähän naiivi kuva ainakin tuon toisen naisen osalta, niin kyllähän se taas hetken piristi loppupeleissä tätä omaa tunnetasoa kun molemmat olivat kuitenkin saaneet lapsen. (Just se samperin haamubiletys!! Ite jumankekka olis 3 kuukautta liikkumatta ja varmaan hengittämättä ennen kuin uskaltais mitään bilettää!)

Share this post


Link to post
Share on other sites

(Just se samperin haamubiletys!! Ite jumankekka olis 3 kuukautta liikkumatta ja varmaan hengittämättä ennen kuin uskaltais mitään bilettää!)

 

Mä uskalsin "bilettää" ekan kerran sitten, kun lapsi oli syntynyt. Siihen saakka oli tosi epävarma ja pelokas olo.

 

Mä itse näen sen jotenkin niin, että juuri tuo tunnetason ymmärtäminen on ulkopuolisille tärkeintä ja tuo dokkari vastasi siihen tarpeeseen. Se voi olla monelle vaikea oikeasti ymmärtää ja käsittää, miten rankkaa sitä on käydä läpi ajatusta siitä, ettei sitä omaa lasta välttämättä tule. Monet on mullekin sanoneet, että kyllähän se ajatus kaikkien mielessä käy, kun lasta aletaan yrittää. Mä en sitten ole oikein osannut selittää, miten se on eri juttu silloin, kun on oikeasti enemmän syytä pelätä, ettei sitä koskaan tule.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en katsonut tuota Hiljaa toivotut kun se tuli, mutta kun se niin kovasti keskustelua on herättänyt siellä ja täällä, niin pikakelauksen kanssa katselin nopeasti läpi että tiedän, mistä puhutaan. Pääasiassa kommentit on vaikuttaneet positiivisilta, ja tarvetta aiheen käsittelylle mediassa selvästi on. Olen kuitenkin ihmetellyt joitain negatiivisia kommentteja, joita on niitäkin tullut vastaan PALJON: "liian helpolla tuli toiselle parille (eka IVF tuores.) ja ei varmaan kauaa ole yrittäneet", "helpolla pääsee rikkaat kun menee yksityiselle", "ärsyttävää kikattelua hoidoissa ja juhlimista haamuplussasta ja lastentarvikkeiden hankkimista, en MINÄ ainakaan juhlisi/hankkisi/kertoisi/(insert anything here)". Mulle tuli oikein paha mieli niiden plussanneiden puolesta. Ehkä jotenkin itse samaistuin enemmän juuri tähän nuorempaan naiseen, nimittäin joo, olen saanut sen "helpon plussan" ja ollut alusta asti onnellinen ja nauttinut raskaudesta, minä olen kikatellut punktiossa ja muissa toimenpiteissä (JA kyllä, itkenyt myös), mennyt tunteissa vuoristorataa hormoneissa ja ilman ja käyttäytynyt kuin hullu teini. Ihmiset nyt vaan on erilaisia, ei se kenenkään tuskaa vähemmäksi tee, jos uskoo myös niiden onnellisten hetkien todellisuuteen, kestää vaikka fyysistä kipua paremmin tai pystyy hyödyntämään huumoria vaikeissa tilanteissa. Ja siitä on valitettu, että nyt ihmiset luulevat hoitojen olevan plussa-automaatti, joissa kaikki heti ekalla onnistuu. Jos toinen pari oli käynyt vuosikausia hoidoissa, niin eikö se jo näytä sitä toistakin puolta? Ja, sitäpaitsi, mitä se haittaa, jos joku uskoo nopeaan hoitoplussaan? Faktahan se on, että iso osa plussaa jo siitä ekasta hoidosta ja siirroista. Usein tunnutaan unohtavan, että ei ne hoitoja aloittelevat siihen kylmiltään lähde, lähes kaikki ovat yrittäneet ainakin sen vuoden tuloksetta, kenties kevyempiä hoitoja jo aloitelleet ja ihan varmasti ahdistuneet, pelänneet, surreet ja itkeneet tässä pikasikiäjien maailmassa. Jos ne hoidot tuo toivoa, niin eikö se ole hyvä asia? Kyllä ne ruusunpunaiset kuvitelmat sitten ehtii karista, jos useammatkaan siirrot ei tuo tulosta. Ja lääkärit preppaa kyllä ja iskee faktat pöytään, ettei kenenkään pitäisi ihan pilvilinnoista sinne testipäivään romahtaa.

 

Mainitsemani kommentit on osin täältä ja osin muualta, älköön kukaan loukkaantuko jos juuri häntä lainasin. Kaikilla on toki oikeus omiin mielipiteisiinsä ja tunteisiinsa. Nämä ajatukset vaan tuli mulle mieleen. Ja musta on tosi rohkeaa lähteä tuollaiseen ohjelmaan mukaan, ei olisi tätäkään dokua nähty jollei vapaaehtoisia olisi ollut elämänsä ja kipujensa esilletuomiseen ja altistamiseen kaikenlaiselle asialliselle ja asiattomalle kommentoinnille ja riepottelulle pitkin lehtiä ja nettifoorumeita. Musta ei olisi sellaiseen. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle kyllä sen ekan haamun saaminen oli biletyksen aihe. Ei niin, ettenkö senkin jälkeen olisi ollut ihan varma, että pieleen kuitenki menee (ei mennyt), mutta siksi, että se todisti, että mä voin tulla raskaaksi. Ja usean vuoden pelkkien negojen jälkeen se oli todella iso askel.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä luulen, että ne omat kokemukset siellä taustalla vaikuttaa. Mä olen hoidoissa tullut helposti raskaaksi, mutta saanut myös keskenmenoja. Siksi en vielä plussaa uskaltanut juhlia, ja ultrat ja muut kontrollit toi vaan ihan hetkellisen (max. 12 tuntia) helpotuksen siihen jatkuvaan pelkoon ja paniikkiin.

 

En silti tarkoita, etteikö saisi juhlia. Ihan mahtavaahan se on, jos pystyy nauttimaan niistä hyvistä hetkistä pelkäämättä tulevaisuutta tai olematta niin pöljän taikauskoinen kuin esimerkiksi minä, että on ihan varma, että ennen aikainen riemu kostautuu (siis itselle, en mä ajattele, että kaikki, jotka uskaltaa plussasta riemuita, tulee kokemaan karvaan pettymyksen). Parempihan se niin on, että elää hetken kerrallaan ja riemuitsee niistä sillä hetkellä hyvistä asioista murehtimatta tulevaisuutta.

 

Mehän muuten ollaan just sellainen pari, joka ei edes aloittanut rankempia hoitoja. Kyllä me molemmat silti koimme jo ovulaatioinduktiot (clomeilla) ja pakkopullaseksin, seuranneet raskaudet ja keskenmenot tosi raskaina. Eli tämä tuohon, mitä Alya kirjoitti siitä, että jotkut on sanoneet sen toisen parin päässeen helpolla. En kyllä niin sanoisi, kun nämä kevyemmätkin hoidot on monasti henkisesti jo tosi raskaita.

Mun mielestä oli vaan hyvä, että tuossa dokkarissa kerrottiin vähän molemmista. Joillekin natsaa jo kevyemmät hoidot, joillakin ekasta rankemmasta, jotkut joutuu odottelemaan kauemmin ja ikävä kyllä, jotkut ei saa lasta koskaan. Ja se on kyllä ihan varmasti kaikilla hoitoihin tulevilla, ihan niitä kevyempiäkin aloittelevilla, kristallin kirkkaana tiedossa. Ja sehän siitä niin rankkaa tekeekin. Jos se menisikin niin, että kaikki kyllä jossain vaiheessa onnistuvat, niin olisi ehkä helpompaa jaksaa pitempääkin hoitoja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, omat kokemuksethan siihen vaikuttaa, mikä on juhlan aihe. Tarkoitin vaan sanoa just, että kokemus voi olla sekin, että edes sitä haamua ei ole kertaakaan nähty, ja usko siihen, että raskaus voi omassa kohdussa edes saada alkunsa on täysin nolla. Silloin se haamu todella on juhlan aihe, eikä sitä tarvii yhtään kenenkään tulla vähättelemään. Tuntuu nyt hullulta kun oma vauva kohta kävelee, mutta mä olin jossain vaiheessa katkera jopa niille jotka oli saaneet keskenmenon: ainakin ne tietää, että ne voi tulla raskaaksi.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä allekirjoitan Alyan joka sanan. Loppujen lopuksihan jokainen kokee koko lapsettomuushomman niin eri tavalla, ettei kukaan voi mennä toiselle sanomaan, mistä sopii olla iloinen ja mistä ei ja kuinka surullinen pitää milloinkin olla tai milloin saa kikatella. Varmasti juuri siitä syystä, että kaikki kokevat ja tuntevat asiat niin eri tavalla, monelle iskee ärsytys vähän siitä sun tästä, mitä tuossakin dokkarissa näytettiin, mutta silti musta noi negatiiviset kommentit tuntuvat siinä mielessä ikäviltä, että sehän oli tosiaan dokkari, kertoi ihan oikeista ihmisistä ja siitä miten niillä asiat meni, ei mikään näytelty juttu, jonka hahmojen tekemisten kommentointi on ihan eri asia. Myöskin se, millaisena lapsettomuus kahden pariskunnan elämää seuraavassa dokkarissa näkyy, riippuu todella paljon niistä pariskunnista, koska niiden elämästähän se kuitenkin ensisijaisesti kertoo, ei mistään universaalista lapsettomuuden kokemuksesta (jota ei edes ole olemassa vaan meillä kaikilla on omamme).

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Nimenomaan!

 

Mutta mä haluaisin vielä korostaa, että en halunnut teitä loukata, jotka koitte henkilöt ärsyttävinä tms. Ei sitä henkisen vuoristoradan irrationaalisuuttakaan voi kukaan muu ymmärtää kuin saman kokenut. Nimim. Ehkä yhden-kahden lapsettomuustaipaleen ystävän plussauutisista kateudesta/surusta itkemättä selvinnyt...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielestäni tosi hyvää keskustelua aiheuttanut. Itse olen ollut yksi niistä, joka puhui että tuntuu epäreilulta miten helpolla ne saivat raskauden aikaiseksi. Ei niinkään se, että IVF olisi helppo, vaan se, että nuorempi pari puhui kuukausista (olemme yrittäneet jo kuukausia), eli olettaisin, että jossain vuoden rajapinnassa mennään. Näin pitkälti yli 5 vuoden, tuhansien eurojen, kipujen, kolmen keskenmenon/kemiallisen jälkeen, kun on tyhjä syli, voin sanoa, että saivat helposti ja voin olla siitä surullinen ja ärsyyntynyt. Me emme ole niin onnellisia, että olisi varaa laittaa rahaa hoitoihin enää, joten mielestäni voin sanoa, että se on epäreilua. Hoidot eivät mene tasapuolisesti vaan ne saa, joilla rahaa on. Itse, nyt 23- vuotiaana, en olisi kuvitellut kuusi vuotta sitten, että olisin käyttänyt noin 6000€ hoitoihin, joista tuloksena pelkkää pahaa mieltä. Joten, mielestäni minulla ja muillakin on oikeus olla surullinen toisten plussista. Ei se tarkoita, että ne plussat haluaisin heiltä pois, ei todellakaan. Keskenmenoa olen toivonut vain yhdelle parille, mutta siihen oli oikeasti pätevät syyt. Toki jokainen saa olla onnellinen omasta plussasta, mutta kyllä nekin joilla on vuosien ja vuosien jälkeen vielä tyhjä syli, saa olla surullinen siitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko siitä surullisuudesta kuitenkaan pakko seurata sitä, että sanoo toisille, että niiden ei pitäisi olla onnellsia? Siinä dokumentissa kuvatut pariskunnathan oli kuitenkin ihan oikeita ihmisiä, jotka saattaa esimerkiksi lukea tätä palstaa. Eikö voisi sanoa vaikkapa että voi kun meilläkin olisi käynyt edes noin helposti?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now