_Lara_

Lapsettomuus TV:ssä

142 posts in this topic

Minä en ole sanonut, etteivät he saisi olla onnellisia tai kikatella puktiossa. Se on toisten kirjoittamaa. Minä olen vain ilmaissut ärtymykseni siitä miten toiset saavat liian helpolla, itseeni verrattuna. Nyt joku 1-2 vuoden lapsettomuus tuntuu naurettavan lyhyeltä ajalta, vaikka itse ajattelin ekan vuoden jälkeen, että se on pitkä aika. Missään vaiheessa lapsettomuutta en ole ollut onnellinen yk1-yk10 plussista, koska ne ovat naurettavan helppoja, ainut poikkeus on lapsettomuuden jälkeen toisen lapsen tärppääminen nopeasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täytyy tunnustaa, että aikaisempi kommenttini (kikattelusta punktiossa) oli aika kärjistetty ja siihen todellakin kiteytyi aika monta pettymystä yli kuuden vuoden ajalta. Yleensä osaankin olla iloinen toisten puolesta, ihan yhtä lailla helposti luomuna plussanneiden kuin "helposti" hoidoillakin. Todellisuudessahan on niin, että ei se plussa ole ollut ongelmaton ja helppo, jos siihen on pitänyt lääkäriltä apua hakea. Ja kyllähän järkevä ihminen pystyy jo tilastoja tulkitsemalla ymmärtämään, että jokainen ei voi ensimmäisestä hoitokierrosta onnistua, toiset onnistuu nopeammin ja toiset tasoittavat tilastoja. Mut eihän tässä(kään) asiassa ole yhtä ainoata tapaa käsitellä asiaa, jokainen tuntee ja kokee tavallaan ja peilaa muuta maailmaa omien tuntemusten ja kokemusten kautta. Synkkänä hetkenä tulee helposti sanottua rumasti, jopa todellisen mielipiteensä vastaisesti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en oikein osaa eritellä omia ajatuksiani "Hiljaa toivotut" -ohjelmasta, koska on ite jo niin sisällä aiheessa. Mainostin kuitenkin ohjelmaa tutuille ja musta on hyvä, että he saivat ohjelman kautta kosketuspintaa aiheeseen. Yksi sanoi, että ohjelma oli ajatuksia herättävä, toinen, että tunnelmat olivat käsinkosketeltavat ja kolmas kertoi itkeneensä suurimman osan aikaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkään en oikein tiedä mitä tuosta ohjelmasta ajattelisin.

Onhan se toki oikein positiivista, että tästä aiheesta tehdään ohjelmia, mutta tiedä sitten kuinka hyvin se on saavuttanut ne ihmiset, joita asia ei omakohtaisesti kosketa ja jotka eivät ihan oikeasti lapsettomuudesta ja sen tuomasta kriisistä mitään tiedä.

 

Rehellisesti sanottuna itseäni hiukan harmittaa se, että molemmat pariskunnat lopulta onnistuivat. Minua ei harmita noiden pariskuntien vuoksi, ei todellakaan. Olen heidän puolestaan iloinen.

Minua harmittaa se, että taas kerran luodaan sitä mielikuvaa, että kyllä se lapsi sieltä lopulta tulee. Luodaan mielikuvaa, että kyllä kaikki sen lapsen viimein saavat.

 

Oma äitinikin soitti heti ohjelman jälkeen ja alkoi minulle paasata kuinka "kyllä sekin pari sai lapsen kun vain lopetti hoidot".

 

Toisen parin kohdalla, olisi lopputuloksen voinut jättää ohjelmassa avoimeksi...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen samoilla linjoilla kuin Aktiivi. Olin pettynyt siihen mielikuvaan, joka dokkarissa annettiin. Samaa mieltä oli myös "lapsellinen" ystävättäreni, jota dokkari suorastaan suututti. Niin hyvä ja rehellinen kuin dokkari olikin, olisin kaivannut myös parin, jolle ei käy niin "hyvin". Dokkari antoi väärän kuvan sellaisille, jotka eivät kamppaile lapsettomuuden kanssa ja samalla myös pareille, jotka viimeisillä voimavaroillaa/ rahoillaan ravaa hoidosta toiseen. Olen itse kolme ifv:ää läpikäynyt ja nyt pitäisi siirtyä yksityiselle puolelle, jos sekään on enää meidän tilanteessa realistista... Tiedän monta paria, joille ei se haikara ole "eksynyt" kaikista toimenpitaista huolimatta ja edelleen tulee kokemuksia, etteivät kaikki ympärillä ymmärrä, ettei heille todellakaan tule vauvaa yrityksistä huolimatta. Kaikki eivät vain ymmärrä lapsettomuuden problematiikkaa ja sitä, ettei kaikille suoda sitä lahjaa tulla vanhemmaksi biologisesti!

 

Lisäksi olisin hieman kaivannut sitä näkökulmaa, miten kipeää tekee ulkopuolisten "milloinkas teille tulee vauva" -utelut. Nämä ovat suuri osa lapsettoman parin elämää ja sitä puolta ei dokkarissa näkynyt...

 

Lapsettomuudesta silti pitää puhua, jotta saamme ääniämme kuuluviin. <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kävin katsomassa tuon Hiljaa toivotut siellä DocPoint-festivaalissa, jossa sillä oli ensi-ilta ja elokuvan tekijät olivat esityksen jälkeen paikalla. Heillä oli kuulemma ollut ajatuksena elokuvaan osallistuvia pareja valitessaan, että dokkarin teon päättyessä toisella parilla todennäköisesti olisi hyviä uutisia ja toisella taas ei (varmaan siksi siinä olikin yksi jo enemmän epäonnistumisia kokenut pariskunta ja toinen, joka oli hoitoja vasta ilmeisesti aloittelemassa). "Valitettavasti" (eli onneksi dokumenttiin osallistuneille pariskunnille) kumpikin kuitenkin lapsen sai sinä aikana, kun dokumentti oli työn alla. Ilmeisesti siinä siis ei ollut suorastaan tarkoituksena antaa sitä kuvaa, että kaikki saavat lopulta lapsen, mutta kaikenlaista sattuu, kun kuvataan oikeiden ihmisten oikeaa elämää. Tietysti kai siinä olisi voinut jättää kertomatta, että toinenkin pariskunta sai lapsen, mutta mä en sitten tiedä, olisiko ihan dokumenttielokuvan idean mukaista kertoa väen vängällä tarina alkuperäisen idean mukaan, vaikka oikeasti olisi tapahtunut jotain muuta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehen kanssa ollaan muutamia päiviä sulateltu dokumenttia ja sen aiheuttamia tuntemuksia. Mies sanoi eilen illalla että olisiko ollut niin kovin suuri vaiva availla termejä enemmän, laittaa vaika tekstinä kuvan alakulmaan. Miehellä toki istui kommenttiraita sohvalla vieressä, mutta ei kaikilla ole samanlaista taustatietoa tai sitä terminologiaa hallussa. Siis etenkin jos tämä dokumentti oli laajemmallekin yleisölle tarkoitettu, ei pelkästään niille joilla lapsettomuudesta on kokemusta..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, mä mietin kyllä samaa tota katsellessa, että (minusta) tunnelmia oli tavoitettu hyvin, mutta näinköhän itse asiasta tajusi mitään semmonen, joka ei jo ennestään tiedä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille tuli miehen kanssa hyvin samanlaisia ajatuksia ja tunteita täällä kirjoittaneiden kanssa. Mielissäni olen siitä, että aihetta on nostettu enemmän pinnalle ja dokumentti aiheesta tehty. Meille jäi kuitenkin vähän pettynyt fiilis siitä, mitä se piti sisällään.

 

Kuten jo ilmi tulikin, kohderyhmä jäi vähän epäselväksi. Me kyllä tiedetään inseminaatoiden ja IVF-hoitojen kiemurat, mutta voisin kuvitella että aihetta tuntematon on noiden asioiden kanssa ihan yhtä pihalla dokumentin jälkeen kuin sitä ennenkin. Tavallaan ei siis ollut kovin informatiivinen, käsitteitä olisi meidänkin mielestä voinut avata vähän enemmän. (En sitten tiedä onko kaikki niin hifistelijöitä, meitä tämä mikroskooppitaso kiinnostaa kovastikin.)

 

Isompi miinus oli ehkä kuitenkin tuo, että jäätiin pyörimään kärpäsenä sinne olohuoneeseen kattoon, itkukohtauksia ja testejä tuntui olevan suurin osa elämästä. Toki hyvin olennaisilta osin elämä niitä onkin, mutta nuo sosiaaliset kuviot jäivät vähän paitsioon. Ainakin itse koin juuri ne kahvihuonepuheet, toisten raskausuutiset ja yleisen sosiaalisen toiseuden hirveän merkittävänä osana lapsettomuutta. Tavallaan se tunteiden kirjo jäi sinne olohuoneeseen, samoin muuta elämää ei oikein tuotu esiin.

 

Paha mennä arvostelemaan toisten tekeleitä, onhan se tosi ettei reiluun tuntiin mahdottomia mahdu. Toivottavasti se joku, joka tähän aiheeseen päättää tarttua, tuo esille myös noita nyt vähemmälle tässä dokumentissa jääneitä asioita. Pointsit kuitenkin projektille siitä, että aihe on näkynyt paremmin julkisuudessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Isompi miinus oli ehkä kuitenkin tuo, että jäätiin pyörimään kärpäsenä sinne olohuoneeseen kattoon, itkukohtauksia ja testejä tuntui olevan suurin osa elämästä. Toki hyvin olennaisilta osin elämä niitä onkin, mutta nuo sosiaaliset kuviot jäivät vähän paitsioon. Ainakin itse koin juuri ne kahvihuonepuheet, toisten raskausuutiset ja yleisen sosiaalisen toiseuden hirveän merkittävänä osana lapsettomuutta. Tavallaan se tunteiden kirjo jäi sinne olohuoneeseen, samoin muuta elämää ei oikein tuotu esiin.

 

Mua taas vähän ihmetyttää se että tällaiseen niin moni takertuu. Kyseessä oli kuitenkin dokumentti, ei näytelty elokuva lapsettomuudesta. Ja jos sitä ihan käytännön kannalta ajattelee niin juuri siellä olohuoneessa ja keittiössä näitä asioita käydään läpi. Kuinka moni lapsettomuudesta kärsivä edes kertoo asiasta työpaikallaan? Miten siis tuollaiset kahvihuonepuheet olisi edes saatu kuvattua? Olisiko joku noista dokumentin päähenkilöistä vaan valehdellut että ne nyt tekee vaan mun elämästä dokkaria ja sen takia kuvaa tossa vieressä kun me tässä muina miehinä kahvitellaan Marjatan läksijäisten kunniaksi? Ja kun kukaan ei olisi mitään lausunut lapsista tai lapsettomuudesta niin kahvitteluja olis kuvattu sitten puolen vuoden ajan päivittäin että saataisiin joku heitto mukaan?

 

Minusta tuo oli ihan mahdottoman hyvä dokkari ja todella ne tunteet olivat ihan käsin kosketeltavissa. Mielenkiintoinen pointti oli se, että meillä mies ei pystynyt tuota katsomaan. Hänelle oli liikaa juuri ne tunteet. Hän ei siis oikeasti pysty katsomaan kun joku itkee oikeasti telkkarissa. Kaikenlaista sarjamurhaajaväkivaltaruumismättöä hän katsoo silmiään räpäyttämättä mutta tuon Marjaanan (olihan se Marjaana) tunteet olivat hänelle liikaa. Ja se taas laittoi minut ajattelemaan noita dokumentin miehiä, millainen taakka heilläkin tuossa on. Kun he joutuvat katsomaan sivussa kaikkea mitä naiselle noissa hoidoissa tehdään ja sitten kestää ne pettymykset ja puolisoiden pettymykset ja vielä yleinen "totuushan" on että miehille se tunteiden näyttäminen on vähän kielletympää kuin naisille.. Aika hurjaa ja pistää todella miettimään millaisia jälkiä tuollaisten asioiden kokeminen jättää niin moneen ihmiseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tänään TV5 klo 15.40 Naislife ohjelman aiheina lapsettomuus ja adoptio.

 

Naislife

(S) Noora Hautakankaan vieraina ovat politiikasta tutut Satu Taiveaho ja Suvi Lindén ja teemana lapsettomuus ja adoptio. Suvi sai heinäkuussa 2007 soiton Kiinasta, että heidän tulee hakea kuukauden kuluessa adoptiotytär Leonoora Suomeen. Satu ei asettunut enää kolmannelle kaudelle eduskuntaehdokkaaksi, koska hän oli hakemassa puolisonsa Antti Kaikkosen kanssa adoptiolasta. (Naislife, kotimainen lifestyle, 2011)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Katsoin juuri ko. ohjelman ja ei voi sanoa muuta, kuin että kyllä oli huono ohjelma ja erityisesti surkea juontaja. Vieraat olivat kyllä hyviä mutta ohjelman kokoonpano on niin hajanainen, että oli todella raivostuttavaa katsoa moneen osaan pilkottua haastattelua. Varsinkin, kun haastatteluaika oli itsessäänkin todella lyhyt tällaisen asian käsittelyyn. Ja olipa taas niin kiva, että otettiin ensisynnyttäjien nouseva keski-ikä esille, kun puhuttiin koko ajan yleistyvästä lapsettomuudesta!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osittainen OT, mutta uusimmassa Kotivinkissä oli myös juttua lapsettomuudesta, tai oikeastaan siitä, miten lapsettomat usein käsittelevät asiaa ja jakavat kokemuksia ja tunteita netissä. Aika pintapuolinen juttu kuitenkin, ainakin minusta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Mä olin myös tosi pettynyt tohon Naislifeen! Oletin, että koko ohjelma käsittelee vain lapsettomuutta ja adoptiota, koska ohjelmatiedoissa mainittiin vain ko aiheet, mutta loppujenlopuksi, kuten Nikita85:kin sanoi, haastattelu oli tosi lyhyt ja rikkonainen ja aihe jäi pinnalliseksi. Plah.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on vähän OT, mutta tänään tulee discovery channelilta klo 22.00 sellainen ohjelma kuin Curiosity: How does life begin?

Siinä on linkki ohjelman tietoihin: http://www.yourdisco...gn=geomodule2fi

 

Saattaa olla mielenkiintoinenkin, ja jos tulis jotain uuttakin tietoa. :) Tosin, ei käsittele lapsettomuus aihetta itsessään ollenkaan.. <_<

 

Muoks. Eipäs se linkki suoraan mennytkään siihen ohjelman tietoihin! No jokatapauksessa, sieltä löytyy tietoa..

Edited by Neko

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ajatuksia dokkari Hiljaa toivotut aiheutti niissä ihmisissä, jotka eivät ymmärrä lapsettomuuden aiheuttamaa surua. Tarkoitan juurikin niitä -koskas teille tulee vauva-kyselijöitä... Jättävätkö he jatkossa nasevat ajatuksensa omaksi tiedokseen..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hiljaa toivotut-dokumentin toinen pariskunta, Marjaana ja Matti, on kertonu tarinansa Vauva-lehdessä jo vuonna 2010, mutta luin ite sen jutun vasta nyt, dokumentin jälkeen. Pidin dokumenttia ensin ihan hyvänä, tippa linssissä sitä tuli katottua, mutta jotenki koko juttu jäi vähä auki mun silmissä.. Tossa Vauva-lehden jutussa kaikki on selitetty tarkemmin (mitä mikäki tarkottaa jne) ja kerrottu enemmän siitä niitten lapsettomuuden taustasta, toisin ku ohjelmassa. Luulin, että tää pariskunta oli yrittäny lasta vaan vuoden verran mutta ei se ihan nii mennykkää...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ajatuksia dokkari Hiljaa toivotut aiheutti niissä ihmisissä, jotka eivät ymmärrä lapsettomuuden aiheuttamaa surua. Tarkoitan juurikin niitä -koskas teille tulee vauva-kyselijöitä... Jättävätkö he jatkossa nasevat ajatuksensa omaksi tiedokseen..

 

Täällä on sanottu, ettei kukaan joka ei ole kokenut lapsettomuutta, voi ymmärtää sitä tunnetta ja surua. Eli aika paljon meitä sitten on, lapsettomuutta kokemattomia. Katsoin dokumentin koska sitä minulle suositeltiin (ei lapsettomuus-taustaiselta taholta). Pidin dokumentin kerronnasta valtavan paljon, pidin siitä että tietoa termeistä ym. ei ollut. Ajattelin, että on tarkoitus yrittää kuvata tunne, odotus ja pettymys, pariskunnan yksinäisyys asian suhteen.

 

Yksinäiseltä se näytti ja tuntui.

 

Ajatuksiani se ei juuri muuttanut, tiedän että suru ja kaikki maailman tunteet ovat inhimillisiä ja ei-rationaalisia. Se, että en ole kokenut jotain surua henkilökohtaisesti, ei kerro ettenkö tietäisi miten pohjatonta suru ylipäätään voi olla. Olen tullut, ehkä, nimimerkiltäni tutuksi joillekin kritiikistä lapsettomia kohtaan. Kritiikistä en luovu, jos aihetta sille on.

 

 

 

 

edit. Kirjoitusvirheitä...

Edited by Dacoit

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun täytyy tunnustaa, että olen yksi niistä jotka eivät aivan täysin pysty tajuamaan lapsettomuuden surua. Mutta en suinkaan ole ole mikään nasevien kommenttien heittelijä enkä kysele keneltäkään "koskas teille tulee vauva". Katsoin Hiljaa toivotut ja liikutuin myös, olen empatiakykyinen ja pystyn eläytymään toisten tunteisiin, vaikka en itse tunne samoin. Tuntui hyvältä saada tietää, että molemmat parit sen lapsen lopulta saivat.

 

Tunsin silti oloni hieman ulkopuoliseksi ja vaivautuneeksi ohjelmaa katsoessani. Olen itse kokenut läheisten, jo olemassa olevien ihmisten menetyksen, ml. perheenjäseneni, joten siksi en voi täysin ymmärtää, minkälaista on surra sellaista mitä minulla ei ole koskaan ollutkaan. Meillä miehen kanssa ei ole lapsia, eikä meistä ole traaginen ajatus, ettei niitä koskaan olisikaan. Tämä on siis vain vilpitön kokemukseni, mutta korostan, että en tuomitse lapsettomuushoitoja, päinvastoin. On ehdottomasti oikein, että kaikki tehdään sen eteen, että ne jotka lasta toivovat voisivat sen saada.

 

Minulla oli joskus hoidoissa käyvä ystävä, enkä osannut oikein sanoa mitään koko aiheeseen. Tuntui siltä, että sanon tai olen sanomatta, tein aina väärin päin ja tunsin oloni lähinnä avuttomaksi. Tuntui kuin lapsettomuus olisi ollut suru ylitse muiden, ja kaikki muut huolet vähemmän oikeutettuja. Joskus ajattelen, että se oman tuskan huutaminen maailmalle ei välttämättä helpota laisinkaan. Siinä voi käydä jopa päinvastoin. Tunteet tulevat tietenkin pyytämättä eivätkä ne ole koskaan "väärin", mutta niiden kanssa voi oppia elämään niin etteivät ne saa suhteettoman suurta merkitystä. Kun oikein uppoutuu oman murheen vietäväksi, voi sokaistua siltä että huolia on ihmisillä muitakin ja että omassakin elämässä voi olla paljon kiitollisuuden aiheita ilmankin lapsia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle itselleni molemmat kokeneena lapsettomuuden suru ei olekaan sama asia kuin läheisen menettämiseen liittyvä suru. En nyt vähättele kumpaakaan, sanon vaan, että ne on erilaisia suruja ja niiden kanssa selviää eri lailla. Kuolema on isompi juttu, mutta toisaalta se on ns. "kertarysäys", kun se on tapahtunut se on tapahtunut ja se siitä. Lapsettomuus on (ainakin mulle oli siis) tavallaan pienempi suru, mutta se on jatkuvasti läsnä ja muuttuu toisenlaiseksi koko ajan, erityisesti jos on hoidoissa joiden takia on pakko muistaa se asia koko ajan.

 

Siitä olen samaa mieltä, että lapsettomuuden(kin) murheeseen on tosi helppo jäädä jumiin. Se ei tosin ole lapsettomuuden ominaisuus vaan ihmisten murheiden yleensä. Kun on oikein surullinen tai katkera jostain, on tosi vaikea muistaa, että monilla muilla on vielä huonommin, saati osata iloita muista asioista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuolema on isompi juttu, mutta toisaalta se on ns. "kertarysäys", kun se on tapahtunut se on tapahtunut ja se siitä. Lapsettomuus on (ainakin mulle oli siis) tavallaan pienempi suru, mutta se on jatkuvasti läsnä ja muuttuu toisenlaiseksi koko ajan, erityisesti jos on hoidoissa joiden takia on pakko muistaa se asia koko ajan.

Läheisen kuolema harvoin on tuollainen "kertarysäys", joka surtaisiin kerralla pois ja sitten sen on siinä. Monet eivät selviä siitä koskaan ja muistot ja tuska kulkevat mukana elämän loppuun asti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Katsoin juuri ko. ohjelman ja ei voi sanoa muuta, kuin että kyllä oli huono ohjelma ja erityisesti surkea juontaja. Vieraat olivat kyllä hyviä mutta ohjelman kokoonpano on niin hajanainen, että oli todella raivostuttavaa katsoa moneen osaan pilkottua haastattelua. Varsinkin, kun haastatteluaika oli itsessäänkin todella lyhyt tällaisen asian käsittelyyn. Ja olipa taas niin kiva, että otettiin ensisynnyttäjien nouseva keski-ikä esille, kun puhuttiin koko ajan yleistyvästä lapsettomuudesta!!

 

Samaa mieltä Nikitan kanssa Naislife ohjelmasta. Juontaja hyppi aiheesta toiseen: "joo onhan se tosi rankkaa nuo lapsettomuushoidot, mutta nyt mennään katsomaan vesijumppaa..." Mietin myös, että oliko ohjelma kuvattu ennen vai jälkeen Taiveahon kariutunutta adoptioprosessia? Juontaja toivotti kuitenkin lopussa onnea adoptioon, vaikka pariskunta on ilmoittanut, että eivät enää jatka prosessia vaan suuntaavat ajatuksen sijaisvanhemmuuteen.

Edited by meija

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vieras, en tarkoittanut, että läheisen kuolema mullekaan olisi ollut kertarysäys siinä mielessä, että se menisi sitten pois kun surut on surtu. Tarkoitin sitä, että kuolema on siinä mielessä "yksinkertainen" suru, että kun se on tapahtunut se on tapahtunut. Voi tietysti jossitella sitä, ja kaikki varmaan tekeekin niin, että jos olisin tehnyt toisin, olisiko vainaja vielä elossa, mutta on jokseenkin selvää, että teki mitä teki, niin elossa se ei ole. Siinä on tiettyä lopullisuutta, hyvässä ja pahassa. Kun taas lapsettomuuden surussa on seurana jatkuva epävarmuus siitä, tuleeko tilanne muuttumaan ja jos niin millä lailla, ja se tilanne muuttuu koko ajan. Sitä eroa tarkoitin, anteeksi jos oln epäselvä.

 

En siis todellakaan tarkoita vähätellä kuolemantapauksia. Itse molemmat surut kokeneena tosiaan kuten sanoin, läheisen kuolema on ainakin minulle isompi asia.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eilen tuli FST:ltä dokumentti "Munasolut säilöön". Kertoo 35-vuotiaan hollantilaisen sinkkunaisen lapsenkaipuusta, kun biologinen kello tikittää, mutta isäehdokasta ei ole. Ohjelmassa selvitetään mm. munasolujen pakastamisen mahdollisuutta ja kuvataan kyseisen naisen sekä hänen vanhempiensa ja ystäviensä fiiliksiä erilaisten "hedelmöityshoitojen" ja muiden mahdollisuuksien suhteen. Oli mielestäni ihan mielenkiintoinen dokumentti.

 

Näkyy vielä Yle Areenassa 30 päivää: http://areena.yle.fi/video/1329852813911

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole nähnyt Hiljaa toivotut -dokumenttia mutta haluaisin kyllä katsoa sen, eikä vähiten siitä syystä kuinka ristiriitaisia ajatuksia se on herättänyt.

 

Olen itse paljon miettinyt tätä probelmatiikkaa, "minkälaista on surra sellaista mitä minulla ei ole koskaan ollutkaan", ja ehkä enempikin sitä, miksi suree näinkin vahvasti sellaista mitä ei ole ikinä ollut, koska siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Ainoa järkevä syy minkä olen tähän keksinyt on biologia. Se että evoluution tuloksena naiseen on ohjelmoitu niin vahva tarve lisääntyä ja hoivata jälkeläisiä että se lopulta ajaa kaiken yli. Tälläkin itsekeskeisyyden ja oman edun tavoittelun aikakaudella ihmiset lisääntyy, vaikka se riskeeraisi uran, rakkaimman harrastuksen ja Gloria-lehden kansikuvakodin. Kuitenkin lapsen hankkimisessa joutuu aina luopumaan omasta, väistämättä, eikä sille ole mitään järkevää muuta selitystä kuin muu sisäinen tarve lisääntyä ja jatkaa geenejä. Enää lasta ei tarvita vanhuuden turvaksikaan.

 

Omasta lapsettomuuden surusta voisin sanoa sen, että tavallaan lapsettomuus pudotti elämältäni pohjan. En osaa sanoa miten ja miksi, mutta siltä se tuntuu. Olen tavallaan epäihminen, epäkelpo, erilainen, huono. Jos kaikki ihmiset olisivat minunlaisia, ihmiskunnan taival loppuisi tähän. Olen siis todistetusti epäonnistunut, evoluution karsima yksilö. Uskon, että tämä ajatus on tällä hetkellä tunne-elämäni ankkuri, vaikken tietenkään jokapäiväisessa elämässä ajattele noin. Arkielämässä lapsettomuus näkyy ja tuntuu eristäytymisenä ja erilaisuutena. Alan olla sen ikäinen ettei minulla juuri enää ole lapsettomia tai perheettömiä ikätovereita, eli se mikä täyttää suurimman osan lähimmäisten ihmisten elämää, puuttuu minulta. On hyvin luonnollista että se erottaa ja on muuttanut elämääni. Myös sekin että elämä välillä muuttuu ja ystäväpiiri vaihtuu, on luonnollista ja sen olen sinänsä hyväksynyt. Jos jään lapsettomaksi, uskon, että jonain päivänä olen sen täysin hyväksynyt. Se vain vie aikaa ja varsinkin silloin, kun asia on pakko kohdata, se on ymmärrettävästi vaikeaa, koska se tuntuu lopulliselta, peruuttamattomalta. Aika monta vuotta pystyy elämään ajatellen, ettei tiedä haluaako lasta ja milloin haluaisi, jos haluaisi. Sitten kun on sen edessä, että lapsen saamisen mahdollisuus viedään sinulta pois, silloin sen asian joutuu oikeasti ensimmäisen kerran kohtaamaan. Niin kauan kuin on mahdollisuus, on toivoa ja voi itse valita olla haluamatta - ymmärsi sitä itse tai ei.

 

Minusta on aika iso ero sillä miltä lapsettomuus tuntui, saako lapsen sen päätteeksi vai ei. Voiko noita kahta asiaa edes verrata? Vaikeuksien kautta voittoon vai lopullisen, peruuttamattoman tappion hyväksyminen?

 

Lapset eivät todellakaan ole kaiken elämän keskipiste ja oma elämä voisi olla paljon huonomminkin, muistutan siitä itseäni. Mutta ilman hedellimällisyyttä ei olisi meistä ketään täällä kirjoittelemassa, eikö olisi hullua jos, ihmisenä, sitä ei pitäisi yhtenä isoimpana asiana maailmassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now