Sign in to follow this  
Followers 0
Ardith

Raskaus ja ikävät tunteet

123 posts in this topic

Heippa,

 

aihe on varmaan tabu, mutta koska mä en pelkää tabuja niin avaan suuni.

 

RV 5+4, ei ollut suunniteltu juttu. Tunteet on ristiriitaiset. Halusin EHKÄ lapsen.

 

Tavallaan ajoitus on tosi hyvä, ei siinä mitään.

 

Mutta. Olen tosi itsenäinen nainen. Elin pitkään yksin ennen kuin tapasin nykyisen mieheni.

Määrään itsesäni. Täysin.

 

Nyt mun mahassa on jotain, joka määrää kaiken. Ei tunnu hyvältä, etenkin kun mies ei

kykene (varmaankaan) samaistumaan koko asiaan. Ärsyynnyt ja kiukuttelen. Väsyttää ja vituttaa.

 

Joku sanoi, että raskaus on monien naisten onnellisinta aikaa.

Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa. Mun mielestä tää ei oo kivaa. Oon muuttuntu hirviöksi. Ja tätä

pitäisi kestää Luoja tietää, kuinka kauan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lapsen haluamiseen ja pitämiseen en osaa ottaa kantaa, mutta siihen kyllä että raskasta on ollut. Mä jouduin lopettamaan työt ja koulun käynnin melkein heti pian plussan jälkeen ja nyt puoliväli häämöttää eikä mitään toivoakaan luultavasti ole enää palata kumpaankaan takaisin. Alku oli pelkkää oksentelua, sitten alkoivat supistukset ja nyt sitten iski vielä iskias tähän päälle. Tunnepuoli on sitten ihan oma lukunsa.. Varmaan ainakin pari viikkoa ihan hetki sitten, tämän kuun puolella, olin lähestulkoon masentunut ja itkin joka päivä ja yö monen monta tuntia ja olin jo melkein varma että nyt pitää ottaa miehestä ero ja peruuttaa kaikki ja tästä ei tule nyt yhtään mitään.

Se meni onneksi ohi, ja kaikki on nyt suhteessa jopa paremmin kuin ennen. Silti itken, tai vähintään tihruutan kyyneleitä melkein joka päivä. Ärsyttävintä on kun julkisilla paikoilla alkaa itkettämään, etenkin jos sen itkun aiheuttaa aivan järjetön tyhjästä kumpuava v*tutus. :grin:

 

Mitä mä tarkoitan, niin kaikki raskaudet ovat kaikin puolin erilaisia eikä mun mielestä kukaan voi sanoa ja kertoa kenellekään että miten raskaus tulisi kenenkin kokea ja miltä se tuntuu. Mua on ketuttanut toistelut siitä, että tästä ajasta pitää nauttia ja etenkin nyt kun on meneillään "energinen keskiraskaus" ja makaan pääasiassa vaan kotona, niin tuntuu että monen mielestä käytän raskautta tekosyynä sairaslomalle tai olen muuten vain lusmu. Ikään kuin ei olisi sellaista termiä kuin vaikea raskaus.

 

Hyvä siis että vastustat "tabuja", niin minäkin.

 

Ainoo mitä täytyy tehdä, on se valinta että haluaako pitää lapsen vai ei. Se ei ole helppo päätös, ja vaikka meilläkin lapsi oli toivottu, niin positiivisen testituloksen jälkeen on monta kertaa kauhistuttanut ja "kaduttanut", että mitä me on oikeen menty tekemään.. Miten me tästä selvitään? Missään vaiheessa emme ole olleet keskeyttämässä raskautta, mutta tunteita ja ajatuksia on ollut monen sorttisia. Sekä niitä hyväksyttyjä että "kiellettyjä".

 

Mieti rauhassa. Mihinkään ei ole kiire.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä tämä plussa tuli pienoisena yllätyksenä. Ensin olin aika järkyttynyt ja meni pitkän aikaa, ennen kuin osasin suhtautua koko raskauteen. Raskauden keskeyttäminen ei meillä ollut missään vaiheessa vaihtoehto, mutta myös näitä negatiivisia ajatuksia tuli. Koin niistä paljon huonoa omaatuntoa. Olin myös kiukkuinen ja välillä syytin jopa miestäni tästä tilanteesta. Kuitenkin nyt tiedän, että suurin osa näistäkin ajatuksista olivat vain hormoonimyrskyjä, jotka laantuivat. Eilen menimme hyvillä mielin np-ultraan jossa saatiinkin myös huonoja uutisia. Niskapoimu oli turvonnut ja riski kromosomipoikkeavuuteen kasvanut. Suuremmat todennäköisyydethän on saada terve vauva ja että kaikki on kunnossa, mutta tämän johdosta itselleni iski suunnaton rakkaus tätä syntymätöntä vauvaa kohtaan ja toivon suuresti, että siellä on kaikki hyvin ja saamme vauvan syliin elokuussa.

 

Suosittelisin, että anna ajan kulua. Ota rauhassa ja tutkiskele itseäsi. Joskus se on henkisesti kasvattavaakin antaa välillä elämän viedä, ei kaikkeen voi itse vaikuttaa, eikä kaikkea voi itse määrätä tässä maailmassa. Jos ei koskaan luovuta kontrollia jollekkin toiselle, tulee elämään yksin koko loppu elämän ja kelle muulle sen mieluiten luovuttaisikaan hetkeksi kuin omalle lapselleen? Ehkä tämän oli tarkoituskin tapahtua näin? Ehkä opit itsestäsi uusia asioita ja myös annat itsellesi luvan muidenkin tulla elämääsi, vaikka kuinka itsenäisenä itseäsi pitäisitkin.

 

Raskaus ei todellakaan ole aina ihaninta aikaa naisen elämässä, mutta nyt olet kuitenkin vielä niin alussa, että koskaan ei voi tietää miten se mieli muuttuu. Aikaa on vielä päättää. Tsemppiä ja voimia!

Share this post


Link to post
Share on other sites

IHANAT Nattunen ja Duudeli :girl_in_love:

Kiitos, että jaoitte tunteitanne. Keskeytys ei ole vaihtoehto, en selviäisi sellaisesta.

Ehkä se on ahdistavinta, että kun tämä tuli niin puun takaa, ei ollut valmistautunut päivääkään eikä voinut kuvitellakaan

millaisia asioita alkaa käydä läpi. Olen joutunut viimeiset puoli vuotta prosessoimaan muita isoja, isoja asioita, joten olisin kaivannut

hetken taukoa ja rauhaa. Mutta joo, elämä menee miten se menee. Ehkä suurin oppi on se, että antaa elämän olla. Kaikkea ei voi itse

määrätä, vaikka haluaisinkin. :girl_cry:

 

 

Suosittelisin, että anna ajan kulua. Ota rauhassa ja tutkiskele itseäsi. Joskus se on henkisesti kasvattavaakin antaa välillä elämän viedä, ei kaikkeen voi itse vaikuttaa, eikä kaikkea voi itse määrätä tässä maailmassa. Jos ei koskaan luovuta kontrollia jollekkin toiselle, tulee elämään yksin koko loppu elämän ja kelle muulle sen mieluiten luovuttaisikaan hetkeksi kuin omalle lapselleen? Ehkä tämän oli tarkoituskin tapahtua näin? Ehkä opit itsestäsi uusia asioita ja myös annat itsellesi luvan muidenkin tulla elämääsi, vaikka kuinka itsenäisenä itseäsi pitäisitkin.

 

 

Hyvin tavoitit ajatukseni, Nattunen. :d_lovers:

 

VOIMIA TEILLE!!! Laitetaan iltarukoukseen mukaan pyyntö, että jaksatte, molemmat :girl_in_love:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jei! :D

 

Lapsi on meille toivottu, mutta toivomisen aste on hieman erilainen mieheni ja minun välillä (en ole itse vieläkään täysin vakuuttunut, että haluan lapsia, vaikka LA on kolmen kuukauden päästä...). Tiesin, että tulisin todennäköisesti jossain vaiheessa raskaaksi, mutta itse raskaaksi tuleminen olikin jonkinlainen järkytys. Meillä ei itketty ilosta virtsatikun äärellä, lähinnä tunnelma oli "okei, mitäs nyt tarttis tehdä".

 

Itse jaksan jollain tavalla luottaa ja uskoa siihen, että oman jälkeläisen ollessa kohdalla tunnemaailma muuttuu sitten, kun rääpäle on maailmassa. Minulle on ollut vaikeaa luopua niistä vähäisistäkin asioista, joista olen kovasti pitänyt, esimerkiksi laskettelu. Jollain tavalla olen valmiiksi vihainen ja ärsyyntynyt, miksi minun pitäisi luopua näistä elämän hyvistä asioista...

 

Raskaus on kenties jonkun parasta aikaa, itse en kyllä voi allekirjoittaa sitä "totuutta". Veikkan, että raskaus on parasta aikaa, jos vertailukohteena on kuukausien vaellus zombiena noin kolmen tunnin yhteenlasketuilla yöunilla per yö.

Edited by Jenny-Maria

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle tämä raskaus oli "toivottu" yllätys. Mulla on siis itselläni lapsettomuustaustaa takana ja päätimme suht tuoreessa suhteessa jättää ehkäisyn. Olen pääsääntöisesti tietysti onnellinen tästä raskaudesta, mutta elämäntilanne tässä ympärillä ahdistaa. Mulla on opiskelut melko loppusuoralla ja ne jää tietysti kesken äippälomailun ajaksi. Sitten mun miehellä on jo entuudestaan yksi pieni lapsi, joka viettää meillä paljon aikaa. En meinaa nytkään jaksaa tätä "perhe-elämää", kun mies on aika passiivinen useimmiten ja olettaa, että mä hoidan kodin yms.

 

Muuten mun yleinen olotila on pysynyt suht normaalina ainakin tähän asti tässä raskaudessa. Olen ehkä normaalia tyynempi. Jotenkin sellainen fiilis, että elämä kantaa ja kaikki menee hyvin. Uskon, että pärjään lapseni kanssa ja lapsi on mulle kaikkein tärkeintä. Silti välillä ärrrsyttää ja mietityttää..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun kaveri sai tietää yllättäen odottavansa lasta, ehkäisy oli pettänyt. Kaveri itkeskeli asiaa äidilleen, joka oli todennut, että mitä itket, kun asian pitäisi olla maailman onnellisin asia. No, kaikillehan raskaus ja lapsi ei tuota sitä ylintä iloa, ja kaverikin painiskeli melkoisessa tunnemylläkässä koko raskausajan. Nyt kun lapsi on vuoden ikäinen, niin kaveri totesi, että viimeisin vuosi on ollut hänen elämänsä paras ja opettavaisin. Tarinan pointtina haen siis samaa, mitä Nattunenkin kirjoitti, eli kun joskus antaa periksi ja antaa vaan elämän viedä, niin voi löytää aivan uusia, mukaviakin asioita, jotka loppupeleissä parantavat sun elämänlaatua.

 

Itse ajattelen tässä raskaudessani usein sitä sanontaa, että aina on huono aika tehdä lapsia. En ole koskaan ollut lapsirakas. Mieheni on kuumeillut vauvaa paljon enemmän kuin minä, ja plussatestin jälkeen fiilis oli aika lailla Jenny-Marian kuvaileman tilanteen kaltainen. Olen alkuraskauden aikana kärsinyt niin voimakkaista v*tutuskohtauksista, että välillä oon joutunut tosissaan ihmettelemään, mitä mun kehossa oikein tapahtuu. Välillä haluaisin peruuttaa koko raskauden ja tälläkin hetkellä tunnen olevani enemmän innoissaan kaikista vauvan tarvikkeista, kuten vaunuista, vaatteista ja kestovaipoista, en siis siitä itse vauvasta. Uskon kuitenkin, että tämän pitkän yhdeksän kuukauden aikana ja etenkin sitten, kun raskaus alkaa näkyä, alkaa suhde tulevaan lapseen kehittyä ja alan konkreettisemmin ajatella sitä vauvaakin, en pelkästään niitä vaunuja ja nuttuja.

 

Anna siis itsellesi aikaa sopeutumiseen ja anna elämän viedä. Miehesi todennäköisesti herää raskauteen hieman jälkijunassa sinusta, sitten kun raskaus alkaa näkyä hänellekin. Meillä ainakin näin on. Mieheni ei vielä osaa ottaa huomioon raskautta kaikissa asioissa, koska ulospäin näytän kuin en olisi raskaana. Unohdanhan itsekin lähes päivittäin hetkittäin sen, että tosiaan olen raskaana..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei, raskaus ei ollut kivaa aikaa. Minussa oli jotain, johon en voinut itse vaikuttaa. Se jokin teki oloni kurjaksi, se jokin sattui ja aiheutti supistuksia ja sai minut kiukkuiseksi. Ja kun raskaana olin, tunnuin olevan vapaata riistaa kaikille, ja samalla minun piti olla Pyhä ja Nauttia, koska minähän olin raskaana!

 

Henkisesti esikoisen raskausaika oli rankka: raskaus alkoi ehkäisystä huolimatta, ja pitkältä tuntuneen yhdeksän kuukauden aikana kävin läpi omaa lapsuutta, traumoja oman äidin suhteen jne. Ja samalla yritin tottua siihen että minä olin vastuussa uudesta ihmisestä joka kasvoi sisälläni.

 

Silti esikoisen raskausaikana vauvasta tuli pian toivottu ja haluttu, ja minä kasvoin vähän ihmisenä kun jouduin katsomaan peiliin joissain asioissa (en tarkoita että alkuperäisen pitäisi, vaan puhun ihan vain itsestäni). Kuitenkin se jännä ahdistus jatkui, juurikin samanlaisian ajatuksina että MINÄ olen minä ja minä määrään. Vauvan synnyttyä sain taas määrätä, mutta jotenkin se että vauva määräsi myös, oli ihan luonnollista. Oli paljon minusta ja kiinni ja hyvin paljon miehestä kiinni, miten sain jatkaa minuna oloa äitiydestäni huolimatta. Hyvin menee edelleen. En kadonnut, en hävinnyt, en menettänyt sitä mitä olin. Sain sen lisäksi vielä lapsen, ja nyt toisenkin.

 

Minusta naisen tulee saada sanoa, että vaikka halusin tätä raskautta (tai en halunnut mutta pidän lapsen) niin minä en tykkää. Se ei vähennä rakkautta lasta kohtaan vaan on inhimillinen tunne ison muutoksen edessä. Ja inhimillinen tunne, jos raskaus tekee elämisestä hankalaa.

 

 

Yritin silloin puhua tästä ja yritin toisessa raskaudessa. Kovin ovat jotkut vihamielisiä meitä ei niin vaaleanpunaisia äitejä kohtaan. Kestin ja sen ja jatkan pioneerinä oloani :D

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kovin ovat jotkut vihamielisiä meitä ei niin vaaleanpunaisia äitejä kohtaan. Kestin ja sen ja jatkan pioneerinä oloani :D

 

Sekin auttaa, jos lähipiirissä löytyy edes joku, joka uskaltaa sanoa (vaikka edes kuiskaten), kuinka syvältä tämä hehkuminen loppujen lopuksi on. Osa lähipiirini äideistä ovat olleet alusta asti " :girl_in_love:", tai näytelleet hyvin. Muutama tapaus on kuitenkin hyvin identtinen omien tuntemusteni kanssa ja heidän kanssaan puhuminen auttaa.

 

Ardith, itse olen kokenut kovimmat "pidättelyn tarpeet" neuvolassa, jossa pitäisi olla juuri tuon yllä kuvatun hymiön fiiliksillä heti hedelmöityshetkestä. Tuntuu, että päätyisin lastensuojelun asiakkaaksi samalla sekunnilla, jos sanoisin, ettei tässä nyt oikeasti mitään kamalan nautittavaa ole. Viime yökin meni taas valvoessa, mutta mitä sitä elämän parhaana aikana turhaan nukkuisikaan, ettei mitään vaan menisi ohi... :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Wau, kiitos kaikille tarinoistanne. Minua vähän jännitti, että tuleeko joku tänne saarnaamaan minulle keskenmenoista tai lapsettomuudesta, mutta kiitos että ei. Kaikilla kun on omat ristinsä eikä niitä kannata lähteä vertailemaan.

 

Itse toivon, että alkaisin jossain vaiheessa iloita raskaudestani. Nyt siitä iloitsee lähipiiri. Eipä siinä mitään. Hyvä että joku on onnellinen. Ehkä se tarttuu.

Ajattelen samalla tavalla kuin moni teistä, että varmasti sitten kun lapsi syntyy, sitä rakastaa yli kaiken muun. Luotetaan siihen. :)

 

Sitä ennen, sovitaan että tänne ketjuun saa kiukutella :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä voisin kantaa korteani tähän kekoon lisää, siis niiden kiellettyjen ajatusten listalle..

 

Mä en ole koskaan pitänyt vauvoja söpöinä, ihanina, lutuisina, hellyyttävinä.. What ever. Mun mielestä vastasyntyneet on oikeestaan aika rumia, ja vaikka innoissani odotankin omaa vauvaa syntyväksi niin mua ärsyttää kaupoissa kiukuttelevat kakarat (en ole koskaan ärsyyntynyt siinä mielessä, että mun mielestä muiden kasvatuksessa olis jotain vikaa tai että lasta ei pitäisi tuoda kauppaan.. saa ja pitää mun mielestä, mutta ei se siitä mölystä tee sen kivemman kuuloista :grin: ), ja mä katselen monia pienten lasten äitejä että voi kettu, mulla olis jo mennyt hermot :grin: Ihan siis arvostaen toisten kärsivällisyyttä, mutta en haluaisi olla muiden äitien saappaissa.. Mihin jostain syystä olen nyt itse kyllä astumassa!

 

Mä en oo koskaan kuitenkaan ajatellut varsinaisesti etten haluaisi lapsia, vaikka en pidä lapsista ja tunnen oloni vaivaantuneeksi kaikkien alle 10vuotiaitten seurassa. Mä vaan kans luotan siihen, että oman lapsen kanssa pärjää, oma lapsi on eri juttu.

 

Mutta eipä kyllä varmaan herättäisi kovin lämpimiä tunteita jos kertoisin inhoavani vauvoja niille tutuille joilla on omia pieniä lapsia :rolleyes: Eli kuuluu sarjassamme näihin ajatuksiin jotka pitää visusti piilottaa, ja olla sitten lässynlässynlää ja höpötellä kuinka söpöjä ja ihania ne nahkarullat on..

 

Ei ole tarkoitus ketään nytkään loukata :blush: Kunhan puran piilotettuja ajatuksia..

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Nahkarullat. :girl_haha:

 

Joo siis en mäkään ole erityisen lapsirakas. Juurikin joku kaupassa kirkuva kakara saa mut ajattelemaan "Voi helv...", kunnes muistan, että kohta ollaan tuossa tilanteessa itsekin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Duudelin teksti olisi voinut tulla omalta näppikseltäni. En ole yhtään lapsi-ihminen enkä edes ymmärrä, miksi kaikista vauvoista ja lapsista pitäisi tykätä. Omastani tykkään kyllä jo nyt, koska meidän vauva on tietenkin parempi kuin kaikkien muiden :D Laskettu aika on noin kuukauden päästä.

 

Raskaus oli suunniteltu ja olen vauvasta todella kiitollinen. Vauvan odottaminen ja muutoksiin totuttelu eivät kuitenkaan ole olleet mitenkään helppoa ja autuasta aikaa. Tunteet uutta elämäntilannetta kohtaan heittelevät laidasta laitaan ja välillä vaivun syvimpään alhoon ja tekisi mieli peruuttaa koko juttu. Omasta vapaudesta luopuminen ottaa päähän. Ja pelkään, että hyvin toimiva parisuhde muuttuu pelkäksi kakkavaipan vaihtamiseksi. Ja ketuttaa, etten kohta saa enää nukkua öitäni rauhassa.

 

Olen todennut, että parempi antaa näiden negatiivistenkin fiilisten tulla kuin yrittää työntää ne jonnekin syvälle takaraivoon. Olen pystynyt juttelemaan näistä miehen kanssa ja se on auttanut tosi paljon. Hän onneksi jaksaa vakuutella, etten ole mikään hirviö, vaikken koko ajan jaksakaan iloita lapsen tulosta. Ja kun saa vähän näitä ikäviä tuntojaan purettua, voi taas varovasti ajatella, että vauvan tulo on oikeastaan myös aika mahtava juttu...

 

Olen jo varautunut siihen, että kun vauva on tullut maailmaan, saatan tarvita neuvolapsykologin apua kaikenlaisten tunteiden käsittelyssä. Senkin ääneen toteaminen on keventänyt mieltä paljon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on nyt vähän OT, mutta huomasin, että moni tuntuu ajattelevan, että sit on kaikki hyvin, kun vauva syntyy.

Kannattaa varautua siihen, että ne ihanat tunteet vauvaa kohtaan eivät syty heti. Meillä lapsi oli hyvin toivottu (lapsettomuushoidot jne.), ja raskaus sujui todella hyvin, mutta silti tunteet lasta kohtaan eivät syttyneet heti. Siinä kesti todella kauan. Täällä jossain on ketjukin asiasta (olisko tuolla synnytyksen jälkeen -osiossa). Ei pidä silti ajatella, että itsessä on jotain vikaa, vaan kaikki tunteet ovat silloinkin sallittuja ihan kuten raskaudenkin suhteen.

 

Ja sit vielä duudelin kommenttiin siitä, että katsoo vierestä, että itsellä olisi varmasti mennyt jo hermot, niin kyllä niilläkin äideillä menee, muttei ehkä just silloin tai julkisilla paikoilla. Monet tuntevat syyllisyyttä siitä, että hermostuvat lapselle, kun kerhoissa kukaan ei hermostu lapsilleen ja kaikki on niin rauhallisia, mutta on paljon helpompi olla rauhallinen julkisessa tilassa kuin kotona. Puhuttiin tästä muiden äitien kanssa yks kerta ja yks äiti oli luullut, etten mitä tai yks toinen äiti koskaan suututa lapsille niin, että huudettaisiin, vaikka se on lähes arkipäivää meilläkin...

 

Sori tää OT, mutta tuli vain mieleen, että "kielletyistä" tunteista johtuva syyllisyys jatkuu usein lapsen synnyttyä, vaikka ne tunteet ovat oikeasti sallittuja ja kaikilla niitä on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä on tosi hienoa, että täältä löytyy tällainenkin ketju.

 

Liian usein oletetaan automaattisesti, että raskaus on vain ja ainoastaan naisen elämän parasta aikaa, vaikka tosiassa raskaus on henkisesti monelle aikamoista vuoristorataa. Minä olen nauttinut raskaudesta ja koen jo rakastavani masussa mylläävää pikkuista, mutta samalla olen vihannut muuttuvaa ja kömpelöä kroppaani, tuntenut oloni ahdistuneeksi ja välillä ihan suoraan sanottuna kokenut katumusta raskautumiseen ja lapsen saamiseen liittyen. Olen ajatellut, että nyt elämäni on ohi.

 

Oli hirveää, kun huomasi välillä ajattelevansa, että voi kunpa tämän raskauden voisi vielä perua. Tunsin itseni ihan kamalaksi ihmiseksi ja jotenkin vialliseksi. Siltikin, nämä ovat kuulemma täydellisen normaaleja tuntemuksia. Oma äitini jolla on useampia lapsia, totesi että lähes kaikille tulee pienoinen "paniikki" jossakin vaiheessa raskautta. Negatiivisetkin tunteet kuuluvat siis raskauteen ja ne ovat täydellisen luonnollisia. Kenties tästäkin syystä luontoäiti on varmaan säätänyt meille reilun 9kk odotusajan, että ehdimme käydä läpi kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia vauvan saamiseen liittyen.

 

höpöli toi esille tärkeän asian, kiitos tuostakin näkökulmasta! Näin esikoista odottavana ei itsellä ole vielä harmainta haisua siitä, mitä tuleman pitää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo ei tämä raskaus pelkkää juhlaa ole ollut !

Muista yhdenkin kerran kun istuttiin perhevalmennuksessa kuuden muun pariskunnan kanssa, ajattelin syyllistyväni pian vähintäänkin pahoinpitelyyn kun eräs äiti hehkutti kuinka onnellinen oli ja niiiiiiin tyyni ja niiiiiin rauhallinen eikä hän halunnut riidellä enää mistään kun on niiiiiiin onnellinen raskaudestaan. Suunnittelin heittäväni häntä jollakin ja kiljuvani: "tässä sulle tyyneyttä perskele !!" . Sitten kun varovaisesti kerroin omista sekavista ja vihaisista tuntemuksistani 12 silmäparia tuijotti minua kummissaan... Kukaan muu ei ollut kokenut ikäviä tuntemuksia, muka. Muistan itkeneeni sen jälkeen monta päivää kotona omia tunteitani, miten en vain voinut olla onnellinen tulevasta lapsestani ?

Nyt ymmärrän että kaikki se tunnemyrsky auttoi jotenkin kehittymään kohti äitiyttä ja kuuluu asiaan. Ja olen varma, että ne muut 6 odottajaa perhevalmennuksessa valehtelivat. On vain tosiaan aikamoinen tabu myöntää raskausajan olevan henkisesti vaikeaa aikaa !

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ajatuksia herättävä ketju. Itse olen juuri tälläinen lälly vauvakuumeilija joka rakastaa pieniä vaatteita ja lässyttää vieraidenkin vauvoille. Minulle lapsen saaminen on ollut aina iso haave ja nyt pääsen kokemaan tämän kaiken ihanan uudestaan!

 

MUTTA silti minulla oli esikoista odottaessa samoja tuntemuksia, kun monilla teistä! Ajattelin, että mitä olen mennyt tekemään ja voisiko vielä koko jutun perua... ihan viimeisilläni hississä katsoin peiliin ja mietin, että olisiko sittenkin pitänyt vielä opiskella ja käydä töissä, eihän meillä ole enää aikaa toisillemme parisuhteessa jne...

 

Mun mielestä tuollainen "paniikki" kuuluu asiaan ja on täysin normaalia... Nytkin aamun aikaisilla tunneilla, kun esikoinen yrittää heräillä jo klo 05 niin mietin, että en mä mitään toista vauvaa halua, en jaksa hoitaa sitä tai jotain muuta.. Siitä huolimatta, että "elän unelmaani" ja olen tällainen lälly vauva ihminen niin minullakin on kielteisiä tunteita koko touhua kohtaa... Ja jos joku väittää ettei koskaan ole ajatellut moisia niin valehtelee itselleen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvä aihe. Aina välillä sitä tulee miettineeksi, onko itse ainoa, joka ei jaksa iloita raskaudesta (vaikka tiedänkin, etten ole). Mulla on ollut vauvakuume suunnilleen aina, olen aina halunnut lapsia ja tykännyt muiden lapsista. Muistaakseni ensimmäisen lapsen odotusaika meni ihan hyvin, ilman suurempia negatiivisia tunteita. Synnytyksen jälkeen oli kuitenkin henkisesti tosi vaikeaa, mutta pääsin lopulta jaloilleni. Kun toinen raskaus alkoi esikoisen ollessa vähän yli vuoden, tulin heti katumapäälle: en mä haluakaan! Mies oli onneksi alusta asti sitä mieltä, että haluaa lapsen ja että mun ajatukset menee ohi, muuten en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Pahaa oloa/mieltä kesti monta kuukautta, lopulta raskauden puolivälissä mun mieliala tuli puheeksi neuvolassa, ja pääsin neuvolapsykologille. Sen jälkeen olo on vähitellen helpottunut, ja nyt olen muutaman kuukauden osannut jo iloita tästä kohta syntyvästä toisesta lapsesta. Mutta alku oli kyllä niin hirveää syyllisyyttä omista ajatuksista, että voin vain toivottaa voimia kaikille vähänkään vastaavien mietteiden kanssa painiville.

 

Luulenpa minäkin, että (lähes) kaikilla odottavilla äideillä on jonkinlaisia negatiivisia ajatuksia jossain vaiheessa. Jotkut vaan uskaltavat puhua niistä, toiset käsittelevät yksinään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos tärkeästä ketjusta! Kyllä sitä itsekin välillä kaikenlaista kelaa, onko sillä kaikki hyvin, miten se sitten elämässä pärjää ja miten sitä osaa kasvattaa. Mutta sitä olen miettinyt myös, että sellainen hehkutus on itselle kovin vierasta, ainakin liika-annoksina. Ei kannata hehkuttaa jos ei sille tunnu, ja on ihan ok jos ei tunnu. Kai se raskauskin on tavallaan yksi normaali ja tavallinen vaihe naisen elämässä, johon kuuluu myös niitä tasaisen harmaita päiviä ja monenlaisia mietteitä, synkkiäkin. Tuntuu että tässä raskaushössötyksessäkin on se tärkein eli lapsen vastaanottaminen ja vanhemmuuteen valmistautuminen jäänyt kaiken naistenlehti-blingbling-kilpavarustelun ja krääsän alle.

 

Antaa surun tulla, antaa surun mennä, kaikelle aikansa on...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pikku-haisun sanoin: kiitos tärkeästä ketjusta! Meillä tulee jos on tullakseen -meininki johti tärppiin ekasta mahdollisesta kerrasta. Olo on sekä kiitollinen (miehen suvun miehillä paljon lapsettomuutta) että vähän tärähtänyt, vieläkin. Nyt kuitenkin jo 28 viikkoa kasassa. Vaikka lapsi toivottu onkin, on sopeutuminen tulevaan vanhemmuuteen tuntunut jotenkin vaikealta. Koko tilanne tuntuu vain epätodelliselta ja jotenkin "epänormaalilta". Tunteet ovat koko ajan heilahdelleet riemusta paniikkiin ja ahdistukseen ja takaisin. Mietityttää, miten siihen lapseen sopeutuminen todella tulee sujumaan. Mutta pikku-haisulle ja pikku12:lle pinnat todella hyvistä kirjoituksista, kyllä näiden lukeminen aina vain vähän helpottaa oloa, hetkeksi ainakin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Todella helpottavaa lukea, että muillakin on samanlaisia tuntemuksia kuin mulla. Oon tosi lapsirakas ja halunnut lapsen niin kauan kuin muistan ja aina miettinyt, kuinka ihanaa olis joskus olla raskaana. Tässä sitä nyt sitten ollaan raskaana ja monenlaisia tunteita tulee ja menee. Päivittäin tunnen syyllisyyttä siitä, että miksi en voi vain iloita ja olla murehtimatta. Kiitos tästä ketjusta, tämä on vertaistukea parhaimmillaan!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0