Sign in to follow this  
Followers 0
Ardith

Raskaus ja ikävät tunteet

123 posts in this topic

Betty84 Kiitos isosti sun sanoista. :lipsrsealed:  Pisti taas miettimään asioita uusista näkökulmista. Suurimmat ahdistuksen paikat on silloin, kun tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa. Ehkä tässä kohtaa mun pitäis vaan kääntää kelkka sellaseen suuntaan, jossa tulevaisuuden kuvissa päätähtinä ollaan minä ja vauva. Isän kuvioista ei ole mitään varmuutta tai aikatalua tiedossa, joten niitä asioita pyöritellessäni stressaan vain pääni enemmän pyörryksiin... Tän pienen tulevaisuus tässä on kuitenkin se mun päähuoli. Muiden toimintaan en voi vaikuttaa, omaani voin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Juuri näin!  :lipsrsealed: Ja menee sitten sullakin raskausaika "pilalle", jos joutuu jatkuvasti stressaamaan, mitä tapahtuu. Omasta ja vauvelin hyvinvoinnista nyt syytä huolehtia ykkösprioriteettina. :) Tsemppiä kovasti sinne!

 

Alexandra89, kuullostaa tuskaiselle olotilalle sun tilanteesi. Voimia vaan, kyllä asiat vielä kirkastuvat! Tosi samanlaisia pohdintoja sulla on, mitä mullakin oli alussa. Meilläkin käytiin vaikka minkälaisia keskusteluja silloin raskauden alussa, koska myös mun miehellä on edellisestä suhteesta lapsi, ja vaikka hän onkin aivan ihana lapsi ja hyvin kasvatettu, niin tottakai tämmöiset uusperhekuviot ovat aina hieman monimutkaisia. Mä en myöskään ihan kaikista mun ajatuksista halunnut miehelle puhua, koska välillä mä tosiaan lähes päätin, että en halua koko lasta ja ajattelin, että parempi olisi keskeyttää raskaus. Kyllä sitä kaikenlaista kävi läpi päässään. Sisimmässäni kuitenkin halusin ja haluan tätä lasta, välillä sitä vaan hormonimyrskyissä tulee mieleen kamaliakin ajatuksia. Miehelle en siksi halunnut kaikkea sanoa, koska tiesin, että osa ajatuksista oli hormonien syytä ja jotkut pienetkin asiat tuntuivat melko ylitsepääsemättömiltä. Mun mies on lisäksi melko äkkipikainen, ja sanoo monesti ennen kuin ajattelee, etenkin suutuspäissään. Tämä ei oikein ollut hyvä yhdistelmä niihin mun olotiloihin. Mutta kaikista kauheuksista kuitenkin selvittiin. :)

 

Anna säkin vain tunteillesi valta siinä mielessä, että älä tunne huonoa omaatuntoa mistään ajatuksista. Mulla tulee kyllä vieläkin niitä katkeruuden tunteita, kun en pääse viihteelle, en voi ajaa prätkällä koko kesänä, en voi vetää röökiä, en syödä mitä haluan jne. Lisäksi mua ahdistaa se, että usein näistä ikävistä tunteista ei saa mukamas puhua. Kaikki olettavat, että raskaana olevan naisen pitäisi olla onnensa kukkuloilla ja kaikella toiminnallaan vaalia syntymätöntä lasta ja olla pelkästään iloinen syntyvästä lapsesta. Mua suorastaan vituttaa puhua tiettyjen ihmisten kanssa raskaudesta, koska en jaksa kuunnella sitä ihkutusta. Mua on pääsääntöisesti vituttanut koko raskauden ajan ihan jatkuvalla syötöllä, en jaksa tavata ihmisiä, siedän vain hyvin harvoja ja tuntuu, että ainoa jonka kanssa pystyn olla normaalisti ja avoimesti on oma mieheni. Onneksi hän on ollut ymmärtäväinen, ja tietää, ettei mulla ole helppoa. Jaksamme kuitenkin iloita lapsesta, meidän rakkauslapsi. :) Ne äidit, joille olen rohjennut vähän avoimemmin purkaa tuntojani, ovat kyllä olleet ymmärtäväisiä. Ja loppujen lopuksi yllättävän moni on sanonut kokeneensa hyvin samanlaisia tuntoja. Ikävistä tunteista ei vain uskalleta puhua, koska silloin pelätään leimaantumista huonoksi äidiksi tai jotain muuta vastaavaa.

 

Jaksamista tuon teidän uusperheasetelman kanssa. Voin vaan kuvitella, miten sietämätöntä tuollainen on. Meillä on siinä mielessä hyvä tilanne, että miehen lapsi on kyllä hyvin kasvatettu ja hänellä on kyllä rajansa. Mutta välillä mies etenkin niissä lepsuilee, mikä ärsyttää kyllä mua tosi paljon. Teidän yhteinen kotinne on kuitenkin myös sinun kotisi, ja tulevan lapsenne koti. Sulla on myös oikeus asettaa siellä tiettyjä rajoja ja sääntöjä. Kannattaa miehenkin kanssa ottaa asia puheeksi. Ja sinun rohkaisisin tyttöä niin paljon kuin omalta osaltasi pystyt. Jos hän nyt jo sulkeutuu, hän sulkeutuu myös aikuisena, mikä aiheuttaa hankaluuksia ihmissuhteisiin ihan taatusti. Jos teillä on lämpimät välit, voisit ehkä yrittää sanoa hänelle, että tulee juttelemaan vaikka sinulle, jos isälle puhuminen on mahdotonta. Mitä se varmasti on, jos kerran aina on opetettu, ettei vaikeista asioista saa puhua. :( Uskoisin, että tuonkin kelkan saa vielä käännettyä, mutta se vaatii myös mieheltä toimenpiteitä. Tietysti tuo on vaikea tilanne, kun kyseessä ei ole sun lapsi, kun olemassa on sitten vaara siitä, että jompi kumpi vanhempi kokee, että astutaan jollain tavalla varpaille, jos aletaan heidän lastaan "kasvattaa". Todella hankalaa. :( Joka tapauksessa, mun mielestä sulla on oikeus vaatia ja oikeus olla antamatta periksi. Voisin jopa kuvitella, että jossain kohtaa lapsi jopa arvostaa sellaista enemmän, koska turvallinen ja luotettava vanhempi asettaa ne rajat ja on joskus myös ankara, jos tarve vaatii. Sä voisit ihan vaikka sanoa miehelle, että sä ajattelet nyt tällä tavalla, ja sitten kun teille vauva syntyy ja lapsi kasvaa, niin meillä on sitten nämä säännöt. Tai yrittää ainakin keskustella asiasta rakentavasti. Monesti siinä sitten tulee kyllä äkkiä riitaa, jos toinen kokee, että häntä arvostellaan vanhempana… Been there…  :rolleyes: Eli kannattaa muistaa, että yrittää sitten puhua sillä tavalla, ettei arvostelisi toista vanhempana.

 

No, en nyt tiedä oliko tästä mitään apua, mutta joka tapauksessa, ymmärrän hyvin sun tuntoja! Toivottavasti helpottaa jossain kohtaa ajatusten kanssa! Tsemppiä vaan! Ja vielä lisäyksenä, että myös mä olen koko ajan toivonut poikaa. Rakenneultrassa n. kk sitten kätilö arveli, että tulokas olisi tyttö. En ole vieläkään tottunut ajatukseen, vaan toivon koko ajan, että meille kuitenkin tulisi poika. Mä en halua tyttöä. Toki sitten, kun lapsi syntyy, niin varmasti sitä rakastan, oli kumpi tahansa, mutta nyt musta tuntuu tältä ja mun mielestä senkin ihan voi sanoa suoraan! Mies toivoi toista tyttöä, kun tytöt on kuulema helpompia. Mun mielestä taas ei ole. Mä en itse ole koskaan lapsena leikkinyt mitään prinsessaleikkejä, enkä ole aikuisenakaan ollut mitenkään supernaisellinen. Miehen tytär taas on oikea pikku-prinsessa ja kaikki pitää olla pinkkiä ja hello kittyä. Huoooooh, oksennus. Toivon, ettei mun mahdollisesta tulevasta tyttärestä tule sellaista. Että kyllä näitä kauheita ajatuksia on muillakin, elä murehdi, toivot vaan, että pää kestää loppuun asti kaikki myllerrykset! ;) Älä stressaa kuitenkaan, sä saat tuntea mitä haluat, eikä se tee susta paskaa äitiä! 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos paljon Betty84! Olemmekin noista kasvatukseen liittyvistä asioista miehen kanssa puhuneet ja jonkin verran tytönkin kanssa edistyneet sillä saralla, kun mies on alkanut vaatia häneltä edes hieman enemmän. Mieheni on vain ja ainoastaan iloinen siitä, että minäkin "puutun" tytön kasvatukseen, koska monia asioita mies ei ole tullut edes aiemmin ajatelleeksi. Kuitenkin koen jotenkin raskaaksi kaikenlaisen komentamisen ja muun kurinpidon, kun se olisi minusta pääasiassa miehen tehtävä... Senpä takia miehen kanssa onkin hieman hankala puhua näistä asioista, kun luulee heti minun pitävän häntä huonona isänä, mikä ei tosiaankaan pidä paikkaansa. Onneksi mies on kuitenkin erittäin joustava ja ymmärtää pointtini kasvatuksessa. Hän on vain ymmärtääkseni itsekin ollut lapsena hieman "vapaalla kasvatuksella", eikä ehkä siksi ymmärrä edes huomata kaikkia minua ärsyttäviä asioita tytön käytöksessä tms.

 

Löysinpä muuten sinusta kohtalotoverin! Meilläkin miehen likka on oikeen sellainen pikkuprinsessa, jolla kaiken pitäisi olla vaaleanpunaista kumisaappaita myöten ja Hello Kitty-oksetusta pitää puskea joka paikkaan. Ei oo helppoo meilläkään... :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kuullostaa niin tutulta! Siis tuo, että mies luulee heti, että pidän häntä huonona isänä jos joku asia vaatii multa enempi kommenttia. Vaikka tosiaan näin ei ole missään nimessä! Mutta tuohan kuullostaa jo kuitenkin tosi hyvälle, että mies ymmärtää sun pointtisi kasvatuksessa ja tulee ajatelleeksi asioita enempi! :) Minusta kans tuntuu inhottavalta, jos joutuu komentaa ja pitää kuria, mustakin tuntuu että se olisi enempi miehen tehtävä. Onneksi mieskin siis kuitenkin komentaa, että ei se nyt mun vastuulla ihan ole, mutta joissakin asioissa on hieman ärsyttävää, kun mun mielestä esim. ruokailutilaneet menee meillä tosi usein vähän heikosti, koska tyttöä pitää jatkuvasti patistella syömään. Mies on tässä vähän huono, ja sitten käy tosi usein niin, että lapselta jää syömättä kokonaan, ja sitten on hetken päästä nälkä. Mun mielestä taas ruoka-aikoina syödään, piste ja loppu. Ja jos se vaatii syöttämistä tai vahtimista, niin ei voi mitään. Mieheltä ei aina tunnu riittävän mielenkiinto tuohon patisteluun, ja se ärsyttää mua, koska sitä lapsen kiukuttelua ei kumpikaan halua kuunnella. Aika usein nää ruokailut jää sit mun vastuulle, ja meiltä ne hoituvat lähes aina oikein kivasti. Mun mielestä se ei vaan ole mun tehtävä, ja tympäsee, että miks mun pitää aina huolehtia ja stressata meidän syömiset. :rolleyes: Nojoo, meni sivuraiteille, mutta joka tapauksessa, yritetään kestää uusperheidemme ja Hello kitty -oksetuksen kanssa! ;)  

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tsemppiä Sherea ja Aleksandra89, kinkkisiä tilanteita.

Olisin nuo

Aleksandran kysymykset voinu olla kuin mun näppikseltä. Jotenkin itsellä kaikki helpotti kun mentiin nt- ultran ohi ja se

"peruuttamisen mahdollisuus" oli otettu pois valikoimista.

 

Ihana Betty84 jaksaa tsempata <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos paljon Bettylle ja Makille, olo on nyt paljon parempi kun tietää ettei ole aivan viallinen näiden fiilisten kanssa ja että ne menee ajan kanssa ohi. :blush: Olette kyllä kultaisia! :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja vielä lisäyksenä, että myös mä olen koko ajan toivonut poikaa. Rakenneultrassa n. kk sitten kätilö arveli, että tulokas olisi tyttö. En ole vieläkään tottunut ajatukseen, vaan toivon koko ajan, että meille kuitenkin tulisi poika. Mä en halua tyttöä. Toki sitten, kun lapsi syntyy, niin varmasti sitä rakastan, oli kumpi tahansa, mutta nyt musta tuntuu tältä ja mun mielestä senkin ihan voi sanoa suoraan!

 

Sama juttu täällä. Yritän koko ajan olla miettimättä sukupuoliasiaa koska tiedän että haluaisin enemmän poikaa, ja epäilen että kun sukupuolen saa (mahdollisesti) tietoon alan olla sitä mieltä etten halua tyttöä. Olen yrittänyt miettiä että mistä se johtuu mutten oikein tiedä miksi niin ajattelen. Se ei todennäköisesti liity mihinkään naisellisuusasiaan, koska vaikka en itse ole mitenkään erityisen naisellinen se toisaalta tuntuu ajatuksena ihan ok:lta että olisi prinsessa-asuja ja pinkkiä. Luulen että jossain alitajunnassa muhun vielä vaikuttaa sellainen vanhakantainen ajatus, että miehillä on yhteiskunnassa helpompaa kaikin tavoin ja siksi jotenkin ajattelen että haluaisin ensisijaisesti varmistua siitä että saa myös pojan perheeseen, kun nyt esikoista odotetaan. Joka on ajatuksena ihan syvältä koska koko oman elämän olen jossain määrin pyhittänyt sille että tällaiset kumpi on parempi sukupuoli ajatukset nykymaailmasta poistuisi.  :girl_mad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos paljon Bettylle ja Makille, olo on nyt paljon parempi kun tietää ettei ole aivan viallinen näiden fiilisten kanssa ja että ne menee ajan kanssa ohi. :blush: Olette kyllä kultaisia! :wub:

<3 Kyllä se siitä! Kiva kuulla, että ees vähän helppasi!:) Jotenkin tuntuu niin luontevalta tsempata ja ymmärtää muita, kun mulla on itsellä tämän koko raskauden ajan ollut enemmän tai vähemmän huonot fiilikset. Ja alussa varsinkin olin melko hajalla ihan senkin takia, kun takaraivossa oli ajatus, että nyt pitäisi olla onnellinen, mutta olin vaan ahdistunut ja surullinen. Asioista puhuminen on kuitenkin helpottanut ja tavallaan auttanut siinä, että tilanteen on joten kuten saanut hyväksyttyä, eikä ole huono omatunto vaikka en onnea ja ihkutusta hehkukaan!:D Ja on ollut "ihana" huomata, että aika monilla äideillä kuitenkin jossain kohtaa tulee niitä ikäviäkin tunteita, eikä se tarkoita että olisi jotenkin huono äiti. :) Monikaan ei vaan niistä puhu kauhean avoimesti.

 

Tuo sukupuoliasia kyllä ahdistaa, ja elättelen koko ajan toiveita, vaikka taitavat ne olla ihan turhia. Mun mielestä just tytöillä on nihkeämpää sitten kouluaikanakin ja kaikki teiniajat sun muut. Ei haluais kyllä omalle tenavalleen samanlaista aikaa kuin itselle. No, toisaalta, varmasti ihan kasvatuksestakin on paljon kiinni. Mä oon kyllä itse teininä käyttäytynyt ihan järkyttävällä tavalla. Mies on myös ollut vähän hankala lapsi ja teini. :D Että ehkä se sen takia pelkää sitä poikalasta, että tulee sit samanlainen kauhukakara. :D No, kunhan on terve ja osais itse tehdä ees suurimman osan kasvatuksessa oikein, niin hyvä. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Uuh, vuoden odottaja täällä taas avautuu. Tänään oli niin kauhea päivä, tai ilta oikeastaan, päivä oli ihan ok vielä. Mutta eipä taas paljoa tarvittu, kun meni kaikki masenteluksi.

 

Miehen veli tuli tänään meille, ja jotenkin mulle vaan tuli taas semmoinen ulkopuolinen olo. Että mies vaan jatkaa ihan normaalia elämää, kuten tähänkin asti, voi juoda ja polttaa jne. Mä sitten istun sisällä yksin, kun ei paljoa kiinnosta osallistua noiden touhuihin. :( No, rupesin sitten järjestelee noita vauvan vaatteita, joita ollaan saatu, ja tuli ihan hirvee ahdistus! Sitten tuli niin paha mieli siitä ahdistuksesta, että rääyin vaan, että miks mä en pysty iloitsemaan tästä raskaudesta ollenkaan. Mitä jos mä en lapsen synnyttyäkään pysty olla siitä onnellinen? Jos mä en haluakaan sitä? :( Mä haluaisin olla iloinen ja onnellinen, mutta en vaan ole. Tänään taas tuntui siltä, että voi kun sais perua vielä koko jutun. Mua ei huvita purkaa noita vauvan tavaroita, ei huvita hakea äitiysavustusta, ei huvita suunnitella tai valmistella. Ei huvita oikeastaan mikään. Tuntuu, että oon ihan kaikessa yksin ja tuntuu niin ulkopuoliselta. Oon niin surullinen siitä, että mä en pysty iloita tästä lapsesta ja tuntuu, että kaikki muut iloitsee siitä ja odottaa, että mäkin iloitsisin.

 

Mä en usko, että mies muuttaa touhujaan lapsen synnyttyä. Mä saan silloinkin huolehtia kodista, sen tenavasta, koirasta ja vittu ihan kaikesta. Mä en ymmärrä, miks se tekee näin, koska se ei ole sen luontoinen, että jättäisi esim kaikki kotityöt tekemättä, jos mä en ole kotona. Se osaa kyllä hoitaa kaiken. Oonko mä ite vaan sellainen, että otan kaiken omalle vastuulle ihan väkisin ? Ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. Mies on kuitenkin perusluonteeltaan sellainen, että hoitaa osuutensa ja tietää kyllä, miten kova homma kaikessa on tehdä yksin. Miksei se sitten auta mua?:(

 

On niin surkumieli, ettei varmaan edes uni tule. Väsyttää, mutta tiedän etten saa unta, ja sit alkaa kauhea pyöriminen kun ei löydy asentoa..

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Ymmärrän tuon kyllä... Kun aikanaan miehen kanssa mentiin yhteen, oltiin kyllä jotenkin tasa-arvoisempia niin kotihommien kuin ihan palkkatyönkin suhteen. Molemmilla oli samat mahdollisuudet ja velvollisuudet. Mutta sitten minusta tuli äiti ja miehestä se pääasiallinen "leivänhankkija". Mies ei suinkaan ole mikään päällepäsmäri sovinistisika, vaan ihan nykyaikainen ja omaa isyyttään arvostava... silti epäilen että ajan toisen lapsen myötä itseni entistä syvemmin tänne kotipoteroon. Oman työuran totaalinen tyssääminen ei tietenkään helpota asiaa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi Betty... ymmärrän kyllä tuon. Mitähän mä sanosin, sun pitää jutella sun miehen kanssa ja sanoa, että sä et jaksa/pysty tekemään kaikkia yksin. Että tarvitset apua ja sitä, että mies ottaa yhtä lailla vastuuta kodin hoidosta ym. Tai sitten jätät kylmästi tekemättä ja annat miehen sitten hoitaa, miten hoitaa. Katsot vierestä jos vaan oma hermo kestää jättää hommat kasautumaan. Ja tosiaan, miehen pitäisi ottaa se päävastuu siitä lapsesta, koska on kuitenkin miehen lapsi.

 

Eikä se äidinrakkaus ja ilo välttämättä tule raskausaikana, eikä vielä heti syntymän jälkeenkään. Tuokin on ihan normaalia.

 

Mulla oli kanssa viime viikolla kauhea ahdistus ja surkumieli tosi monesta asiasta. Meinaa vaan aika loppua kesken, kun pitäisi kaikki pihahommat ehtiä tehdä ym. ja sekös miestä ahdistaa, mikä tarkoittaa, että mua alkaa ahdistaa. SItten mulle tuli semmoinen olo, että mun ainakin pakko jaksaa tehdä ja touhuta, että ei tässä ole varaa jäädä potemaan mitään raskautta. Mietinkin sitäkin, että mitäs jos tulee stoppi... Nukuin myös huonosti, mikä entisestään huononsi tilannetta... Ja kyllä se kiristeli, että mies kerkesi kyllä sohvalla olla ja katsoa telkkaa illalla, mutta mä en. Tosin mä olen se, joka käy enemmän kodin ulkopuolella muissa aktiviteeteissä, että sen takia en ole sanonut mitään. Mutta melkein tuli saatua raivokohtaus siitä, että eipä mulla ole paljoa aikaa sohvalla makoilla...

 

Tosin mulla ei nyt ole yhtään ollut sitä oloa, että en haluaisi tuota vauvaa. Vaan jotenkin se tuntuu ehkä siltä, että mulla on liittolainen, että kyllä me pärjätään. Sekin vielä lisäsi ahdistusta ja stressiä, kun tiesi, ettei raskaana saisi stressata tmv.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Armiannikki, samaa pelkään mäkin, että jämähdän totaalisesti tänne neljän seinän sisälle vauvan kanssa. Mun mies on kyllä kans isyyttään arvostava ja on hyvä isä kyllä, mutta jotenkin se vaan on nyt mennyt siihen, että aika moni käytännön juttu jää mun harteille. Ja lapsen nukkumaanmenon jälkeen mä jään sisälle kyhjöttämään, kun hänelle tulee kavereita kylään. Mä en jaksais joka kerta asiasta sanoa, kun pitäis nyt itsekin sen verran ymmärtää, ettei AINA voi toimia noin. Eri asia on, jos silloin tällöin tulee kavereita kylään, kun lapsi on mennyt jo nukkumaan jne. Uuden vauvan kanssa ei varmastikaan muutu ääni kellossa. Turhaa ees puhua asiasta, kun mies ei sitä näe samalla tavalla, vaan hermostuu sitten turhan päiten, jos jotenkin yrittää huomauttaa asiasta. Huoh.   

 

Artemis:give_heart: , kiitos lohdutuksesta. Hyvin samanlaiset fiilikset. Mä oon kans pihalla huhkinut jo monta viikkoa, kun ei tietenkään jaksa tai pysty tehdä samaan tahtiin kuin normaalisti, taukoja joutuu pitää, ja päivässä saavutettu työmäärä on melko pieni. Mutta miehellä toki on aikaa löhötä illat sohvalla. Tää kesän tulokin varmasti vaikuttaa asiaan, tottakai on mukava puuhastella kaikkea ja nähdä kavereita, käydä ajelemassa jne. Mä vaan en voi osallistua mihinkään, ja kun noi helvetin pihahommat pitää jonkun oikeesti tehdä. Tai siis eihän niitä mikään pakko ole kenenkään tehdä, mutta en myöskään itse ainakaan jaksa katsoa, jos tontti on kuin räjäytetty. Mieskin asiasta jaksoi stressata jo ennen lumien lähtöä, että minkähänlainen kaatopaikka tuo tontti on, kun lumet sulaa. No, eipä oo paljoa tehnyt asian eteen, että olis sitten ees suurinpiirtein kondiksessa. Siitä kuitenkin olen kiitollinen, että mies jaksaa kuitenkin huomautella ja kiittää, että "ai sä oot siivonnu" tms. Eli ei nyt ihan täysin välinpitämätön ole, ja tietää kyllä, että hänellekin olisi oma osuutensa hoidettavana. Mutta ei vaan tapahdu mitään…  :rolleyes:

 

Varmaan tämä on paljolti hormonienkin vaikutusta, kyllä mulla todella paljon heittelee mielialat. Välillä en jaksaisi odottaa, että vauva on täällä ja välillä taas koko ajatus ahdistaa. Ja juuri sekin, että miehellä on nyt ollut todella paljon kaikkia "omia juttuja", ja mä pelkään, että jään sitten vauvan kanssa yksin. Vielä kun ne sen reissuhommatkin alkaa.  :girl_to_take_umbrage2: Mä tiedän, ettei se mitään pahaa tarkoita, mutta mua pelottaa silti ja oon surullinen, että miten tää meidän parisuhde tästä oikeen sitten menee. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuo on tosi tylsää jos miehen kanssa ei voi keskustella tuosta, että lapsi jää sun vahdittavaksi jne. joka kerran, kun tulee vieraita tmv. Teidän pitäisi sitten molempien olla sisällä tai sitten vuorotellen tmv.

 

No kyllä tuo mies tekee pihahommia, onneks tekeekin ja tällä hetkellä tekee enempikin, kuin mä, kun tosiaan oma tahti on vähän hidastunut. Mutta sitten, kun itse käy esim. joku ilta jossain/tekee pihalla hommia, niin sitten vielä niitä hommia odottamassa sisällä esim. ruuan laitto tmv.. Eli touhuta saa sitten illallakin. Tostai-iltana istutin kesäkukkia ja mies katsoi Suomen peliä. Oli se laittanut kyllä mullat valmiiksi kukkalaatikoihin, kun mä olin kampaajalla. Mutta yksinkertaisesti ei vain voinut jättää istutusta seuraavaan päivään... Lisäksi tässä on viikonloppuisin ollut niin paljon menoa, että silloin ei oikein ehdi tehdä mitään. Eli pitäisi viikolla keretä, sehän tässä varmaan molempia eniten rassaa.

 

Noh, jos tää kiire tästä helpottaisi jossain vaiheessa. Ja kyllä ne hormonit vaikuttaa siihenkin, että miten mielala heittelee/vaihtelee. Ja yöunet. Taas on paljon pirtempi ja parempi olo, kun sai viikonloppuna nukkuakin. Tosin viime yönä valvoin taas aamuyöstä ja töihin pitää kuitenkin mennä, niin saas nähdä, miten väsynyt on taas loppuviikosta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, sanos muuta, en tiedä mikä siinä on niin hankalaa. Sanon kyllä mielestäni ihan asiallisesti aiheesta, en siis haasta riitaa tms. Silti siitä seuraa aina jonkun asteen taistelu. Mut ehkä mies ottaa sen tosiaan jonkinlaisena arvosteluna, ja siksi kimpaantuu, en oikein muutakaan selitystä keksi. Mä olen muutamia kertoja ottanut asiaa puheeksi, ja aina on ollut sama juttu. Hankalaa enkä haluaisi aina samasta asiasta motkottaa. :( Toivon vaan, ettei se sitten meidän yhteisen lapsen kanssa ole aina sama juttu. Kyllä mies ainakin nyt vielä sanoo, että hän on kyllä sitten vauvan kanssa jos mulla on jotain, ja että vuorotellen voi pitää vapaata jne. Mä vaan epäilen, että onko mulla sitten niin haluja mihinkää erityisemmin lähteä, kun ei ole kovinkaan montaa ystävää edes ja täällä nyt ei mitään harrastusmahdollisuuksiakaan oikein ole. Että taitaa olla lenkit koiran kanssa mun ainoat omat menot. Hurjaa! No, turha maalailla piruja seinille etukäteen.

 

Tuo on niin hankalaa, jos ei saa nukuttua. :( Mulla nyt ei niin väliä enää, kun ei tarvi aamulla herätä töihin, vaikkei niin saisikaan nukuttua. Kiva sit vielä väsyneenä yrittää vääntää niitä kotihommia yms. Että jaksuja vaan sinnekin! <3 Ihana, kun sun mies edes vähän tekee jotain - meillä tainnut jäädä pääpiirteissään mun vastuulle aika moni juttu. Mutta mun pitäis itekin vaatia enempi eikä aina itse tehdä. Ja kyllähän mies nuo autot sun muut yleensä hoitaa ihan hyvin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuulostaa jonkinlaiselta puolustusreaktiolta sun mieheltäsi. Saatko sanottua asian loppuun? Mitäs jos kirjoittaisi vaikka paperille, että miltä susta tuntuu, mitä toivot, pelkäät jne. ja annat sen miehelle luettavaksi ja pureskeltavaksi. Lähdet itse vaikka pois hetkeksi, kun olet paperin miehelle antanut, että saa rauhassa pohtia ja pureksia asiaa. Keskustelette sitten hetken päästä siitä. Näistä foorumin kirjoituksista saisit hyvää pohjaa :)

 

Kyllähän tuo mun mies ahkerasti tekee pihalla hommia ja auttelee sitten muakin. Esim. se teki kasvimaan penkit ja mä istutin. Eilen se istutteli nurmikon siementä ja vuorotellen sitten haravoitiin ja tasoiteltiin. Meillä on kuitenkin pihalla ollut vielä aika paljon tehtävää ja tulee vielä olemaankin sekä puuhommia, kun puulla lämmitetään. Yhdessä noita pyritään tekemään.

 

Mulla sitten taas on ihan käytännön syistä ruuan laitto vastuulla (olen siinä parempi), tiskaus (mies laittais kaikki tiskikoneeseen), kukkien istutukset ja hoito (miestä ne ei niin kiinnosta) ym. Että väkisinkin sitä sitten illalla joutuu vielä esim. laittamaan ruokaa muun touhun päälle. Ja enempi mä pyykkiäkin pesen. Imuroinnin oon kyllä jättänyt miehelle ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Saan mä sanottua aina, mutta siitä tulee sitten yleensä jonkunlainen taistelu, koska mies närkästyy ja sitten tulee riita. Oon kyllä miettinyt tuota paperille kirjoittamistakin, ja se varmaan jossain kohtaa sitten pitääkin tehdä. Sitten just ei tule sitä ensimmäistä puolustusreaktiota siinä ja ala heti kiukutella. Tuntuu oudolta, että mies jossain asioissa tosiaan käyttäytyy tuolla tavalla, kun on kyllä järkevä muuten ja osaa ottaa vastuun jne. Mutta ehkä se tosiaan ottaa kaiken lapseen liittyvän asian sitten jonkinlaisena arvosteluna jostain syystä, ja siksi heti kimpaantuu. En keksi oikein mitään muuta järkevää syytä. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana että täällä oli tälläinen ketju jo valmiiksi! Tuntuu hyvältä lueskella muiden ärsytyksen aiheita ja sitä ettei ole yksin niiden kanssa. Raskausviikkoja takana 16, odotan kaksosia ja siis tupla hormoonitkin jyllää. Välillä ahdistaa ja stressaa ihan kamalasti ja olen alakuloinen, enkä tiedä milloin pitäisi ns. huolestua ja mikä on normaalia. Oksentelu loppui pari päivää sitten ja tilalle astui RAIVO. Mua *ituttaa aivan jumalattomasti kaikki, paitsi oma mies!

 

Mun ongelmat liittyy sukulaisiin ja varmasti huono äiti suhdekkin nyt nostaa päätään kun omat lapset tulossa (outoa kirjoittaa omat lapSET :D ) Raskaus on toivottu, iloitaan siitä miehen kanssa vaikka kaksoset järkytys olikin. Ongelma on että en kestä sukulaisia.

Nämä asiat ärsyttävät, *ituttavat ja saavat raivon partaalle:

 

- LÄSSYTYS (en ole itse lässyttäjä)

- aikuiset ihmiset jotka käyttäytyy kuin lapset eivätkä kykene normaaliin keskusteluun

- jatkuva voinnin kysely (ei niitä ole ennenkään kiinnostanut ja nyt se tuntuu epäreilulta)

- itseni kadottaminen, eli olen vain synnytyskone joka synnyttää lapset sukulaisille leikkikaluiksi maailmaan.

-kun muut vahtaavat syömisiäni (anoppini ei antanut syödä kuin yhden omenan) JA SIITÄ SUOLASTA JANKUTTAMINEN

-painon nousun kysely, jankuttaminen (ODOTAN KAHTA LASTA MUN PAINON KUULUU NOUSTA)

- hysteerisyys ruokavalioon liittyen

- puhuminen siitä että " sitten lapset sitä ja sitä" tajuaako ne että on olemassa vielä vaikka mitä riskejä?

- jatkuva NEUVOMINEN

- Tuntemattomien sukulaisten kyselyt ( olen aina ollut sukuni mustalammas koska olen tatuoitu jne. enkä muottiin menevä)

 

Olen aina ollut itsenäinen ihminen, nyt riskiraskauden myötä jatkuva hokeminen neuvolassa riskeistä jne on saanut mut stressaamaan ihan älyttömästi (stressaannun hyvin helposti) ja paras neuvohan tähän on että "ÄLÄ STRESSAA VAHINGOITTAA VAUVOJA" ja sitten stressaan siis siitä että stressaan!

 

 

Kaiken stressin lisäksi olen saanut kontolleni nyt äitini vanhemmat, äidilläni ja hänen vanhemmillaan on ollut läheisriippuvainen (mielestäni sairas, suhde), nyt äiti on ensimmäistä kertaa muuttanut pakoon vanhempiaan, ei vastaa heidän jatkuviin puheluihinsa jne. Vanhemmat ovat suht "nuoria" n. 70 vuotiaita ja heidän adistelunsa on kohdistunut nyt minuun raskauden takia.

Puhelin saattaa soida jatkuvasti, jos en vastaa puhelimessa 15 puhelua ja pelästyn jonkun joutuneen sairaalaan. Viestejä tulee päivittäin, puheluita, ja sitten se on vain sitä kyselyä "miten voit?, Missä olet? Mitä teet?". Jos satun vastaamaan ja olen vaikka iltakävelyllä alkaa patistelu että "Nyt menet takaisin kotiin olet raskaana".

 

Mun tekis suurimmaksi osaksi päiviä vaan kirkua ja potkia seiniä, lisäksi näissä hormooni höyryissä ja stressissä ja pitäs saada asuntokin.

 

Lisäksi nyt he ovat alkaneet sekoilemaan että muuttavat meidän VIEREEN ja sitten ottavat lapset HOITOON! Kaksi pientä lasta, liikuntarajoitteisten vanhojen ihmisten hoiteisiin? VOI *ELVETTI!

 

Mun tekis vaan mieli itkeä joinakin päivinä kotona ja olen myös sulkenut kokonaan puhelimeni kunnes olen tajunnut että mulle on tulossa tärkeitä soittoja asunnoista etc....

 

En tiedä mitä tässä voisi tehdä? Äidille puhuminen ei auta, meillä ei ole "hyvät välit" ja ennen kun olen yrittänyt puhua hän alkaa vaan hysteerisesti itkeä että "Toivot että mun vanhemmat kuolee, ne kuolee kohta".

 

Ihan älytön stressi ja ahdistus...Kahteen yöhön en ole nyt kunnolla nukkunut.

 

Mitä itse tekisitte? Miten kertoa vanhoille ihmisille että heillä ei ole todellisuus kohdillaan ja miten vetää rajat? Heillä ei ole kykenemistä itsekritiikkiin etc.

 

Kiitos kun sain purkautua, kuulostaa varmaan hirveeltä kirjoittaa näin vanhoista ihmisistä.

 

Pelkään että asia vaan pahenee lapsien myötä ja näen vaan kauhukuvia vaikka innolla omaa elämää lasten kanssa odotetaankin miehen kanssa.

 

Ehkä hormoonitkin tekee paljon?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nallero:

Tsemppiä, jospa vaan kiltisti toteat et minun lapset hoidetaan minun tavalla ja piste :)

Itse oon nää neuvojat antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, toki siellä on varmasti hyviäkin juttuja mutta aina ei vaan jaksais sitä ohjeistusta.

 

Betty: I can feel you. Toiset ne lähtee prätkällä ruotsiin viikoks ja toiset ne istuu himassa mahansa kanssa.. Että tosiaan sitä odotellessa kun tää baby ulostautuu et istunko edelleen samassa paikassa, vahva veikkaus että näin se menee, samalla hoidan toki just ne koirat, kodin jne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä tuli aikamoinen ylläri, kun ehkäisystä huolimatta tulin raskaaksi. Olen syönyt pillereitä kuopuksen syntymästä lähtien eli siis suunilleen 12vuotta. Jostain syystä pillereistä huolimatta pääsi käymään niin, että tulin raskaaksi. Ihmettelin suunnattomasti, kun kuukautiset eivät alkaneet odotettuun aikaan. Odottelin muutaman päivän ja ei mitään. Kauppareissulla nappasin mukaani raskaustestin ajatuksella, että teen tämän nyt ihan vain sulkeakseni tämän vaihtoehdon pois. Tein testin ja selkeä plussa tuli. Ensimmäinen ajatus oli, että tämä ei vaan voi olla totta. Mies ei tiennyt tilanteesta mitään, mutta plussan tultua kerroin tuollekin. Mies oli asiasta aidosti innoissaan ja se ärsytti minua aivan todella paljon. Minä en todellakaan ollut innoissani asiasta. 

 

Meillä on kolme ihanaa lasta, jotka ovat nyt jo jokainenn teini-iässä. Olin 18v, kun esikoinen syntyi ja se oli suunniteltua. Halusin lapsia nuorena. Toinen lapsi syntyi minun ollessa 20v ja kolmas minun ollessani 22v. Muistan kuinka sain paheksuntaa siitä, että tein lapset nuorena. Vannoin kaikille, että kun tämä vaihe elämästä on ohi aion suorittaa opinnot loppuun ja saada ammatin. Kukaan ei uskonut, että niin tapahtuisi vaan kaikki naureskelivat sitä miten kaikki kuulemma niin sanovat ja löytävät itsensä sitten prisman kassalta. 

 

Nyt 35-vuotiaana voin ylpeänä sanoa omaavani ammatin ja tekeväni unelma työtä. Toinen suuri haave toteutui vuosi sitten, kun oma omakotitalomme tuli valmiiksi. Olen pystynyt siis todistamaan kaikille epäilijöille, että minä pystyin siihen vaikka lapset nuorena sainkin. 

 

Moni varmaan ajattelee, että on unelma saada lapsi nyt vakaassa elämäntilanteessa, mutta en minä ajattele niin. Mu ahdistaa. Nyt kun lapset on isompia (16v, 14v &12v) on elämä todella helppoa. Pystytään miehen kanssa molemmat tekemään töitä ilman, että mietitään lasten hoitojärjestelyjä. Meillä miehen kanssa on molemmilla harrastuksia joissa käydään. Me pystytään miehen kanssa lähtemään vaikka ravintolaan syömään ja jättää lapset siksi aikaa kotiin, koska ne pärjää kyllä. Ei tarvitse kuukautta etukäteen alkaa suunnitella kuka lapsia tulee hoitamaan. 

 

Myös matkustaminen ja reissaaminen on nyt paljon helpompaa, kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Ei tartte miettiä, että miten kuskataan vaipat, rattaat ja muut tarvittavat tavarat, kun ei me tarvita sellasia. Jokainen pakkaa omat tavaransa ja matka voidaan suunnitella sen mukaan mitä kukin tahtoo tehdä. Ei tartte miettiä mihin sen pienen lapsen voi ottaa mukaan ja minne ei. 

 

Miehen kanssa käytiin aika pitkätkin keskustelut siitä mitä tehdään tämän raskauden kanssa. Mies ilmaisi heti, että ei suostu keskeytykseen. Mä itkin viikon ja mietin mitä mä teen, koska mä en ollut lainkaan varma haluanko pitää tämän lapsen. Miehen ehdotuksesta mentiin ar-ultraan tarkistamaan onko vauvalla kaikki kunnossa. Mentiin ultraan ja siellä munkin silmät aukesi. Näin sen pienen joka mun sisällä asusteli. Siinä vaiheessa, kun kuulin sydämmen jumputuksen tajusin sen. Kyllä tämä  lapsi meidän perheeseen tulisi. 

 

Raskaudesta ei tiedä vielä muut kuin minä, mies ja lapset. Viikon päästä on ultra ja sen jälkeen olisi tarkoitus kertoa raskaudesta muillekin. Edelleenkään en hypi innosta tämän raskauden kanssa. Toisinaan jopa ärsyttää se miten innoissaan mies tästä kaikesta on. Tiedossahan on se, että mun elämä tulee muuttumaan todella paljon jo raskauden edetessä. Osa harrastuksista on sellasia joita en voi koko raskautta tehdä ja joudun jättämään myös työni siksi aikaa, kun olen vauvan kanssa. Toki tiedän, että työ minua odottaa, mutta silti harmittaa. 

 

Suurin helpotus on ollut se, että lapset suhtautuvat asiaan ihan suhteellisen hyvin. Eivät hekään riemusta hypi, mutta vastaanotto uutiseen ei ollut täystyrmäyskään. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Manni: teidän tilanteessanne saattaisi olla jotain hyötyäkin siitä, että lapset ovat jo vanhempia, ts. heistä saattaisi olla apua tenavan kanssa, ellei teinejä muutoin saa osallistumaan, niin kiristämällä :P Samaan ajatuksenjuoksuun sekin, että vauva-aikaa ei tarvitse viettää selittäen muille lapsille, että "nätisti silitetään, ei tökätä silmään vauvaa"...

 

 

Mitä negatiivisiin tunteisiin noin yleisellä tasolla tulee (viestejä luettuani), niitä oli tosiaan roppakaupalla ennen lapsen saamista. En edelleenkään pidä lasta maailman kovimpana saavutuksena, ainakaan henkilökohtaisella tasolla, mutta toisenlaiseen arkeen kai vain jotenkin tottuu. Edelleen tulee tosin päiviä, jolloin olen yrittänyt myydä 50% osuutta lapsestani miehelleni. :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Manni: Kannattaa varmaankin keskustella esim. psykologin kanssa (ehkäpä neuvolan kautta voisi päästä?) muutaman kerran asiasta, jotta saat käsiteltyä mielessässi tuon tilanteen. Muuten voi käydä niin, että siirrät tuntemuksiasi vauvaan, joka kyllä aistii, ettei ole haluttu. Kukaan ei halua olla lapsi, jota vanhemmat tai vanhempi ei halunnut.

 

Vauvan hoito on taatusti erilaista, kun olet jo äiti, eivätkö toiset lapset enää ole piekoä, kuten Jenny-Mariakin sanoi. Osaat varmasti ottaa rennommin nyt kuin nuorempana äitinä. Matkustaminen sujuu ehkä vähän toisella lailla kuin mihin ehdit jo tottua, mutta eihän sitäkään kestä ikuisuuksia. Pari vuotta vaippoja, muutama vuosi miettimistä, mihin pienimmän voi ottaa mukaan.

 

Ja kun vauva syntyy, saat varmasti vauvanhoitoon apua mieheltäsi ja lapsiltasi ja monelta muultakin. Toivottavasti olet siihen mennessä saanut asiat selvitettyä omassa mielessässi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jenny-Maria: Olen tosiaan miettinyt, että helpommallahan minä tulen pääsemään kuin ne kaverit joilla on neljä mukulaa joista kaikki on alle kouluikäsiä. Myös tuo, että isommista on apua on iso etu. Saattaa hyvinkin olla, että miehenkin kanssa päästään sinne ravintolaan syömään joskus ihan kaksistaan ja teinit jää lapsenvahdeiksi. 

 

Sahina, Neuvolassa olen kertaalleen käynyt, mutta siellä oli sijainen joka oli aika avuton. Seuraava aika on onneksi jo reilun viikon päästä. Tarkoitus olisikin kysyä, että pääsisinkö käymään esimerkiksi psykologilla. Tiedän kyllä, että en lasta vihaa, mutta tämä kaikki on tullut niin suurena järkytyksenä. Tarvetta puhumiselle todellakin olisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jenny-Maria: Olen tosiaan miettinyt, että helpommallahan minä tulen pääsemään kuin ne kaverit joilla on neljä mukulaa joista kaikki on alle kouluikäsiä. Myös tuo, että isommista on apua on iso etu. Saattaa hyvinkin olla, että miehenkin kanssa päästään sinne ravintolaan syömään joskus ihan kaksistaan ja teinit jää lapsenvahdeiksi.

 

Sahina, Neuvolassa olen kertaalleen käynyt, mutta siellä oli sijainen joka oli aika avuton. Seuraava aika on onneksi jo reilun viikon päästä. Tarkoitus olisikin kysyä, että pääsisinkö käymään esimerkiksi psykologilla. Tiedän kyllä, että en lasta vihaa, mutta tämä kaikki on tullut niin suurena järkytyksenä. Tarvetta puhumiselle todellakin olisi.

Hienoa, että oletkin jo yrittänyt hakea keskusteluapua. Ja onhan sekin jo merkki asian käsittelystä, että pohdit asiaa. Ehkä alkujärkytyksen ja keskusteluavun jälkeen asia on paljon helpompi hyväksyä ja odotus mukavampaa.

 

Asioilla on aina tapana järjestyä, vaikka ehkä nyt ei siltä tuntuisikaan.

 

En siis halunnut syyllistää aiemmassa viestissäni, vaan tuoda yhden näkökulman esiin. Odotukseen kuuluu varmasti kaikenlaiset tunteet, myös tällaiset "ei-sallitut". Äitimyytti on niin vahva: ei äiti voi olla rakastamatta omaa lastaan. Itse olen sellaisen (alkoholisti)äidin lapsi, äiti ei minua rakastanut eikä äiti minua mitä ilmeisimminkään halunnut. Melkoisia traumoja sai "hoidollaan" tai paremminkin hoitamatta jättämisellään aikaan. Tietysti alkoholilla oli oma osuutensa, sitä rasitetta teillä/sinulla ei ole. Mutta minulle on jäänyt vain se tunne, että äiti oli nainen, joka minut synnytti, ei muuta. Hän siis elää yhä, mutten ole nähnyt häntä vuosiin enkä puheissakaan ole ollut juurikaan tuon viinan takia. Mutta se tunne, ettei edes oma äiti rakasta, on aika kamala, ehkäpä sen äitimyytin vuoksi. Ja se tunne vaikuttaa aika moneen asiaan loppuelämässä. Siksi kannustan vaikka vaatimaan neuvolassa psykologiaikaa, jotta saat asian käsittelyyn. Tai onko sinun mahdollista käydä omalla kustannuksella vaikka muutaman kerran yksityisellä psykologilla?

 

Itse olen aika alkuvaiheessa raskaana ja todennäköisesti odotuksen aikana tai viimeistään vauvan kanssa joudun miettimään näitä asioita taas uudessa elämäntilanteessa. Ja ehkä itsekin joudun pohtimaan näitä "ei-sallittuja" tunteita (kaikki tunteethan ovat oikeita ja sallittuja, mutta tässä äidinrakkaus-asiassa yleensä näin ei ole julkisesti), mikä voi hämmentää.

 

Joka tapauksessa haluan toivottaa paljon tsemppiä ja voimia odotukseen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sahina: En todellakaan kokenut viestiäsi syyttävänä! On totta, että asioista on tärkeä puhua ja ne pitää käsitellä. Jos neuvolasta en pääse psykologille uskon, että menen vaikka yksityiselle puolelle käymään. M

Minä olen myös miettinyt, että jaksanko tai pystynkö olemaan tälle lapselle yhtä hyvä äiti mitä olen ollut muille lapsille. Olen lapsien ollessa pieniä ollut omasta mielestäni aika aktiivinen äiti. Käytin harrastuksissa ja tehtiin paljon asioita. Toivon, että jopa tämä neljäs saa kokea sen saman mitä muut lapset ovat kokeneet. Uskon kuitenkin, että isommat sisarukset tulevat olemaan tälle lapselle todella suuri rikkaus. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Huh, mulla oli jo todella ikävät tunteet loppuraskaudessa :( Synnytys pelotti NIIIIIN paljon, ja kun vielä meni yliajalle... Kyllä minua myös alkoi mietityttää, että olen minä hullu kun vapaaehtoisesti olen tähän ryhtynyt. Jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä jotain pelkopolin psykologin apua tarvinnut, tai jotain. Synnytys meni kuitenkin hyvin, mutta raskaana olosta jäi vähän p*skanmaku suuhun. Lopussa tunsin olevani niin yksin pelkoni kanssa. Ärsytti myös, kun mies ei joutunut pelkäämään. Ja tympäsi oikeasti, kun muut ihan mielissään odottivat että milloin vauva syntyy - siis odottivat innolla sitä tapahtumaa, mitä minä_ pelkäsin_ kuollakseni, ja missä koen äärimmäistä pelottavaa kipua, siis oikeasti pelkäsin että kuolen, ja että vauva kuolee! Tyyliin en uskaltanut kunnolla ostaa uusia vaatteita itselleni, kun pelkäsin kuolevani. Kyllä minulla oli mielenterveys jo huono ihan raskauden lopussa - vauvan syntymä onneksi paransi sen.

 

Muutenkin itseluottamukseni oli raskausaikana ihan nollassa, en jaksanut nähdä ihmisiä, ja olin väsynyt koko ajan. Että ei kyllä ollut ihanaa koko ajan se raskaus. Lapsi on kuitenkin mitä ihanin, lopputulos on maailman paras <3<3<3 Tämä elämä vauvan kanssa on yhtä juhlaa verrattuna raskausaikaan!!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0