Sign in to follow this  
Followers 0
Ardith

Raskaus ja ikävät tunteet

123 posts in this topic

Tätä ketjua on ollut lohduttavaa lukea. Itse olen paininut todella ristiriitaisissa fiiliksissä tämän raskauteni kanssa. Takana on kohta ensimmäinen kolmannes ja toivon koko sydämestäni, että toisen kolmanneksen aikana fiilikset helpottaisivat. Olen aina ajatellut haluavani lapsia, mutta en ole koskaan ollut yleisesti lapsirakas. Musta siis lapset ovat ihmisiä siinä missä esim. vanhuksetkin ja joistakin tykkää ja joistakin ei, kuten ihmisistä yleensäkin. Vanhusten kanssa on tosin helpompi keksiä puhuttavaa.  :rolleyes:  En ole koskaan edes erityisemmin tottunut olemaan lasten kanssa, kun ei ole kokemusta. Olen ihan uuno, mitä lastenhoitoon ja muuhun tulee. Siis, olen kuitenkin aina ajatellut haluavani omia lapsia. Ajatellut, että se on sitten ihan eri juttu, kuin vieraat lapset. Tulin raskaaksi puolivahingossa, ikää on jo, että voisi sanoa olevan aikakin. Aina myös olen tavallaan toivonut vahinkoa, sillä sitä päätöstä lasten"teon" aloittamisesta en ole uskaltanut tehdä. No, nyt kävi kuten halusin, mutta olenko onnellinen? En. Alussa olin sekä paniikissa että onnellinen, mutta nyt yleinen ahdistuneisuus on vallanut alan. Veikkaan sen kyllä liittyvän ainakin osittain myös hormoneihin, sillä mulla on ollut myös vaikeita pms-oireita, jotka tosin aina kestivät hyvin vähän aikaa verrattuna tähän raskaana olemiseen.  :rolleyes:

 

Mulla on siis yleisesti huono olo. Jotkut päivät ovat helpompia kuin toiset, toiset taas todella vaikeita. Olen välillä aika lamaantunut, enkä jaksa tehdä mitään. Pelkään myös saavani synnytyksen jälkeisen masennuksen, kun reagoin ilmeisen voimakkaasti näihin raskaushormoneihinkin. Tulen vielä myös pelkäämään varmasti synnytystä, vaikka tällä hetkellä se ei ole päällimmäisenä mielessä. Enemmän pelottaa se, että voiko musta tulla mitenkään hyvää äitiä, kun en ole edes koko raskaudesta onnellinen. Mies ei ärsytä yhtään, mutta innostuneet sukulaiset senkin edestä. On kamalaa olla itse niin nuiva raskauden suhteen samaan aikaan, kun muut intoilevat siitä! En haluaisi puhua koko aiheesta ollenkaan. Ei voisi vähempää kiinnostaa ostella jotain tarvikkeita. Toisaalta tunnen jo huolenpitoa sikiötä kohtaan ainakin siinä mielessä, että tunnen olevani jo valmiiksi huono äiti, kun en jaksa innostua asiasta ollenkaan, ja tunnen sitä kautta syyllisyyttä ja säälin pientä ihmisen alkua sisälläni. Ei oo helppoo...

 

Lisäänpäs vielä. Mulla ei itselläni ollut mikään häävi lapsuus, vanhempani ovat enemmän ja vähemmän alkoholisteja. En tiedä, kuinka paljon se vaikuttaa fiiliksiin. En saanut lapsena heiltä mitenkään läheisyyttä, eikä mun tekemisistä oltu kovin kiinnostuneita. En silti ole koskaan epäillyt sitä, etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet mua. Lapsuus ei vain ollut ihan sellainen, kuin sen olisi kuulunut olla. Nytkin tuntuu siltä, että lapsenlapsi kiinnostaa omaa lasta enemmän, mikä kyllä ärsyttää. Alkoholiongelmaa ei itselläni ole, melkeinpä inhoan koko ainetta, mutta olen kyllä perinyt äitini temperamentin ja pelkään myös sitä, että olen itse yhtä lyhytpinnainen ja pelottava ihminen lapselle, kuin hän oli. Lisäksi pelottaa tietysti nämä perusasiat, kuten miten jaksan valvomista ja onko omaa elämää lapsen saannin jälkeen enää ollenkaan, entäs jos en rakastaisikaan lasta (eikä kai kaikki heti synnytyksen jälkeen rakastakaan, mikä sekin hirvittää) jne. Jotenkin niitä hyviä puolia en edes osaa kuvitella, en vaan pysty kuvittelemaan mielikuvituksellani, millaista on äidinrakkaus ja millaista on hoitaa lasta. Niinpä nämä negatiiviset asiat siis painottuvat enemmän, mikä on tyhmää. Olisi kai helpompaa, jos olisi ollut selkeä vauvakuume, mutta kun ei ollut. Toisaalta, ahdistaahan joitakin, vaikka raskaaksi olisi tultu hoidoilla, eli todella haluttu sitä lasta... 

Edited by Kinuski

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kinuski, jaksuhalit sinne!!  :lipsrsealed: Kuullostaa niiiiiiin tutulta nuo sun ajatukset. Mä olin ekalla kolmanneksella ihan kauhusta kankeana, siis toki myös jollain tavalla onnellinenkin, mutta pääasiassa mun olo oli ihan kauhea. Fyysiset oireet ei kyllä helpottanu oloa todellakaan. Keskiraskaus ei ollut oikeastaan sen kummempi, välillä oli hyviä ja välillä huonoja päiviä. Mutta voin ihan myöntää, että välillä oli ihan niitä huonoja viikkojakin, jolloin olin oikeasti jopa masentunut, itkeskelin vähän väliä ja enimmäkseen salaa, koska en halunnut miehen näkevän miten onneton olin, koska pelkäsin jotenkin, että se luulee, että en ole onnellinen enkä halua lasta. Vaikka siis syvällä sisimmässäni jollain tasolla olin onnellinen, mutta ne hormonitko sen sitten tekee vai mikä, mutta ihan järkyttävää oli kyllä välillä. En tiedä mahdoitko lukea mun kirjoituksia tuolta aiemmilta sivuilta, mutta siis me tultiin kans vähän vahingossa raskaaksi, eikä tosiaan mitään teinejä enää ollakaan, että tavallaan mun osalta vähän oli jo aikakin. Miehellä siis on jo yksi lapsi.

 

Nyt on taas ollut parempaa aikaa muutaman viikon verran ehkä. Mähän en alussa halunnut kans tehdä mitään hankintoja, ei voinut vähempää kiinnostaa. En halunnut edes puhua raskaudesta kenellekään, en edes ystäville. Mä en halunnut vaan kuulla niitä onnitteluja ja ihkutuksia. Jossain vaiheessa toki lähimmille ystäville kerroin, mutta mä en ole oikein missään vaiheessa koko raskaudessa ollut sellainen, että olisin kauheasti vauvasta tai jostain hankinnoista puhellut kenenkään kanssa. En vain ole halunnut. Hankintoja ollaan alettu nyt tässä vaiheessa kyllä tehdä, tai ollaan saatu oikeastaan kaikki, että missään shoppailemassa ei olla todellakaan käyty.  :D Mutta nyt tällä hetkellä musta on alkanut jopa tuntua, että nyt olisi ihan mukavakin jo lähteä vähän kaupoille, itkuhälytin pitäisi ostaa jne.

 

Viimeksi eilen kuitenkin itkin miehelle, että minkähänlainen tästä lapsesta tulee, kun tää koko raskaus on ollut yhtä rääkymistä ja paskaa, ja miten paha olo mulla välillä on, kun pitäisi olla niin onnellinen raskaudesta, mutta mua vaan itkettää ja ahdistaa. Mies sanoi siihen, että kyllä on muillakin vaikeaa ja ihan tulee normaaleita lapsia, niistä tunteista ei vain puhuta ääneen ja asetetaan paineita, että kaikki pitäisi olla ihanaa vaikka oikeasti onkin yhtä helvettiä.

 

Jotenkin mulla on nyt alkanut tosiaan olla vähän parempi olo, eikä niin enää ahdista jatkuvasti. Toki on huonoja päiviä, ja ei ole kauaakaan, kun mulla oli ihan kauhea masennusvaihe, joka kesti varmaan pari viikkoa. Rääyin varmaan joka päivä, kaikki mahdollinen ahdisti ja suretti. Mutta nää kaudet olleet niin tuttuja, että silloinkin vaan sitten ajattelin, että menisi jo ohi, että voisi taas olla vähän iloisempi. Viime viikolla sain jopa haettua äitiysavustuksen ja muutenkin vähän järjesteltyä asioita, mikä taas kevensi mieltä.

 

Noniin, menee nyt ihan jaaritteluksi, mutta pointtina siis se, että koita jaksella vaan ja ei raskaudesta ole pakko ihkuttaa ja iloita, varmasti siitä joidenkin ihmisten arvostelun saa päälleen, mutta mulle on yllättävän moni äiti kuitenkin todennut (siis niistä kenelle olen uskaltanut suoraan sanoa, että vituttaa koko raskaus), että ymmärtävät kyllä hyvin ja kertoneet omia kokemuksiaan ja kauheita tunteitaan, tai kuinka pikkuvauva-aikana on käynyt mielessä jopa jättää vauva itkemään ja itse lähteä talosta pihalle. Että kaikki tunteet ovat kyllä sallittuja, ne kaikista kamalimmatkin, ei ole kenelläkään arvostelemista ja puuttumista niihin. Joistakin on vaan mukava näemmä esittää sitten niin täydellistä äitiä, ja miten kaikki on niin ihanaa!! Mä kans jossain vaiheessa olen ajatellut, että jos tämä lapsi olisi oikein tekemällä tehty ja toivottu, niin mulla olis varmasti erilaiset fiilikset. Mutta ei se tosiaan niin välttämättä ole. Varmasti suurimmalla osalla on pelkoja ja ahdistuksia, etenkin meillä esikoista odottavilla. Varmasti tulee mieleen, että en haluakaan vauvaa, ja voi kauheaa, kun sitä niin kauan on odotettu jne. Vaikka meilläkin kävi tämä raskautuminen vähän vahingossa, niin silti miehen kanssa odotetaan vauvaa tulevaksi, ja vaikka musta on välillä tuntunut ihan kauhealta ja joskus jopa toivonut keskenmenoa, niin silti olen onnellinen meidän rakkauslapsesta, joka masussa kasvaa, sillä sitä hän todellakin on. :) Sekavia on nämä raskausajan mietteet ja tunteet, ei voi muuta sanoa. Mies sanoi jotenkin tosi osuvasti eilen, että raskaus- ja pikkuvauva-aika ovat kaikista kauheinta, mutta samalla ihaninta aikaa. Ja se on varmasti ihan totta. 

 

Vielä täytyy sanoa, että mua kans pelottaa se synnytyksen jälkeinen aika, että tuleeko mulle sitten se synnytyksen jälkeinen masennus, koska oon nyt jo ollut vähän väliä masentunut. Mutta sitten olen ajatellut, että varmaan sekin sitten menee ohi, aivan kuten nämä mun masennuskaudet nytkin, kunhan vaan muistaa, että ei syyllistä itseään mistään ja ajattelee, että nämä nyt vain on läpikäytävä, ja kyllä se olo vielä helpottaa varmasti.

Jaksamista vaan sinne kaiken keskelle! Tää ketju ja muutenkin koko foorumi on ollut mulle kyllä jonkin asteinen pelastus, koska ihan kaikkea en tosiaan ole halunnut miehellekään sanoa, koska en ole halunnut hänen mieltä pahoittaa. Että kannattaa kirjoitella tuntojaan, se helpottaa! 

 

 

Huh, mulla oli jo todella ikävät tunteet loppuraskaudessa :( Synnytys pelotti NIIIIIN paljon, ja kun vielä meni yliajalle... Kyllä minua myös alkoi mietityttää, että olen minä hullu kun vapaaehtoisesti olen tähän ryhtynyt. Jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä jotain pelkopolin psykologin apua tarvinnut, tai jotain. Synnytys meni kuitenkin hyvin, mutta raskaana olosta jäi vähän p*skanmaku suuhun. Lopussa tunsin olevani niin yksin pelkoni kanssa. Ärsytti myös, kun mies ei joutunut pelkäämään. Ja tympäsi oikeasti, kun muut ihan mielissään odottivat että milloin vauva syntyy - siis odottivat innolla sitä tapahtumaa, mitä minä_ pelkäsin_ kuollakseni, ja missä koen äärimmäistä pelottavaa kipua, siis oikeasti pelkäsin että kuolen, ja että vauva kuolee! Tyyliin en uskaltanut kunnolla ostaa uusia vaatteita itselleni, kun pelkäsin kuolevani. Kyllä minulla oli mielenterveys jo huono ihan raskauden lopussa - vauvan syntymä onneksi paransi sen.

 

Muutenkin itseluottamukseni oli raskausaikana ihan nollassa, en jaksanut nähdä ihmisiä, ja olin väsynyt koko ajan. Että ei kyllä ollut ihanaa koko ajan se raskaus. Lapsi on kuitenkin mitä ihanin, lopputulos on maailman paras <3<3<3 Tämä elämä vauvan kanssa on yhtä juhlaa verrattuna raskausaikaan!!!

Ihana kuulla! :give_heart: Siis että vauvan syntymä paransi mielenterveyden ja vauva-aika ollut yhtä juhlaa verrattuna raskauteen!  :lol: Välillä on käynyt itsellä mielessä, että oonko mä enää tervepäisten kirjoissa tän raskauden jälkeen…Ja just tuo, kun mä en ole kans halunnut nähdä ihmisiä oikeastaan koko aikana, oon tönöttänyt yksin tosi paljon, koska en ole halunnut lähteä mihinkään kyläilemäänkään ja mies on sitten elänyt ihan normaalisti. Synnytys kans hirvittää, en oikein pysty edes ajatella koko asiaa, enkä lukea mitään infoja aiheesta. Ahdistaa niin pirusti kaikki mahdollinen siihen liittyvä. Hyi! Voi olla, että tuosta pelkopolista olis mullekin hyötyä, mutta en tietenkään saa suutani auki neuvolassa, kun en yhtään luota siellä henkilökuntaan ja tuntuu, että ne sitten vaan vähättelee. Ei mua ees se kipu niin pelota, mutta se tilanne ihan kaikkinensa, ja mitä jos jotain menee pieleen ja eniten mua oikeasti iljettää se, että miten paikat repeää ja sitten on pilalla kaikki, eikä seksikään varmaan tunnu enää sen jälkeen miltään. Pinnallista varmaan, mutta ei voi mitään, kun tämmöseltä tuntuu. Noh, ehkä siitäkin sitten vielä jollain ilveellä selviää. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Betty84 vastauksestasi! Helpottaa kyllä lukea, ettei ole ainoa näiden fiilisten kanssa... Myös Damandan kirjoitus loi toivoa.  :lipsrsealed:  Mulla on kyllä nyt ollut tässä ihan hyviä päiviä. Olo on muutenkin ollut keskimäärin helpottumaan päin, yleinen vireystaso noussut selvästi, pahoinvointia vähemmän jne., eli elän edelleen siinä toivossa, että keskiraskaus olisi helpompaa aikaa... Sillä nyt alkaa olla kasassa viikkoja 12. Olisi ihanaa nauttia kesästä ja odotuksesta, eikä murehtia asioita tai olla ihan jossain hormonipöllyissä... 

 

Meillä kävi vauvavieraitakin viikolla, ja vaikkei musta edelleenkään vauvat ole erityisen söpöjä yleensä (paitsi toivottavasti sitten oma on!), niin oli ihan mukavaa pitää pientä mötkylää sylissä (yleensä olen pelännyt vauvoja...) ja miettiä, miltä sitten tuntuisi, kun se on ikioma. Jotenkin sellainen ilmeilykin tuli vauvalle ihan luonnostaan jostain ja sain hymyn takaisin.  :girl_smile: Toivotaan...!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä nt-ultra takana ja siellä kaikki oli hyvin! Lisäksi sain ajan sinne psykologille tämän kuun loppuun. Olen tosi iloinen, että pääsen juttelemaan ammattilaisen kanssa. Vaikka toisaalta olen onnellinen raskaudesta on mulla edelleen joitain ei niin ihania tunteita tätä kaikkea kohtaan. Kuitenkin parempaan suuntaan ollaan menossa. Oloa helpotti varmasti sekin, että kerrottiin raskaudesta sukulaisille ultran jälkeen :) 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yritin kirjoittaa tämän jo kerran aiemmin, mutta iPad temppuilee... Hymiöitäkään en saa tällä valittua, tai sitten en vain osaa, mutta asiaan...

 

Meillä oli tänään nt-ultra ja taisin jännittää sitä enemmän, kuin kuvittelinkaan. Onneksi ultrassa oli kaikki ok. <3 Tippa tuli linssiin autossa, kun katselin kuvaa meidän nöppänästä. Jotenkin ultran jälkeen olo helpotti kokonaisvaltaisesti. Haluan todella tämän lapsen ja se on jo rakas, rakkauslapsi siinäkin mielessä, että rakastan miestäni enemmän kuin ketään muuta. Vauvanvaatteitakin katselin ensimmäistä kertaa kaupassa sillä silmällä ja ne oli söpöjä... Jonkinlainen hurahdus siis lienee aluillaan. ;) Aamupäivisin mulla on edelleen välillä höneli olo, mikä sitä ahdistustakin varmasti osaltaan aiheuttaa. Iltaa kohti helpottaa, eli johtuisko hormoneista tai verensokerista.. Tässä tulee varmasti vielä huonojakin päiviä, mutta se on ok. Onhan tämä mieletön elämänmuutos kokonaisuudessaan, kait sen kuuluukin vähän heilauttaa. Vauva on siis erittäin tervetullut, ja mielestäni ultrakuvien mukaan jo maailman suloisin nöpönenä. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mitäs tänne ketjulaisille kuuluu? Mitkäs ovat Bettyn fiilikset olleet? Olisi kiva lukea kuulumisia.

 

Mulla alkaa viimeinen kolmannes, ja tämä toinen kolmannes on kyllä ollut yleisesti ottaen tosi kivaa aikaa, en siis valita siitä! Olo on ollut kaikinpuolin hyvä, niin henkisesti ja fyysisesti, ja jotenkin niin tasapainoinen, etten ole jaksanut edes murehtia mitään. Helppo keskiraskaus siis, sain sen, ja olen siitä kyllä alkuolojen jälkeen tosi kiitollinen. Toisaalta, en ole alkanut hössöttämäänkään, tarvikkeita en ole edelleenkään ostanut, enkä kyllä ostakaan, ennen kuin saan tietää, mitä saan sukulaisilta ja kavereilta, ettei tule ns. turhia hankintoja. Vauvat kun kuulemma kasvavatkin niin nopeasti ulos vaatteistaan. Vauvaan olen kiintynyt ja tunnen hänestä jo suurta vastuuta, vaikea sitä muilla sanoillakaan on selittää. En silti leijaile missään pilvilinnoissa ja nyt parin viime viikon aikana mua on alkanut taas pelottaa. 

 

Pelko oikeastaan alkoi uudestaan neuvolakäynnin jälkeen, kun mulle varattiin aika pelkopolille. Jotenkin kaikki taas konkretisoitui ihan uudella tavalla. Että oikeasti, kohta mä joudun jo synnyttämään. Kohta se vauva on tuossa, jos kaikki menee hyvin (ja toivottavasti menee!) ja mä olen vastuussa siitä muutenkin, kuin katsomalla mitä suuhuni pistän. Että miten mä selviydyn kaikesta, selviydynkö edes? Olenko riittävän hyvä äidiksi? Entäs jos mulla ei äidinvaistot sytykään niinkuin ns. kuuluisi? Tuollaisia asioita pähkäilen. Toisaalta eräs kaveri, useamman lapsen äiti jo, sanoi mulle, että on ihan naurettavaa murehtia raskausaikana, että alkaako lasta rakastaa, tai jos on useampia lapsia, että pystyykö tulokasta rakastamaan yhtä paljon kuin muita. Se asia kuulemma järjestyy synnytyksen jälkeen itsestään. Lohduttavaa kyllä. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on ollu pitkä väli, etten oo foorumilla ehtiny pyöriä, mutta nyt pääsin pikaisesti piipahtamaan.:)

 

Meille syntyi tyttö viikko sitten, rv 40+6. :) Ehkä vähän aikaista sanoa, mutta jos vertaa raskausajan pahimpiin mielenmyllerryksiin niin tämä on todellakin yhtä juhlaa verrattuna siihen! Itkeny oon paljon, mutta lähinnä sitä, miten kaunis ja ihana vauva on. :D Ei tietoakaan mistään ahdistuksista tai peloista - ainakaan vielä. Oon varautunut kyllä kaikkeen mutta yritän elää päivä kerrallaan :) Eniten ahdistaa se, ettei pääse puuhailemaan normaalisti, oon vielä aika toipilaana synnytyksestä.

 

Ihan turhaan pelkäsin ja panikoin mitään. Musta tuntuu jopa siltä, että mun kroppa näyttää jo nyt paremmalta mitä aiemmin, vaikka ei oo ees vielä palautunu synnytyksestä! :D Ja se tietty harmittaa,ettei voida ny hetkeen miehen kanssa sekstailla - tai ei yhdyntää :/ Mutta täytyy ny toivoa, että tää muutama viikko menis NOPEESTI!

Synnytin alateitse, ja vaikka synnytys oli fyysisesti tosi raskas kokemus niin jotenki oon tosi onnellinen silti, että sain sen kokea. :) Ei jääny mitään traumoja tai ahdistusta. Ja vaikka mulle jouduttiin tekemään se eniten kammoamani välilihan leikkaus, eikä mikään ihan pieni sellainen, niin jotenki sekin tuntuu ihan "normaalille", ja toivon vaan että haava paranee pian.

 

Loppuraskaus oli mulle oikeastaan parasta aikaa raskaudesta. Mulla oli vähiten niin fyysisiä kuin henkisiä vaivoja, ja pystyi oikeesti vähän nauttiakin. Mutta jotenkin en siltikään tuntenut juuri mitään syntymätöntä lasta kohtaan. Tai tottakai semmoista hellyyttä ja vastuuta, mutta en mitenkään kauheasti odottanut että "synny jo".

Synnyttämään lähtiessä ei pelottanut, vaan olin aika tyyni. Jotenkin kaikki meni vaan niin kuin meni ja oli tarkoitettu, ei tuntunut mitenkään epämukavalta, vaikka tottahan kokemus oli rankka. Jotenkin se sitten sillä hetkellä tuntui tosi luonnolliselta.

 

Tsemppiä kaikille negatiivisten tunteiden kanssa painiville! :) Vapaasti saa tuntea mitä haluaa, eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Ihan turhaan sitäkin stressasi, että kun pitäisi muka niin hehkuttaa ja hössöttää, mutta ei vaan irronnut.:) Nyt saa oikeesti kyllä nauttia tuosta pienestä tytöstä! :) Voi olla, että vielä on se suurin hormonimyrsky päällä, eli en nyt vielä pistä päätäni pantiksi etteikö tässä tulisi vielä murheitakin, mutta jos nyt oikeesti vaan yrittäisi nauttia tästä niin kauan kuin kestää! <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onneksi olkoon Betty!! Ihania kuulumisia!  :tender: Toivottavasti itsellänikin olisi sitten joskus synnytyksen jälkeen yhtä hyvät fiilikset. :) Tosin ei mulla nytkään mitkään huonot ole, ei siis ahdista kyllä nyt taas yhtään, mitä nyt synnytys pelottaa. Mielialat tietysti vaihtelee, mutta niinhän ne vaihtelee normaalistikin. Jos nyt joku synnytyksen jälkeisessä ajassa nyt pelottaa, niin se, että miten selviydyn kaikista velvoitteista seuraavien vuosien aikana ja miten työnjako ja parisuhde miehen kanssa sujuu. Meillä on aina mennyt niin loistavasti, että jotenkin uumoilen, että vauva-arki saattaa järkyttää totuttuja kaavoja aika lailla ja parisuhdettakin. Ja tietysti vähän jännittää, kuinka ne hormonit sitten heiluvat, etteivät vain kääntyisi masennuksen puolelle. Mutta turhahan sitäkään on miettiä etukäteen, turha mitään olisi murehtia etukäteen, kun ei siitä ole mitään hyötyä, ja harvoin asiat edes menee niin kuin ajattelee. Kaikki tarvikehankinnatkin alkaa olla jo tehtynä, turvakaukalo enää puuttuu. 

 

Mutta siis, ihan mahtavaa, että sulla on Betty nyt pieni tyttövauva ja ihanat fiilikset!  :give_heart:

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites
Pelko oikeastaan alkoi uudestaan neuvolakäynnin jälkeen, kun mulle varattiin aika pelkopolille. Jotenkin kaikki taas konkretisoitui ihan uudella tavalla. Että oikeasti, kohta mä joudun jo synnyttämään. Kohta se vauva on tuossa, jos kaikki menee hyvin (ja toivottavasti menee!) ja mä olen vastuussa siitä muutenkin, kuin katsomalla mitä suuhuni pistän. Että miten mä selviydyn kaikesta, selviydynkö edes? Olenko riittävän hyvä äidiksi? Entäs jos mulla ei äidinvaistot sytykään niinkuin ns. kuuluisi? Tuollaisia asioita pähkäilen. Toisaalta eräs kaveri, useamman lapsen äiti jo, sanoi mulle, että on ihan naurettavaa murehtia raskausaikana, että alkaako lasta rakastaa, tai jos on useampia lapsia, että pystyykö tulokasta rakastamaan yhtä paljon kuin muita. Se asia kuulemma järjestyy synnytyksen jälkeen itsestään. Lohduttavaa kyllä. 

 

En muista, kirjoitinko tästä jo jossain vaiheessa, mutta sekään ei ole epänormaalia, ettei siihen pötkylään rakastu ensisilmäyksellä tai ettei hormonihuurupäissään tuijota lastaan synnärillä nukkumatta lainkaan. Sanoisin, että se omanlaisensa rakkaus heräsi itselläni silloin, kun esikoinen reagoi jotenkin näkyvästi ärsykkeisiin, ts. muistan sen tunteen, kun tuo rääpäle HYMYILI. Hymyili MINULLE :D

 

Muutenkin tunneskaala muuttuu paljon laajemmaksi lapsen kasvun myötä. Aluksi nuo eivät tee mitään kovin jännää, mutta omanlaisiaan etappeja ovat kaikki ne kehityksen askeleet :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Muistelen lukeneeni tästä ketjusta aiemmin juuri tuosta, Jenny-Maria! Että on tosiaan täysin normaalia, ettei vauvaan rakastu heti synnärillä sydämensä pohjasta, niin kuin joskus annetaan ymmärtää... Luin muistaakseni tuosta jostain ns.virallisestakin lähteestä. Monihan saattaa ehkä masentua siksikin, että odottaa jotain Suurta Äidinrakkautta samantien ja jos sitä ei tulekaan, iskee ahdistus. Toivottavasti hormonit hoitaisivat homman kotiin ja se kuitenkin tulisi heti, olisihan se ihanaa. :) Vaikka epäilemättä se syttyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, ja hyvin loogista on, että viimeistään siinä vaiheessa kun vauvalta saa ns. vastakaikua omille tunteilleen. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitokset onnitteluista :) Täällä edetään päivä kerrallaan, ja pahimmat hormonimyrskytkin alkaa olla selätetty tältä erää. Ekat päivät synnytyksen jälkeen oli kyllä niin sekavat ja sitten just pillitin milloin mitäkin, miesparka oli ihan kauhuissaan jo reppana, että mulla on tyystin flipannut päässä tai jotain. :D Mutta vaikka itketti paljon, niin en nyt varsinaisesti ollut mitenkään surumielinen, tosi herkillä vaan ja monta kertaa vaan itketti ihan silkasta onnestakin. Nyt viikonloppuna alkoi oikeastaan vasta olla sellaisia surullisiakin mietteitä, kun multa maidontulo hiipuu, niin sen takia sitten painiskelin aika syvissä vesissä pääni sisällä, mutta jotenkin sekin sitten helpotti, kun sai asiaa läpikäytyä & avauduttua tuolla omassa vauvaketjussa. ;)

Vaikka tässä nyt on hormonit ja mielialat heitelly pahemman kerran, niin siltikin vielä voin sanoa, että olin paljon onnettomampi ja murheellisempi raskausaikana. Silloin keväällä olin varmaan jo vähän masentunutkin, kun oli niin synkät ajatukset monta kertaa ja ahdisti ihan kauheasti.

Jotenkin ei olis uskonu kuitenkaan, että sitä näin kääntyy kaikki tavallaan päälaelleen. Kun niin pelkäsin ja ahdistuin monista asioista, pelkäsin synnytystä, imettämistä, kropan "pilalle menemistä" ja mitä vielä.. Mua ahdisti ihan hirveesti läpi raskauden se, että miten meidän parisuhteen käy sitten, kun vauva syntyy. Ollaan molemmat tosi seksuaalisia ja seksi on molemmille tosi tärkeää, niin mä pelkäsin ihan hirväesti sitä, että seksi loppuu raskausaikana ja mies ei enää halua mua jne jne. Mut ei tosiaankaan käynyt niin, ja nyt molemmat odotetaan malttamattomina, että mulla parantuis tuo epparihaava, että päästäis oikeen tositoimiin taas. ;) Eka kerta kyllä jännittää ja pelottaa, että miten se mahtaa mennä, mutta nyt osaa suhtautua siihenkin jotenkin tosi luontevasti.
Mutta ei mua toisaalta mitenkään harmita se, että meni se raskausaika tosi kurjasti ja tuli murhedittua aika paljon turhaakin. Kun nyt oon vaan niin onnellinen siitä, että vauva on täällä, se on terve ja ollaan miehen kanssa yhdessä, ja tosi pinnallista sanoa, mutta kyllä mä olen tosi onnellinen siitä, että mun kroppa näyttää näinkin hyvältä tässä vaiheessa jo. Ja mä uskon, että tällä seikalla on ollut kyllä tosi suuri merkitys mun mielialaan. ;) 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heippa!

 

Uskallan minäkin avautua. Mulla on ollut rankkoja tunteita myös. Olen pohtinut, miten miehen juoppo-exästä pääsisi lopullisesti eroon (betoniin valettuina kilon palasina Aurajokeen?), se nainen tekee elämästämme helvettiä. Samaan aikaan ymmärrän, että hän tulee olemaan kuviossa jollain tavalla mukana, sillä miehelläni ja exällään on kaksi yhteistä lasta. Nainen on käynyt päälleni, nimitellyt ja uhannut mua, soittanut poliisille fb-kuvasta jossa hänen poikansa on minun moottoripyörän kyydissä... Ja paljon muuta kuraa. Olen monesti miettinyt, onko tämä nyt se ympäristö, johon haluan lapseni tuoda. Minun ei ole onneksi tarvinnut päällekarkauksen jälkeen tavata naista lasten hakutilanteessa, mutta silti jotenkin piinaa pelkästään hänen olemassaolonsa. Minä olen yrittänyt olla astumatta hänen varpailleen. En reagoi hänen tempauksiinsa mitenkään. Se on vaikeata, ja mies onkin saanut kuulla vuodatuksiani. Mutta nainen kaivakoon kuoppansa itse, mun ei tarvitse siihen sotkeutua. Kaikkein helpointa olisi, jos hän mokaisi niin pahasti, ettei hänen tarvitsisi enää nähdä lapsiaan, ja isi saisi kokonaan huoltajuuden itselleen (nyt heillä on yhteishuoltajuus, ja isi on lähihuoltaja eli lapset asuu meillä, exä on etä. Toimii viikko-viikko -periaatteella kuitenkin.).

 

Kun tämä exä sai kuulla raskaudestani, hän raivosi tietysti miehelleni. "Ainoa pahempi asia mitä voit tehdä, on että menisit sen pikkuritsan kanssa naimisiin." No arvaa onko tällä pikkuritsalla ollut jo jonkin aikaa sellainen pienen pieni hääkuume... Siitäkin huolimatta että olen kerran jo ollut naimisissa. Mutta kun nyt vaan kaikki tuntuu olevan niin kohdallaan tämän miehen kanssa. Ja on siitä ollut jotain puhetta ja pohdintaa, kosintaa ei ole tapahtunut. Mutta juuri se, että menisimme naimisiin, näyttäisi tämän exän silmissä ihan silkalta kiusaamiselta, ja olisi kuin kaataisi bensaa liekkeihin. Toisaalta, annammeko exän vaikuttaa omaan onneemme? Asialla on niin monta puolta.

 

Toinen asia mikä mua on mietityttänyt, on se, että on tuntunut, kuin tätä lasta ei haluaisi kukaan muu kuin minä ja mieheni. Mies kertoi omille vanhemmilleen, jolloin mummu painoi päänsä käsiin ja totesi vain, että "tätä en olisi halunnut...". Pelkäsin oman äitini reaktiota myös, sillä keväällä kuullessaan meillä jääneen ehkäisyn pois, hänen asenteensa oli juuri samaa luokkaa. Luojan kiitos, nyt kun kerroin äidilleni ensimmäisen raskauskolmanneksen päätyttyä, hän ilostuikin asiasta. Se helpotti paineita aika paljon. Myös paras ystäväni on ollut alusta saakka erinomaisena tukena, joten tämä asia alkaa olla tunteiden kannalta loppuun käsitelty. Meidän elämä, meidän onni.

 

Ei mulla niinkuin tätä lasta kohtaan ole huonoja tunteita, vaikka se mokoma nyt aiheuttaakin ihan hirveen pahaa oloa noin fyysisesti. :D Mutta tuo exä on mulle iso taakka. Onneksi olen saanut jakaa sitä mieheni ja parhaan ystäväni kanssa. Eihän ihmiselle anneta enempää kuin se jaksaa kantaa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

katjaa, näin kyökkipsykologina veikkaan miehesi äidin reaktion johtuvan juuri miehesi edellisestä elämästä. Menee nyt aikalailla ohi, mutta appivanhempani suhtautuivat kihlausuutiseemme aikanaan kuin tappotuomioon, koska olivat tottuneet siihen, että kihloista ei päästä avioon asti jne. Oletan myös, että miehesi äiti on tietoinen ex-miniänsä tilanteesta ja varmaan pohtii, ettei lapsiuutinen ainakaan helpota tilannetta.

 

Maailma on pullollaan tappelevia sukuja ja toisaalta ajat sitten esim. poisnukkuneita isovanhempia, tärkeänä pitäisin sitä, että lapsella on tässäkin tapauksessa teidät, kaikki muut tulevat siihen sitten bonuksena päälle.

 

(.) Itsellä negatiiviset tunteet ovat heränneet jälleen kerran. En tunne tätä toisiota kohtaan oikeastaan yhtään mitään. Mietin koko ajan vain sitä, kuinka paljon elämämme vaikeutuu toisen lapsen myötä, kauppaan ei enää pääse lainkaan jne. realistista. Suren myös jatkuvasti sitä, että viemme esikoiselta ainokaisen aseman pois. En osaa suhtautua tähän teemaan oikein muutoinkaan, koska en itse ole koskaan joutunut ainoan lapsen statuksestani luopumaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mullahan ei ole kokemusta vielä mistään :D, mutta uskoisin olevan kuitenkin normaalia, vaikka raskausaikana ei vielä mitään suuria tuntemuksia syttyisi... Eihän tosiaan ne välttämättä syty heti synnytyksen jälkeenkään. Musta on hassua, kun neuvolassa kysytään, millainen mielikuva on vauvasta. Mahdankohan olla liian realisti vai mitä, mutta ei mulla ainakaan ole vauvasta vielä mitään selkeää mielikuvaa, enhän ole vielä tavannut koko tyyppiä! Tavallaan tietynlainen kuva on, mutta käsitän kyllä, että se on todennäköisesti aivan väärä. Tuskin vauva on luonteeltaaan sellainen kuin ajattelen, ei ole edes välttämättä sitä sukupuolta, mitä kuvittelen. ;) Ne on kuitenkin vasta kuvitelmia, ja vauvaan tutustuu vasta sitten, kun se syntyy. Tarvitseeko sitä ennen edes tehdä mitään oletuksia? Ei musta. Olen kyllä kiintynyt vauvaan, mutta sellaisella epätodellisella ja vaikeasti selitettävällä tavalla. Haluan hänet ehdottomasti saada terveenä tähän maailmaan ja huolestun, jos välillä liikkeitä ei tunnu. Muuten olen kyllä aika rauhallisin ja odottavaisin mielin.

 

Mä mietin eilen, pitäisikö tästä kirjoittaa tähän ketjuun, ja kirjoitetaan nyt, kun kerran kirjoitan muutenkin. :) Mulla on aina ollut tosi hyvä itsetunto ulkonäköni suhteen. En ole mikään kaunotar todellakaan, ihan normaalin näköinen ja normaalivartaloinen nainen, jonka rinnat roikkui jo ennen raskautta. :D No mutta nyt mulla on joku kamala itsetuntokriisi, mikä on siis mulle ihan uutta! Mä ajattelen, että mies ei halua mua enää, kun näytän jo ihan lehmämäiseltä, ja että hän haluaa katsella vain muita, kauniimpia naisia. Tää on jo ihan käsittämätöntä, että melkein naurattaa! :D Ellei välillä siis iskisi asiasta ahdistus... Eilenkin meni puoli päivää siihen, etten puhunut miehelle mitään, sillä olin niin ahdistunut asiasta, enkä halunnut avata suutani, koska samalla tiedostin, että koko asia on ihan naurettava. No avasin suuni kuitenkin (en koskaan osaa pitää sitä kiinni...), ja hetkeksi taas helpotti. Rasittavaa, kun tietää, ettei saisi kiukutella jostain asiasta, joka on omien korvien välissä, mutta sitten vaan on kiukkuinen kuitenkin, eikä voi muuta esittää. Tai no kiukkuinen on väärä sana, en mä miehelle vihainen ollut (mistä olisin ollut...), vaan surullinen ja epätoivoinen, kun hän ei voi mielestäni mitenkään haluta mua enää. Voi apua... Nyt siis ensimmäistä kertaa myös pelkään, että kroppa muuttuu raskausaikana niin, ettei se palaudu koskaan entiseen kuosiinsa (joka sekään ei ole ollut mikään timmi useampaan vuoteen). Keskiraskaudessahan tunsin suorastaan olevani hedelmällisen hehkeä nainen :), eikä raskausmaha mua ahdista yhtään vieläkään, koska siellä asuu perillinen ja hän nyt vain vaatii tilaa. Sen sijaan (vielä enemmän) roikkuvat ja tummentuneet rinnat, levenevä lantio ja selluliitit aiheuttavat tätä ahdistusta, mikä on mulle niin vierasta ja outoa. Pelkään myös, etten laihdu synnytyksen jälkeen ollenkaan, vaikka samalla ylioptimisesti toivon, että imetys onnistuisi loistavasti ja sulattaisi jotenkin ihmeellisesti kaikki ylimääräiset kilot ja vähän päälle niin, että mahtuisin vanhoihin vaatteisiini...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kahdessa kuukaudessa fiilikset ja tapahtumat ovat käyneet aika paljon mustemmiksi.

 

Meille on nyt siunattu jatkuvasti isoa kriisiä toisensa perään. Kävin välillä jopa hetken sairaalassa hoitamassa näitä ajatuksiani. Kun halu tappaa kasvoi niin suureksi, etten enää erottanut fantasiaa todellisuudesta, oli parempi viheltää peli poikki ja mennä lepäämään. Se viimeksi kirjoittamani "kilon palasina Aurajokeen" -juttu ei ollut mikään vitsikäs heitto, vaan osa mun fantasiaa. Tokihan se osastojakso avasi itsetutkiskelun kautta uusia puolia itsestäni. Mulla on äärettömän väkivaltaisia haluja neljää ihmistä kohtaan: miehen exää, miestäni, itseäni sekä tätä tulevaa lastamme. On ollut synkkiä päivä, jolloin olen vain miettinyt, että kuka meistä lähtee tänään. Toistaiseksi ei kukaan.

 

Päivä päivältä olen katunut enemmän raskautta. Tämä saasta mun mahassani a) on ällöttävä B) tekee kipeää c) tekee mut hulluksi ja lihavan näköiseksi. Mulla ei oo mitään intressejä kasvattaa tätä lasta. Rakenneultrassa toivoin, että sikiössä olisi joku rakenteellinen vika, ja sen olisi saanut abortoida. Sen jälkeen olen ajatellut teräaseella sikiön poistamista.

 

Töihin olen nyt palannut, ja vituttaa kun pitäisi olla kuin mikäkin päivänsäde, niin kuin olen aina ollut. Ja sietää sitä lääppimistä: en minäkään tuu kenenkään perseestä rutistamaan, että "ihanaa kun se on kasvanut." Se on kaikkea muuta kuin ihanaa, eikä todellakaan kohota mieltä.

 

"Kyllä se menee ohi" ei kauheesti lohduta, kun silmitöntä raivoa kumpuaa sisimmästä ja tekisi mieli iskeä kynällä silmäkuoppaan sitä, joka niin tulee väittämään.

 

Miehelläni on aika paljon kestämistä. Jos tästä hengissä selvitään, lupaan pyytää anteeksi ja olla lisääntymättä enää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei ole provo, ja olen kyllä sairaalajakson jälkeen jäänyt avohoidon piiriin toiveena mahdollisimman tiivis hoito. Ja voin kertoa myös sen, että lääkkettä mennään, eikä edes minun aloitteestani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tähän ketjuun voisin vielä kirjoittaa sen verran, että synnytystä lukuun ottamatta mun pelot ja ahdistuksen aiheet ovat näin kaksi viikkoa vanhan vauvan äitinä osoittautuneet aika turhiksi. Tietysti äitiydessä tulee kaikenlaisia fiiliksiä ja tunteita vielä eteen, mutta rakastuin kyllä vauvaani vähitellen ensimmäisen viikon aikana päivä päivältä enemmän, ja olen niin onnellinen siitä, että olen hänet elämääni saanut. <3 :) Olen myös positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka luontevasti oman vauvan hoitaminen sujuu, vaikka ei ennen omaa lasta mikään vauvarakas olekaan ollut enkä ollut koskaan hoitanut lapsia. Nyt pidän tietysti omaa vauvaa maailman suloisimpana ja muidenkin vauvat näyttävät söpömmiltä kuin koskaan. ;) Ja on myös taatusti aivan normaalia, vaikka ei samalta tuntuisikaan. Hormonit vaikuttavat kuitenkin eri ihmisillä eri tavoin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mukava lukea tätä ketjua, varsinkin se että vauvan syntymän jälkeen on voinutkin olla positiivisiakin päiviä. :) Jos täällä on joku, joka tällä hetkellä potee raskaus- tai elämänmuutosahdistusta, niin voisin kyllä osallistua vertaistukikeskusteluun :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nori, mä oon ollut raskaus ajan ihan paniikissa :D Lähinnä mua huolettaa se, että tykkääkö esikoinen tästä kolmannesta. Tytölle oli pojan syntymä jotain kauheeta, ja oli pieniä ongelmia aluksi. Nyt kuitenkin rakastaa veljeään yli kaiken, ja kovasti oottaa että siitä on leikkikaveriksi. No nyt oon miettinyt, että mitä minä oon mennyt tekemään, entäs jos molemmat lapset vihaa tätä kolmatta? Tuleeko minusta uupunut ja väsynyt äiti kun on kolme lasta, ja lapset tulee sen takia vihaamaan minua? Meillä menee nyt hyvin, mutta pilaako kolmas kaiken?

 

Mä niin toivon, että hormoneilla on asiansa tässä :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitoksia tästä ketjusta, vaikka kaikki vastaukset vanhoja onkin. Ymmärrän hyvin, miksi tällaiset tunteet niin monesti nähdään hyvin negatiivisina, mutta eihän niille mitään voi. Itselläkin liikkunut päässä jos mitä ja näin kipeänä ollessa on vielä vaikeampaa, kun olo ei anna myöden tehdä oikeastaan mitään eikä voi tehdä muuta kuin odottaa, että tervehtyisi. Tuli kuitenkin todella tarpeeseen, että sai lukea muitten tuntemuksia eikä näin ollen ole yksin ajatustensa kanssa. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hoh, todellakin oli ikäviä tuntemuksia toivotusta raskaudesta. Alkoi lähes plussattua ja kesti pitkään, ehkä jopa lähes 25 viikoille asti? Veikkaan että suurimpana syynä oli ihan älytön pahoinvointi eikä mitään voinut nähdä hyvänä. Meni tosi synkkiä ajatuksia raskauden suhteen ja tuli paljon itkettyä. Nyt mennään viikoilla 32(?) ja mieliala on ihan normaali, en silloin nähnyt tämän päivän tulevan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse olen vielä ihan alussa mutta jo nyt kamala stressi. Suhteemme on siis vielä aika tuore miehen kanssa ja minä olen nuori (22v). Olimme kuitenkin ajatuksella tulee jos on tullakseen koska sairastan endoa ja tiedämme molemmat että lapsia haluamme. No nyt se kaivattu plussa sitten tuli ja samantien jumalaton stressi. Miten muut ihmiset suhtautuvat, miten kerron mm. Äitipuolelleni ja isälleni jotka ovat todella tuomitsevia sen suhteen minkä ikäisenä lapsia pitäisi tehdä ja kuinka pitkään pitäisi olla työelämässä ennen lapsia jne. Tiedän että nämä ovat ns. turhia asioita mutten haluisi että kun kerron saan pelkkää lokaa niskaani koska tämä on minulle iso ja tärkeä asia ja tottakai haluaisin tukea tässä.

 

Huoh, en oikein osaa edes näköjään muotoilla lauseeksi ajatuksiani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0