Raskaus ja ikävät tunteet

[Poissaoleva]

Hienoa, että tämä ketju löytyi! Lohdutti omaa mieltä jo nyt, kun lueskeli teidän tekstejä: kaikki ei olekaan niin suloista ja vaaleanpunaista. Avauduinkin jo tuonne marrasodottajien ketjuun, mutta poistin sen koska tulin katumapäälle: eikä tekstini sopinut sinne iloisten asioiden sekaan.

 

Mä en pidä vauvoista. Mä en ymmärrä niitä, eikä ne ole mun mielestä millään tapaa suloisia. Mitä iloa voi olla punaisesta mötköstä, joka ei tee muutakuin nukkuu, ulostaa ja huutaa ja sen suurin saavutus puolen vuoden aikana on kääntyä selältä mahalleen? Se ei anna mitään eikä sillä ole kuin vaatimuksia. Mä myös pelkään niitä, koska ne voi mennä niin herkästi rikki.

 

Lapsista mä pidän ja niiden kanssa viihdyn. Ja sen mä haluankin -lapsen. En vauvaa. Miten kestää se ensimmäinen vuosi tai kaksi sitä odotusta, että siitä mötköstä kasvaa ihan oikea ihminen, jonka kanssa voi kommunikoida ja tehdä jotain?

[Guest Mea]

Itseäni ärsyttää koko raskausaika. Kun voisikin nukkua yhdeksän kuukautta ja herätä lapsi kainalossa. Koko ajan vituttaa, mitään ei saisi syödä. En jaksa liikkua, on kuvottava olo ja väsyttää. Todellista naisen parasta aikaa.

 

Ehkä kuitenkin enemmän pelottaa synnytyksen jälkeinen aika. Asutaan ihan metsän keskellä, täältä ei pääse ilman autoon lastautumista mihinkään. Vaunujen kanssa on mahdollisuus kävellä hengenvaarallisesti ison tien pientareella. Vanhempani ovat alkoholisteja, joihin en ole yhteydessä, muusta suvusta puhumattakaan. Miehellä ei juuri sukua ole, anoppia en oikeastaan tunne. Mies tekee pitkää päivää yrittäjänä. Kaveripiirissä ei ole yhtään lapsiperhettä.

 

Mä pelkään mökkeytyväni sen lapsen kanssa tänne neljän seinän sisälle ja lyhistyväni ilman mitään tukiverkkoa tai apua. Nyt jo on välillä vaikeaa saada itseään niskasta kiinni ja lähtemään mihinkään, eikä tilanne varmaan helpotu kun väsyttää nukkumattomat yöt ja lapsi huutaa.

[Hulawula]

Tosi helpottava ketju. Itse olen ollut ihan iloinen joo. Alussa tuli tietty se et no kesken tää kuitenkin menee. Nyt kun se on mennyt ohi, niin on tullut just monen kuvailema paniikki, eihän meiän parisuhde mitään vauvaa kestä. Enhän mä sitä osaa hoitaa. Pelkään myös hirveesti että mulla tulee synnytyksenjäkeinen masennus.. Hormoonit kun saa mut muutenkin aina ihan sekasin.. Ja oon ollut nyt jo välillä vähän maassa.

 

Toinen mikä mua painaa aika paljon on se kuulumattomuuden tunne. Olen nuorempi kuin useimmat täällä, ja neuvolassakin ollessani kaikki muut äidit olivat minua vanhempia, ja tuntui että he samantien katsoivat minua että olenpa huono tuleva äiti hyi sinua. Näin ei todellisuudessa varmaankaan ole, mutta tämä painaa minua tosiaan. Pelottaa että jään ihan yksin, enkä saa ketään uusia ystäviä toisista äideistä. Minulla onneksi on yksi nuori äiti ystävänä jonka kanssa on voinut puhua näistä asioista.

 

Ei tämä siis mitään ruusuilla tanssimista ole vaikka lapsi olikin toivottu. Onnellisuutta vaan varjostavat juuri nämä pelot.. :/ Tsemppiä kuitenkin kaikille!

Edited May 27, 2012 by gluglu

[Salia]

Ensimmäinen raskaus vielä menetteli kun oli ainutkertainen kokemus, tämän toisen vois hyvin jättää väliin ja ottaa vaan sen vauvan. Olis vähän muutakin tekemistä. Niinkuin väitöskirjan kirjoittaminen ja esikoisen kanssa oleminen. Tuntuu että se energia minkä tarttisin nyt noihin kahteen asiaan menee tähän raskauteen. Kumpaakin teen silti, tietenkin, ja olen koko ajan ihan puhki. Loppuis jo. Mä olen urheilija ja tykkään olla "voimissani". Sekin ottaa päähän että sekä minä että mies saadaan lapsi, mutta minä olen se joka siitä joutuu maksamaan raskaudella, synnytyksellä ja imetyksellä, mies saa sen lähes ilmaiseksi.

 

Molemmat raskaudet on vielä menneet tosi hyvin, ei mitään kummempia vaivoja tms. Mutta mulle vaan sopii parhaiten sellanen odotus että kiinnitän koko asiaan mahdollisimman vähän huomiota. Keskityn työjuttuihin ja muuhun elämään. Alku- ja loppuraskaudesta se on vaan vaikeampaa kun alussa on niitä tunnekuhuja ja ahdistuksia, ja loppua kohti tukalat oltavat. Esikoisen aikana yritin osallistua odotusketjuun mutta en vaan jaksa kiinnostua jokaisesta raskauteen ja vauvoihin liittyvästä yksityiskohdasta. Saati nyt mistään varusteista, vaunuista ja kurahousuista. Booriing. Synnytyksestä jaksan kiinnostua koska se on niin helvetillistä ja alkukantaisuudessaan maagista hommaa.

 

Omalle lapselle olen kyllä ollut ihan myyty samantien. Se on vaan niin ihku. Ja meidän perhe-elämä on ihkua, pidetään se omanlaisena.

[Guest scala]

Mulla on nyt kokemusta kahdenlaisesta raksaudenalusta. Ensimmäinen raskaus sai alkunsa sillä ajatuksella että miehelle tuli vauvakuume. Mä olin puhunut että kunhan täytän 30v niin menen sterilisaatioon koska oltiin hyväksytty että ei saada lapsia. Meillä oli siis muutaman vuoden takaa lapsenyritystä parin vuoden ajalta ilman tulosta. Oltiin siis todettu itse että jotain häikkää lapsensaannissa meillä on.

 

mä suostuin miehen ehdotukseen että kokeillaan vielä ennen sitä 30v ikää jos lapsi sattuisi tulemaan. Mä olin ihan varma että me ollaan lapsettomia eikä lasta tule. Ja kappas niin vaan tein yhtenä aamuna raskaustestin jossa luki raskaana 3+. Me oltiin oltu ilman ehkäisyä melkein vuosi joten koko asia oli jo ihan unohtunutkin. Mä en suinkaan pomppinut riemusta vaan lähinnä kirosin että mitäs nyt. Keskeytystä en kuitenkaan miettinyt hetkeäkään koska olinhan mä itse suostunut siihen että ollaan ilman ehkäisyä.

 

Eka raskaus menikin sitten siihen että mä vihasin raskaana olemista ja mä vihasin vauvaa. Ei mikään kauhea kiva olotila enkä kyllä toivoisi kellekään sitä. Mä en halunnut puhua kellekään raskaudesta ja koitin piilotella asiaa pitkään. Onnistuinkin töissä olemaan kaapissa jonnekin rv27 asti. Mutta edelleenkään en halunnut puhua raskausasioista muiden kuin neuvolan ja miehen kanssa. Hankintoja kyllä tein ensin pitkin hampain ja myöhemmin sitten ihan mielelläni. Vasta joskus kaksi kuukautta ennen la:ta mä aloin olla positiivisemmalla mielellä, sekin auttoi kun kontrolliultrassa nähtiin vauvan sukupuoli. Silloin pystyi ajattelemaan vauvaa ihmisenä eikä vaan epämääräisenä hahmona.

 

Synnytyksen jälkeen sitten sairastuin masennukseen ja vihasin jälleen vauvaa. Ei mikään kiva kokemus sekään. Mulla meni puoli vuotta ennenkuin pystyin sanomaan että rakastan meidän neitiä ja oikeasti tunsinkin niin. Eli koen näin jälkikäteen että mulla meni ihan hukkaan neidin ensimmäinen puoli vuotta enkä mä siitä kauheasti mitään muistakaan. Toisaalta mitä sitä jälkeenpäin harmittelemaan koska mun ja neidin kiintymyssuhteeseen masennus ei näytä vaikuttaneen ja toisaalta mies pääsi heti luomaan omaa suhdettaan neitiin koska oli pakotettu ottamaan heti vastuuta neidistä niin paljon kun mä en vaan jaksanut/pystynyt.

 

No tämä toinen raskaus on oikein tekemällä tehty ja toivottu. Niinpä mäkin ajattelin että tällä kertaa mä saan kokea sen vaaleanpunaisen hattaraodotuksen missä on ihanaa olla raskaana ja nautin kaikesta. Tai sitten en. Mä vihaan olla raskaana ja mun keho vihaa tätä olotilaa. mulla on jatkuva migreeni päällä joka laskee työtehoa ja mielialaa. Mä vihaan kaikkea kolotusta ja vaivaa mitä kehossa on. Ja jos joku tulee mulle joskus sanomaan että raskaana olevat naiset hehkuu ja tämä on naisen parasta aikaa niin en vastaa seurauksista. Mulle tämä on pakollinen olotila jotta sen lapsen saa joskus. tällä kertaa ainoa ero ensimmäiseen raskauteen on se että mä en nyt vihaa vauvaa. Ehkä siinä on hyvät lähtökohdat sitten syntymän jälkeenkin.

 

Mutta raskaudesta en nauti. En edelleenkään halua puhua mitään raskausasioita muiden kun miehen kanssa (tästä listasta on jo neuvolakin pudonnut, ja vaukkarit on asia erikseen).

[Jenny-Maria]

Itse jaksan jollain tavalla luottaa ja uskoa siihen, että oman jälkeläisen ollessa kohdalla tunnemaailma muuttuu sitten, kun rääpäle on maailmassa. Minulle on ollut vaikeaa luopua niistä vähäisistäkin asioista, joista olen kovasti pitänyt, esimerkiksi laskettelu. Jollain tavalla olen valmiiksi vihainen ja ärsyyntynyt, miksi minun pitäisi luopua näistä elämän hyvistä asioista...

 

Raskaus on kenties jonkun parasta aikaa, itse en kyllä voi allekirjoittaa sitä "totuutta". Veikkan, että raskaus on parasta aikaa, jos vertailukohteena on kuukausien vaellus zombiena noin kolmen tunnin yhteenlasketuilla yöunilla per yö.

 

Jaa-a. En ole vaeltanut missään vaiheessa vielä zombiena, koska lapsi on nukkunut hyvin, ainakin toistaiseksi. Raskautta kaipaa siinä mielessä, että pystyi tekemään lähes mitä tahansa, nyt tuolla pinnasängyssä pitää älämölöä unissaan jälkeläinen, eikä ns. ex-tempore -maailmaa ole enää. Onneksi vanhempani asuvat samassa kunnassa ja ovat eläkkeellä, joten yökyläilynkin tenava on jo kokenut alle 2 kk iässä. Tietyllä tavalla jaksan vielä vinkua siitä, että mahdollisuuksien ikkuna on nyt tietyllä tavalla kiinni.

 

Äidinrakkaus on vaikea käsite, lähinnä kuvailisin tätä sen ymmärtämiseksi, että olen vastuussa tuosta kohtalaisen avuttomasta olennosta, jolla ei periaatteessa ole maailmassa äitinsä ja isänsä ohella ketään muuta, johon turvata.

[Betty84]

Foorumilla tuntuu olevan tosi vähän keskustelua tästä aiheesta. Itsellä nyt on pyörinyt tämän alkuraskauden ajan kaikkea mahdollista päässä, alkaen siitä, että mies ei enää halua minua, kun raskaus alkaa näkyä.. Tämä oli mulle aluksi jotenkin tosi iso paikka, siis juuri se, että kauheeta, kun musta tulee läski, niin näytän ihan kamalalle. Noo, sittemmin ahdistuneisuuden aiheet ovat kyllä muuttaneet muotoaan vaikka tuosta ajatuksesta jotenkuten yli pääsinkin ainakin toistaiseksi, kun raskaus ei tosiaan vielä näy...

Raskaus ei ollut suunniteltu ja plussaamisen hetkellä ei tosiaankaan riemusta hypitty, vaan lähinnä just mietittiin, että mites nyt suu pannaan. Sitten alkoikin lähinnä vituttaa, että jaahas, eipä paljoo enää sitten röökiä polteta eikä rillutella sitten muutenkaan. Kuitenkin siinä alkukauhistuksen jälkeen mulle tuli sellainen pieni onnen tunne, että oho, tuleeko musta äiti. Vielä kun huomasin, miten onnellinen mies oli plussasta. Siis ihan aidosti olin itsekin asiasta kyllä onnellinen. Sen jälkeen onkin fiilikset heitelleet laidasta laitaan. Mies on melko menevää sorttia siinä mielessä, että hänellä on paljon ystäviä ja joka illalle olisi jotain menoa. Itse pahoinvoivana ja vittuuntuneena ei kiinnosta yhtään mikään, ei kiinnosta edes telkkaria katsoa, kun siitäkin tulee huono olo. Väsyttää ja ahdistaa, ei jaksa koiran kanssa mennä lenkille, mikä myös ahdistaa. En haluaisi nalkuttaa tai vaatia, että miehen pitäisi joka ilta kotona istua katsomassa mun paskaa oloa ja kiukuttelua.

Miehellä on edellisestä liitosta pieni lapsi, joka on meillä muutamia kertoja kuukaudessa. Kaikenlainen puuhastelu lapsen kanssa vie aivan täysin mun voimat, vaikka välitän ja rehellisesti sanottuna rakastankin tuota lasta, niin kaikki uhmaikäisen kikuttelut ja purkaukset tuntuvat ihan hirveän pahalta eikä oikeasti jaksaisi yhtään. Mies jättää lasta välillä mun hoidettavaksi, ja sekin tuntuu ihan kauhealta.

 

Oon voinut ihan kauhean huonosti plussaamisesta asti. Pahoinvoinita, heikotusta, rytmihäiriöitä, lämpöilyä, huimausta, ahdistusta ja yleistä vitutusta ihan kaikesta mahdollisesta. Sitten myös pelottaa, että mitä jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin, mitä jos tuleekin keskenmeno, mitä jos olenkin huono äiti, mitä jos en osaakaan. Paljon on myös katkeria ajatuksia siitä, mitä kaikkea joudun nyt jättää tekemättä. Kesä tulee, en pääse prätkälläkään ajelemaan yhtään, en pääse ratsastamaan, en tapahtumiin (kun en kuitenkaan jaksaisi valvoa, ja läskinä ja rumana nyt muutenkaan kiinnosta julkisesti näyttäytyä) Kaiken lisäksi asutaan melko syrjässä, mies joutuu ehkä lähteä reissuhommiin kesällä, juuri kun olen viimeisilläni. Ja tässä sitten pitäisi onnellisena hehkua ja iloita raskaudesta. Onpa tosiaan elämäni onnellisinta aikaa.. 

 

Paria työkaveria lukuunottamatta en ole kertonut kenellekään raskaudesta vielä. Ihan senkin takia, että ollaan vielä niin alussa. Mutta myönnettäköön, että en senkään takia halua kertoa, kun en jaksa niitä kommentteja ja onnitteluja. Kun tää nyt vaan ei ole mulle mikään maailman ihanin asia. Musta tuntuu, että en voi oikein edes miehelle puhua näistä kaikista tunteista, kun se luulee sitten etten mä halua lasta. Välillä mulle tulee kyllä onneksi ihan hyväkin mieli, mutta tässä viime viikkoina etenkin todella harvoin. Koko ajan tuntuu hankalalta kaikki, saan ihan kauheita itkukohtauksia välillä. Mä olen tavallisesti hyvinkin rauhallinen ja pitkäpinnainen ihminen, sellainen peruspositiivinen, joka on lähes aina hyvällä tuulella. Nyt on tämä ihminen tipotiessään. Ja sitten mulle tulee toki huono omatuntokin tästä kaikesta, kun en hehkuta ja intoile asiasta. Tuntuu, että mieskin on enemmän innoissaan ja suunnittelee lastenhuonettakin jo. Seurasin tosi läheltä ystävien lapsettomuushoitoja ja kaikkea siihen liittyvää, niin on kyllä helvetin hieno mieli nyt itsellä ihan senkin takia, että toiset yrittää pitkään ja hartaasti toivovat ja odottavat ja ostavat talon täyteen lastentarvikkeita, ja itse sitten tulen vahingossa raskaaksi ja valitan, kun kaikki on niin huonosti. Huoh.   Kaikki tuli niin puskista, ei edes yritetty mitään, vaan ehkäisy petti. Ihan yhtäkkiä sitten vaan, että joo, hei, oot paksuna. Toki asiasta oltiin puhuttu, että sitten joskus lapsia tehdään, ehkä parin vuoden päästä. Ollaan siis melko tuore pari, joten ei nyt ehkä muutenkaan tähän väliin olisi ollut fiksu veto. Noh. Minkäs teet. 

 

No, ei tämä tilanne nyt ihan toivoton ole, koska nyt kun rv 12 lähestyy, niin mulla alkaa olla vähän parempi olo fyysisesti. Mitä nyt pikku rytmihäiriöt enää riesana oikeastaan. Ja välillä se ilokin pilkahtelee onneksi, mutta pääpiirteissään kaikki on lähinnä ankeaa paskaa. Miehen entinen puoliso on mitä ilmeisemmin käyttäytynyt täysin eri tavoin raskauden aikana, että mahtaa mieskin olla ihmeissään, enkä oikeasti edes viitsi kaikkia ajatuksia ääneen sanoa, kun en niitä itsekään tajua. Pelkään oikeasti, että mies saa vielä sen käsityksen, että mä en halua tätä lasta tai jotain… No edellisen liiton lapsi oli sentään suunniteltu ja toivottu alusta asti. Oon siitäkin jotenkin katkera (?), että mies on tehnyt tämän jo kerran, eihän sillä ole mitään hätää. Se ei tunnu tajuavan, että mulle tää on nyt eka kerta ja kun tämä muutenkin tuli niin puskista, oon ihan pihalla kaikesta ja sekaisin, eikä helpota todellakaan nämä fyysiset olotilat asiaa!

 

Olis mukava lukea muidenkin tuntemuksia aiheesta, jos täällä samoja fiiliksiä on kenelläkään. Tuntuu, että kaikki muut on vaan ihan yltiöonnellisia, kun mua ei oikeen edes kiinnosta ottaa selvää mistään tai suunnitella ees mitään vauvaan liittyvää. No. Kai siitä ihan hyvä vauva tulee vähemmälläkin hehkutuksella. 

[elleam]

Moi Betty. Tuonne elokuisiin jo vähän sivusinkin aihetta ja omia tuntemuksiani... Oli helpottavaa lukea sun kirjoitus, koska se vastaa aika paljon omia tuntemuksiani tällä hetkellä. Erona se, että me tosiaan tekemällä tehtiin tätä lasta ja oltiin lapsettomuushoidoissa, mikä oli kanssa todella raskasta aikaa ja varmaan osasyy tän hetkiseen väsymykseen ja ahdistukseen. Musta ehti hoitojen aikana tulla "kone" jota tutkitaan ja sörkitään ja sitten kokeillaan korjata. Itse se ajatus lapsesta unohtui ja raskaus yllätti henkisesti ihan täysin sitten kun se todellakin sai alkunsa.

 

Mutta joo, joku päivä jos mulla on energiaa, niin haluaisin kanssa pystyä purkamaan tuntojani ja ajatuksiani enemmän. Vielä siihen ei jaksaminen riitä tämän syvällisemmin. Hienoa, että löysit tällaisen ketjun ja kiitos kun kirjoitit omista oloistasi; tällaisten kirjoitusten lukeminen antaa hyvää "vertaistukea".

 

Toivottavasti fyysinen olosi paranee ja koitetaan jaksaa luottaa siihen, että olot ja ajatukset muuttuvat positiivisempaan suuntaan raskauden edetessä. Olen äärimmäisen onnellinen raskaudestani ja toivon, että kaikki menee hyvin. Jonain päivänä toivottavasti pystyn vielä iloitsemaan raskaudesta konkreettisesti ja ehkäpä muutkin, ihan arkiset asiat, alkavat tuntua valoisammilta.

[Artemis]

Betty, mäkin tunnistan hyvin tuon "katkeruuden" tunteen miestä kohtaa, koska hänellä on tosiaan yksi lapsi. Että kun tavallaan joudun tämän asian uutuuden kanssa painimaan yksinään, miehelle todellakaan tää mikään ei ole uuttaa ja ihmeellistä... Toisaalta, helpottaa, kun mies on niin varma, kun mä olen välillä kauhusta kankeana, että miten mä osaan hoitaa vauvaa jne. niin mies vaan toteaa, että ei hätää, hän kyllä osaa ja opettaa.

 

En mäkään raskautta hehkuta mitenkään ympäristöön, se nyt vain on olotila, jossa tällä hetkellä ollaan. Välillä jopa unohdan olevani raskaana. Mulla tää raskaus on onneksi toistaiseksi ollut sinänsä helppo, ettei isompia vaivoja ole ollut ja olen pystynyt kohtuu hyvin liikkumaan ym. Hevosen selkään kipuan tänään viimeistä kertaa ja se on aiheuttanut pientä kriisiä, että joudun rakkaan harrastuksen jättämään niin pitkälle tauolle...

 

Toisaalta olen kyllä onnellinen siitä, että olen raskaana ja vauva on tulossa, kun tätä on tosiaan hoitojen kautta tekemällä tehty. Mutta en odota tosiaan synnytyksen jälkeen, että tuntisin heti palavaa rakkautta lasta kohtaan. Välillä on tullut myös mietteitä, että onkohan tämä nyt oikea ratkaisu, että lasta lähdettiin yrittämään.... mutta nuo ovat onneksi hetkellisiä tunteita. Ja luotan tosiaan siihen, että se oma lapsi on oma lapsi sitten, kun en muutoin mikään kovin lapsirakas ole, enkä tosiaan kuulu näihin "Vauva, ihqua" -ihmisiin muutenkaan, kun joku vauvaansa esittelee.

[Betty84]

Kiitos elleam ja Artemis kun kerroitte kans omista fiiliksistä tänne. Nää on jotenkin niin raskaita juttuja, että on jotenkin tosi hankala edes omassa päässä käydä tämmöisiä läpi. Mut mä uskon, että mulla nää fyysiset olotilat on vaikuttanu tosi paljon mielialaan, ja tavallaan olen jotenkin ajatellut koko ajan, että "kyllä mun pitäisi nyt vaan jaksaa", vaikka olo on ollut sellainen, että olis vaan pitänyt maata peiton alla. Ja sekin on sitten aiheuttanut stressiä.
Mut luojan kiitos mulla alkaa olla päivä päivältä parempi olo! Väsymys alkaa hellittää, vaikka en oikein meinaa saada nukutuksi ja herään sata kertaa yössä vessaan tai juomaan, niin seuraava päivä on kuitenkin melko pirteä. Tuossa jossain vaiheessa kun tosiaan vetelin joka päivä päikkäreitä ja nukuin yhdeksän-kymmenen tunnin yöunia, niin olin kuin joku zombie kuitenkin aina seuraavana päivänä. 

Viime viikonloppuna oli vaan vaihteeksi aika huonot fiilikset, kun mies oli menoissa ja tuntui niin yksinäiseltä, mutta jotenkin nyt maanantaista alkaen on ruvennut taas tuntumaan vähän paremmalta ja normaalimmalta olo. Sunnuntaina taisin vielä oksennella pariin otteeseen ja hieman maanantainakin, mutta kyllä tässä nyt selkeästi on joku pieni muutos parempaan tullut niin henkisesti kuin fyysisestikin! 

 

Mulla on kyllä tämän alkuraskauden aikana monta kertaa tullut mieleen, että oliko tämä nyt sitten oikea ratkaisu ja haluanko edes tätä lasta. Jotenkin ajatus omasta lapsesta tuntuu yhä edelleen aika vieraalta. Mutta kyllä nyt on selvästi ajatukset tasaantuneet, ainakin toistaiseksi.   En nyt edelleenkään ihan superihkutusfiiliksissä asiasta ole, mutta kuitenkin sillä tavalla paremmat tunnelmat, että ihan kiva miettiä, että minkälainen vauva meille tulee ja vähän jo miettiä jotain hankintojakin jopa. Mut edelleenkään ei kyllä tee mieli asiasta huudella kaikille, pidetään varmasti aika lailla omana tietonamme asia, ja eiköhän ne ihmiset sitten huomaa, kun maha alkaa toden teolla kasvaa. Lähimmille ystäville nyt varmaan kuitenkin ihan kohteliasta kertoa jo aiemmin. Ja tää kylä nyt on niin pieni muutenkin, että kylläpä ne jutut leviää alta aika yksikön… 

 

Varmasti nuo pitkät lapsettomuushoidot on verottanu voimia, että eipä se nyt mikään ihme ole, jos alkaa olla ihan lopussa. Toivotaan, että alkaa tunnelmat sielläkin keventyä, ja ehkä tosiaan jaksat elleam kirjoittaa jossain kohtaa omiakin tuntemuksia! Mä ainakin uskon, että mulla oli jopa jotain masennusoireita tuossa jo, kun olin niin poikki tästä pahasta olosta ja teki vaan mieli itkeä ja kyllä sitä kaikenlaista kamalaa kävi mielessä..  Mulla oli muutenkin koko viime vuosi melko raskas, tai tuli ehkä vähän liian monta isoa elämänmuutosta, joista suurin osa oli toki hyviä ja ihania muutoksia, mutta tietysti kaikenlaisten uuden tilanteiden käsittely vaatii aikaa, ja mulla ehkä tuli liian monta peräkkäin ja sitten vielä tää raskausuutinen. Huh! Eipä se ole ihme, jos rupeaa vähän flippaamaan… Mutta tämmöinen ihan kirjoittelukin kyllä auttaa  purkamaan sitä omaa sisintään, vaikka näistä ei nyt välttämättä ihan kasvotusten haluaisikaan kenenkään kanssa puhua, niin tuntuu että tääkin jo helpottaa kovasti! Ja kun tietää, että vertaistukea on kyllä! 

 

Voimia Artemis tähän päivään! Mä en ole pian kahteen viikkoon käynyt ratsastamassa, kun on vaan ollut niin poikki ja kipeä. Mutta tällä viikolla taidan kyllä mennä, jos vaan kerkeän, kun olokin alkaa pikku hiljaa kohentua. Kurjalta kyllä tuntuu ajatella, että pian ei enää pääse hevostelemaankaan. Mutta olen ajatellut, että pitää sitten kuitenkin käydä heppakamuja morjestamassa ja saamassa vähän heppaterapiaa vaikka ihan harjailemalla tai jos pääsisi vaikka kärryajelulle. 

 

Mutta täällä tosiaan taitaa alkaa se päivä paistaa risukasaankin vihdoin ja viimein - ainakin tällä erää. Ja kun mä niin alkuun kammoksuin niitä fyyisisiä muutoksia kropassa, niin nyt kun alavatsalle on alkanut selvästikin muotoutua pienen pientä kumpua, niin mua ei yllättäen ahdistakaan yhtään koko juttu. Oikeastaan tuntuu ihan kivalle, ja hauska pukeutua mukaviin vaatteisiin, jotka ei kiristä masua. Ja kyllä sitä pari kertaa päivässä tulee pysähdyttyä peilin eteen peilailemaan..hih.. 

Ja meillähän oli siis ultra viikko sitten ja siellä se tyyppi möyri masussa kovasti ja kaikki oli kunnossa. Että ehkä mä olin sitäkin vähän stressannut ja pelännyt, että jos jotain onkin vialla. Ei mulle siinä ultratilanteessa kyllä mitään liikutusta tullut tai oikeastaan mitään muutakaan tunnetta, vaan lähinnä ihmettelin, että on se jännä, miten nykyaikana pystyy tämmöistä näkemään (???  ) ja olin lähinnä vaan helpottunut, kun kaikki oli kunnossa. Oikeestaan sitten enemmän ootin, että päästään sieltä pois ja pääsee syömään. 

Mut toisaalta ihan kivakin nyt seurailla näitä omia tuntemuksiaan, että miten nämä tästä kehittyy raskauden myötä. Jollain tavalla musta tuntuu, että pahin alkaa olla takana.

[Artemis]

Onhan se niin, että jos on huonoa oloa, väsymystä ym. niin totta kai se vaikuttaa siihen oman mielialaan ja tuntemuksiin. Varsinkin väsyneenä kaikki näyttää aina synkemmältä. Ja sun ei Betty tosiaan tarvitse jaksaa jos olo tuntuu siltä, ettei jaksa. Hienoa kuitenkin, että olo on alkanut helpottaa. Toivottavasti mielialakin kohentuu sen myötä

 

Itse huomaan, että kyllä tuosta pienestä tuolla vatsassa välittää ja toivoo, että kaikki on hyvin ja välillä myös sitten vastavuoroisesti tulee sellaisia pelkotiloja, että mitäs jos jokin onkin pielessä esim. semmoinen pieni paniikkitila iski ennen nt-ultraa...

 

Osittain ehkä myös noita ajatuksia siitä, että olikohan tää nyt hyvä idea, tulee sitten sitäkin kautta, kun miettii, että miten sitten pärjätään taloudellisesti asuntolainan kanssa, kun jään kotiin jne. Tai siis mä lähinnä taidan sitä stressata. Mies on stressannut enempi autopuolta mutta nyt sitten menee toinen auto vaihtoon ja tulee hieman isompi. Lisäksi sitä vieläkin (vaikka näitä on puitu jo ennen raskautumista) miettii sitä, että miten parisuhde kestää lapsen tulon, miten mä kestän unettomuutta vai tuleeko musta ihan täysin hirviö jos en saa tarpeeksi unta jne. Ja tällä hetkellä taitaa eniten ahdistaa se, että mun pitäisi käydä "kasvatuskeskustelu" miehen kanssa ja vähän epäilen, ettei se mene ihan kitkattomasti...

 

Kiitos Betty, eilen tosiaan vielä hevosen selässä olin ja ihan hyvältä tuntui vieläkin. Toivottavasti säkin nyt vielä pääset sinne Mä onneksi pääsen jatkamaan tuota hevostelu edelleenkin, kun käyn jatkossakin hoitamassa ja juoksuttamassa tuota vuokrahevostani kerta viikkoon. Että on onneksi luvassa heppaterapiaa jossain muodossa

[Betty84]

Kiitos Artemis. Mä en tosiaan tiedä, että mikä mua vaivaa, kun jotenkin päässäni ajattelen, että pitäisi muka jaksaa.. Ihan liian pitkälle tein töissäkin vaikka olin tosi kipeä ja väsynyt, olisi pitänyt vaan suosiolla jäädä heti saikulle oikeesti, mutta eipä tietenkään.   Mut onneks tää tosiaan nyt alkaa jo helpottaa. Mun pitää vaan jotenkin päästä nyt eroon näistä ajatuksista, että pitäis kaikkea jaksaa samalla tavalla kuin normaalisti. En tiiä, millä sitä sais päähänsä taottua tän asian...

 

Meillä on taloudellisesti ihan hyvä tilanne, ei siis mitenkään hyvätuloisia olla todellakaan, mutta pärjätään kun ei ole isoja lainoja. Mutta rahanmenoahan nyt tulee kyllä vauvelin myötä roppakaupalla lisää! Ollaankin ajateltu ostaa kaikki mahdollinen käytettynä ja saatiinkin jo hoitopöytä ihan ilmatteeksi tai vaivanpalkaksi oikeastaan. Mut mä just mietin kans tuota, että miten parisuhde kestää vauvan. Se kans pelottaa. Jos sitä jotenkin sitten ajatuu erilleen ja sitten joutuukin eroamaan. Jotenkin mä kuitenkin jaksan nyt vielä ainakin uskoa, että me ollaan ne oikeat toisillemme ja vaikka olis kauheaakin, niin sitten ei erota kyllä kirveelläkään ja kyllä se siitä sitten tasoittuu. Kumpikin tiedostaa sen, että raskasta varmasti tulee, mutta pitää vaan selvitä. Oon niin onnellinen siitä, että vaikka tuo mies välillä osaakin olla tosi jäärä ja ajattelematon, niin se kuitenkin tulee monesti vastaan ja riitatilanteissa sitten kuitenkin ryhtyy sovittelemaan vaikka itse olisin kauhea marttyyri. Meilläkin on edessä varmasti toi "kasvatuskeskustelu", onneksi meillä ei ihan hirveästi taida näkemyseroja olla, mutta esimerkiksi ruoka- ja nukkumisrytmit on varmasti sellaiset mistä meille tulee olemaan keskustelua jossain vaiheessa.

 

Yritetään nyt olla stressaamatta, kaikki menee kyllä omalla painollaan ja järjestyy! 

 

Onneks säkin pääset vielä saamaan heppaterapiaa. Mulla taitaa nyt tälläkin viikolla jäädä väliin, mutta jos sitä ensi viikolla vielä pääsisi, jos vaan olotilat sallii. Mä käyn kaverin hevosella ratsastamassa, että sinne kyllä onneksi voi mennä milloin haluaa. 

[Artemis]

Mä tunnistan kyllä välillä myös itsessäni tämän asenteen, että kyllä tää nyt vielä pitää jaksaa/pystyä hoitamaan. Että ei "muinoinkaan" ole voinut höllätä, vaikka raskaana onkin oltu, synnytettykin on suurinpiirtein pellon laidalle Mutta kun asian tunnistaa, niin sitten siitä on helpompi päästä eroon ja on helpompi työstää sitä omassa päässä. Mutta ei se aina helppoa ole. Ja kun jokainen raskaus on erilainen. Toisethan porskuttaa niin kuin ei mitään eteenpäin ja toisilla just iskee väsymys, huono olo tmv. ja ei vaan pysty suorittamaan samaan malliin, kuin ennen. Sitten jos itseään vertaa tuollaiseen porskuttajaan, niin totta hitossahan sitä tuntee itsensä jotenkin "huonoksi". Sitä pitäisi vain oppia kuuntelemaan itseään ja olemaan itselleen myös armollinen. Helpommin sanottu, kuin tehty

 

Onneks tuolla Appilassa on säilössä tuon miehen lapsen jäljiltä hoitopöytä, pinnasänky ja syöttötuoli. Meidän nurkista sitten taas löytyy sitteriä ym. pientä sälää. Että oikeastaan vaunut ja turvaistuin on semmoiset isommat hankinnat. Ja vaunutkin koitan tosiaan löytää jostain käytettynä jos vain löytyy semmoiset hyvät. Kun pitäisi saada pieneen tilaan kasattuna, että menevät kahden koiran kanssa farkun takaluukkuun... Vaatteita sitten voisin bongailla kirppareilta ja luulen, että niitä tulee kanssa mun vanhempien suunnalta, sen verran innoissaan mun äiti tästä on

 

Niin, paljon sitä pyörittelee mielessään kaikkia faktoja, kuten että suurin osa eroista tapahtuu pikkulapsiaikana jne. Pitää vaan toivoa ja uskoa, että suhde kestää sen alkuajan, sittenhän taas helpottaa. Pitää vaan koittaa löytää sitä yhteistäkin aikaa. Itse en ole ns. luovuttajatyyppiä, että ihan heti en parisuhteen osalta laita hanskoja tiskiin, vaikka joskus aikaisemmissa suhteissa olis ollut ehkä syytäkin.

 

Meillä nyt ei asiat tällä hetkellä mene miehen lapsen kanssa niin kuin mä haluaisin asiat oman kanssa tehdä (mm. ihan liikaa tv.tä/pelejä ja liian vähän ulkoilua, ruokailut mitä sattuu ja milloin sattuu jne.). Että siinä voi tulla vähän kitkaa ensin miehen kanssa ja sitten vielä pojan, kun kahdella lapsella ei sitten taas voi olla eri sääntöjä samassa huushollissa. Eikä niitä muutoksia oikein voi jättää sinne, kun vauva syntyy (siis jos ja toivottavasti), etteivät sitten yhdisty tavallaan vauvaan.

 

Toi on kyllä hyvä tilanne, että kaverilla on hevonen, niin ei ole niin päiviin ym. aikatauluihin sidottu Mutta me koitetaan nyt olla stressaamatta, eiköhän kaikki asiat järjesty tai sitten täytyy laittaa ne järjestymään

Edited February 21, 2013 by Artemis

[Betty84]

Meillä nyt ei asiat tällä hetkellä mene miehen lapsen kanssa niin kuin mä haluaisin asiat oman kanssa tehdä (mm. ihan liikaa tv.tä/pelejä ja liian vähän ulkoilua, ruokailut mitä sattuu ja milloin sattuu jne.). Että siinä voi tulla vähän kitkaa ensin miehen kanssa ja sitten vielä pojan, kun kahdella lapsella ei sitten taas voi olla eri sääntöjä samassa huushollissa. Eikä niitä muutoksia oikein voi jättää sinne, kun vauva syntyy (siis jos ja toivottavasti), etteivät sitten yhdisty tavallaan vauvaan.

Just näin. Meillä siis on toi miehen lapsi muutenkin vaan joka toinen viikonloppu, mutta se esim. nukkuu aina meidän kanssa (minkä takia mä olen nyt "joutunut" nukkua yläkerrassa, kun en saa muutenkaan nukuttuu..  ), kun sillä ei omaa huonetta täällä ole. On siis vasta 3-v. Mutta siitähän ei mitään tule, että vauvan tullen sitten nukkuisi vielä meidän kanssa! Mun mielestä sitä nyt jo pitäisi siis alkaa totuttaan, että se nukkuu yläkerrassa tai joku muu ratkaisu pitää siihen keksiä. Muutenhan siinä sitten tosiaan käy niin, että lapsi ajattelee että nyt vauva saa nukkua isin ja "äitipuolen" kanssa ja hän ei yhtäkkiä saakaan… Tulee kyllä olemaan hankalaa, koska yläkerrassa on munkin mielestä välillä vähän pelottavaa… No, toivon mukaan tääkin sit jotenkin järjestyy. 

Ja noi ruokailu- ja päikkärirytmit on ihan mitä sattuu. Mun mielestä pitää olla joka päivä ees suunnilleen samaan aikaan aamupala, lounas, välipala, illallinen ja/tai iltapala. Tyttö syö muutenkin tosi huonosti, ja mä olen yrittänyt pitää kiinni noista ruoka-ajoista, mutta mies ei oikein niistä perusta. Samaten päikkäriajat, eli puolen päivän jälkeen nukkumaan, mutta jos päikkärit venyy myöhään iltapäivään niin illalla ei tule sitten uni.. 

[Artemis]

Auttaisikohan teillä jokin yövalo tmv.jos sellaisen laittaa yläkertaan? Jos se vähentäisi pelottavuutta. Mutta ihan totta, että kyllä pitäisi jo alkaa nukkua itsekseen, ei tuosta sitten muuten mitään vauvan kanssa tule.

 

Meillä miehen lapsi on kuitenin n. 50 % ajasta, joten aika paljon. Päiväunia ei nuku, kun ekalle luokalle menee syksyllä ja nukkuu omassa huoneessaan meillä ollessa. Mutta sitten juuri sitä, että esim. koko arki-ilta menee siihen, että poika katsoo telkkaria tai pelaa. Ulos ei välttämättä lähde, sanoo vain miehelle, että ei halua. Ruuan kanssa nirsoilee, ei syö sitä, eikä tuota (hoidossa kuitenkin syö) ja sitten mies aina antaa siinäkin periksi. Lisäksi jääkaapilla juostaan esim. illan mittaan koko ajan, ei säännöllisiä ruokailuja siis. Ja kun ei sitten välttämättä syödä kunnolla vaan ruoka saattaa olla esim. lihapiirakka, kun poika nyt sitten niitä haluaa ja näitä voi tosiaan olla joka viikko. Syöminen saattaa sitten olla esim. melkein paketillinen kinkkua/metwurstia tmv ja kun mun mielestä ne on ensisijaisesti leivän päälle, eikä mikään ruoka.

 

Lisäksi mun mielestä pojan eteen tehdään ihan liikaa ja saa liian helpolla periksi asioissa. Syksy voi olla melko vaikeaa hälle, kun pitäisi omatoimisesti herätä, syödä aamupalaa, mennä kouluun ja olla yksinkin kotona. Tähän asti siis ei ole ollut yhtään yksinään kotona, leivätkin voidellaan valmiiksi ym. että saas nähdä, miten homma sujuu...

 

Olen huomannut, että raskauden myötä noi asiat on alkaneet ärsyttää entistä enemmän, ehkä juuri siksi, kun tietää, että on yhteinen lapsi tulossa.

[Betty84]

Tää on kyllä kamalaa, mutta just nyt raskauden myötä mua on alkanut ärsyttää miehen lapseen liittyvät tietyt käytännöt. Tai käytäntöjen puute lähinnä. Just se, että mies antaa aika paljon periksi lapselleen, osaa kyllä tiukkakin olla ja lapsen äiti kyllä varsinkin pitää lapselle kovan kurin. Ja itse olen yrittänyt pysytellä samassa. Mutta esimerkiksi tuo ruoka-asia pistää kyllä vihaksi. Meillä tosiaan on se "ruoka" välillä joku puolikas paketti kylmiä nakkeja. Kuitenkin, jos itse olen ehtinyt tehdä ruuan ja syön lapsen kanssa rauhassa, välillä syöttäen, jos alkaa liikaa muut asiat kiinnostaa, niin tyttö syö kyllä reippaasti ja kiltisti! Tuntuu, että mies ei vain "jaksa"  jotenkin panostaa siihen ruokailuun. Jos se on jotain ruokaa lämmittänyt, niin yleensä vaan antaa lautasen tytön eteen että syöpäs nyt. Sitten se ottaa kaksi lusikkaa ja ei muka jaksa enää… Mehua sitten juo mahan täyteen tms. Kun selvästi se kyllä reippaasti syö, jos vähän siinä "auttaa".

 

Ja tuo pihallaolo on kans täällä vähän "hankalaa", kun itse oon yrittänyt pitää jotain sellaista rutiinia, että aamupalan jälkeen mentäisiin pihalle leikkimään. Lapsi kyllä tykkää pihalle mennä, että ei (ainakaan vielä) halua niin telkkaria töllöttää. Mutta ikävästi meillä nyt menee niin, että mies ei jaksaisi pihalle lähteä esim. lauantai-aamupäivästä vaan katsoo mielummin telkkaria..  Itse jotenkin ajattelen, että lapsi kuitenkin on niin harvoin meillä, että voisi nyt sen verran tehdä, että menee sen kanssa pihalle. Noh, monesti me kyllä sitten yhdessä tehdään jotain kivaa, lähdetään mummilaan tai uimaan tai jotain, mutta jos siis ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa, niin se on aina sama homma.

Että vähän mietityttää, että miten se arki lähtee sitten lapsen kanssa rullaamaan, mutta eiköhän se ihan kivasti. Tuo miehen lapsi on meillä niin harvoin, että ehkä senkin takia mies haluaa sitä välillä hemmotella tai ei halua olla niin ankara. Musta kyllä tuntuu, että musta on tullut oikea pirttihirmu joissakin asioissa nyt raskauden myötä ja joskus oikeasti ärsyttää todella lujaa kaikki. Ei siis itse lapsi, vaan just nämä ruoka-asiat + lepsuilut.. Kun ennen sitä jotenkin osasi asennoitua, että "noh, ei ole mun lapsi". Mulle on alkanut tulla jopa sellaisia tunteita, että vähän jotenkin ärsyttää se, että lapsi tulee meille. Mä en oikein tiedä, että mistä se johtuu ja tuntuu vähän pahalle sen takia. Mutta varmasti se nyt liittyy jotenkin tähän raskautumiseen? Ja ehkä siihen, että musta välillä tuntuu, että lapsi on tosi paljon mun vastuulla, kun se on täällä ja mä aina keksin, että mitä kivaa tehdään + yritän hoitaa ruokailut. Lapsi kauheasti tykkää mun kanssa olla, niin tuntuu sitten että ne viikonloput kun se täällä on, niin on tosi raskaita mulle ja oon aina ihan kaikkeni antanut, kun sunnuntai tulee. Mutta se voi nyt olla tosiaan sitäkin, että johtuu tästä raskaudesta, kun muutenkin voimat vähissä, niin ei oikein tahtoisi jaksaa mitään ylimääräistä. Ja kun kyseessä ei tosiaan ole mun lapsi, niin tuntuu vähän epäreilulta, että mullekin tulee näin paljon vastuuta. Vaikka tietysti se on aikamoinen luottamuksenosoitus mieheltä, ja mä tiedän kyllä, että mies on tosi onnellinen ja kiitollinen siitä, että tulen niin hyvin hänen lapsensa kanssa toimeen jne. Ainahan mä tosiaan voin sanoa, ja olen sanonutkin, jos olen liian poikki, että nyt menen huilaamaan. Mutta monesti sitä vaan ei oma luonto anna periksi, että ihan omaa vikaa kyllä.   Ja musta kyllä joskus on tuntunut, että mies on sitten jotenkin pettynyt, että miks mä en nyt ookaan heidän kanssaan. Mutta eipä sille väsymykselleen mitään voi. 
 

Eilen otin tuon nukkumisasian puheeksi ja mies oli onneksi kyllä ihan samaa mieltä mun kanssa. Ja niin kyllä odotinkin. Ainoa mikä huolestuttaa, että tuleeko siitä sitten kauhea taistelu/hankaluuksia, kun yritetään siirtää käytäntöön. Yövalo pitää kyllä hommata! Meillä tää yläkerta on aika iso, tai siis että täällä ei ole mitään yhtä huonetta, että paljon on pimeitä nurkkia sitten yöaikaan. Varmaan siis parikin yövaloa olisi ihan hyvä juttu. Noh, eiköhän se siitä sitten suttaannu!

 

Hih, menipäs tää nyt avautumiseksi.   Mut jotenkin kiva, kun on toinen samassa tilanteessa oleva, joka ymmärtää kyllä ihan täysin nää asiat! Mun on ollu tosi hankala näistä oikeen kenenkään kanssa puhua, kun ei ole sellaista "puolueetonta" tahoa. Mies ottaa tosi helposti itseensä, jos otan jotain lapseen liittyviä asioita esille. Tai ehkä se johtuu siitä, että se itse tavallaan tietää tekevänsä jonkin asian väärin ja on vähän siitä huono omatunto, mutta kuitenkaan ei voi myöntää sitä ja ottaa sitten kaiken kritiikkinä. Hyvä isä hän kuitenkin on, vaikka nuo ruoka-asiat ym. pienet jutut voisi olla paremminkin hanskassa. Mutta sitten itse välillä mietin, että jos se vaan miehillä on sellainen asenne, että ei se nyt ole niin tarkkaa? Että miehet jotenkin näkee nämä hommat eri tavalla kuin naiset. 

Edited February 22, 2013 by Betty84

[Artemis]

Meillä mies kyllä hoitaa ja kantaa vastuun lapsesta. Olen myöskin ollut hieman arka puuttumaan mihinkään juuri tuon asian takia, että "ei ole mun lapsi". Toisaalta on välillä vähän ulkopuolinenkin olo tässä jutussa. Olen tietoisestkin ehkä vältellyt sitä, etten vaan astu kenenkään varpaille ja onhan se niin, että en ole lapsen äiti, kun lapsella sellainen jo on.... Hienoa, että sä tulet tytön kanssa hyvin toimeen mutta olet ihan oikeassa, että sulla on ehkä vähän liikaakin vastuuta lapsesta. Päävastuun pitäisi olla miehellä kuitenkin. Mutta alan kanssa vähän kallistua sille kannalle, että meillä mies menee tuon pojan kanssa siitä, mistä aita on matalin ja itse pääsee mahd. helpolla

 

Mutta juuri tuo, että nyt raskaana kaikki ärsyttää potenssiin tuhat, voin allekirjoittaa sen! Mäkin taidan aina vähän stressata ja ärsyyntyä siitä, kun tiedän, että poika on meille tulossa. Että taas saa miettiä, että mitä sitten voi tehdä ruoaksi jne. Meilläkin voi ruoka tosiaan olla puolikas paketti kylmiä nakkeja, eikä se mun mielestä ole kunnon ruoka! Ja eineksiä tosiaan kuluu (tyyliin lihapiirakka, roiskeläppäpizzat). Kun itsekään en juuri syö eineksiä ja tykkään laittaa oman ruokanikin itse, niin tiedän, että oman lapseni kanssa tulen tuossa asiassa olemaan melkoisen tarkka, että saa itsetehtyä ruokaa, kasviksia jne.

 

Tuosta nukkumisesta. Hyvin todennäköistä on, että alkuun saatte lapsen viedä sinne omaan sänkyyn ehkä jopa monta kertaa yössä mutta kyllä se siitä helpottaa sitten. Pitää vaan olla sitkeä ja johdonmukainen ja sitten se tärkein, ei saa antaa periksi, vaikka kuinka väsyttäisi, eikä jaksaisi. Siinähän se isoin kynnys juuri onkin, ettei itse lähde menemään helpoimman kautta.

 

Avaudu ihan rauhassa, niin mäkin näköjään teen Joo, eipä mullakaan ole kaveripiirissä ketään, joka olisi samassa tilanteessa. Olen ainoa "uusperheellinen", ei tässä kauheasti ole tullut näitä asioita pureksittua muualla, kuin omassa päässä. Että ihan kiva päästä näitäkin purkamaan, kun on samassa tilanteessa oleva  Miehen kanssa en ole vielä näistä asioista puhunut yhtään, joten jännä nähdä, miten hän reagoi. Voipi olla, että ottaa kanssa itseensä, että nyt häntä arvostellaan isänä ja kasvattajana. Vaikka siis hyvä isä hän kanssa on ja tiedän jo nyt, ettei meidän yhteisen lapsen hoito ym. tule kaatumaan pelkästään mulle, että hän osallistuu myös ja paljon.

 

Olisikohan se vaan sitä, että miehet ei vaan niin kiinnitä tuommoisiin asiohin huomiota, eikä heidän mielestään ole niin tarkkaa, ehkä. Vaikee sanoo, kun ei koskaan ole ollut mies

[Betty84]

Täällä kyllä todellakin havaittavissa samaa, että mennään liian usein sieltä mistä aita on matalin. Mä olin alkuun tosi hämilläni, että miten tässä nyt oikein pitäisi käyttäytyä, enkä oikeastaan ottanut kantaa mihinkään. Mutta jotenkin sitä vaan on ajauduttu tähän, että myös mulle on tullut yhä enemmän vastuuta. Varsinkin alkuun mulla oli melko ulkopuolinen olo, mutta kyllä se on helpottanut. Mut en mä edelleenkään oikein haluaisi niin komentaa tai "kasvattaa" lasta, koska vähän tosiaan tuntuu siltä, että astuisi jonkun varpaille. Mutta kyllä musta on tullut lapselle vähän sellainen kakkosäiti, että huomaa kyllä että ollaan oltu tosi paljon yhdessä. Tietysti kauhean kiva, että mut tavallaan heti otettiin tosi tiiviisti mukaan perheeseen. Mut välillä käy mielessä, että aika paljon tulee myös mun vastuulle. Noh, tuntuu, että se on miehelle tärkeää ja merkitsee hänelle paljon (eikä pelkästään sen takia, että pääsee itse vähemmällä ), joten enköhän mä kestä. Lapsi kuitenkin niin vähän meillä on.

 

Mua kans stressaa aina tuo ruoka-asia! Vaikka se on vaan pari päivää, minkä lapsi meillä viettää. Mä en kans oikein eineksiä tykkää syödä. Sit yritän tehdä jotain sellaista lapsi-ruokaa aina, kun tyttö on meillä. Tyyliin makaronilaatikkoa, lasagnea tms. Nyt vaan kun olen ollut niin poikki, niin ei oikein meinaa jaksaa sitä ruokaa väsätä. Onneks alkaa nyt helpottaa!

 

Kyllä pitää tosiaan olla vaan sitkeä sitten sen nukkumisen kanssa. Kiitos tsempistä!

[Sama vieras]

Artemis ja Betty, oon lukenut tätä teidän keskustelua ja musta jotenkin vaikuttaa siltä, että miestenne rooli viikonloppuisänä lapselle on ehkä semmoinen enemmän kaverillinen? Tarkoitan että se on miehen mielestä ehkä enemmän semmoista rennompaa aikaa lapselle pois niistä normi arkikuvioista, vakituisesta kodista ja säännöistä ja rutiineista ja saa syödä vähän miten sattuu.

Voisin jotenkin kuvitella että sitten kun se lapsi pyörii siinä jaloissa 24/7, niin säännöt ja kuri on automaattisesti selvää, ilman että teidän tarttee niistä erikseen kovinkaan paljoa sanoa.

Omalla miehelläni on lapsi myös, paljon vanhempi kyllä jo, ja asuu toisessa kaupungissa joten ei meillä ole ollut koskaan säännöllisesti, mutta oma mieheni ainakin on myöntänyt että haluaa olla enempi kaveri kuin isä, koska jotenkin kai ajattelee niin että se vähä aika on oltava vapaata ja kivaa, ei sääntöjä ja muuta "kurjaa". Tästä tulevasta sitten ollaan puhuttu ihan eri tavalla, siis mies jopa ihan oma-aloitteisesti jos ollaan tästä tulokkaasta jotain puhuttu.

Puheeksi tuon uuden tulokkaan ja jo olemassa olevan säännöt voi sitten ottaa siten, että pitää alkaa jo pikkuhiljaa totuttamaan tuota nykyistä vauvan tulemiseen ja siihen että jotkut asiat sitten muutuvat senkin säännöissä, ettei tule kerralla järkytyksenä kaikki ja stressaavaa opettelua kaikille liian paljon kerrallaan.

Tai sitten voi alkaa pikkuhiljaa kyselemään mieheltä mitä mieltä on sitten teidän yhteisen lapsen kasvatuksessa joistain sellaisista asioista mitkä nyt aiheuttaa teille päänvaivaa.

Ja mun mielestä te saatte ja teidän pitääkin puuttua kasvatukseen tuon miehenne lapsen kasvatuksessa niiltä osin kun se teillä on. Kyseessä on kuitenkin myös teidän koti ja teidän aika, ja teidän säännöillä ollaan teillä.

[Artemis]

Sama vieras, alan itsekin epäillä, että mies haluaa olla sitten se "kiva isä ja kaveri" tai sitten vaan tosiaan menee siitä mistä aita on matalin Meillä ei kuitenkaan ole kyse mistään viikonloppuisyydestä vaan lapsi on tosiaan 50 % ajasta meillä ja 50 % äidillänsä. Enkä mä lähde siihen, että mies on se kiva ja mä joudun olemaan sitten se pahis ja asettamaan rajat ja valvomaan niitä. Mutta mä otan asian puheeksi. Ja tuo on tosiaan totta, kyseessä on myös meidän koti, joten jotain rajoja on meilläkin oikeus asettaa

[Betty84]

Näin se varmasti on, kuten sanoit Sama vieras.   Meillähän on tosiaan siinä mielessä eri tilanne kuin Artemiksella, että lapsi on meillä vain joka toinen viikonloppu. Meillä on varmasti jotenkin vielä enemmän sitä, että mies haluaa olla se kiva kaveri ja antaa helpommin periksi. Kyllä mies välillä vetää niitä rajojakin, mutta ehkä vähän väärällä tavalla, ja juurikin niin, että mennään sieltä mistä aita on matalin. Itsekin joskus siihen sorrun, varsinkin väsyneenä. Lapsi kuitenkin tarvitsee sitä kuria ja sääntöjä koko ajan, ja mun mielestä on vähän epäreilua lapselle, että sillä ei sitten ole niin tiukkoja sääntöjä, kun on isällään. Vaikka kuinka ärsyttäisi, niin tuohan ne säännöt, ja se että turvallinen aikuinen määrää ja luo ne rutiinit siihen ympärille, turvallisuuden tunnetta lapsen elämään. Heh, olipa hankalasti ilmaistu, mutta ymmärsitte varmaan pointin.

 

Meillä nyt pääpiirteissään on asiat ihan ok, mutta juurikin nuo syömiset on ehkä se, mikä eniten ärsyttää. Ja kieltämättä mua vähän tympäsee - etenkin näin raskaana - se, että miks mulle tulee niin paljon vastuuta lapsesta? Koska kyse on miehen lapsesta kuitenkin, niin mun mielestä miehen pitäisi esim. herätä laittamaan aamupalaa (JOKA SYÖDÄÄN KEITTIÖSSÄ! vaikka itse syödäänkin aina tavallisesti olkkarissa aamupala.) aamuisin ja sen jälkeen viedä lapsi ulkoilemaan. Mä voisin sillä välin sitten valmistella lounaan, joka voitais sitten yhdessä syödä ja sitten päikkärit jne. Mutta ei. 

Ei mua muistaakseni ärsyttäny niin paljon ennen raskautumista, mun mielestä oli ihan kivakin lapsen kanssa puuhailla. Ja on siis toki edelleenkin - mutta mua on vaan alkanut nyt tietyt asiat ärsyttää.   Mut musta tuntuu, että mun vastuu on nyt vaan lisääntynyt ja lisääntyy jatkuvasti. Mies ei tätä huomaa ollenkaan - tai ei näe siinä mitään väärää. Tästä on kyllä keskusteltu. Mies vaan ottaa sen vähän väärin jostain syystä. Mun pitäis ehkä ottaa taas keskustelu lapsen äidin kanssa, ehkä yhdessä keskisimme jonkin ratkaisun ja miten miehen saisi tajuamaan, että kyse on nyt hänen lapsestaan, joka kasvaa niin nopeasti, hänen pitäisi ottaa kunnolla vastuuta vanhempana ja asettaa rajat ja rutiinit. Ettei käy niin, että lapsi tosiaan alkaa ajatellakin sitten, että isi on vaan kaveri, ei turvallinen ja luotettava vanhempi. Tai no. En mäkään voi taas määräänsä enempää tästä samasta asiasta sanoa. Oon nyt pari kertaa asian ottanut puheeksi, ja molemmilla kerroilla mies heittäytyi marttyyriksi "kun hän on niin huono isä" jne….   
 

Mutta sen verran nyt vielä tän avautumisen lopuksi Että kyllä mäkin jotenkin tosiaan uskon, että sitten kun se lapsi on koko ajan tässä meidän arjessa, niin sitten varmasti kyllä noudatetaan niitä sääntöjä ja kasvatetaan yhdessä. Mutta tottakai sitten pitää olla samat säännöt kaikilla. Vauva nyt ei onneksi vielä hetkeen tule ymmärtämään säännöistä Mutta äkkiähän se sitten kasvaa ja oppii.  

[Artemis]

Ihan vauva ei tosiaan säännöistä ymmärrä mutta yllättävän äkkiähän ne kehittyvät. Ja kun itse haluan välttää sen, että nuo muutokset meillä tulee miehen lapselle samaan aikaan, kuin vauva. Ettei sitten yhdistä vauvaan kielteisiä tuntemuksia.

 

Ja Betty, kyllä miehen pitäisi edelleenkin se suurin vastuu kantaa siitä lapsestaan. Et sä vauvan kanssakaan välttämättä pysty kovin sitten siitä vanhemmasta huolehtimaan. Se jää väkisinkin enempi isän kontolle silloin.

[Betty84]

Ja Betty, kyllä miehen pitäisi edelleenkin se suurin vastuu kantaa siitä lapsestaan. Et sä vauvan kanssakaan välttämättä pysty kovin sitten siitä vanhemmasta huolehtimaan. Se jää väkisinkin enempi isän kontolle silloin.

No niinpä, etenkin sitten kun vauva tulee, niin eipä siinä taida oikein voimat ja aika riittää lapsen kanssa touhuamiseen. On kyllä erikoista, että miten mies on päästänyt tilanteen tällaiseksi, kun ei pitäisi olla kauheaa vaivaa lapsesta, joka käy kaksi kertaa kuukaudessa, ja pitäisi viitsiä ottaa se vastuu sitten omiin käsiinsä eikä aina luistaa. Noh, lapsi tulossa nyt viikonlopuksi, että kiva nähdä miten tällä kertaa menee asiat.  

[Betty84]

Joo, alkanut hirveen kivasti tää meidän viikonloppu. Minä hoidin lapsen aamupalat, -pisut ja -pesut, vaikka oli kiire töihin ja koirakin piti lenkittää ja ruokkia. Miehellekin tein aamupalaa. Heräsin lapsen kanssa puoli seitsemältä, kun mies ei vaivautunut nousemaan. Mä olin nukkunut ehkä viis tuntia yhteensä. Sitten mies alkoi raivota meille jostain ihan tyhjänpäiväisestä, sillä seurauksella että lapsikin pelästyi ja alkoi itkeä.   No, mä jotenkin onnistuin säilyttämään kaikesta tästä huolimatta ihan ok hyvän tuulen, joka mulla on ollut nyt pitkästä aikaa. Niin, olipas kiva, että sitten kun tulin koiran kanssa pihalta, niin mies kehtasi sanoa, että "jaa, sä olet aina vaan noin kireä". Niin että MINÄ olen kireä. Kiva, kun pistää mun piikkiin oman kiukuttelunsa, voi het helvetin helvetti. No, tulipa kiva mieli sitten mulle. Itkin tän jälkeen varmaan kaks tuntia ja en ole saanut töissä tänään yhtään mitään aikaan. En mitään. Ja kauheasti olis ollut töitä.   No, eipä tässä nyt auta itku markkinoilla, mutta mulla on ollut niin paha mieli koko päivän, että oli vaan pakko saada purkaa tää asia johonkin. Koko ajan nyt sitten itkettää, ei tää mee ohi ollenkaan. 

[Maki]

Täällä juuri "vahingossa" raskautunut.

Hirveä ahdistus päällä kokoajan, mies on asiasta enemmän kuin innoissaan mutta itsellä lähinnä mieliala se että miksi mun pitää olla raskaana, toinen kun on niin innoissaan niin voisko se sit olla myös raskaana ja mä siirtyisin kuvioihin sit synnytyksen jälkeen..

Meillä tilanne että ollaan oltu alle vuosi yhdessä, tosin olemme kihloissa ja naimisiin on tarkoitus mennä 2014. Lapsia olin jo pikkuhiljaa alkanut ajattelemaan kun aikaisemmin olin ihan vela kaikesta omasta tahdostani, olen yhden keskeytyksen kokenut ja silloin päätin että jos raskaudun niin sitten saa lapsi tulla( molemmilla kerroilla siis olen tullut raskaaksi orjallisella pillereiden syönnillä).

Koulu jää minulla kesken, työskentelen alalla jonka parissa tuskin pystyn olemaan enää ainakaan kesän jälkeen.

Jatkuva pahaolo ja väsymys kalvaa, perjantai viiniä tekee mieli työviikon jälkeen.

Tuntuu että jään kaikesta paitsi, vaikka oikeastihan en tietenkään jää jne.

Jotenkin tänään kuitenkin hymyilytti kun neuvolasta soitettiin ensitapaamisen ajanmuutosta ja lupasi lähettää kotiin jotain opuksia meille

 

Voi tunteiden kirjo, musta joku sanoi tossa ylempänä ihanasti että kai siitä hyvä vauva tulee vähemmälläkin hössötyksellä, toivotaan