Raskaus ja ikävät tunteet

[Betty84]

Heippa Maki sullekin ja onneksi olkoon raskautumisesta!

Täytyi oikein vastata sulle, kun just tuollaisia tunteita oon minäkin käynyt tässä läpi. Ja kiukuttaa kyllä välillä yhä edelleen, kun en voi ottaa sitä iltakaljaa tai vetää hermosavuja. Mies taas voi jatkaa omaa elämäänsä normaaliin tapaan. Mulla kroppa ja pää meinaa räjähtää, mielialat heittelee ja kaikki on kamalaa! Tai no, mä voin onneksi sanoa sulle lohdutuksen sanan, että nyt alkaa helpottaa ihan oikeesti! Mulla oli jo melkeen masennusoireita tuossa pari viikkoa sitten vielä. Meillä on vähän samanlainen tilanne kuin teillä, että yhdessä ollaan oltu alle vuosi, tunnetaan kyllä yli vuosikymmenen ajalta, ja naimisiin ollaan myös menossa mutta ennen vauvan syntymää.

 

Mä oon käynyt kyllä kaikkea mahdollista läpi tässä alkuraskauden aikana. Ihan kauheita ajatuksia on ollut välillä, ja olen ollut todella yksin näiden tunteideni kanssa. Että suosittelen, jos yhtään helpottaa, niin avautumaan vaikka tänne! Mullakin tuolla aiempana ketjussa suuri avautuminen Hössöttämään en vieläkään ole alkanut, mutta nyt mulla on jo paljon parempi mieli kuin the avautumisen aikaan. Tulee vielä huonoja päiviä, mutta ei lähellekään niin pahoja kuin aiemmin. Mä uskon, että mulla ihan pahoinvointi, järkyttävä väsymys, mielialavaihtelut, kivut jne. vaikutti kaikki todella voimakkaasti, mutta pahinta jotenkin oli se, että ei voinut kenellekään puhua. Sitten kun elämä muuttui niin yhtäkkiä ja kaikki tuli niin puskista, että sulatteluunkin meni tosi kauan aikaa. Ja oon kyllä rääkynyt nyt enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä, vaikka viime vuosikin oli siinä mielessä rankka, että tuli paljon itkeskeltyä. Ei kyl vedä vertoja näille olotiloille

 

Mut mun mielestä näille kaikille kamaluuksille pystyy jo ihan naureskelemaankin, eli alkaa ranteet auki -mieliala olla tipotiessään. Toki vieläkin välillä kiukuttaa ja masentaa, mut pääasiassa jo ilostuttaa, ja ihan kiva ajatella tulevaakin onnellisella mielellä!

 

Eli jaksuja ja tsemppiä sulle kovasti! Kyllä se siitä!

[Artemis]

Betty,  eipä teidän viikonlopun aloitus tosiaan kovin hyvältä kuulostanut Mitähän jos sä olisitkin vain jättänyt aamupalat ym. tekemättä ja hoitanut vaan koirat ja itsesi töihin, mitenköhän mies olisi siihen reagoinut.... Toivottavasti loppuviikonloppu on mennyt eri tunnelmissa, kuin tuo perjantai. Ymmärrän kyllä nuo sun itkut ja pahan mielen, olisi kyllä mullakin jos mies kääntäisi oman pahan olonsa, että mä olen kireä. Vaikka kyllähän mä yleensä olenkin vähän kireä myös jos miehellä on huono päivä, vaikkei sitä muhun purakaan. Mutta olen semmoinen "ilmapuntari" noiden mielialojen aistimisen kanssa, että itelläkin sitten tulee paha mieli jos toisellakin on.

 

Sekin on raskaana jännä piirre, että kaikki tuollaiset negatiiviseset jutut tuntuu muistavan pidempään ja ne harmittavat/itkettävät pidempään. Jos joku ikävä juttu tulee jo aamusta, niin koko loppupäivän voi olla nuupallaan...

 

Maki, tsemppiä! En osaa ihan niin hyvin asiaan kommentoida, mitä Betty, kun tosiaan meillä lapsi on ihan toivottu ja haluttu

[Betty84]

Toi on just hankalaa, että sitten kun se paha mieli tulee, niin siitä ei tahdo päästä millään sitten irti. Oon huomannut samaa, ja just näin, että joku ikävä homma aamulla voi pilata päivän ihan kokonaan. Meillä menee kans aika samoin, että jos toisella on huono mieli, niin sitten tulee kyllä toisellekin. Mutta se miehen perjantainen purkaus oli kyllä ihan liikaa, ja mun mielestä erityisesti se oli kamalaa, että miksi piti lapsen kuullen ruveta huutamaan, mulle nyt ei niin väliä, mutta kurjaa lapselle. No, oli meillä onneksi ihan mukava viikonloppu sitten lopulta!  

[Maki]

Dear Betty! Jo kirjoituksesi auttoi kun tuntuu että olen ainoa joka nyt vaan menee täällä maailmassa go with the flow vauva mahassa

tänään tosin koululla jouduin mainitsemaan opettajalleni etten pääse syksyllä näyttöihin ja hän kertoi omista 4 lapsestaan niin jäi hyvä fiilis ja hänen asenne oli se että se äiti on odotusaikana tärkein ja vielä hänen mielestään kun lapsi on syntynytkin, tarkoitti vissiin et enemmän pitäs

hössöttää äidin hyvinvoinnista.

Ja mies soitti että oli saanut neuvolalta postia ja ääni oli ku jouluna <3

kaipa tää tästä ..

[Artemis]

Maki, totta kai äiti ja äidin hyvinvointi on tärkeätä. Ei lapsikaan voi hyvin, jollei äiti voi hyvin. Eli ei se lapsen tulo tarkoita sitä, että omasta hyvinvoinnista pitää luopua. Maalaisjärjellä pärjää varmasti pitkälle

[tipiliii]

Onneksi mä löysin tän ketjun enkä tunne enää itteäni yhtään niin monsteriks ku ennen

Kiitos alottajalle vaikeen aiheen ottamisesta esille..

[Armiannikki]

Äh, huomaan jatkuvasti ajattelevani ensi kesää ja erityisesti sitä miten kaikki "kiva" jää välistä... Ei kesätapahtumia, ei sukujuhannusta, ei maastoratsastusta, ei uintireissuja tai edes pyörälenkkejä. Yks suosikkiartistini tulee konsertoimaan Suomeen toukokuun lopulla, siis perisen viikkoa ennen laskettua aikaa.... Tuskin kannattaa lippuja hommata, voipi olo olla silloin jo sen verran tukala. Parasta olis jos koko kesä olis kylmä ja satais vettä. Pitäis tiet ajatella enemmän tilannetta etuoikeutena, mutta silti...

[Maki]

Mulla kans kaikki jotenkin konkretisoituu siihen et kesä on "pilalla", vaikkei nyt raskaana olo vissiin vankilaa vastaa mutta on tottunut lipittelemään kesällä alkoholiajuomia ja ei osaa ajatella menevänsä esim konserttiin käymään niin ettei menisi jatkoille tms.

Mies lähtee prätkäreissuilleen ja sinne en pääse varmaankaan enää mukaan ellen autolla aja perässä.

[Betty84]

Mies lähtee prätkäreissuilleen ja sinne en pääse varmaankaan enää mukaan ellen autolla aja perässä.

Niiii-in!  Mahtuuko sitä ees autoon kesällä, ainakaa pitkiä matkoja istuun helteessä! Tää kyl hakristaa eniten. Meillä on siis molemmilla prätkät, viime kesänä ei kumpikaan päästy ajeleen juuri ollenkaan, kun koko ajan vehkeet hajalla, joten tätä kesää kyl odotettiin… Nyt mies pääsee, mä en.. jes. Noh, onneksi tuo on lohduttanut, että tuleehan niitä kesiä. 

Huomaa, että mulla alkaa jo vähän tuntua positiivisemmalta. Voi olla, että ei tää elämä tähän lopukaan. 

[Sama vieras]

Onneks täällä ei ole ollut keskustelu, kun eikös se tarkoita ettei niitä ikäviä tunteita silloin ole

Mulla ei niinkään ikäviä tunteita ehkä ole, mut ehkä raskauteen liittyviä negatiivisia tunteita, ja tuntuu että ne pakko on ääneen sanoa. Ja mua pelottaa sanoa niitä edes täällä..

Mua ei itse raskaus tai tuleva lapsi saa ajattelemaan negatiivisesti, vaan kaikki siihen liittyvä oikeastaan. Raskaus on toivottu ja olen siitä onnellinen, haluan nyt sitä korostaa.

Mut niitä negatiivisia tunteita aiheuttaa sit esim synnytys isona asiana, perhevalmennukset, synnytyksen jälkeinen aika sekä hakintojen teko. Taustalla koko ajan jyllää jotenkin sellainen ajatus että joku tässä menee vielä ketuiks.

Välillä jotenkin suojelenkin itseäni koko raskaudelta, ja se tekee sen että mä vähättelen koko asiaa esim äitini kanssa jutellessa, en uskalla edes hänelle näyttää kuinka iso ja ihana asia tämä meille on. Tuntuu että kuoppaan koko ajan niitä positiivisia ja hyviä tunteita jonnekin enkä anna niille lupaa tulla esiin, en uskalla näyttää olevani onnellinen.

Kirpparilla yritin katsella lastenvaatteita että jotain saisi pikkuhiljaa hommattua, mut siinä kun niitä katselin niin mua alkoi ahdistamaan. Piti lähteä pois siitä. Tunne oli jotenkin sellainen että tuntui melkein pahalle niitä vaatteita siinä edes katsella. En siis ole ostanut vielä mitään.

Perhevalmennuksista mulla on jotenkin varmasti väärä mielikuva. Pakkohan niihin ei ole mennä, mut jos mä jään niistä pois niin tulee sellainen olo et mä olen huono. Mua jotenkin inhottaa ajatus mennä sinne ja siellä on huone täynnä mahaansa hierovia äitejä ja niiden miehiä ja kaikilla typerä virne naamallaan. Meidän parisuhde voi hyvin, että toi negatiivinen ajatus ei ole siitä lähtöisin.

Synnytystä mä pelkään, se aiheuttaa osansa, mut siihen liittyy muhun itseenikin liittyviä mielikuvia. Mua kammottaa niinkin pinnallinen asia, että kuinka ruma mä siinä tilanteessa olen. Hölmöä tässä on se, etten ole edes ulkonäkökeskeinen ihminen. Ja tiedän etten edes mä itse siinä hommassa tule kiinnittämään siihen huomiota, mut se vaan välillä käy mielessä. Mä en halua yhteenkään valokuvaan synnytyksen jälkeen. Enkä mä tiedä haluanko mä edes että kukaan tulee mua sairaalaan katsomaan. Mulla on hyvät ja läheiset välit kavereihin ja vanhempiini, syy ei löydy sieltä. En mä tosin tiedä tullaanko sairaalaan edes katsomaan nykyään vai päästäänkä sieltä niin nopeaan pois että näkemiset tapahtuu kotona.

ua ärsyttää ajatus että mun pitäis tutustua muihin odottajiin ja sit syntymän jälkeen muihin äiteihin että mulla olisi sitten vertaistukiseuraa. Ihmisiä joiden kanssa voi päivät jauhaa vaan siitä vauvasta. Nämä odotukset tulevat ulkopuolelta, ei multa itseltäni.

Mua ällöttää ajatus mun anopista, koska tiedän sen yrittävän ottaa musta kuvaa joskus siinä tilanteessa kun mä imetän. Haluan imettää, eikä julki-imettömisessä ole mun mielestä vikaa. Mut se mielikuva et se tulee sen kuitenkin tekemään, ainakin yrittää, aiheuttaa sen, että mä en halua nähdä koko ihmistä, tai ikinä joutua imettämään sen läsnäollessa. Joo, en pidä anopista muutenkaan, onneksi on eri kaupungissa. Ahistaa jo valmiiksi se, että tulevat sitten appiukon kanssa lapsen syntymän jälkeen käymään, ja luultavasti eivät edes kysy milloin se meille käy. ne ei ymmärrä vanhanaikaisina ihmisinä sitä, että mä haluaisin ensin opetella olemaan perhe mun vauvan ja miehen kans, ennen kun tänne tulee yksikään anoppi heilumaan. Uutta lasta kun pitää varmasti heti tulla tervehtimään.

Argh, siinä mun vuodatus.

 

[Artemis]

^Tuo ketuiksi menon pelko on melko tavallista. Mulla on kanssa välillä sellaista, että kaikki menee liian hyvin, että jossain vaiheessa on pakko tulla jotain ongelmia. Esim. aina ennen ultraa saa pienen sisäisen paniikin aikaiseksi, että onkohan jotain vialla... Sulla, kun on vielä tuo keskenmeno taustalla, niin varmasti sekin vaikuttaa. Kuulostaa tosiaan siltä, ettet anna itsellesi lupaa olla onnellinen tai ainakaan näytä sitä ulospäin juuri sen takia, että jos jokin menisi vikaan, niin ei satu niin paljoa... Itsesuojelua ja ymmärrän tuon kyllä.

 

Eikä tuokaan tosiaan välttämättä ole kivaa jos talossa lappaa vierasta porukkaa heti vauvan syntymän jälkeen. Varsinkin jos vauva sattuu olemaan esim. huono nukkuja. Siinä ei paljoa itse kerkeä mitään tarjottavia tehdä tmv. ja sitten varmasti tuntee siitäkin syyllisyyttä, ettei ole kovin edustava. Enkä mäkään haluaisi, että kukaan ottaisi musta kuvaa, kun imetän Musta toi on ihan hullu ajatus. Ja mä siis kanssa suhtaudun myönteisesti imettämiseen ja myös julki-imettämiseen.

 

Mä en synnytyksessä pelkää sitä, että miltä mä näytän silloin. Mä pelkään sitä, että jokin menee vikaan. Että jokin siinä menee niin pahasti vikaan, että vauva vahingoittuu tai jopa ei selviä hengissä. Tai itselle, esim. repeää niin pahasti, että tulee jotain korjaamatonta vikaa (virtsarakko repeytyy tmv.), pelkään hätäsektiota (ennemmin suunniteltu), kipua, sitä, että jään yksin ilman apua ym.

[Maki]

Mä oon ehkä joten "parantunut" tästä ahdistuksesta

Alunperin tosiaan ajatuksena mulla siinä ahdituksessa oli se miten jään kaiken kivan ulkopuolella kun olen raskaana, no tässä vaiheessa olen kyllä jäänytkin kun niin paha olla jne mutta olen jotenkin saanut jäsenneltyä päähäni että ei tälle ole oikeata aikaa ja neuvolan täti on valanut muhun rohkeutta ja luottamusta kovasti että kyllä musta ihan kelpo mutsi saattaa jopa tullakkin ja tietysti eka ultra konkretisoi

asiaa aikalailla.

Minulla ei ole onneksi pelkoja raskautta ja synnytystä kohtaan, veikkaan etten olisi näin nopeasti noussut tuolta ahdistus kuopastani jos vielä kaupan päällisinä olisi nuo.

 

Tsemppiä minun puolesta kaikille, kuten sanottua

kyllä meistä kaikista varmasti tulee ihan kelpo äitejä vaikka ajatukset ja pelot ja ahdistukset valtaisikin koko tämän tiineysajan <3

[Betty84]

Mulla ny päällisin puolin alkaa olla ihan siedettävä olo, eikä nyt varsinaisesti niin ahdistakaan enää onneksi. Mutta ei kyllä mikään voittajaolo ole vieläkään. Kyllä muakin jotenkin pelottaa se synnytys. Tai siis mä en ees haluais synnyttää, vaan haluaisin sektioon ja aion sitä myös vaatia. Toisekseen mua jotenkin on alkanut jostain syystä se imettäminenkin ahdistaa. En oikeen tiedä että miks.

 

Me ei olla tehty mitään hankintoja vielä, kun ei mua oikeen kauheasti ole kiinnostanu ja lähinnä ahdistaa koko ajatus. Mutta siis vauvan tulosta ollaan onnellisia ja kovasti sitä odotetaan vaikka tämä ei nyt niin tarkkaan suunniteltua ollutkaan. Mut mua ahdistaa monesti se, että mä huomaan että jotkut ihmiset odottaa, että mä olisin jotenki ihan intopiukassa koko ajan ja kuinka kaikki on niin ihanaa! Enkä mä kauhean mielelläni raskaudesta puhu enkä ole puhunutkaan. Ensimmäisistä liikkeistäkään en ole ollut vouhottamassa kenellekään, vaikka kivojahan ne ovat ja miehen kanssa tietysti ne hetket jaettu, jos on ollut kotona. Ihan ekasta liikkeestä, jonka tunsin kerroin yhdelle kaverille, joka tietysti oli sitä mieltä että Ne on Niiiiiiiiiin ihania ne ekat liikkeet ja oikein on ikävä sitä, kun vauva liikkuu mahassa. Ahaa. Just joo. Ite kyllä toivoisin että tää helvetillinen kärsimys loppuis ja pian, ja olis nyt se vauva täällä jo! Kuitenkin kun koko ajan on jotain ongelmaa tai vaivaa, niin ei tästä raskaana olemisesta voi kyllä oikein nauttia. Ainoat mukavat hetket tähän mennessä liittyny siihen, kun miehen kanssa yhdessä fiilistelty vauvaa.

 

Pääsääntöisesti olo on nyt ihan siedettävä, mutta tällä viikolla on ollu yhtä tuskaa, nyt kun oon vielä kauheassa yskässä, ja yskiminen sattuu ja yöt on ihan hirveitä. Mutta eiköhän se tästä taas joskus. Masentaa sekin että on näin masentava olo, kun yleensä tosi harvoin mitään angstailen tai masentelen. No, nytpä on sit senkin edestä. Voi mies-parkaa, ei voi muuta sanoa.

[Betty84]

Ja sitä piti kans sanoa, että ehkä mullakin on hieman sitä osittain, ettei edes viitsi kauheasti hehkuttaa kun "kuitenkin joku menee vikaan". Eli tuo ajatus tunnistettavissa täälläkin. Meillä on vielä rakenneultraan yli kaks viikkoa! Ja jotenki pelottaa, että jos siellä sit selviää jotain. Ja nyt kun ollaan ruvettu kertomaankin raskaudesta vähän enempi, niin sitten kauheaa jos joku onkin vialla. Vaikka vauveli kyllä tuntuu aika vilkkaalta, että ehkä sillä ei ole hätää. Ja toisaalta, kyllähän tää alkaa jo pikkuhiljaa ulospäinkin näkyä, että ihmiset huomaa kyllä ihan kertomattakin. Että jos nyt jotain menis pieleen, niin eihän sille mitään voi. Ja ainakin sitten ihmiset ymmärtäisi, jos ei ole ihan parhaimmillaan että mistä johtuu, eikä tarvis kenellekään varmaan asiaa sen kummemmin selitellä.

Nojoo, kylläpä sitä ihme asioita tulee värkättyy!!

[Sama vieras]

Jeps, pelottaa muakin synnytyksessä moni asia ihan oikeasti,mut toi rumana olemunen liittyy mulla joihinkin muihin tunteisiin.

Kiva lukea muiden samanlaisia ajatuksia:-)

[Sherea]

Kiitos ja kumarrus aiheen aloittajalle. Täällä myös yksi ahdistunut odottaja.

 

Raskaus tuli täytenä yllätyksenä ja todellakin suunnittelematta. Ylipäätään koko kuvio on enemmän sekaisin kuin vain mahdollista on. Lapsen isän kanssa olemme olleet ystäviä muutaman vuoden ja jossain mittakaavassa voisi kai sanoa meidän olevan sieluntovereita, toistemme puoliskoja. Paha vain, että mies on (vielä) naimisissa toisen naisen kanssa. Joo, paha paha PAHA perheenrikkoja minä!   

 

Todellisuudessa liitto on ollut vaikeuksissa jo pitkään ja olkapäänä olen miehelle tässä asiassa ollut. Tukenut, kuunnellut, yrittänyt hänen kanssaan miettiä millä asiat saisi paremmaksi ja vielä toimimaan. Vaimoaan vaan ei homma enää kiinnosta... Ja seli seli seli. Poden äärimmäisen huonoa omaatuntoa siitä, että tällaiselle polulle lähdin.

 

Klassisestipa siis yksi asia johti eräänä yönä toiseen ja tässä sitä ollaan. Nuvaringista huolimatta raskaana toisen naisen aviomiehelle. Mies on ilmoittanut olevansa mukana kuviossa ja tahtovansa tulevaisuuden kanssani. Asioita pyörii päässä miljoona. Olin jo päättänyt, etten enempää lapsia enää koskaan halua (edelisestä avioliitostani niitä löytyy kaksi). Tulevaisuus pelottaa, nykyisyys ahdistaa...

[Gabriel]

^ Onko tämä mies silti jo eronnut vaimostaan? Asumusero... Onko heillä lapsia?

Mikäli heillä olisi suhde kunnossa, et sinä olisi siihen väliin mahtunut "rikkomaan", rikki se on ollut jo.

Ihan vain, tietääkö tää vaimo sinusta?

[Sherea]

Eivät ole eronneet virallisesti. Mies muutti raskausuutisen jälkeen väliaikaisesti omien vanhempiensa luokse. Aika näyttää miten jatkossa käy. Lapsia heillä on kaksi ja lisäksi meneillään on omakotitalon rakennus projekti. Vaimo ei tiedä minusta. Enkä todellakaan tahtoisi, että saisi tietääkään.

[Gabriel]

Ihan tosi!? Sinä et ole tehnyt väärin. Mutta mies on hyvin idiootti. Olisiko ollut fiksumpaa erota ennenkuin alkaa pelehtiin mitään.... =(

[Kultajoki]

Mut mua ahdistaa monesti se, että mä huomaan että jotkut ihmiset odottaa, että mä olisin jotenki ihan intopiukassa koko ajan ja kuinka kaikki on niin ihanaa!.

Tää on niin raivostuttavaa. Mulle tulee aina hirveä vastareaktio kun ihmiset ajattelevat välittömästi että tämähän on nyt sinunkin elämäsi parasta aikaa. Ei varmasti ole. Paitsi että jatkuva epävarmuus tilanteen kehittymisestä on päällä, oma keho muuttuu hirveästi eikä koskaan ole tietoa siitä ovatko tämän päiväset kivut ihan normaalia vai epänormaalia. Lisäksi on vaikea sanoa miten mies asiaan tulee kypsymään ja minkälaiseksi elämä kehittyy = ottaako mies riittävästi vastuuta hoidosta yms. Lapsesta ei ole tulossa maailman napa enkä aio istua seuraavia vuosia neljän seinän sisällä vaippojen vaihdossa...

 

Sherealle erityistsempit, sun tilanne näyttää vielä aika paljon monimutkaisemmalta. Jos heidän suhteensa on kuitenkin ollut jo pidemmän aikaa kuihtumassa, ehkä suhteen molempien osapuolten kannalta on parempi että lähdetään eri suuntiin. Toki asiaa sekoittaa lapset ja talot. Tsemppiä, toivottavasti tilanne selkiytyy ja vältytte suuremmalta draamalta.

[Sherea]

En tiedä kehen syyttävää sormea tässä pitäisi osoittaa. Aikuisia ihmisiä kun ollaan, niin kaipa tästä vastuu kuuluu kummankin harteille.

 

Oma pää ja ajatukset pyörivät yhtä ja samaa kehää. Tulenko olemaan tämän lapsen kanssa yksin vai en? Tahdonko edes suhdetta lapsen isän kanssa ja toivottaa hänen mukanaan kasan erodraamaa tervetulleeksi elämääni? Mikä olis lapsen kannalta se oikea ratkaisu? Toki ansaitsee kummankin vanhemman läsnäolon, mutta onko hänenkään kiva elää ensimmäisiä kuukausia elämästään taistelu tantereen keskellä? Kuviota ei yhtään helpommaksi tee se, että asumme lapsen isän kanssa 250 km päässä toisistamme. Puhumattakaan siitä faktasta, että en ole ollut koskaan ikinä rakastunut tällä tavalla kehenkään toiseen. 

 

Joka toinen hetki toivon keskenmenoa ja joka toinen kauhistun toivettani ja haluaisin perua koko ajatuksen synnyn. 

[Betty84]

 

Mut mua ahdistaa monesti se, että mä huomaan että jotkut ihmiset odottaa, että mä olisin jotenki ihan intopiukassa koko ajan ja kuinka kaikki on niin ihanaa!.

Tää on niin raivostuttavaa. Mulle tulee aina hirveä vastareaktio kun ihmiset ajattelevat välittömästi että tämähän on nyt sinunkin elämäsi parasta aikaa. Ei varmasti ole. Paitsi että jatkuva epävarmuus tilanteen kehittymisestä on päällä, oma keho muuttuu hirveästi eikä koskaan ole tietoa siitä ovatko tämän päiväset kivut ihan normaalia vai epänormaalia. Lisäksi on vaikea sanoa miten mies asiaan tulee kypsymään ja minkälaiseksi elämä kehittyy = ottaako mies riittävästi vastuuta hoidosta yms. Lapsesta ei ole tulossa maailman napa enkä aio istua seuraavia vuosia neljän seinän sisällä vaippojen vaihdossa...

Joo, ei tod ole parasta aikaa. Kaikista kamalinta, mitä voi olla. Eikä kyllä auta tieto siitä, että "saa sen ihanan nyytin syliin". Helvetti, et raivostuttaa välillä ihmisten kommentit!  Täällä vähän samat aatokset välillä, vaikka mies osaa kyllä ottaa vastuutakin ja ymmärtää kyllä vastuunsa, mutta mitä se sitten tulee olemaan käytännössä. Vähän veikkaan, että jää suurin osa mun hoidettavaksi. Miehellä on siis lapsi edellisestä suhteesta. Lapsi on meillä joka toinen viikonloppu, ja kylläpä aika paljon silloinkin jo jää mun vastuulle, miksi tilanne siis muuttuisi mihinkään sitten, kun meidän lapsemme syntyy? Asiasta on ees turha keskustella, kun tulee heti tappelu, ja mä en tosiaankaan jaksa sitä ainaista vääntöä ja riitaa, kun kaikki käännetään kuitenkin mun piikkiin… 

 

 

^ Tsemppiä Sherealle! Älä itseäsi syytä nyt ainakaan! Turha miestäkään syyttää tai ketään muutakaan. Elämässä nyt vaan asiat menee sillä tavalla, että joskus sattuu kaikki menemään ihan vituralleen. Miehellä ja tämän rouvalla hankaluutta ollut jo ennen sua, eli sun syytäsi ei ole mikään. Ehkä oli mieheltä virhearvio lähteä ennen virallista eroa värkkäämään mitään sen pidemmälle sun kanssa, mutta tunteilleen ei mitään voi, ja joskus yksi asia johtaa toiseen. Kuten tuossa jo aiemminkin todettiin, niin heillä varmasti olisi liitto kariutunut ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Nyt kuitenkin, kun kuviossa on mukana talot ja lapset (molempien osalta), niin tietysti ehkä kannattaa miettiä, että mikä olisi paras ratkaisu kaikkien osapuolten kannalta. Asiat saattavat näyttää todella kamalilta ja monimutkaisilta, mutta kyllä ne järjestyvät kuitenkin tavalla tai toisella lopulta. Aika parantaa, ja ehkä voisi tässä kohtaa olla viisainta, että mieskin nostaisi kissan pöydälle, ja kertoisi tulevalle ex-vaimolleen, että missä mennään. Se olisi reilua kaikkia kohtaan. Vaikka varmasti se kertominen pelottaa myös sua, tietysti tuo tilanne on ikävä, mutta kun kaikki ei vain aina mene suunnitelmien mukaan. Rehellisyys yleensä on paras vaihtoehto, ilman syyttelyjä tai sen kummempia selittelyjä. Varmasti siellä vaimo saa aluksi raivarin, mikä on toki ymmärrettävää, mutta sitten kun pöly on laskeutunut, niin asioista pystytään yleensä keskustella järkevästikin.

 

Tietysti sun kannattaa noita omia ajatuksiasikin punnita, että mitä haluat jne. Väittäisin kuitenkin niin, että kyllä sen jollain tapaa sydämessään tietää, jos toisen haluaa tai ei. Eri asia sitten on, että myöntääkö totuutta itselleen. Sitten vielä otetaan tähän raskaushormonit mukaan, niin pää on ihan varmasti pyörällä. Jaksamista sinne ajatusten keskelle! Kaikki kyllä järjestyy parhain päin! Näin on nyt käynyt, eikä tilannetta enää saa kummemmaksi. Nyt ajattelet, mikä olisi itsesi ja lasten sekä tulokkaankin kannalta paras ratkaisu. Viis siitä, mitä muut ajattelee, tärkeintä on kuitenkin oma henkilökohtainen onnesi ja lasten onni. Miehen kannattaa ehkä selvittää omat erokuvionsa aluksi kunnolla, ennen kuin alkaa mitään rakentaa sun kanssa. Kuitenkin tunteita on siellä varmasti vielä olemassa puolin ja toisin, puhumattakaan omaisuudesta ja huoltajuuksista yms. selvittämisistä. Aika kyllä helpottaa asioita lopulta ja aivan takuulla asiat järjestyvät ja lutviutuvat. Tsemppiä! Ja tämä nyt siis ihan ulkopuolisen kommenttina, hankala tieteenkään mitään sanoa, kun ei tunne ja tiedä tilannetta omakohtaisesti, mutta toivottavasti sait edes vähän lohtua!

[Alexandra89]

Etukäteen jo varoituksen sana kaikille, että tästä saattaa tulla piiiitkä avautuminen...

 

Taustalla minulla on mm. vaikeaa masennusta, ahdistushäiriötä, syömishäiriöitä ja alkoholiongelmia. Tälläkin hetkellä olen hoitosuhteessa mielenterveyspuolella (lähinnä vaikean masennuksen takia). Aloittamani lääkitys auttoi merkittävästi olotilaani, mutta lopetin sen yhteisymmärryksessä psykiatrin kanssa hyvin pian näiden raskaustoiveiden tultua mukaan kuvioihin. Pystyn käymään töissä ja ainakin suurin piirtein hoitamaan velvollisuuteni myös kotona ainakin toistaiseksi. En voi silti hyvällä tahdollakaan väittää olevani onnellinen tai terve.

 

En ole koskaan halunnut lapsia ja olen jo vuosia sitten päättänyt meneväni välittömästi sterilisaation sen ollessa iän puolesta mahdollista. En myöskään tule lasten kanssa toimeen, vaan koen oloni lähinnä vaivautuneeksi heidän seurassaan. Toiset sanovat minua "lastenvihaajaksi", mitä nyt en aivan täysin allekirjoita, mutten kyllä kielläkään. Pienistä vauvoista kuitenkin pidän ja niiden kanssa tulen toimeen. Vuoden 2011 lopulla tulin "vahingossa" raskaaksi johtuen huolimattomasta ehkäisystä. Olimme tuolloin seurustelleet mieheni kanssa muutaman kuukauden ja juuri muuttaneet yhteen. Pääni meni raskaudesta aivan sekaisin ja vaikka tiesin keskeytyksen olevan ainoa oikea vaihtoehto, niin harkitsin hormonihöyryissäni jopa lapsen pitämistä. Keskeytykseen kuitenkin lopulta päädyin, mutta joku tuossa raskaudessa selvästi muutti ajatusmaailmaani. Koin tuolloin aivan suunnatonta rakkautta sitä muutaman viikon ikäistä alkiota kohtaan, enkä millään olisi halunnut "tappaa" sitä. Joku ruuvi päässäni varmaan napsahti pois paikoiltaan, kun tuosta lähtien olen ollut enemmän ja vähemmän vauvakuumessa. Minusta tuli täti viime vuoden lopulla, ja vauvan nähtyäni oli peli lopullisesti menetetty. Ehdotin miehelleni, että voisimme alkaa tämän vuoden alussa yrittää lasta ja niinhän siinä sitten kävikin.

 

Mies oli aluksi todella epäuskoinen koko hommasta ja minun asenteeni lapsiin tietäen piti minua lopullisesti seonneena, mitä varmasti myös olin. Sukuni hedelmällisyyden tuntien olin aivan 100 %:n varma, että heti ensimmäisellä yrityskerralla tärppäisi. Raskautuihan minua lähes 10 vuotta vanhempi siskonikin heti lopetettuaan e-pillerit, eikä minulla edes ollut hormonaalista ehkäisyä ennen yrityksen aloittamista. Leijailin koko tammikuun vaaleanpunaisissa vauvahaaveissani, ostin vauvanvaatteita ja äitiyskirjoja, vietin päiväni vauvafoorumeilla enkä yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Sitten tuli isku vasten kasvoja, kun en tullutkaan heti raskaaksi. Huhtikuun lopussa, neljännen yrityskierron lopussa tein Clearbluen raskaustestin, joka antoi vastaukseksi: "Raskaana 1-2". Olin noina muutamana tuloksettomana kuukautena hiljalleen menettänyt toivoani, lannistunut ja lisäksi saanut oman järkeni takaisin. En ollut enää lainkaan vauvakuumeessa, vaan pidin koko yritystä aivan naurettavana ideana, jossa ei ole mitään järkeä.

 

Taisin mä hetken hymyilläkin tuon "positiivisen" tuloksen jälkeen, mutta hyvin pian iski ahdistus, epäusko ja pelko tulevasta:

• "Miks just vappuna, ku ollaan lähdössä risteilyllekin?"
• "Mitä järkeä viikonlopuissa enää on, kun ei saa vetää perinteisiä perjantaiperseitä?"
• "Vittu mä joudun lopettaa röökin poltonkin."
• "Kukaan ei enää kutsu meitä mihinkään."
• "Meidän koko elämä ja parisuhde menee päin helvettiä."
• "Tätä tulen katumaan loppuikäni."
• "Tulispa keskenmeno."
• "Miten mä jaksan hoitaa vielä eläinten, kodin, miehen, koulun ja töiden lisäksi vielä pennunkin!?"
• "Lapsen elämä tulee olemaan pelkkää paskaa, kun ei meillä ole edes rahaa."
• "Joudun elämään loisena miehen siivellä ja olen loppuikäni velkavankeudessa."
• "Lapsesta tulee varmasti vammainen tai jotenkin muuten viallinen."
• "Mies varmasti vaihtaa mut toiseen, ku mun kroppa on aivan pilalla ja muutun rumaksi."
• "Nyt pitäisi vähintään leijailla pilvissä onnesta ja mä vaan parun kurjaa elämääni?"

Lisäksi en ole vielä edes saanut tupakanpolttoa loppumaan ja tunnen oloni siitä aivan surkeaksi. Mieheni vielä välillä kääntää veistä haavassa tokaisemalla jotain tyyliin: "Taasko sä myrkytät meidän toukkaa?" Ihan ymmärrettävää, kun minäkin sanoisin varmasti todella pahasti hänen paikallaan. Kaikesta tästä syyllisyydestä huolimatta en vain saa tarpeeksi voimaa lopettaa. Miehelle en oikein voi puhua tuntemuksistani, kun hän heti luulee etten haluakaan lasta ja ehdottaa itku silmässä aborttia. Miehelle erityisen raskaaksi tämän tekee varmasti myös se, kun hänellä kesti ex-vaimonsa kanssa vuosia saada lapsi ja sitä pidettiin jopa mahdottomana (ex-vaimon lukuisat ongelmat). Useampia lapsia mies olisi halunnut jo aikoja sitten. Haluaisin todella olla se onneaan hehkuva odottaja, enkä tällainen viallinen raskaushirviö, mutta minkäs teet...

 

Kirsikkana kakun päällä on vielä tämä meidän uusperheviritelmä. Miehen ala-asteikäinen tyttö on meillä vähintään joka toinen viikonloppu, eikä niissä vierailuissa muuten mitään ongelmaa olisi, mutta kun tyttö on mun silmissä kasvatettu ihan kieroon! Miehen (ja hänen ex-rouvansa) kasvatustekniikat on muutenkin aivan erilaisia kuin omani. Kaikki annetaan periksi, mitään ei vaadita, annetaan käyttäytyä vieraillakin ihan miten sattuu, ei ole opetettu edes alkeellisimpia käytöstapoja, annetaan pelata Pleikkaria ja tietokonetta tuntikaupalla, ei välitetä elokuvien/tv-ohjelmien ikärajoista jne... Likan persekin pyyhittiin niin kauan, kunnes minä tulin kuvioihin ja "nätisti" sanoin asiasta (tyttö tuolloin ekaluokkalainen). Niin ja suurimpana ongelmana se, että heidän perheessään ei ole opetettu puhumaan asioista, kun edes vanhemmat eivät osanneet keskustella mistään asiallisesti. Tyttö on oppinut patoamaan kaikki tunteensa (mm. pidättelee itkua, menee omiin oloihinsa eikä kerro mikä on hätänä), eikä hän myöskään kysyttäessä osaa sanoa mihinkään asiaan mielipidettään (kuten ei isänsäkään). Omassa perheessäni sen sijaan on AINA puhuttu arimmistakin asioista avoimesti ja meidät on opetettu selvittämään asiat keskustelemalla. Haluan todellakin, että myös tuleva perheenjäsenemme oppisi nuo taidot ja lisäksi myös ne käytöstavat ja muut tärkeinä pitämäni asiat, joilla taas miehelle ei juurikaan tunnu olevan merkitystä...

[Alexandra89]

Niin ja lisämaustetta ahdistukseen tuo tosiaan vielä se, että haluan niin kovasti poikalasta, että uskon romahtavani lopullisesti laitoksella, jos syntyykin tyttö. Olen kaiken kuvitellut ja suunnitellut poikalapsen varalle, enkä tiedä mitä teen jos saankin tytön. Olen varmasti maailmankaikkeuden syntisin ja paskin raskaana oleva.

[Kasma]

Edited May 8, 2013 by Kasma