Eka synnytys päin helvettiä, toinen hyvä kokemus - onko mahdollista?

[SallaS]

Ensimmäinen synnytys aiheutti aikamoisen trauman ja nyt toinen kerta kolkuttelee ovella...

 

Löytyisikö täältä ihmisiä, joilla toinen synnytys menikin hyvin ensimmäisen kauhukokemuksen jälkeen?

Minkä luulet siihen vaikuttaneen tai teitkö jotain toisin?

 

Vastauksista kiitollisena,

SallaS

[Cor]

Mäkin haluisin kuulla hyviä kokemuksia pahojen jälkeen

[Luppis]

Minä myös

[Guest *OA*]

Jospa mä korkkaisin sitten kokemuksella.

 

Ensimmäinen synnytys -09 Kätilöopisto:

Saavuttiin kolmen aikoihin synnytysosastolle, alkuun kaikki meni hyvin. Avautuminen edistyi mukavasti siihen 5-6cm asti, silloin pyysin epiduraalia ja kaikki alkoi mennä pieleen. Anestesialääkärillä oli asenne pielessä, ensimmäisellä kerralla huomasin ristiselässäni olevan tatuoinnin ja kieltäytyi pistämästä sen läpi (siihen hällä on oikeuskin vaikka siitä olisi voinnut laittaa katetrin kyllä). Koko epiduraalin pistämisen ajan sain kuulla haukkumista ja nimittelyä, koska en saannut hänen mielestään tarpeeksi selkää pyöristetty hän koki oikeutetuksi töniä selästä jotta menisin enemmän kyyryyn. Koska epiduraali ei vaikuttanut, sain kokea tuon vielä kaksi kertaa uudelleenkin. Avautuminen pysähtyi täysin noihin sentteihin, kivut oli kovat joka suhteessa ja päädyttiin sektioon. Sektion puudutukset huolehti sama lääkäri, kun kohtu oli avattu huomattiin että puudutus ei ollut täydellinen ja anestesialääkäri kieltäytyi nukuttamasta tai tekemästä mitään muutakaan. Synnytyslääkäri ei voinnut kun vain pahoitella ja ottaa pojan pois vatsasta vaikka tunsin kaikki. Sen jälkeen homma meni hienosti kyllä, sain jonkun vahvan kipulääkkeen suoneen kun napanuora oli poikki ja ekaa kertaa pystyin rentoutumaan sitten sen jälkeen kun olin sairaalaan saapunut. Poika oli väärässä tarjonnassa ja suht isokokoinen, se selvisi sitten sektiossa vasta eikä kuulemma olisi tullut alakautta ilman pahoja repeämisiä jos silloinkaan. Kärsin tämän jälkeen vielä kohtutulehduksenkin, jonka tajusin aika viime tipoissa. Terveyskeskuslääkäri kerkesi uhkailla jo uudella leikkauksellakin.

 

Toinen synnytys -10 Naistenklinikka:

Kävin viimeisillä viikoilla Naistenklinikalla pelkopolilla puhumassa edellisestä synnytyksestä. Paikalla oli sattumalta ensimmäisen synnytyksen aikana vastaanottanut kätilö, tapasin anestesialääkärin joka tarkisti tatuoinnin paikan ja mahdollisuuden pistää läpi. Toinen synnytys alkoi rauhallisesti, mutta koska en ollut avautunut tarpeeksi jouduin synnyttämättömien osastolle yötä viettämään. Kun rupesin avautumaan, avauduinkin kerralla kunnolla ja päästiin suht nopeasti tosi toimiin. Anestesialääkäri tuli antamaan jossain vaiheessa epiduraalin ja lupasi nukutuksen jos sektioon joudutaan. Epiduraali ei auttanut tälläkään kerralla ollenkaan, ilokaasulla ja äänenkäytöllä sekä loistavalla tuella jonka sain kätilöltä, anestesialääkäriltä, synnytyslääkäriltä ja mieheltä, selvisin tällä kertaa luomusynnytyksen alakautta. Siro ja pitkä tyttö tuli ja antoi kyllä loistavan synnytyskokemuksen.

[Tweety]

kevät2009 - Käynnistys oksitosiinilla

 

Synnytys ei meinannut käynnistyä, 8h:n aikana ei ainuttakaan supistusta. Ei edistysta vaikka kalvotkin puhkaistiin 4h kohdalla.

Yhtä'äkkiä iski saatanalliset kivut. Supistuksia tuli tauoitta. Myöhemmin on ajateltu että se johtui elimistön "shokkitilasta", aiheuttajaksi ajateltu oksitosiinia, todennäköisesti elimistö ei ole pystynyt tuottamaan omia kivunlievitys hormoonejakaan, esim endorfiinia.

Huusin ulvoin anelin apua ja kivun lievitystä. Sain (rummun pärinää) kaurapussin . No siitä ei ollut apua mihinkään.

Ilokaasu sai minut oksentamaan, mutta kätilö oli varma että oksentelu johtui synnytyksestä ei ilokaasusta. Oksennettuani tunnin lopetan ilokaasun, ja oksentelu loppuu. Kätilö pudistelee päätään ja toteaa: oletkos kokeillut kaurapussia, muuta ei ole.

(Tämän jälkeen tuntuu ettei kukaan enää edes yritä auttaa. Mieskin kokee henkilökunnan välinpitämättömäksi, varsinkin kun hän huomaa että "minä katoan". Minulla on sairaalakammo, ja se sai vallan. Olen kauhutilassa, en kuulemma ole puhunut mitään, teen järjen vastaisia asioita. Oma muisti meni tuossa tilassa, vain väläyksiä sieltä täältä on muistissa.)

En saa lääkleellistä kivunlievitystä, elimistöni on shokkitilassa, päänuppinikin on nyt sanonut yhteistyön irti - minuun ei saa kontaktia. Itse muistan vain kauhua ja ahdistusta.

(anestesia lääkäri saapuu 5h kuluttua ja kieltäytyy lääkitsemästä, pakon edessä pistää tipan lääkettä, jotta "minut saadaan paikalle" ponnistusta varten.)

Ponnistusvaihe meni helposti.

 

 

Syksy2011 - käynnistys tableteilla suun kautta.

 

Synnytys ei käynnisty helpolla. 12h ilman mitään tuntemuksia.

Sitten alkaa supistamaan, mutta olen siis sairaalan vuodeosastolla. Kolmen tunnin kuluttua pyydän tilanne arviota. Edisystä 0% ja kätilö komentaa nukkumaan sanoen: ei sinua edes supista. 2h kuluttua ulisen ja ulvon kivusta. Kätilö pistää käyrille: kato nyt ei sua supista, mene nukkumaan.

Kätilö on tyly, mutta nyt minä olen sitten tyly takaisin ja sanon haluavani toisen kätilön, jos hän ei minua hoida. Kätiöö tekee tarkastuksen vastahakoisesti (4cm). Hän soittaa kiireesti synnärille. Mutta sielä ei ole huoneita vapaana. Mieheni saapuu, ja joudumme käytävälle. (kuulostaa siltä että taaskin menee päin persettä, mutta tuo alkuhäsä on kutakuinkin unohtunut)

Pääsemme synnärille 1h kuluttua. Minua hoitaa pelkopotilaisiin erikoistuneet kätilöt. Vaikka selviän kivuilta he ehdottavat kipupumpun etukäteen asennusta, jotta viimekertainen ei toistu. Anestesiahoitaja kysyy olenko nukkunut, ja kun kerron että en, hän ehdottaa että otan sen epiduraalin saadakseni hieman nukuttua.

Epiduraali laitetaan.

Mieheni joutuu lähtemään mutta sanoin nukkuvani, joten käskin lenkittää koirankin.

Mies palaa kuitenkin nopeasti ja (5cm) lähetämme hänet aamukahville kanttiiniin kätilöopiskelijan kanssa. (opiskelija oli kokoajan kanssani, vaikka nukuin, jotta huomeessa olisi edes joku, jos alan mennä paniikkiin.) Kätilö saapuu ja sanon että epiduraali on loppunut, ja samassa tulee saatanallinen supistus (raajat krmppaavat kivusta, kätilö ja opiskelija nappaavat jaloista kiinni.) aukesin loput sillä supistuksella.

Alamme valmistautumaan ponnistamaan, ja kätilö alkaa kysellä isän perään, kerroimme lähettäneemme hänet kahville tämänhän oli arvioitu syntyvän aamuvuoron lopulla ei 1h aamuvuoron alkamisesta. Alamme ponnistella. Vauva syntyy kolmella ponnistuksella, joista kahdella isä oli jo paikalla. (mieheni oli ennen syntymään ollut salissa max1h yhteensä. Täysin auki olin 2,5h sen jälkeen kun saliin pääsimme.)

Nyt synnytyksen jälkeen olisin voinut heti nousta ja lähteä loikkimaan, suihkun jälkeen oikein ihmettelin mitä me jumitetaan täällä salissa, kun osasto on ihan täynnä. Mietin mahtaako joku äiti nyt pyöriä käytävällä niin kuin minäkin jouduin.

 

(tuomio: jälkeenpäin kätilöni kertoi ettei käyrälle ollut piirtynyt ainuttakaan supistusta koko synnytyksen aikana. Tämä on syy miksi ehkä ekalla kerralla kipujeni määrää ei uskottu, koska hehän ei myöskään ole nähnyt että supistukset tuli tauotta. Selitystä ei ole sille miksi yli viisituntia meni ennen kuin anestesia lääkäri edes vieraili huoneessani, 1,5h on normaalia odotusaikaa. (1h sallittua, mutta sitten kun lääkittäviä on monta se viimeinen saa sen ehkä 30min myöhässä.))

 

[MiiraM]

Mun toinen synnytys päätyi lopulta hätäsektioon napanuoran kiristymisen vuoksi, mutta siitä jäi silti hyvä synnytyskokemus verrattuna ekaan Tämä johtui siitä, että toisella kerralla otin selvää asioista. Ekaa lähdin synnyttämään "kyllä luonto hoitaa ja kätilöt neuvoo"-periaatteella, mikä oli yhtä huono valinta, kuin lähteä juoksemaan maratonia täysin valmistautumatta...

 

vaadin toisella kerralla päästä pelkopolille ja se oli ok, mutta enemmän hyötyä oli esim. Ina May Gaskinin synnytyskirjan lukemisesta, missä kerrottiin havainnollisesti mitä synnytyksessä oikeasti tapahtuu, miten lantionpohjan lihasten on tarkoitus toimia, miten voi itse jouduttaa synnytystä ja hillitä kipua jne. Toisessa synnytyksessä tiesin siis kokoajan, missä mennään ja pystyn toimimaan siten kun oikeasti hyvältä tuntui (esim. en jäänyt makaamaan sänkyyn vaan liikuin, olin pallon päällä jne.). Tähän eivät kätilötä taaskaan kannustaneet... Eli kyllä, toinen synnytyskerta oli hyvä kokemus verrattuna ensimmäiseen, mutta ei se ilmaiseksi tullut vaan vaati etukäteen asiaan valmistautumista.

[Guest SallaS]

Pääsen itse vastaamaan omaan kysymykseeni: kyllä on mahdollista! :-) :-) :-)

 

Ensimmäisen synnytyksen kaksituntinen ponnistusvaihe päättyi imukuppiin. Eikä siitä sen enempää...

 

Toinen synnytys sen sijaan oli upea kokemus! Koko homma ohi kuudessa tunnissa. Avautumisvaiheen alussa kivunlievitykseksi riitti TENS-laite ja ilokaasu. Sitten sain epiduraalin, joka vei muut kivut paitsi ponnistustarpeen ja alapään venymisen tunteen. Ponnistusvaihe 8min eli kolmen supistuksen aikana ohi. Huoneessa oli vain kätilö ja mieheni. Ei repeämiä, ei mitään vaivoja. Pääsin itse suihkuun samantien ja olo oli jo samana iltana melkeinpä "normaali". Mahtavaa! :-)

[SallaS]

Jaahas, en ollutkaan kirjautuneena... Siksi tuo äskeinen kirjoitus "vieraana".

 

Uskon, että toisen synnytyksen sujumiseen vaikutti yksinkertaisesti se, että yksi synnytys oli jo takana. Kroppa oli valmiimpi hommaan kerran venyttyään ja opin ensimmäisestä kerrasta myös paljon itse. Mukana oli varmasti tuuriakin, koska tällä kerralla kätilö oli aivan loistava ja epiduraali ei vienytkään ponnistamisen tarvetta.

 

Tsemppiä kaikille! :-)

[Edwina]

Mulla on takana kaks synnytystä ja synnytykset on menneet nimenomaan niin, että eka on ollut kauheampi kuin toinen.

 

Esikoinen syntyi lokakuussa 2009. Koko raskausajan mulla oli suppareita ja niiden ja muiden vaivojen takia olin pitkään sairaslomalla ennen äitiyslomaa. Yöt nukuin surkeesti ja olo oli muutenkin fyysisesti tosi loppu ja uupunu. Muutamat kerrat ennen tytön syntymää neuvolan th ihmetteli miksei synnytys käynnisty, kun supparit oli päällä joka kerralla.

Raskausviikkoja oli 39+6 ja koko päivän juili ja jomotteli mahaa ja supisteli tosi lupaavasti. Illalla supistuksia tuli jo tosi tiuhaan ja lähdettiinkin synnärille, missä oltiin puolilta öin. Koko yön makasin käyrillä, pääsin hädin tuskin vessaan eikä kipuihin annettu mitään vaikka olisinkin halunnut - olis ollut kiva nukkua edes vähän ja kerätä voimia synnytykseen.

Koitin kaikki mahdolliset lääkkeettömät kivunlievitykset (vesi oli paras). Avautuminen oli todella hidasta vaikka kivut olikin ihan katossa. Iltakuudelta (rv 40+0) päästiin vasta saliin, kun olin muistaakseni 5cm auki enkä vieläkään saanu epiä vaikka sitä kinusinkin vaan mulle tyrkytettiin ilokaasua ja närästyslääkettä (?!), kun kävin oksentamassa kipujen takia.

Kätilö lähti syömään ja sanoi vielä lähtiessään, ettei tää tilanne varmaan ennen yötä edisty mihinkään. No, kätilö ehti olemaan ehkä kymmenisen minuuttia poissa kun käskytin miestä painamaan kelloa ja kutsumaan kätilön takaisin. Kello oli iltaseitsemää, olo oli tosi huono ilokaasusta ja kätilö totesi, että täällähän ollaan kokonaan auki eikä mitään epiä enää ehditä laittamaan (koko ajan siis hoettiin, että sitten myöhemmin enkä vieläkään täysin ymmärrä, että miksi), eli olin auennut tunnissa viisi senttiä. Pudendaalipuudutuksen sain äkkiä ja sitten alkoikin reilu puolen tunnin ponnistusvaihe ja koko ajan tuntui, että voimat loppuu kesken.

Ponnistusvaiheen lopussa kätilö käskytti miestä hälyttämään lisää henkilökuntaa paikalle ja samaan aikaan komensi mua olematta ponnistamaan. Synnytys kuitenkin saatiin hoidettua loppuun, kun kätilö oli saanut napanuoran pois tytön kaulan ympäriltä.

 

Mä en jotenkaan osannut koskaan käsitellä esikoisen synnytystä minkäänlaisena peikkona. Kotiutuessa olin niin onnen ja rakkauden huumassa, etten tajunnut puhua koko synnytyksestä kätilönkään kanssa sen kummempia.

Kuitenkin, kun aloin odottamaan kuopusta synnytys häilyi taustalla jonkinlaisena peikkona.

Kuopuksen synnytys käynnistyi rv 39+1 aamuysiltä ja yhdeltä supistukset oli jo aikamoisia. Kuudelta oltiin synnärillä ja olin auki 5cm. Kivut osasi ottaa paremmin vastaan kuin ekalla kerralla, sillä tiesin mitä on noin suunnilleen tulossa ja osasin rentoutua. Kätilö vielä "sisääntulotutkimuksessa" totesi, etten mä välttämättä edes tarvitsisi mitään lääkkeellistä puudutusta. Saliin kun päästiin niin anestesialääkäri tuli kuitenkin heti miten ja sain spinaalin. Kasilta meni vedet ja ysin aikoihin olin täysin auki. Kun tajusin että ponnistusvaihe alkaa mua alkoi tärisyttämään kauttaaltaan - tiedä sitten johtuiko spinaalista, jännityksestä vaiko mistä. Varttia yli aloin ponnistamaan ja kymmenen minuutin ponnistamisen jälkeen syntyi terve poika helpon synnytyksen päätteeksi.

 

Kolmas synnytys ei tunnu enää niin pelottavalta, kun viime synnytys oli noinkin helppo ja nopea. Kaiken lisäksi esikoisen synnytyksessä mua tikattiin, mutta kuopuksen synnytyksessä ei tikkejä tarvittu.

[Scaglietta]

Mulla nyt ei mitään hirveitä kauhukokemuksia ole, mutta toinen synnytys oli kyllä kaikin puolin mukavampi ja helpompi.

 

Ensimmäinen synnytys käynnistettiin, sitä ennen mulla ei ollut ollut ainoatakaan oikeaa supistusta tai mitään synnytykseen viittaavaa. Käynnistyksen jälkeen synnytys käynnistyikin sitten vauhdilla, ensin meni vedet ja supistuksia alkoi tulla samantien lähes tauotta. En ollut yhtään valmistautunut sellaiseen ja olin vähän paniikissa, kätilönkin piti juosta jatkuvasti myös muissa saleissa. Kipulääkettä sain jossain vaiheessa aikani valitettuani jonkun piikin, mutta siitä ei kyllä ollut mitään apua. Kipu oli kova mutta mitään ei oikein tapahtunut, avautuminen oli hidasta ja jossain vaiheessa vauvan sydänäänet katosivat, minkä jälkeen sanottiin vain että sektioon, kärrättiin leikkaussaliin ja sen jälkeen olinkin sitten unessa.

 

Sektio sujui ihan hyvin ja vauva oli kunnossa, mutta haava oli aivan tolkuttoman kipeä. Olin saanut jotain kipulääkettä nukutuksen aikana, mutta herättyäni sain vain parasetamolia, mikä ei mulla ole ikinä vaikuttanut mitenkään yhtään mihinkään. Kivun takia ensimmäiset päivät olivat yhtä helvettiä, vähän helpotti sitten kun pääsin liikkumaan ja kunnolla haava alkoi parantua kotiin päästyäni.

 

Ennen esikoista pelkäsin alatiesynnytystä ja vähän salaa toivoin sektiota, esikoisen synnyttyä pelkäsin sektiota.

 

Toinen synnytys käynnistyi itsekseen lasketun ajan tietämillä, koko ajan voimistuvia supistuksia tuli noin vuorokauden ajan ennen kuin menin sairaalaan. Supistukset olivat toki etenkin loppua kohti kivuliaita, mutta ihan kestettävissä. Sairaalassa olin muistaakseni jotain 7 cm auki, tosin siellä avautuminen ei sitten enää jatkunut. Halusin epiduraalin ja sain sen sekä supistuksia vauhdittavaa lääkettä, jolloin synnytys alkoi jälleen etenemään. Epiduraalia sain vain yhden "annoksen", ei siis sellaista itse lisättävää, koska lääkärin mielestä on parempi ettei epiduraali vaikuta enää ponnistusvaiheessa. Se oli toki sitten aika kivulias mutta pahin kipu oli vasta ihan lopussa ja nopeasti ohi, ja koska epiduraali ei enää vaikuttanut pystyin myös kävelemään heti kun paikat oli kursittu kokoon eikä jaloissa ollut mitään ikäviä tuntemuksia. Vauvaa pystyin hoitamaan alusta asti itse kokonaan, toisin kuin esikoisen kohdalla, ja kaikin puolin toisesta kerrasta jäi hyvä mieli. Sain ihan reilut repeämät epparista huolimatta, mutta eivät ne olleet ainakaan minulla läheskään niin kipeät kuin joidenkin muiden mielestä, varsinaisesti kipeä ei alapää ollut ollenkaan, tikit vain kiristivät hassusti.

[*Iltatähti*]

En jaksa alkaa tarinoimaan, mutta kaksi on synnytyksiä takana. Ensimmäinen oli kauhea..ajattelin kokoajan että tää EI VOI ENÄÄ KAUHEEMMAKSI MENNÄ..ja aina se vaan meni.

Toiselta ajattelin kokoajan, että EI TÄMÄ VIELÄ MTN OLE..KYLLÄ SE VIELÄ KAUHEAMMAKSI TÄSTÄ MENEE..mutta yhtäkkiä oltiinkin jo lopussa ja sai alkaa tyttöä työntämään maailmaan. Oli vähän sellainen olo jälkikäteen et homma loppu kesken

 

Eli mun omalla asennoitumisella oli varmasti joku osa asiaan..toki myös eka kesti ajallisesti kauemmin..et ei ihan täysin voi verrata. Mutta toinen synnytys oli kaiken kaikkiaan aika miellyttävä..jos niin voi synnytyksestä sanoa..

[Mindu]

En jaksa alkaa tarinoimaan, mutta kaksi on synnytyksiä takana. Ensimmäinen oli kauhea..ajattelin kokoajan että tää EI VOI ENÄÄ KAUHEEMMAKSI MENNÄ..ja aina se vaan meni.

Toiselta ajattelin kokoajan, että EI TÄMÄ VIELÄ MTN OLE..KYLLÄ SE VIELÄ KAUHEAMMAKSI TÄSTÄ MENEE..mutta yhtäkkiä oltiinkin jo lopussa ja sai alkaa tyttöä työntämään maailmaan. Oli vähän sellainen olo jälkikäteen et homma loppu kesken

 

Eli mun omalla asennoitumisella oli varmasti joku osa asiaan..toki myös eka kesti ajallisesti kauemmin..et ei ihan täysin voi verrata. Mutta toinen synnytys oli kaiken kaikkiaan aika miellyttävä..jos niin voi synnytyksestä sanoa..

 

Just niin! Ihan ku mulla!

 

Mulla myös toinen synnytys ehdottomasti helmpompi kaikin puolin! Eka synnytys oli ihan normaali, siis mitään varsinaisia komplikaatioita ei ollut, mutta se kesti ja kesti ja kesti, enkä ollut yhtään osannut varautua siihen kivun määrään. Muistan kun seuraavana aamuna olin aivan järkyttynyt ja VANNOIN että ei ikinä enää.

 

Noh, 1v10kk myöhemmin olin taas kättärillä puuskuttamassa Mutta se menikin ihan sutjakasti, osasin olla rauhallinen ja ottaa supistukset vastaan hyvin, ja synnytys oli puolet lyhyempikin.

[Muffe]

Tuota jooh... Mun eka synnytys meni kaikin puolin hyvin, siihen asti kunnes alettiin ponnistamaan. Sen jälkeen mikään ei mennyt niin kuin strömsössä ja lopulta tyttö syntyi imukupilla kohtuu suurien repeämien kanssa, leikkuri oli jo valmiina odottelemassa sektiota varten, mutta YLI-lääkäri tahtoi vielä neljännen (normisti vedetään vain kolme kertaa) kerran vetäistä imukuppia. Menin sitten leikkuriin ompeluttamaan nuo repeämät. Loppuvaiheessa synnytyssalissa oli minun ja mieheni lisäksi 3 lääkäriä (2 minulle ja 1 lapselle) sekä 2 kätilöä.

 

Toiseen synnytykseen sain tasteltua sektion. Kukaan lääkäreistä ei ollut kirjoittanut ensimmäisen synnytyksen epäonnistumisien syitä mihinkään kirjoihin tai kansiin. Mut leimattiin siis pelkopotilaaksi, vaikka syynä oli vauvan lievä virheasento päässä, ahtaat paikat (myös äidilläni oli näin) ja ulkonevat "jotkut" luut tuolla haaruksessa, näin vastasi osastonlääkäri, kun asiaa häneltä kysyin eli "Mikä meni pieleen?" (tosin hän kyllä mainitsi noiden luiden nimenkin, mutten enää muista sitä).

Sain sektion ja olen äärimmäisen tyytyväinen siihen. Vaikka haavat olivatkin suht pitkään arat, ei voimakas kipu kestänyt muutamaa päivää kauempaa, kun paraneminen alkoi. Repeämiskivut kestivät minusta pidempään, istuminen ja kävely oli siis hankalaa. Riippuen penkin kovuudesta, toisinaan jopa erittäin hankalaa tuo istuminen...

Koska mun ei ollut tarvinut ponnistaa puoltatoista tuntia, olin huomattavasti virkeämpi vastaanottaessani pienen tuhisijan ensimmäisen kerran syliini. Itkuhan siinä tuli.

 

Jos nyt näin voisi sanoa, menisin sektioon uudestaa ihan milloin vaan. Mutta piuhat on nyt "poikki" ja meidän lapsiluku on täynnä.

 

Molemmat synnytykset oli Kättärillä. Ensimmäisessä synnytyksessä oli tuo kuuluisa "The Jumala" anestesialekurina (tyly, käyttäytyy erittäin epäkohteliaasti, ei juttele potilaalle mitään jne., mutta on kyllä ammattitaitoinen epiduraalin laittaja ja antaa kärsijälle taivaan), toisessa joku nainen, jonka kanssa tultiin äärettömän hyvin juttuun.

[Guest Tintti]

Itselläni kohonneiden maksa-arvojen takia on molemmat aikaisemmat synnytykset käynnistetty tapleteilla suun kautta.

 

Ensimmäinen synnytys kesti noin 12 tuntia, ei aluksi edistynyt kivuista huolimatta kätilön toivomalla tavalla ja sitten edistyikin niin ettei kivunlievitystä voitu enää antaa. Taju meinasi lähteä, hapensaanti oli hankalaa (siis äidillä ei vauvalla) ja päädyttiin lähes hätäsektioon. Vauva syntyi kuitenkin imukuppi synnytyksellä salissa joka täynnä lääkäreitä, hoitajia, pari kätilöä ja jotain muuta porukkaa... Isot repeämät tuli ja enkä pystynyt vielä seuraavanakaan päivänä nousta sängystä omin voimin. Mutta yllättävää kyllä ei silti jäänyt mitään valtavaa kammoa (paitsi miehelle).

 

Toinen synnytys ei käynnistynyt yhtä vilkkaasti kuin ensimmäinen vaan synnytys käynnistyi vasta seraavana yönä. Tämäkin meni ilman kivunlievitystä. Kokonaiskesto noin puolitoista tuntia ja ponnistusaika n. 2min. Kävelin synnytyssaliin itse ja samoin pois.

 

Joten synnytyksissä ei olisi enempää eroa voinut olla. Nyt kolmatta synnyttämään, luultavasti jälleen tableteilla käynnistettynä, mutta itse ainakin suhtaudun synnytykseen luottavaisesti. Sen näkee sitten.

[Guest Onna]

Eka synnytys: latenssivaihe kesti 4 vuorokautta. Supistukset ei säännöllistyneet kunnolla mutta ei niissä väleissä nukuttuakaan saanut, nukuin tuona aikana ihan muutaman tunnin. Lopulta kun oksitosiinikaan ei saanut merkittävää edistystä aikaiseksi, mentiin sektioon. Syinä mm. pitkittynyt ja pysähtynyt synnytys, iso vauva, vauvan virhetarjonta, vihreä lapsivesi jo lähes vuorokausi ennen sektiota, supistusten hiipuminen, ja varmaan osin myös mun jaksamisen loppuminen, kohdun jaksaminen ainakin loppui mutta myös muuten. Sektio meni hyvin mutta pelko kyllä jäi.

 

Kuopus syntyi pari vuotta myöhemmin. Oli sovittu käynnistys ajoissa, että ehkä vältyttäisiin samoilta ongelmilta. Synnytys kuitenkin lähti itsekseen käyntiin vähän ennen sovittua aikaa. Vedet menivät, supistukset alkoivat pari tuntia myöhemmin ja synnytys edistyi hyvin. Koko synnytys hoidettu lähes virka-aikaan, vesien meno 9-10 aikaan ja vauva syntyi klo 17. Ei tarvetta oksitosiinille, spinaali auttoi sopivasti ja kaikki meni vaan tosi hyvin. Tällaisen synnytyksen ottaisin koska vaan uusiksi (paitsi ehkä kokeilisin olla ilman sitä spinaaliakin). 

[Sopa]

Aloittajalle asia ei ole varmaan enää ajankohtainen (tai toivottavasti toinen synnytys meni hyvin), mutta minulla on kokemusta rankasta ekasta synnytyksestä ja "unelma" tokasta synnytyksestä.

 

Eka synnytykseni ei varmaan ollut kaikkein kamalin, mitä voi kuvitella, ja tässäkin ketjussa on paljon rankempia kokemuksia, mutta kuitenkin...siis synnytys käynnistettiin runsaalla määrällä cytotecia (vähempi ei toiminut) ja supistukset olivat aivan infernaalisia lähes alusta saakka. Jostain syystä en saanut epiduraalia ennen kuin olin jo lähes täysin auki. Halusin vain kuolla, että kipu loppuisi. Lisäksi vauvan sydänäänet laskivat pari kertaa huolestuttavan alas, todennäköisesti rankkojen supistusten takia (itse olin tosin niin kipeä, että hädin tuskin tajusin tätä, olin täysin keskittynyt omaan kipuuni). Epiduraali oli taivaallinen, mutta ei auttanut ponnistusvaiheessa. Vauvalla oli iso ja täysin pyöreä pää joka juuttui kiinni hetkeksi. Ikinä en ole kokenut mitään niin tuskallista! Vaikka hetkeä aikaisemmin luulin, että mitään supistuksia pahempaa ei voisi tulla. Onneksi ponnistusvaihe oli lyhyt, eikä kuitenkaan tullut kuin yksi 2. asteen repeämä. Jälkikäteen olin todella järkyttynyt kivusta ja, kröhöm, alapään kunnosta. Ei tullut traumoja mutta koin kyllä synnytyksen todella hirveänä ja koin myös, etten saanut tarpeeksi empatiaa, kun kaikki meni ns. paperilla hyvin (mistä olen toki kiitollinen!).

 

Toka synnytys taas käynnistyi itsestään, sain epiduraalin ajoissa, ja ponnistaminen ei sattunut oikeastaan yhtään. Lähes kivuton ja helppo synnytys. Se oli todella korjaava ja hyvä kokemus

[Novella]

Täällä myös yksi, jolla eka synnytys oli tosi järkyttävä ja toinen ihan siedettävä, lähes miellyttävä. 

 

Ensimmäinen synnytys  vuonna 2007 kesti sen 18h, josta ponnistus tunnin. Käynnistyi spontaanisti. Kivut olivat kovat ja epiduraalin sain vasta todella myöhään. Repesin myös melko pahasti synnytyksessäni. 

 

Toinen synnytys vuonna 2009 kestikin sitten kaikkinensa 5h, josta ponnistus taisi olla 20 minuuttia. Käynnistettiin kalvojen puhkaisulla ja kipuja ei juuri kerennyt olla muuta kuin epiduraalin laittamisen jälkeen sen puolisen tuntia. Epiduraali sai mulla vaan supistuksiin tehoa ja pian siitä neiti syntyikin. Aivan unelma verrattuna tuohon ensimmäiseen. 

[Ennatiina]

Ensimmäinen käynnistetty sytotecilla, oksitosiinilla. Sain epiduraalin joka ei auttanut mitään. Luulin kuolevani.
Synnytyskipuja oli ilta 21-07 jolloin likka syntyi tunnin ponnistamisen jälkeen. Repesin ja tikkejä tuli 4, ei onneksi enempää. 
Epiduraalin lisäksi oli keinutuolia, jumppapalloa, kauratyynytä, aquarakkuloita, suonen sisäistä kipulääkettä, kohdunkaulanpuudute jne jne mitä nyt myrkkyjä vaan voi olla. ja ilokaasuakin muistaakseni. 

 

Kakkonen tuli maailmaan lyhyemmässä ajassa, Suihkussa olin niin kauan kuin jalat kantoivat. Ponnistusaika n 10min. 

 

Kolmosesta vedet meni osittain. Sairaalassa puhkaisivat kalvot sitten klo 12, ja tyttö syntyi 12.30 parilla ponnistuksella. Ilokaasu ainut kivunlievitys. Kolmonen oli isoin, 4,2kg, mutta synnytys helpoin. 

 

Nelosesta tiedän kertoa reilu parin kk päästä

[Myy89]

Eka 38h toka 9h. Ekassa kalvot puhkastiin myöhään, toisessa osasin vaatia aiemmin, nopeutti!, ekassa imukuppi, tokassa ei. Tokassa osasin ponnistaa paremmin ylävatsalihaksilla, ekassa kukaan ei ollut kertonut että niillä

[Kippara]

Ei varsinaisesti liity ensimäiseen, sen kanssa tulin sinuiksi ja toista ulos puskemaan lähdettäessä olin vakaasti sitä mielt ettei se ainakaan pahempaa voi olla kuin ekalla kierroksella.

 

No arvio oli taas sirosta 3.5 kg pojasta, ei mitään edeltäviä oireita eli taas lähdettiin synnärille 0 tilanteesta aamulla kun alkoi supistukset. testit oli tasas näyttäneet steb pos eli ensimmäisenä antibiootti tiputukseen ja oksitosiinia, alkuun tuli 2 min välein 30 sek kestävät kipeät supparit, kestin hammasta purren kipupiikin voimalla ovea vaste itseäni yhdellä jalalla heijaten.

 

Hoin kokoajan, että tää on varmasti paljon painavampi kuin mitä ootte arvioinu!

 

Kaks tuntia enn h-hetkeä meidät saateltiin miehen kanssa saliin jossa saimme olla ihan keskenämme, hoitaja kävi vain muutaman kerran oven raossa katsomassa ja muutaman kerran oksitosiinin tippumista nopeuttamassa.

 

Jossain vaiheessa mentiin hämärän rajamailla kun naukkailin kipuun liiankin kovaa ilokaasua, mutta oikeasti SATTU! olin kuulemma hokenut ettei mitään hätää, kyllä mä pärjään. Mies oli tajunnut taas vaatia kipuihin helpotusta.

 

Poikaa ponnistaessa nauratti aina siihen asti kunnes päälaki alkoi tuntua ja kätilö yritti paljainkäsin venytellä paikkoja, repesin seuraavaan reikään asti, ja hoin ettei mahdu tulemaan! jollain venytteli vähän lisää, jep.

 

 

Kyllähän se sieltä sitten 19 min ponnistettua tupsahti kokonaan pihalle ja kokoa melkein 4.7 kg 40+6. Kätilö alkoi tikkaamaan repeämiä kasaan ilman puudutusta ja mä huusin ja vaadin puudutusta kun sattui niin että polvet tärisivät.

 

Nyt mietityttää syksyllä olisi 3 puskuvuoro, voinko tai pystyykö vaatimaan lääkkeellistä käynnistystä 39 viikolla,onko moinen edes mahdollista. En haluaisi taas olla koko alapää paketissa 3 kuukautta 3 pienen lapsen kanssa, jolloin ei pysty istumaan tai kävelemään+ molemmista on tullut massiiviset peräpukamat, jotka ovat nyt riippuvat "kolikkopussit" luojan kiitos sentään pienenivät siitä mitä olivat.

 

Kummillakin synnytys kerroilla on tuntunut että nyt mennän ajastetulla synnytyksellä, sillä molempien ensimerkistä (eka supistus)on kulunut tasan 10 tuntia syntymään. Ja itsestä on tuntunut ettei kuunnella vaan oksitosiiinia mahdollisimman paljon ja lapsi äkkiä ulos, tuloksena paikat ei oo ehtineet lämmetä ja ekalla kerralla mm sisempi häppäri roikkui vain pienestä lirpakkesta enään paikallaan. vedet on molemmilla kerroilla menneet puhkaisulla n.45 minsaa ennen syntymää.

 

Nyt oikeasti pelottaa tuo koko, esikoinenkin oli päälle 4 kg, onko kolmas sitten jo 5 kg. Molempien koko on arviotu aina päin seiniä.

Edited February 8, 2016 by Kippara

[Guest Onna]

^Mä sain kuopuksesta käynnistysajan rv 38+2, kun esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla, johon joutumisen osasyynä pidettiin isoa kokoa (4,4kg). Näin maallikkona voisin rinnastaa pahan repeämän sektioon joutumiseen, ja pistää kevyesti käynnistykseen ajoissa, mutta eipä niistä lääkäreistä aina tiedä (ts. kaveri ei saanut käynnistystä vaikeahkon aiemman synnytyksen vuoksi, mutta repeämät ei käsittääkseni olleet oikeasti kuitenkaan kamalan pahat).

 

Meillä myös esikoinen arvioitiin aina 3,5- vajaa 4 kiloiseksi. Kuopuksesta fiksu lääkäri uskoi mun fiilistä isosta vauvasta ja ultralla mittoja ottaessaan taisi katsoa suunnilleen ne isoimmat saamansa mitat ja käyriltä vielä kovimman kasvun ja päätyi mun kanssa samaan, että esikoisen kokoluokan vauva on. Laski sitten, että tuossa rv 38 olisi n. 3,5 kg vauva, että siihen lähdetään tähtäämään käynnistyksellä. (Syntyi ennen käynnistystä rv 38+0 ja painoi 3,6kg, eli ihan hyvin osui laskut, vaikka edelleen mieluummin ala- kuin yläkanttiin.)

 

Ala puhua jo aikaisin neuvolassa pelostasi (ja mieluiten nimenomaan _pelosta_, ei millään lievemmillä sanoilla, näin mulle suoraan sanottiin neuvolassa lähetettä kirjoittaessa) ja vaadi loppuraskauteen pelkopolia/synnytystapa-arviota sairaalassa/jotain, missä todella mietittäisiin käynnistyksen mahdollisuutta. Ja vuodata siellä sitten kaikki tuosta oksitosiinin pakkosyötöstä ja muusta mielestäsi epäonnistuneesta.

 

Mä sanoin suoraan, että en aio lähteä yli neljäkiloista edes yrittämään, mutta en sitten tiedä oliko sillä mitään merkitystä. Lääkäri itse siihen vastasi, että käynnistykseen mars, "ei lähdetä uudestaan yrittämään sitä, mikä viimeksikään ei onnistunut" (lääkärin suusta, tarkoittaen turhan ison vauvan puskemista, kun on vaihtoehtokin). Tämä siis rv 36 synnytystapa-arviossa sairaalassa, käynnistysajan sain saman tien.

 

Tsemppiä, toivottavasti kaikki menee hyvin!

[Kippara]

Toivotaan samaa, sillä molempiin syynnytyksiin olen mennyt positiivisella asenteella, molemmissa tapauksissa, meidät on lähestulkoon unohdettu huoneeseen, ilokaasun kanssa, mitä nyt tosiaan oksitosiinia käyty nopeuttamassa kun en ilmeisesti näyttänyt tarpeeksi tuskaiselta, pystyin kiertämään sängyn ympäri aina ennen kuin piti polvistua sänkyä vasten kun tuntui että taju lähtee, tosin tämän tein äänekkästi hymisten, en siis kurkku suorana huutaen.

 

Kakkosen kanssa epiduraali aiheutti mielettömän kutinan tunteen iholla mikä jatkui vielä parin päivän ajan.

 

Mutta päällimmäisenä on se tunne "Että, ei mahdu tulemaan", niin kuin yrittäis puskea keilapalloa golfreiästä pihalle. Ja synnytyksen jälkeen se tikkaamisesta tuleva kipu kun tuntee neulan menevän läpi ja langan kulkevan nahassa ja lirpakkeiden yhdistyvän valmiiksi murjotussa alapäässä.

 

Suuren koon takia vietettiin kolme päivää osastolla kun sokerit seilas ja kävi muutaman kerran tosi matalalla :/