Ystävän keskenmeno

[Emmiina]

Sain juuri kuulla että ystäväni on kokenut keskenmenon ja se tuo kyyneleet silmiini. Miten te, jotka olette kokeneet keskenmenon suosittelisitte minua toimimaan. Emme välimatkan vuoksi näe ystävääni kovin usein, mutta ovat nyt perjantaina tulossa meille käymään ja keskenmenosta on kulunut silloin viikon verran aikaa. Itse olen raskaana ja meidän molempien lasketut ajat olisivat olleet tammikuussa. Miten suhtautua? Voinko jotenkin helpottaa ystävääni? Minkälaista tukea te olette saaneet enkä minkälaista tukea olisitte kaivanneet?

[Serena]

Mä en itse henk.koht. halunnut aluksi puhua asiasta ollenkaan muutakun ihan oman perheen kesken eli en vastannut kavereitten puheluihin enkä viesteihin. Vasta kuukauden päästä keskenmenosta aloin puhumaan, mutta kaikki reagoivat erilailla.

Ajattelisin että ei varmaan kannata sinun alkaa puhumaan keskenemenosta vaan sitten vasta puhut/kuuntelet jos ystäväsi alkaa itse siitä puhumaan.. tämän kyllä varmaan jo tiesitkin tietysti tilanteen mukaan, halaa ystävääsi ja pahoittele keskenmenoa jossain vaiheessa kun on sellainen hetki.

[Tiitiäinen]

Emmiina, tosi hankala tilanne! Vielä kun olitte ihan samoissa menossa. Se, että kaverisi on tulossa kylään joka tapauksessa, kertoo mielestäni siitä, että hän ei halua jäädä kotiin murehtimaan ja ymmärtää, että elämän on jatkuttava. Minä sanoisin ystävälle, että saa puhua asiasta, jos siltä tuntuu, ja että sulta löytyy olkapää. Ja jättäisin omasta raskaudesta puhumisen aika taka-alalle hienovaraisesti.

Edited December 10, 2008 by Tiitiäinen

[Untu]

Pahimpia kommentteja on saada:

-ehditte vielä kun olette nuoria

-kyllä teillä varmasti tärppää nopeasti, kun ensimmäinenkin tärppäsi niin nopeasti

 

Itse ajattelen km:n saaneena että tuleva lapsi ei olisi selvinnyt tod.näk kylmästä maailmasta, joten luonto korjasi pois. Näin ei tietystikään voi sanoa toiselle. Halaus ja vaikka hellä puristus kädestä on parhaimpia keinoja, ja jos toinen haluaa puhua, niin kuunteleminen on tärkeää. Paljon siis riippuu miten toinen haluaa asiasta puhua. Muista vain viestittää että olet lähellä ja valmis tarvittaessa keskustelemaan mikäli toinen niin haluaa.

[Emmiina]

Kiitos kaikille kirjoituksista. Ajattelin juuri etten ota puheeksi, ellei toinen ota itse. Ja toisaalta etten ihan älyttömästi juttele omasta raskaudesta ellei hän itse ota asiaa puheeksi.

[Naan]

Hankala tilanne aivan varmasti Itse en valttelisi asiaa, vaan ottaisin sen puheeksi sellaisen avoimen kutsun merkeissa: olen taalla, puhutaan jos/kun haluat.

[shh]

Itse näin keskenmenon kokeneena olen huomannut muutaman jutun.

 

Mun mielestä on tosi tärkeää, että kun keskenmenon juuri kokenut kertoo tällaisesta asiasta (esim. lähettää tekstarin/sähköpostin siitä että on tullut keskenmeno) niin siihen reagoi jotenkin. Ihan "otan osaa" tai "jos haluat jutella niin soita" yms. ovat tosi tärkeitä sillä kauhealla hetkellä. Tuntuu, että muut tukevat. Sitten jos ei vastaa mitään, niin musta ainakin tuntui tosi ikävältä. Sitten oli ihana kun moni yritti soittaa, vaikka itse en järkytyksen ja itkun takia pystynyt puhumaan puhelimessa. Että soittaa voisi sitten muutaman päivän päästä aikasintaan.

 

Tärkeää olisi antaa myös tilaa, niin että jos keskenmenon kokenut haluaa puhua aiheesta niin sitten siitä puhutaan. Mutta jos keskenmenon kokenut ei ota sitä puheeksi niin sitten ei pitäisi alkaa kyselemään kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Mulla meinaan ainakin nousee edelleen kyyneleet silmiin, kun ihmiset kyselevät (aikaa kulunut keskenmenosta nyt viikon verran).

 

Yksi asia on myös ärsyttänyt. Ihmisillä tuntuu olevan pakottava tarve spekuloida sillä, että miksi tuli keskenmeno. Se on alkanut tympimään oikein urakalla. Kommentit "vauvaa ei nyt oltu vain tarkoitettu tähän maailmaan", "ehkä sillä oli niin pahoja kehityshäiriöitä" yms. eivät ole minua ainakaan lohduttaneet. Olen asiasta itse noin kylläkin miettinyt, mutta jotenkin se ärsyttää kun kaikkien on tuntuu olevan PAKKO kommentoida syytä. Varsinkaan kun keskenmenon syytä ei tiedetä, eikä sitä aleta selvittämäänkään kuin vasta sitten, jos tulee kolmas keskenmeno.

 

Lisäksi Elli-Leenin mainitsemat kommentit nuoruudesta ja tärppäämisen nopeudesta ovat mielestäni olleet varsin ikäviä. Kun paljon se auttaa että on nuori ja tärppää nopeasti, jos vauva ei kerran kehittynyt nyt täysiaikaiseksi.

Edited August 17, 2008 by shh

[Mirjami]

Mä en kans ymmärrä sitä, että pitää noita syitä spekuloida. Kun sitä syytä ei voida koskaan tietää, niin tuntuu typerältä, että multa kysytään, että miks se keskenmeno tuli. Tuntuu siltä, että kysyjä haluaa tietää, mitä sellasta mä oon tehnyt, että raskaus meni kesken. Ja itelle on tullut myös noita kommentteja, että "ehkä teille ei ollu tarkoitus tulla vielä toista vauvaa". Eli toisinsanoen pitäis olla kiitollinen eikä ainakaan nyt pistää uutta yritystä, koska meille ei oo tarkotus vielä tulla toista lasta.

[-Helmi-]

Ajattelen, että tärkeää on olla ja kuulla menetyksen kohdannutta ystävää. Ei vierellä olijan tarvitse spekuloida syitä tai etsiä lohtua jostain, mitä ehkä tapahtuu joskus (uusi raskaus tai "onhan sulla aikaa"), sillä niihin kysymyksiin ei ole vastausta ja tulevasta ei voi mitään varmuudella sanoa. Suru on. Antaa sen olla. Se on helpompi kestää ja elää kaksin, ilman spekulaatiota.

 

Mun mielestä pahin kommentti, jonka voi sanoa, on "eihän se ollut mikään vauvakaan vielä". Kyllä se oli. Minun vauvani. Minun mielikuvissani se oli vauva kahdesta viivasta saakka, sillä en minä kuvittele itseäni alkiomöykyn kasvattajana, vaan mahassani on/oli vauva.

[Mirjami]

^ Siis nimenomaan! Kaikki on niin totta. Varsinkin se, että eihän se ollu edes mikään vauva vielä. Vitut, se on todellakin vauva heti, kun ne kaks viivaa siinä tikussa on. Kyllä se ihmismieli vaan on sellanen, että samantien sitä alkaa suunnitteleen tulevaa miettien sen uuden vauvan sen perheensä jäseneksi. Ihan sama, miltä se sillä hetkellä siellä kohdussa näyttää.

[shh]

^^ ja ^ olen täysin samaa mieltä teidän kanssa. Onneksi kukaan ei ole sanonut mulle, että eihän se ollut vauva vielä. Vetäisin varmaan tässä mielentilassa ihan hirveet itkut / itkupotkuraivarit. Se on jännä miten se omassa mielessä heti plussan jälkeen on nimenomaan vauva eikä mikään alkio. Raskaudesta puhuessakin se oli aina vauva. Ja kuinka paljon sitä kerkeääkään suunnittelemaan tulevaa.

 

Oletpa mimosa83 saanut todella ajattelemattomia kommentteja . Voimia sinullekin. Muutaman kerran oon miettinyt keskenmenon jälkeen kun ihmiset "lohduttavat" noilla kommenteillaan (mutta en oo toistaseksi kehdannut sanoa), että jos ei muuta sanottavaa ollut kuin tuo, niin sen olisi voinut jättää sanomatta. Se olisi lohduttanut paljon enemmän.

[Mirjami]

^ Joo, kyllähän noita mielenkiintosia kommentteja on tullut. Tosta "ehkä ei ollu vielä aika"-kommentista menin kyllä ihan sanattomaks ja sitten vaan töksäytin, että meidän mielestä on ja siks alkaakin uus yritys heti kun vaan vuoto loppuu. Nää kommentoijat on olleet lapsettomia kavereita, joten ei ne tietysti sillain ymmärrä sitä, että ajatuksissa se masukki on heti vauva ja että vaikka se ei vielä ulkoisesti sitä muistuttaiskaan, niin sen siinä kuitenkin menettää ja että se sattuu ihan helvetin paljon.

 

Ja just sillon, jos sitä tietoo tai omakohtasta kokemusta ei oliskaan, on juurikin vaan parempi olla mukana siinä surussa sen enempiä kyselemättä tai kommentoimatta.

 

Vaikkei tätä kenellekään toivois, niin oon kyllä siinä onnekkaassa asemassa, että kaveripiiristä löytyy yksi keskenmenon kokenut. Hänen kanssaan on ollut ihana jutella, kun todellakin toinen tietää ne fiilikset jo puolesta sanasta.

[shh]

Nyt keskenmenon jälkeen mulle on muutama tuttu kertonut heille tehdyistä aborteista (yhdestä niistä tiesinkin jo etukäteen). Mun mielestä nyt ei ollut kyllä se ihan oikea hetki siihen. Vaikka sinällään oli kiva kuulla muiden kokemuksia kaavinnasta ja lääkkeellisestä tyhjennyksestä, mutta siltikin se vaan sattuu jotenkin niin kovaa. Kun itse olisi niin tahtonut sen vauvan, mutta se olikin kuollut ja sitten joutui lääkkeitä ottamaan että vauva tulee pois. Vaikka kyllä ymmärrän miksi ystävät ovat päätöksiinsä päätyneet, niin siltikin se nyt tällä hetkellä vaan tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Ja tällasten ajatusten jälkeen musta tuntuu sit että oon ihan hirveä ihminen kun ajattelen tällasia.

[Mirjami]

Toi on kyllä ihan turhaa sun tuntee noista ajatuksista huonoo omaatuntoo. Vaikka eipä siihenkään itse pysty vaikuttamaan. Itse ajattelisin ihan samalla tavalla. Vaikka sinänsä toimenpide on sama, mutta tilanne täysin eri, joten keskenmenosta ja abortista ei mielestäni voi puhua samassa tilanteessa. Kyllähän se on itsestäänselvää, että tulee hieman epäoikeudenmukanen olo, kun iteltä on vauva "viety" ja toinen on päätynyt tollaseen ratkasuun.

 

Ja siis selvennykseksi se, että en todellakaan vastusta aborttia, varmasti jokaisella on siihen syynsä, mutta tälläisessä tilanteessa tosiaan ei välttämättä ajatukset kulje ihan sitä normaalia rataa.

[Thingumy]

Kyllä tosiaan tuli vaikka mitä tökeröjä kommentteja km:n jälkeen. Mä en niistä pahemmin loukkaantunut, kun tiesin että suurin osa oli kuitenkin oikeasti pahoillaan, mutta niitä oikeita sanoja ei vaan löytynyt ja jotenkin halusivat lohduttaa. Mutta eipä esim. tuo nyt ei vaan ollut sen aika -juttu ja muut kliseet ihan hirveästi siinä tilanteessa lohduta. Ehkä ainoa joka todella loukkasi oli anopin kommentti, joka oli suunnilleen että kyllähän teidän onkin paljon järkevämpää tehdä lapset sitten kun olet valmistunut ja ollut jonkin aikaa töissä.

 

Nyt keskenmenon jälkeen mulle on muutama tuttu kertonut heille tehdyistä aborteista (yhdestä niistä tiesinkin jo etukäteen). Mun mielestä nyt ei ollut kyllä se ihan oikea hetki siihen. Vaikka sinällään oli kiva kuulla muiden kokemuksia kaavinnasta ja lääkkeellisestä tyhjennyksestä, mutta siltikin se vaan sattuu jotenkin niin kovaa. Kun itse olisi niin tahtonut sen vauvan, mutta se olikin kuollut ja sitten joutui lääkkeitä ottamaan että vauva tulee pois. Vaikka kyllä ymmärrän miksi ystävät ovat päätöksiinsä päätyneet, niin siltikin se nyt tällä hetkellä vaan tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Ja tällasten ajatusten jälkeen musta tuntuu sit että oon ihan hirveä ihminen kun ajattelen tällasia.

 

Mulle kanssa yksi kaveri kertoi abortistaan aika huonolla hetkellä. Tilitinkin siitä jo tuolla Tunnetko katkeruutta plussaneita kohtaan -ketjussa. Löytyy täältä

Edited August 18, 2008 by Thingumy

[-Helmi-]

^

Mä olen Thingumyn kanssa kyllä samoilla linjoilla tuosta, että vaikka hyvää tarkoittavat sanat joskus viiltävätkin menetyksen jälkeen lujaa, niin ne ovat kuitenkin useimmiten ystäviä, jotka niitä sanovat ja jotka haluavat aidosti lohduttaa.

 

Niinpä ainakin ystävien kohdalla olen halunnut tietoisesti päästää ohi korvien kommentit, jotka ehkä mieluummin olisin halunnut jättää kokonaan kuulematta. Kuitenkin nämä ihmiset jaksavat sentään kohdata minua kohdanneen surun ja kaikki sanat on sanottu Suurella Rakkaudella. Aina ne eivät osu kohdilleen, mutta surevan lohduttaminen on myös vaikeaa, sillä eri ihmiset saavat lohtua niin eri asioista.

 

Ja sitten vielä. Tarvitseeko sanoa mitään? Joskus kuuntelu on sanomista arvokkaampi lohtu. Tai jopa vain se, että toinen on.

[Mirjami]

^ Aivan, samoin mä olen antanut mennä ohi korvien sinänsä noi kommentit, täällä tulee kerrottua ihan vaan siks, että jos joku tätä ketjua lukee, jotta osaisi kohdata keskenmenon kohdanneen ystävänsä. Mutta totta on juuri tuo, että kyllä se on tärkeintä, että ne ystävät uskaltaa ylipäänsä kohdata tälläsen surun ja olla ystävänsä tukena.

 

Ja todellakaan ei oikeesti tarvitse sanoa mitään. Jo pelkkä halaus ja kuuntelu riittää.

[salamanteri]

Hyvä lukea näitä. Itsellä on ystävä vähän aikaa sitten saanut keskenmenon ja tuntuu, että näistä kirjoituksista saa hieman pohjaa sille mitä toinen kokee. Itse olen auttamistyössä ja kuuntelen ja käyn paljonkin läpi asiakkaiden kriisejä (myös keskenmenoja), mutta ystävän kuitenkin kohtaa toisella tavalla. Siinä on omat tunteet mukana aivan toisessa mittakaavassa, joten apu kohtaamiseen on tarpeen.

[reiki]

En usko, että kukaan haluaa tahallaan pahoittaa mieltä. Ihmiset saattavat vain olla itse sen verran järkyttyneitä, että asia tulee ilmaistua jotenkin oudosti. Osanoton ilmaiseminen on monesti kovin vaikeata ja ihmiset ovat niin erilaisia siinä miten haluavat heihin suhtauduttavan.

[mimmynmama]

Ja sitten vielä. Tarvitseeko sanoa mitään? Joskus kuuntelu on sanomista arvokkaampi lohtu. Tai jopa vain se, että toinen on.

Useat ystäväni laittoivat viestiä tai soittivat ja sanoivat etteivät tiedä mitä sanoa eivätkä voi käsittää miksi näin kävi. Se tuntui lohduttavalta. En mäkään osannut sanoa tuolloin yhtään mitään, vain itkeä. Tärkeintä on ystävänä ilmaista myös oma järkytyksensä asiasta kuultuaan. Kommentin tyyliin "ai jaa, teille kävikin niin. No aika ikävää..." voi tulkita tuossa tilassa niinkin, että kaveri oli melkein toivonut ja odottanut meille keskenmenoa.

[Iinu]

Mä koin keskenmenon vajaa kaksi viikkoa sitten (rv 8+) ja ystävien kommentit on tuoreessa muistissa. Parhailta tuntuivat ne, jotka osasivat ottaa osaa, ei siihen sanoja tarvittu. Yksikin ystävä joka on myös saman kokenut sanoi, ettei tiedä mitä sanoisi muuta kuin että on pahoillaan. Ja niinhän se on, ei siihen enempää tarvita. Halaus ja hiljaisuus.

 

Eniten mua on loukannut yks ystäväni jolta on puuttunut empaattisuus tähän asiaan ihan kokonaan. Hän on raskaana, ja LA on muutaman viikon aikaisemmin kuin meillä olisi ollut. Kun kerroin km:stä ja puhuttiin ekaa kertaa sen jälkeen puhelimessa, ei hän kysynyt miten voin vaan sanoi että ei kun vaan seuraavaa yrittämään ja kyllä se siitä nopeasti tärppää. Siinä vaiheessa nieleskelin itkua ja sanoin, että ei se välttämättä ihan niin mene, oli kommentti että mulla on liian pessimistinen asenne. Ja että meiän pitää olla onnellisia kun meillä on jo lapsi.

 

Mä ainakin tarvitsen aikaa ja tukea, en typeriä ja loukkaavia kommentteja. Jos tuntuu ettei keksi mitään järkevää sanottavaa on parempi olla hiljaa.

[uhra]

Mun kokemukset on tosi samankaltaisia teidän muiden kanssa.

 

Pahimmalta on tuntunut se, että jotkut ovat jättäneet kommentoimatta mitään, vaikka keskenmenosta tietävät. Näihin ihmisiin on kuulunut sekä työkavereita että ystäviä. Oon itse ollut keskenmenosta tosi avoin ja viestittänyt, että kaipaan tukea, empatiaa ja lohtua. Kun olemme keskenmenon jälkeen kohdanneet, näiltä ihmisiltä on ollut niin vaikea saada edes se kahden sanan lause: Miten jakselet? Muuta en oo ollut vailla. Perusvälittämistä vain. Mutta ilmeisesti on liian vaikeaa. Voisinhan vaikka alkaa itkeä ja se nyt olisi varsin kiusallista. Eli tietynlaista välttelyä ja karttamista on ollut myös ilmassa. Ehkä heitä hämmentää tämmöinen avoimmuus, pitäisi kai osata pitää surunsa mahassaan eikä häiritä sillä muita.

 

Se, että joku oikeasti kuuntelee, tuntuu parhaalta.

[salamanteri]

Mua itseä kanssa on vaivannut välillä toi tunne, että kaikkia ei kiinnosta mun jaksaminen. Nyt sitten kun aikaa on mennyt, oon miettinyt, että ehkä on vaan niin, että kaikki ei tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä, joten kokevat paremmaksi olla hiljaa. Ja toisille vaan vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa. Hyvä esimerkki on mun anoppi. Mä tiedän, että se on ollut asiasta tosi surullinen, mutta ei se mulle mitään asiasta sanonut. Kaavinnan jälkeen vain kysyi menikö se hyvin. Sitten niiden koira kuoli tossa vajaa kuukausi sitten ja se mulle puhui siitä pitkät pätkät kuinka kaipaa jne. Jotenkin tossa tuli esiin musta se toisen pahaan oloon reagoimisen vaikeus. Ja tota koirasta puhumista kai helpottaa sen konkreettisuus ja mun ammatti. Oon psykologi ja oon huomannut kuinka helposti monet ihmiset mulle puhuu omista asioistaan, mutta mun tunteisiin niiden on vaikea vastata. Kai ne olettaa, että mulle pitäisi jotain hienoa sanoa vaikka se halus ja hiljainen osanotto olis paras ja se, että antaa mun puhua asiasta ja ruotia sitä niiden kanssa.

[Rusina]

Mä kans ihmetelin mun keskenmenon jälkeen, kun pari kaveria ei vastannut ollenkaan mun viestiin asiaa koskien. Toiselta sit kysyin, että oliko edes saanut viestiä ja hän sanoi sitten, että sai kyllä viestin muttei osannut sanoa mulle mitään, joten jätti vastaamatta. Tuntui tosi pahalta. Mäkin oon aina kuunnellut tän kaverin huolia ja tarjonnut olkapäätä mutta hän ei voinut edes osoittaa saanensa viestini. Mä tulkitsin tän niin, että se asia (mun suru) oli hänelle itselleen niin hankala käsitellä, ettei voinut siitä puhua tai sitten hän ei ymmärtänyt, miten kovasti muhun sattui.

 

Toinen näistä kavereista ei myöskään ole tähän päivään mennessä kuitannut tuota keskenmenoasiaa millään tavalla vaikka muista asioista onkin viestitellyt. Musta se on tuntunut aika kummalliselta.

 

Mutta yhdeltä kaverilta sain ihanan viestin, joka toi minulle suurta lohtua ja oli kaikki, mitä sillä hetkellä tarvitsin. Kopion sen tähän:

 

"Kun ystävää on kohdannut koettelemus, tuntuu, kuin tulisi mykäksi. Ei löydy sellaista sanakirjaa, josta voisi etsiä ne sanat, joita haluaisi sanoa lohdutukseksi ja rohkaisuksi, mutta ei osaa. Ei ole muuta toivoa kuin se, että ystävien sydämet sanoittakin toisiaan ymmärtävät.

Nyt pilven reunalla pieni enkelilapsi odottaa, että saisi ryhtyä suojelusenkeliksi pikkusiskolleen tai -veikalleen."

 

Tästä viestistä ymmärsin, että paha oloni oli otettu vastaan ja joku suri kanssani. Lisäksi ystäväni ymmärsi, että tuolla hetkellä olin kokenut muutakin kuin keskenmenon, olin menettänyt lapsen. Kauan toivotun ja kovasti halutun.

 

Neuvoksi, jos ystäväsi kokee keskenmenon. Älä vähättele asiaa, kuuntele mutta älä tungettele, älä jätä huomioimatta; pelkkä "olen pahoillani" -viestikin riittää.

[Taika]

^ Kaverisi oli kirjoittanut hyvin nätisti!

 

Kaveripariskunnallemme tuli keskenmeno joskus viime vuoden puolella ja olin itse hyvin hukassa, mitä olisi pitänyt sanoa ym. En oikeastaan osannut sanoa mitään, eikä asiasta heidän kanssaan puhuttukaan sillä hetkellä, he eivät ottaneet asiaa puheeksi. Oikeastaan saimme keskusteltua asiasta, kun kaveri raskautui uudelleen.

 

Näin jälkikäteen kyllä hävettää se, että olin niin hukassa asian kanssa. Jos vielä joudun (toivottavasti kaikilla kuitenkin olisi parempi onni matkassa) samaiseen tilanteeseen, niin luultavasti osaan suhtautua asiaan eri tavoin..