Ystävän keskenmeno

[Ink Q]

Ihanasti sanottu Rusinan kaverilta.

 

Minä yritän tässä ajatella, että on ihan "hyvä", että tämmöistäkin jouduin kokemaan, siis siinä mielessä, että kasvatti minua todella paljon keskenmenoon suhtautumisessa. Työssä niihin tulevaisuudessa joudun kuitenkin törmäämään, ja oma kokemus taitaa tässäkin valitettavasti olla paras opettaja. Myönnettävä on, että ennen omaa keskenmenoa en osannut ajatella asiaa NIIN isona, kun eihän varhaisessa keskenmenossa tosiaan vielä oikein vauvasta voi puhua. MUTTA tässä onkin tosiaan se ero, että ajatuksissa se on ollut vauva just siitä plussasta lähtien, ja jo muutamissa viikoissa on kerennyt haaveilemaan tulevaisuudesta tämän uuden perheenjäsenen kanssa. Sitä ei kunnolla voi ymmärtää (ainakaan minä), kuin omakohtaisen kokemuksen kautta...

 

Minusta paras mitä tilanteessa voi tehdä on vaan se, että on läsnä ja kuuntelee, jos toinen haluaa puhua. Latteudet siitä, että "niin ei ollut tarkoitettu", "ainakin tiedät voivasi tulla raskaaksi" tai "kyllä se kohta tärppää ihan varmasti uudelleen" lähinnä ketuttavat, vaikka tiedänkin, että ne hyvällä sanotaan. Suoraan sanottuna parempi olisi olla hiljaa ja sanoa vaikka vaan olevansa pahoillaan. Itse kävin hedelmällisimmät keskustelut yllättäen anopin kanssa, kun hällä tästäkin on kokemusta. Hänkin sanoi osuvasti, ettei sitä surua voi ymmärtää ennen kuin itse kokee ja myönsi olleensa itsekin pitkään masentunut tapahtuneen jälkeen. Jostain kumman syystä tuo helpotti minua, kun jotenkin ympäristön vähäeleisyys saa tuntemaan itsensä vähintään oudoksi, kun vielä viikon päästä tapahtunutta itkee.

[sinina]

Eilen todetusta keskeytyneestä keskenmenosta en ole vielä kavereille kertonut paitsi yhdelle jonka näin matkalla sairaalaan enkä osannut kertoa kuin totuuden kun hän kysyi mihin olin menossa. "Otan osaa" oli mun mielestä hyvä tapa reagoida. Ei tämä suru kenenkään sanoista parane, mutta tuntuu hyvältä kuulla kuitenkin nuo sanat. Enkä etenkään julkisella paikalla halunnut alkaa enemmän purkamaan tunteita.

 

Sama pätee moneen muuhunkin suruun, esim. läheisen kuolemaan. Ihmiset tuntuu kummasti pelkäävän muiden surua ja siihen suhtautumista. Itsekin koin näin aikaisemmin ja muiden huonot uutiset veti jotenkin vaikeaksi ja mykäksi. Omien kokemusten myötä on kuitenkin oppinut ettei se ihmeempää vaadi, mutta ystävän kertoessa surusta ei kuitenkaan saisi vaikuttaa tunteettomalta tai välinpitämättömältä. Eikä ainakaan alkaa välttelemään tätä ystävää.

[Minki]

Mulle ihanin tapa reagoida oli eräs ystäväni joka kuultuaan surustamme tuli oven taakse, antoi kaksi suklaalevyä ja lämpimän halauksen ja lähti pois. Muuta ei tarvittu. Hän tiesi että sattuu. Puhuttiin myöhemmin kun olin paremmassa kunnossa.

Tökeröjä juttuja kävi paljonkin, kuten "sä oot vielä niin nuori että kyllä sulla on vielä aikaa uusi tehdä", "no se vaan ei ollu valmis maailmaan", "turha jäädä suremaan, kaikella tapahtuvalla on syynsä" jne jne. Sillä hetkellä se sattuu enemmän kuin mikään ja siihen ei auta se onko vielä nuori vai ei.. varsinkaan kun se raskautuminen ei muutenkaan ole ollut helppoa, nimim. kolme vuotta ilman ehkäisyä..

Tosin kaikki me ollaan erilaisia. Mikä on hyvä yhdelle ei ole sitä ehkä toiselle.

[Ame]

Hurjan kaunis tuo Rusinan saama viesti tuolla aiemmin!

 

Olen nyt tässä omaa menetystäni (keskeytynyt keskenmeno huomattu 11+0) työstäessä miettinyt, että mitä itse haluasin kuulla tai miten haluaisin että ihmiset reagoisivat uutiseen. Minustakin ksinkertaiset otan osaa, olen pahoillani, ja voi miten kamalaa ja surullista ovat olleet tosi helpottavia, samoin kuin niihin liittyvät tarjoukset siitä, että jos haluan puhua asiasta tai saada seuraa, niin minusta välitetään ja minua halutaan auttaa. Jotkut toteavat, että on vaikeaa löytää oikeita sanoja tällaisessa tilanteessa. Muistamisen ja pahoittelun jälkeen monet ovat myös osanneet jättää meidät rauhaan ja antaa meille aikaa surra, ja luuottavat siihen, että alamme itse puhua asiasta enemmän sitten kun on sen aika. Nyt oman kokemukseni jälkeen reagoisin itse ystäväni keskenmenoon varmaan juurikin näillä tavoilla.

 

Vaikeampaa on ollut se, kun toiset halusivat heti tulla kasvotusten ottamaan osaa, tai soittivat kyselläkseen kaikkea. Myös omaksi yllätyksekseni tästä on nimittäin ihan julmetun vaikeaa puhua ääneen näin pian, ja se on melkeinpä ahdistavaa, kun esimerkiksi isäni on nyt soittanut joka päivä ja kysellyt vointia. Ainakin minun täytyy työstää kaikkea tätä tapahtunutta ja omia tunteitani ensin yksin ja miehen kanssa, ennen kuin osaan keskustella niistä itkemättä ja järkevästi jollekin vähänkin ulkopuolisemmalle.

 

Spekulointi ja keskenmenon syiden miettiminen läheisten taholta on ollut aika musertavaa, ja se on kyllä ihan viimeisintä, mitä keskenmenon kokeneelle kannattaa sanoa! Toinen yhtä paha on asian vähättely. Itse olen kuullut tähän mennessä (tapahtuneesta siis aikaa nelisen päivää):

 

- Eikö se muka yhtään lohduta, että alkio oli varmaan niin pahasti viallinen, ettei se olisi ollut kuitenkaan elinkelpoinen? (Häh? Sehän siinä juuri onkin surullista! Hieno homma, että luonto toimii niin taitavasti, että keskeyttää raskauden jos se ei onnistu, mutta onhan se silti järjettömän surullista, että tässä kävi näin.)

- Näitä nyt sattuu alkuraskaudessa tosi usein, sen takia raskaudesta ei hei kannattaisikaan kertoa niin ajoissa kenellekään! (Kerrottiin siis niinkin laajasti, kuin minun perheelleni ja muutamille läheisille ystäville.)

- Te olette nuoria vielä, kyllä niitä lapsia vielä tulee, uutta vaan yrittämään! (Eihän uusi lapsi tätä mitenkään korvaa. Meillä oli juuri tästä pikkuisesta jo mielikuva ja unelma, meidän elokuun vauvasta, eikä se mahdollinen uusi lapsi ja meidän pieni perhe sen kanssa ole tietenkään samanlainen, kuin jos tämä ensimmäinen olisi onnistunut ja syntynyt. Kiva, että ollaan nuoria, mutta ei se tähän suruun mitenkään liity.)

- Ei sitä kannata liikaa surra ja miettiä, kyllä se pikkuhiljaa unohtuu. (Öh. En minä tätä ajatellut unohtaa! Nuo monet viikot raskautta olivat ihanaa aikaa ja mielikuvavauva on vaihtunut masussa kasvavasta pikkuisesta enkelivauvaksi. Ihan kuin surua pitäisi hävetä. Näiden typpien mielestä on varmaan ihan liikaa, jos vielä viikonkin päästä jaksan surra ja miettiä sitä, että vauvatoiveissa palattiin nyt lähtöruutuun.)

- Kurjaa, mutta eihän niitä kipuja kestä varmaan kun pari päivää. (Joo, ne kivuthan tässä onkin se suurin juttu. Haloo, ei keskenmeno ole mikään pelkkä fyysinen sairaskohtaus.)

- Ehkä tässä nyt oli jotain tarkoitustakin, koska nythän saatte ainakin mahdollisuuden vielä miettiä tätä, että jos olisi ensin ne ammatit ja muuta... (Mitä?! Kiitos ymmärtämisestä, äiti. )

[curly]

Osanotot Maimai! Mä oon kuumeilijoiden joukossa, mutta kaksi keskenmenoa kokeneena mä en täältä keskenmeno-puolelta tunnu pääsevän pois. Eli muistot jäävät mieleen elämään, eivät ne "pyyhkiydy" automaattisesti vaan pois jos vaikka suruaika vaihtuisikin uuteen yritykseen. Sä oot saanut kyll tosi rajuja kommentteja

 

Meillä historiassa 1 varhainen km, km rv 7+4 ja km rv 6, ja etenkin kahta viimestä surtu tähän päivään asti. Aina kun testiin on pärähtänyt plussa, niin se on jo ollut mein vaavi, joka siellä kehittyy, ei tosiaankaan mikä solurykelmä! Keskenmenon musertavuuden ymmärtää vaan joku sellainen, joka sen on itse kokenut ja jolle se on ollut kova paikka. Jos ei osaa sanoa mitään toisen suruun, hiljaisuuskin on parempi vaihtoehto kuin väkinäiset viisastelut.

[Pamsu]

En mäkään kaivannut mitään ihmeellisiä sanoja, pahoittelut riitti.

Kun sain viestejä ja puheluita joissa kyseltiin miten mä voin, kun sain ystävän mukaan sairaalaan, kun äiti tuli mun sairaslomapäivänä käymään ja kun mies käyttäytyi erityisen huolehtivasti ja kiltisti mua kohtaan - tiesin että musta välitetään ja yritin olla onnellinen siitä, vaikka mieli oli maassa ja olo oli surullinen ja katkera.

 

Toki eri ihmiset kokevat keskenmenon eri tavalla, mutta luulisin että suurimmalle osalle riittää se halaus ja pahoittelu. Ei se spekulointi tuo sitä raskautta takaisin.

[Lounatuuli]

Mä allekirjoitan monet tän ketjun kommenteista. Mulle ainakin tärkeintä oli saada vastaus lähettämääni viestiin ja se, että sain puhua kun siltä tuntui. Puhumisessa tärkeitä oli se tila, jonka toinen antoi. Kommentoiminen pitää jättää minusta minimiin, sillä keskenmenoon liittyy niin paljon tunnetta ja ajatuksia, unelmia ja suunnitelmia, joita on jo ehtinyt pyöritellä mielessään (vaikka olisi kuinka varhainen vaihe raskaudessa).

[Rae]

Voinko mä laittaa kaverilleni osanottoviestin kun sain kuulla kiertotietä hänen keskenmenostaan. En tiennyt (varmaksi) hänen raskaudestaan. Tekisi mieli ottaa osaa toisen suruun, mutta en tiedä voinko, kun asiasta ei ole julkisesti puhuttu tai kerrottu.

[Amos]

Meillä raskaus paljastui vähän kuin vahingossa ystäville, mutta olin siitä erittäin tyytyväinen keskenmenon sattuessa. Mitään erikoisempia voivotteluja ei tullut, yksi oli kokenut keskenmenon vk 17 ja häneltä sain parhaimman tuen vaikkei tilanteita mitenkään voinut verrata. Myös yksi hieman omituisempi kommentti mahtui mukaan, siihen aikaan parhain ystäväni vertasi keskenmenoani omaan aborttiinsa.

 

Parasta ystävissäni oli seettei asiasta tehty sen kummempaa numeroa ja minun annettiin surra asiaa rauhassa painostamatta mitenkään.

[sadetakki]

Ihan kamalia kommentteja osa on täällä saanut osakseen.

Itselle varmaan "kylmimmät" kommentit tulivat sairaalapäivystyksessä. Kukaan ei missään vaiheessa pahoitellut tai "ottanut osaa". En tiedä miten paljon se olisi heiltä vaatinut -muutama sana.

 

Ystävien kohdalla tärkeintä ainakin minulle olisi se, että kun olen saanut keskenmenosta kerrottua, niin ystävät eivät "unohtaisi". Siis se, että sen ensimmäisen vastausviestin jälkeenkin uskaltaisi ottaa yhteyttä. Se merkitisi paljon. Edes tekstari silloin tällöin, ja tieto siitä, että joku ajattelee minua/meitä.

Tiedän, että osa ystävistä varmasti ajattelee, että antaa minun surra rauhassa, mutta silloin on itse niin hauras, että jaksaisi ottaa yhteyttä, toivoisi että ystävät tekevät sen puolestasi. Kyllä minä vastaan heti kun jaksan. Tekstari on siitä hyvä, että siihen voi vastata sitten kun jaksaa ja tuntuu siltä.

 

Ja kyllä minusta keskenmenon kokeneen ystävän kohdatessa kannattaa heti alkuun pahoitella/ottaa osaa/jotenkin huomioida asia (muutama sana, halaus, ihan mitä vaan). Tuntuu pahalta, jos ystävä ei mitenkään kommentoi asiaa (jos siitä kerran tietää).

 

Ja todellakin, jos ei ole mitään sanottavaa, on parempi olla sanomatta mitään. Riittää vaikka se, että sanoo, ettei ole mitään sanoja.

 

Lämpimät halaukset kaikille vauvansa menettäneille kanssasisarille.

Edited August 1, 2010 by sadetakki

[ninja11]

Voinko mä laittaa kaverilleni osanottoviestin kun sain kuulla kiertotietä hänen keskenmenostaan. En tiennyt (varmaksi) hänen raskaudestaan. Tekisi mieli ottaa osaa toisen suruun, mutta en tiedä voinko, kun asiasta ei ole julkisesti puhuttu tai kerrottu.

 

Tämä varmaan riippuu paljon ihmisestä, mutta minä henkilökohtaisesti en haluaisi viestiä henkilöltä jolle en ole asiasta kertonut. Minä tosin olen muutenkin huono ottamaan vastaan tukea ja osanottoja... Omasta keskenmenostani kerroin niille joille oli pakko, eli jotka tiesivät raskaudesta. Muille en ole asiasta puhunut, enkä haluaisi että kukaan saisi kiertotietä asiasta kuullakaan.

 

Toiset ihmiset sitten taas varmasti mielellään ottavat tukea vastaan. Hankalia asioita nämä

[salahiippari]

Kuten näköjään enemmistö ketjuun vastanneista, itsekin koin kaikkein parhaana kun toinen sanoi vain "Otan osaa menetykseenne." tai "Voi että, olen niin pahoillani puolestanne." Ja hyvän ystävän ollessa kyseessä vielä halaus päälle mikäli kasvotusten asian kerroin. Eihän mitään sen lohduttavampaa voi edes sanoa. En kuitenkaan loukkaantunut sellaisista latteuksista jotka selvästi olivat vain kömpelöitä tukemisyrityksiä, eikä kukaan onneksi sanonut mitään oikeasti tökeröä.

 

Oli myös mukavaa kun vielä seuraavien viikkojen aikana samat ihmiset jaksoivat aina yhteyksissä ollessamme kysyä miten voin. Ja arvostin sitäkin, että yksi ystäväporukka oli kuulemma minun toipumistani piristääkseen järjestänyt yhteisen leffa- ja ravintolaillan noin kuukauden päästä keskenmenosta. Silloin akuutein kriisi oli jo voitettu, ja teki oikeasti ihan hyvää käydä juttelemassa enimmäkseen aivan muita juttuja ihanien ihmisten kanssa. Itse en kuitenkaan olisi vielä tuolloin jaksanut aloitetta moisen järjestämiseen tehdä, vaikka mukaan mielelläni meninkin.

 

Ne ihmiset, joiden kanssa asiasta on pystynyt puhumaan syvällisemmin, olivat itsekin kokeneet lapsensaantivaikeuksia, joko keskenmenon tai lapsettomuuden muodossa. He oikeasti tietävät miltä tuntuu, ja osaavat sanoa "oikeita" asioita.

[Iiris]

Tuli mieleeni laittaa taa Perhesuunnittelusivuilla ollut lista tannekin.

 

Keskenmenon kokeneen ystävälle

 

Vältä seuraavia lausahduksia:

 

"No sehän oli vasta niin alussa"

"Eihän se edes ollut vauva vielä tossa vaiheessa"

"Sehän oli vaan pari solua noin aikasessa vaiheessa"

"Te ootte vielä nuoria, onhan teillä aikaa yrittää uudelleen"

"Parempihan se oli nyt kuin myöhemmin"

"Kyllä luonto poistaa vialliset"

"Teidän aika ei ollut vielä saada lapsia"

"Kyllä te vielä saatte tällasen koliikkivauvan itekin - haluutsä tän lainaksi pariks päiväksi?"

"Kyllä sulla nyt jo pitäis olla parempi olo"

"Kyllä mä tiedän miltä susta tuntuu" (silloin jos et ole itse vastaavaa kokenut)

"Kyllä se siitä nopeesti ohi menee"

"Älä itke"

"Aika parantaa"

"Se oli Jumalan tahto"

 

Tee mielummin jotain seuraavista:

 

Älä karta keskenmenon kokenutta.

Kuuntele. Kerro, että jos haluat puhua siitä niin kuuntelet.

Sano, että olet pahoillasi.

Lähetä kortti tms. osoittaaksesi että välität.

 

 

 

Mun mielesta oli itselle lohduttavaakin ajatella etta "luonto poistaa vialliset" ja "parempi nyt kuin myohemmin" mutten silti kaivannu sita kuulla muilta. Mun mielesta tarkeaa olisi myos muistaa huomioida ystavan suru myohemminkin kuin vain silla kertomahetkella. Esimerkiksi etta viela seuraavan kerran tavatessa voisi reilusti halata ja kysya miten olet voinut? Mulle asiaa pahoiteltiin netin kautta kun sen kautta asiasta kerroinkin mutta sitten kasvotusten monet oli kuin ei mitaan olis tapahtunutkaan. Vaikea siina ottaa sita sitten puheeksi etta oon sisalta ihan rikki yha.

 

Suru saatta iskea vasta viiveella useankin kuukauden paasta kuten mulle kavi. Enka oo jaksanu pitaa muutamaan kaveriin yhteytta ollenkaan, siis niihin jotka ei oikee osoittanu "oikeanlaista" tai minkaanlaista ymmarrysta. Kaipaisin yhteydenottoja heidan suunnaltaan, vaikka pienta viestia etta olet ajatuksissa, mita kuuluu?

[eledee]

Mulle typerin kommentti tuli omalta siskolta "sä voit lainata tätä meidän pikkumiestä". Ohhoijaa...ei edes surettanut tuo kommentti huvitti ja vitutti samaan aikaan. Miten typerä ihminen voi olla? Itselle ei tulis mieleenkään sanoa moista jollekin keskenmenon kokeneelle. Ei edes ennen tätä omaa kokemusta. Muutenkin sisko on ollut ihan ihmeellinen, luulee mun särkyvän täysin. Kuulemma mun pitäisi vaan istua himassa ja surra. Eihän sitä nyt voi ihmisten ilmoille tulla ja koittaa edes elää normaalisti.

 

Paras kommentti taas tuli isältäni, jossa kannustettiin jaksamaan ja jatkamaan yritystä ja todettiin elämän olevan syvältä.

[Eltsukka]

Olis hyvä muistaa, että kukin suree tavallaan. Mulle suru on aina hyvin henkilökohtainen, enkä halua sitä useinkaan jakaa kovin monen ihmisen kanssa.

 

Mun omasta keskenmenosta on kulunut nyt kaks ja puoli viikkoa, eikä asiasta tiedä miehen lisäksi kuin kaksi muuta ystävää. Niillekin oli pakko kertoa, sillä positiivisen raskaustestin jälkeisessä ilonpurkauksessa olin mennyt heille möläyttämään, että tällainen olisi tulossa. Muuten olisin tuskin asiasta maininnut.

 

Olen ilmeisesti siitä hiukan omituinen, etten asiasta ole halunnut sen enempää ystävieni kanssa puhua (miehen kanssa toki, mutta tämä suru onkin meidän molempien yhteinen). Minua melkeinpä ärsyttää ystävieni osaanotot ja "Anna nyt itsellesi aikaa surra" ja "Jos olosi tuntuu pahalta, muistathan että minun puoleen voi aina kääntyä" - kommentit. En toki näistä ole nyt mitään hernettä nenään kiskonut, hyvällähän ne on sanottu, mutta kommentit tuntuvat vaan jotenkin kiusallisilta ja vierailta. Suru tulee kyllä vaikka sille ei aikataulusta tilaa varaisikaan. Toisaalta, miksi puhuisin asiasta ystävieni kanssa, tämä vauva ei ollut oikea vauva kenellekään muulle kun minulle ja miehelleni, eivät ystäväni sitä vauvaa ikävöi. Sitäpaitsi tiedän sanomattakin että voin ilman kehoitusta mennä ystävieni luokse milloin vaan itkuisena tukea etsimään, miksi siihen tarvitsee erillisen kehoituksen.

Eli tarkoitan siis, että olen ihminen jota ärsyttää jos tukea tullaan tuputtamaan. Olen kyllä siitä onnekkaassa asemassa, että tiedän tosiaan sanomattakin, että tukea olisi tarjolla jos sitä haluaisin.

Edited April 26, 2011 by Eltsukka

[eledee]

Eltsukka: mulla vähän sama kokemus, eli systerini juuri käski nyt surra rauhassa tms bullshittiä. Mua rupes ärsyttämään. Kyllä mä voin surra, vaikken jäisikään himaan peiton alle itkemään. Kyllä se suru kulkee mukanakin. Mun on ainakin helpompi vaan jatkaa elämää kuin murehtia.

 

Ja mä myös suren yksin. Mun duunikaveri, jolle kerroin, ihmettelikin että miten mä jaksan näin hyvin. No se vaan johtuu siitä, että suren mieluummin yksin kuin muiden kanssa. En siis pahemmin näytä muille sitä pahaa oloa, en kaipaa sääliä tms. Haluan vaan itse rauhassa miettiä tilannetta ja toipua.

[ameliina"]

Kyllä munkin sureminen on yksin suremista. Alakuloa, jaksamattomuutta ja hiljaista pohtimista enemmän kuin mitään muuta. Yleensäki käsittelen kaikki kurjat asiat itse (fiksua vai ei, mutta en osaa kovin hyvin puhua asioista). Miehellekin selviää, että jokin painaa mun mieltä vasta kun olen yliväsynyt ja kinataan jostain ja sitten vain kaikki (tosin silloinkin aika rajallinen osa kaikesta) purkautuu. Ja se nyt ei ainakaan ole fiksua, mutta treeni oman itsen kanssa jatkuu... Ulospäin kaikki näyttää siis nyt normaalilta, suorittaminen onnistuu surullisenakin, ja siksi varmaan ne pari kaveria, jotka keskenmenosta tietävät, olettavat mun ottavan sen paljon kevyemmin kuin otankaan. Ja etenkin koska tuntuu, että ystävilläkään ei ole sanoja (luultavimmin koska eivät ole ennen kohdanneet keskenmenoystäviä), tulee itse sitten puhuneeksi omia itseään lohduttaviaan ajatuksia, kuten juuri kaikkea "olen niin nuori, vielä on aikaa vaikka kuinka", "parempi nyt kuin myöhemmillä viikoilla". Ja toisaalta esitänkin asian siten, että se ei paina kovin paljon. Eli jos kysytään, miten mä voin, vastaan että ihan hyvin. Koska enhän mä nyt missään sängyn pohjalla tällä hetkellä itkeskele päivästä toiseen.

 

Mulle on tosi vaikea kertoa asiasta läheiselle ystävälle, koska hän on tapaus "ajateltiin vauvaa, ei tarvinnut juuri yrittää, ei tullut mitään ongelmia, saatiin vauva reilusti alle vuodessa siitä kun alettiin yrittää". Joo, mäkin olisin voinut ottaa elämääni tuollaisen lastenhankintatavan. Puuttuu yhteinen tartuntapinta aiheeseen, kun toisella ei ole ollut mitään hankaluuksia missään vaiheessa. Ja mä olen kateellinen. Lisäksi ystävä on varmaan jo uudestaan raskaana, mutta odottelee vain viikon 12 tulevan täyteen. Jos joku toinen ystävä (jolla olisi ollut edes jotain hankaluuksia jossain vaiheessa raskautumista tai raskautta) kertoisi olevansa raskaana, olisi se ihan ok. Mutta tässä tietyssä tapauksessa menisi nyt onni niin epätasaisesti, että en kyllä voisi kovin riemukkaasti iloita, vaikka kuinka hyvä ystävä onkin.

 

Itse yritän asiasta kertoessani tuoda samalla esille, haluanko puhua aiheesta vai en. Ja jos haluan, tarvitsen enemmänkin kuuntelijaa kuin huonosti muotoiltuja kommentteja. Pahoitella voi, mutta melkein kaikki muu voi mennä pieleen, joten parempi jättää sanomatta.