Guest Ruut

Isovanhemmat elämässä: liikaa, sopivasti vai liian vähän?

45 posts in this topic

Mun piti vähän aikaa sitten sanoa äidilleni, että antaa meille vähän tilaa. Hän on jatkuvasti pyytämässä kylään ja tytön pitäisi saada olla yökylässä tai päivä leikkimässä hänen luonaan, jotta me saadaan tehdä mitä halutaan ja levätä. Tuo voisi toimia, jos asuttaisiin samassa kaupungissa, mutta välimatkaa on yli 100km. Hän pahastuu, eikä voi tajuta että jos ajan yli tunnin suuntaansa ja hän katsoo tyttöä pari tuntia, en ole mitenkään levännyt, vaan vielä väsyneempi kuin että tyttö olisi ollut päivän kanssani kahdestaan. Ja tämä "apu" toimii vain silloin kun hänen aikatauluihinsa sopii ja meidän pitäisi olla juuri silloin ajamassa hänen luokseen, jos ei mennä, niin hän pahastuu ja suuttuu. <_< Lisäksi kaikki krääsähankinnat. Kaiken näköisiä koriste-esineitä, joita ei voi tytölle antaa piiittkään aikaan ja meillä ei todellakaan ole ylimääräistä säilytystilaa näille.

 

Anoppi taas on käynyt tytön luona kerran, kun hän oli 6vkoa vanha. Ristiäisissä tuli myös pistäytymään, mutta sen jälkeen ei ole käynyt. Muutaman kerran olemme käyneet hänen luonaan tyttöä näyttämässä (asuu 120km päässä), mutta ei tuo näytä olevan kiinnostunut lapsenlapsestaan. Sama tyyppi sanoi joskus, ettei meidän lapset ole hänelle niin tärkeitä kuin hänen muiden lasten (tulevat) lapset. <_<

 

Iso-isovanhemat taas on ihania. :) Haluaisivat nähdä useammin, eivät anna liikaa kasvatuksellisia neuvoja ja etenkään eivät syyllistä meitä mistään ja antavat lahjat rahana, koska se on helpompi heille (ja mukavampi meille kun voidaan hankkia haluamamme). :) Heidän luonaan tulee käytyä useammin, vaikka matkaa on vieläkin enemmän. Heidänlaisiaan isovanhempia toivoisi enemmänkin. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Omat vanhemmat, tai siis lähinnä äitini osallistuu liian vähän. En usko, että ne sitä pahalla tarkottaa, mutta eipä oo näkynyt. Mun äiti on kyllä valitellut joskus jotain, että haluais olla mun lasten elämässä mukana jne ja munkin asiat muka kiinnostaa, mutta puhelimessa puhutaan vaan äidin asioista, myös silloin kun viimeisin vauvani oli parin päivän ikäinen. Joskus on jopa käynyt niin, että ollaan käyty äitini luona ja äiti onkin lähtenyt päiväksi siskonsa luo :girl_mad:  Kyllä sen lapsistakin huomas samantien, että toisesta mummosta ja papasta tuli oikeasti todella läheiset, ja sanat "mummo" ja "pappa" tarkoittaakin aina juuri heitä. Äiti on käynyt ehkä pari kertaa vuodessa. Joskus on käynyt kaupungissa, muttei mun kyselyistä huolimatta oo "ehtinyt" käymään meillä samalla. En oo edes odottanut pitkään aikaan sieltä suunnalta juuri mitään, enkä oo katkerakaan. Harmittaa kyllä. Harmittaa myös äitini puolesta jo valmiiksi, kun jonain päivänä huomaa, että ei ne lapsenlapset automaattisesti rakastakaan. Isä on tosiaan käynyt useammin ja lähettelee postikortteja, mutta oikeastaan kunnostautunut vasta viimeisen vuoden sisällä. Siitä oonkin ollut iloinen.

Edited by Annika

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun vanhemmat asuu 15km päässä ja osallistuu meidän arkeen aika paljon. Viikoittain nähdään ja viikoittain tyttö on siellä hoidossakin tarpeesta riippuen yhdestä tunnista useampaankin. Äiti varsinkin tunkee välillä liian lähelle ja osaa olla tosi idiootti, mutta tyttöä kohtaan on käyttäytyy pääsääntöisesti oikein kivasti ja se naljailu yms. kohdistuu vaan minuun. Isä taas on maailman ihanin pappa ja tytölle tosi tärkeä, syöksyy aina suoraan syliin kun nähdään ja "pappa" oli ihan ekojen sanojenkin joukossa. Apua on tullut paljon myös materian puolesta, mutta koskaan ei ole tullut mitään turhaa vaan aina tarpeeseen ja vaatteetkin on olleet sopivan kokoisia ja muuhun vaatekaappiin istuvia.

 

Miehen isä ja morsiamensa asuu n. 60km päässä ja vaikkei niin usein nähdä niin ollaan kuitenkin tosi läheisiä. Soitellaan viikoittain ja nähdään aina kun vaan saadaan aikataulut sopimaan yhteen. Appi on ihan huippu tytön kanssa ja samoin on morsiamensa. Jotain kertoo se että yhden 15min tapaamisen jälkeen annoin tytön hälle hoitoon erittäin hyvillä mielin pariksi tunniksi.

 

Sit taas mun isovanhemmat osallistuisivat mielellään enemmänkin, mutta ovat sen verran vanhuudenhöperöitä jo etteivät voi tyttöä keskenänsä hoitaa. Nähdään kuukausittain ja mummo ostaa tytölle aika paljon kaikenlaista, muttei toistaiseksi ainakaan ole tullut mitään totaalista hutia. No olis se varmaan pärjännyt yhdellä smurffipehmolla kahden sijaan mutta sen saa mummo anteeksi.

 

Miehen mummo on aivan käsittämättömän ihana ja innoissaan ainoasta lapsenlapsenlapsestaan. Mummo neuloo tytölle paljon ja aina on ollut kyllä ihan nappiin koon puolesta ja muutenkin. Välimatkaa on reilu 200km, joten ei nähdä niin usein kuin haluttaisiin. Parin-kolmen kuukauden välein kuitenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Omat vanhempani ja miehen äiti (isä ei mukana kuvioissa) osallistuvat elämäämme aika paljon - ja minusta se on mukava asia.

 

Asutaan kaikki samalla paikkakunnalla muutaman kilometrin säteellä toisistamme. Lähellä asumisessa ja usein näkemisessä on mun mielestä se paras puoli, että me voidaan käydä puoli tuntia kahvilla (tai vanhukset käydä meillä) tai vaunulenkillä ohimennen moikkaamassa - ei tartte aina kyläillä tuntikausia ja soitella maratonpuheluja :grin: Ja äkillisen hoitotarpeen yllättäessä on joku aika suurella todennäköisyydellä saatavilla.

 

Molempiin mummoloihin olen jättänyt pojan hoitoon 1-5 tunnin ajaksi, yli kahden tunnin hoitokeikat vien omille vanhemmilleni siitä syystä että niitä on paikalla kaksi, ja ovat tottuneempia hoitamaan pieniä lapsia kun ovat siskon muksuja paljon hoitaneet. Anopin lapsenhoitotaitoja en toki epäile, mutta pelkään ettei anoppi saisi yhtään mitään tehtyä pojan kanssa - anoppilassa kun pitää varoa ettei kukka-amppelit tipahda katosta päähän ja kirjahyllyt kaadu päälle.. :rolleyes:

 

Kasvatukseen liittyvissä asioissa on kaikki mennyt tosi hyvin, ainakin oma äitini tuntuu aika hyvin tietävän rajan milloin ja miten suunsa aukaisee. Anoppi on ehkä vähän kärkkäämpi sanomaan miten asiat pitäisi tehdä, mutta en minä sen puheista ole koskaan oikein osannut suuttua.

 

Nyt kun tuo poika on vielä sen verran pieni, että on oikeastaan pakko toimia meidän ohjeiden mukaan mm. syömisten ja nukkumisten kanssa, mutta ajattelin että sitten isompana saa mummolassa olla mummolan säännöt ja hemmottelut, enkä minä niihin puutu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehen vanhemmat ovat aina olleet mukavia, ovat siis saman ikäisiä kuin kuin äidin äitini, äitini ei ole elossaja isääni tapaan ehkä kerran vuodessa. Anopin kanssa on voinut aina puhua kaikesta ja heillä ennestään jo lapsen lapsia ja hyvin tasapuolisesti ovat aina suhtautuneet, ei ikinä tuputa neuvojaan 

 

Oma mummuni sen sijaan harmittaa, ei ole koskaan ollut mitenkään mukava ja pullan tuoksuinen vaan jo työ-elämässä yritti aina päästä siitä missä aita on matalin. Nyt mummulla toista kymmenta lastenlasta ja jo muutama lapsenlapsenlapsi joista kukaan ei halua käydä tapaamassa, ikinä ei ole kenestäkään mitään hyvää sanottavaa, kaikki vaan käyttää hyväkseen tai huoraa. Mummu siis nyt 73v asuu muutaman kilometrin päässä meistä, sukulaiset ovat jo 20 vuotta käyneet mummulla siivoamassa ja viemässä ruokaa kun paikat eivät muuten pysyneet siisteinä, siitähän se sitten lähti ja nyt on jo autettu avuttomaksi, kotihoidon sairaanhoitaja käy kylvettämässä nyt kaksikertaa viikossa, aiemman yhden sijaan. Mummo ei liiku mihinkään kerrostalo kämpästään vaan odottaa, että roskatkin sukulaiset vie ulos. Ilma on usein niin paksua kun ulko-oven avaa, että kuulemma voisi veitsellä leikata. Ikinä en muista olleeni mummolla hoidossa, hänen kasvatus metodinsa olivat jo "mielenkiintoisia" omien lapsien kanssa eli esim kauppa reissun ajaksi lapset laitettiin pinnasänkyyn ja pöytälevy päälle tai karrossängyn yläsänkyyn ja tikkaat pois.

 

Mummulla ei ole mitään säännöllisiä lääkityksiä, ei sairauksia ja verenpaineet normaalit, tarkistetaan kylvettäjän toimesta kahdesti viikossa, kotipalvelu tuo ruuan muutaman kerran viikossa, mummon kauppalistalla kun oli kuukaudessa 10 kiloa irtareita ja siihen päälle toinen mokoma suklaa vanukkaita ja tuo liikkumattomuus on aiheuttanut sen, että alkaa olla niin iso ettei ennään mahdu edes vassaan. Nauttii kun saa sukulaisia kiusata eli ei vastaa väliin puhelimeen kun tietää että joku paukkaa paikalle tarkistamaan onko kaikki hyvin. Kaiken huippu oli muutamaviikko sitten kun tätini kävi mummolle kaupassa ja täti sanoi, että huomenna voisit ottaa rollaattorin ja käydä kaupassa, kauppaan matkaa 400 metriä, johon mummu tokaisi, että jalka on kyllä niin kipeä kun hän aamulla heräsi että ei voi mennä. Tätini tuumasi että ota huomenna taksi ja mene terveyskeskukseen sitä näyttämään, matkaa 600 m. Mummo olikin sitten fiksuna soittanut maanantai aamuna ambulanssa kun hän on aamulla "kaatunut" kotona ja nyt on jalka kipeanä.... Oli saanut maata passattavana vuodeosastolla perjantaihin saakka, ei ollut jalasta löytynyt turvotusta, mustelmaa eikä kuvauksessa murtumaa *Huoh*

 

Anoppi ja Appi ovatkin sitten ihan toista maatama, tuo energisyys väliin hirvittää, mutta vierivä kivi ei sammaloidu ja ovat täysi vasta kohta omalle mummolle. Luojalle kiitos mukavista appivanhemmista! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehen vanhempiin oon ehkä hieman pettynyt. :(

Ovat kyllä äärimmäisen mukavia ihmisiä mutta aristelevat kauheesti hoitaa meidän tyttöä.

Ja pelkäävät jäädä tytön kanssa kolmistaan. :(

Tyttö on ollut heillä tasan kerran hoidossa niin että me oltiin syömässä ja niin että anoppi oli päivän tytön kanssa kun mies oli töissä jaminä kipeänä.

Ei muuten mutta harmittaa sen takia kun ovat isovanhemmat jotka asuvat kaikkein lähimpänä, muut asuvat n tunnin ajomatkan päässä.

Mutta uskon että kunhan tyttö kasvaa niin hekin rohkaistuvat tai haluan ainakin uskoa niin. :)

Muut isovanhemmat soittelevat ja me käydään 1-2 kuussa kylässä.

 

Kukaan isovanhemmista ei puutu kasvatukseen liittyvissä asioissa. Mistä oon hyvin tyytyväinen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toiset isovanhemmat eivät osallistu juurikaan. Lähinnä lahjoja tulee ja arvostelua uhmaikäisen käytöksestä. Alussa olivat ihan hullaantuneita vauvasta, mutta kun liikkuminen ja uhmaikä alkoivat niin sitten ei ollutkaan enää niin kivaa. "Lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua" taitaa olla heidän mottonsa. Toiset osallistuu kaikin mahdollisin tavoin sopivissa rajoissa, joista ei ole tarvinnut huomauttaa. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Poika on nyt 2,5 kuukautta. Omat vanhempani ovat molemmat työelämässä ja asuvat noin 4 tunnin ajomatkan päässä. Tämä hieman rajoittaa heidän osallistumistaan, mutta ollessamme heillä käymässä, sylittelivät ja viihdyttivät poikaa kyllä mieluusti. He ovat myös tarjoutuneet avuksi, mikäli joku viikonloppu haluamme viettää miehen kanssa aikaa kaksistaan. Vanhempani käyvät meillä kylässä mahdollisuuksiensa mukaan ja haluavat olla mukana myös tämän lapsenlapsensa elämässä. Eivät ostele vaatetta tai muuta tavaraa, ja jos ostavat, kysyvät, onko jotain erityisiä toiveita tai tarpeita.

 

Miehen vanhemmat ovat hieman eri juttu. Miehen isä on nähnyt pojan kolmesti - sairaalassa, ristiäisissä ja 2,5 kk iässä kun kävivät kylässä. Ei sylittele tai oikeastaan juttelekaan pojalle. Miehen äiti kyllä sylittelee ja juttelee ja on miestään aktiivisempi näkemisen osalta. He asuvat alle 2 tunnin ajomatkan päässä meiltä, mutta olettavat aina, että me menemme heille kylään. He tulevat meille, jos sattuu huono sää, eikä voi tehdä jotain tähdellisempää, kun mennä mustikkametsään tai pestä ikkunoita tai mattoja, käydä hiihtämässä tai lenkillä jne. Anoppi ja hänen äitinsä ostelevat pojalle niin vaatetta kuin tavaraakin kysymättä lainkaan, mille olisi tarvetta. Eivät ole suoraan tarjonneet hoitoapua, mutta tuon muun tähdellisemmän tekemisen vuoksi en jotenkin näe sen olevan ainakaan lyhyellä varoitusajalla kovin mahdollistakaan. 

 

Jos pitäisi antaa lapsi hoidettavaksi jomman kumman vanhemmille, mieluummin antaisin omille vanhemmilleni. Heillä on kokemusta pikkulapsista ihan lähiajoilta (sisarusteni lapset) ja siellä on kaksi osallistuvaa aikuista. Erityisesti miehen isän osalta harmittaa, ettei ainoa lapsenlapsi kiinnosta tuon enempää. Ehkä pojan kasvaessa hänkin osaa jutella ja kommunikoida lapsen kanssa, mutta en aseta odotuksiani järin korkealle. Anoppi taas häslää, kommentoi kaikkea ja kaikkia sekä jättää sen vaikutelman, että 30 vuoden takaiset käytännöt ovat parempia kuin nykyiset... Ja on myös ilmoittanut jo, että antaa meidän lapselle sokeria / herkkuja meiltä salaa vaikka me se varta vasten kiellettäisiin... 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Omat vanhempani ovat nähneet tytön vasta kerran. Muuten kävisivät varmasti useamminkin kylässä, mutta asuvat toisella puolen Suomea. Kuvia ovat kovasti toivoneet ja kyselevät kuulumisia puhelimitse, ja nähdessään tytön olivat oikein innoissaan. Isäni ei juuri ujouksissaan sylitellyt, lässytti kyllä paljon vaunujen reunalla :D Äitini sylitteli ja hoiti tyttöä ristiäisvalmistelujen keskellä kivasti. Vanhempani kysyvät ja kysyivät jo raskausaikana mitä tarvitaan, eivätkä tuputtaneet tai ostelleet kyselemättä. Auttavat varmasti pyydettäessä siinä missä pystyvät.

 

Miehen äiti on hirmu innoissaan lapsenlapsestaan, tahtoisi nähdä mahdollisimman usein. Välimatkan vuoksi nähdään kerran pari kuussa. Anoppi soittelee pojalleen useasti viikossa. Hän tuo lähes aina jotain mukanaan, eikä suuremmin kysele, mitä tarvitaan. Tähän mennessä ei ole tullut mitään erityisen epämieluisaa, vaikkei minun ja hänen maut ihan kohtaakaan. Toisaalta hän on touhottamassa ja sylittelemässä paljon, mutta esimerkiksi ei ruvennut vaihtamaan tytölle vaippaa miehen siitä kysäistessä. ;)

 

Miehen isä näyttää innostuksensa laittamalla kuvia ja päivityksiä Facebookiin. Varsinaisesti hän ei kuitenkaan mitään hellyyttä tytölle osoita eikä vieraile hirveän usein. Taitaa olla käytännössä vähän arka vauvojen kanssa, vaikka ajatuksen tasolla vaikuttaa ihan kiinnostuneelta.

 

Ihan tyytyväinen olen isovanhempien osallistumisesta tytön elämään, vaikka luultavasti anopin kanssa tulee jotain kohtaamista vielä olemaan ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Molempien vanhemmat ovat aktiivisesti mukana, omani ehkä enemmän. Asutaan samassa kaupungissa ja käydään usein kylässä. Minun vanhempani (äiti+isäpuoli) pärjäävät hyvin vauvan kanssa ja odottavat jo kovasti pientä yökyläilijää. Anoppi meinasi "seota" raskausaikana ja alkoi se järjetön ostelu ja neuvominen. Into kuitenkin lopahti syntymän jälkeen eikä hän näe poikaa kovinkaan usein, mikä ei kyllä hirveästi harmita. Miehen isä on onnellinen pojasta ja odottaa meitä usein kylään. Oma biologinen isäni ei ole kuvioissa mukana, eikä häntä valitettavasti kiinnosta omat lapset eikä lapsenlapset.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehen vanhempien kanssa ollaan melkeenpä päivittäin tekemisissä, asuvat n. 100 metrin päässä. Tullaan hyvin toimeen, ne on tosi ihania. 

 

Oma isä+hänen puoliso asuu kaukana, ja nähdään aivan liian harvoin.  :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi toi Hibin kuvaus sai mut tosi surulliseksi. :( Hirveää, että appivanhemmat veivät sulta sun unelman tehdä tyttären kanssa jotain yhdessä. :(

 

Mun anoppi on myös loukannut mua jo nyt tän 3 viikon aikana tosi pahasti, hän kohtelee mua vähän kuin Hibin anoppi. Poika on siis vasta 3 viikkoa vanha.

 

Jos mennään kylään anopin luo tai jonnekin muualle, missä anoppi on, hän tulee ensimmäiseksi ja riistää pojan mun sylistä, hyvä kun ehdin tulla kynnyksen yli, niin poika on jo viety. Mä haluan, että pojalla on läheiset välit isovanhempiinsa ja musta on ihanaa, että appivanhemmat on niin kiinnostuneita, mutta anoppi menee ihan överiksi. Appiukko sanoi viimeksi jollain kekkereillä vaimolleen, että "mä voin pitää poikaa sen aikaa, että sä saat kahvit otettua" mutta vaimonsa ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa. 

 

Mun imetys meni osaksi siitä syystä pieleen, että anoppi ja appiukko paukkaavat meille kylään jatkuvasti ilmoittamatta, ja vaikka silloin ensimmäisenä kertana heille ihan suoraan ärähdinkin (olin puolialastomana makuuhuoneessa lapsen kanssa ja itkin kun imetys ei sujunut ja juuri sillä hetkellä anoppi paukkas ovelle), että voisivat soittaa ensin, ja vaikka he pahoillaan olivatkin (näennäisesti), niin ei ole mennyt ilmeisesti viesti perille, koska tänne tuupataan aina kylään ilmoittamatta. Ei siinäkään vielä mitään, mutta anoppi tulee ja ottaa lapsen mun sylistä sanomatta sanaakaan ja pitää tuntitolkulla sitä. Harmittaa, että poika syö korviketta, koska anoppi voi näin ollen myös ruokkia pojan. Se vaihtaa sille vaipat jne ja sotkee koko ajan touhutessaan (mm. jättää paskavaipat levälleen jne.,).

 

Mä en tiedä miten sanon tästä anopille häntä loukkaamatta tai miten toimisin, kun haluaisin vaan huutaa ANNA SE LAPSI MULLE, SE ON MUN LAPSI!!! :(

 

Eilen kävivät, olin yksin pojan kanssa kotona. Poika nukkui vaunuissa ulkona, oli nukkunut jo useamman tunnin ja kerroin anopille odottelevani itkuhälyttimestä kajahtavaa huudahdusta.. No, kun se sieltä tuli, anoppi paukkasi saman tien pystyyn ja paineli ulos ovesta hakemaan pojan sisälle. Sitten vei sen vessaan ja riisui ulkovaatteet, vaihtoi vaipan ja sitten alkoi syöttää lasta. Mun teki mieli itkeä ja huutaa siinäkin vaiheessa, että mulla on sitä lasta jo ikävä kun se on ollut jo monta tuntia vaunuissa, ja mä olisin halunnut hakea pojan sisälle. Onko liikaa vaadittu, että lapsen isoäiti kysyisi lapsen äidiltä tai no, vauvalta itseltään, että "tuletko mummon syliin?" tms. Eilinen vierailu kesti kolme tuntia, multa meni omat suunnitelmat ihan mönkään, kun en vaan osaa sanoa, että painukaa nyt helvettiin mun kodistani. :rolleyes: Mies on mun kanssa samoilla linjoilla, ei sekään pidä anopin tunkeilusta, muttei tiedä miten anoppia voisi rajoittaa. Mun mielestä se on vähä miehen tehtävä, koska he ovat hänen vanhempiaan ja tämä on meidän koti ja meidän perhe. En vaan halua, että anoppi loukkaantuu tai vielä pahempaa - kantaa mua kohtaan jotain kaunaa kun en anna hänen seurustella lapsenlapsensa kanssa. :( Mun äiti on onneks fiksumpi, se tarjoaa apuaan ja on kohteliaan kiinnostunut lapsesta mutta myös mun hyvinvoinnista (esim. kyselee leikkaushaavan paranemisesta), kun taas anoppia ei voisi vähempää kiinnostaa miniä, kunhan se on antanut hänelle sen, mitä hän on jo vuosia toivonut: pojanpojan!!!  :tender:  :girl_prepare_fish:

 

Mä tunnen anopin seurassa itteni hänen teini-ikäiseksi tyttärekseen, ja mun poika on kuin mun pikkuveli. Anoppi hoitaa ja hyysää ja muhun ei luoteta edes koskemaan lasta. 

 

Mitä mä teen? 

Edited by Engelina

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Tosi inhottavaa käytöstä appiksilta  :skilletgirl: Meillä ainakin vauvan ollessa vastasyntynyt, oli hyvin samankaltainen tilanne.

 

Oletko keskutellut miehesi kanssa siitä, ettei tuo vauvan riistäminen sylistä yms. ole kivaa? Saisiko hän keskusteltua vanhempiensa kanssa? Mä yritin myöskin keskustella ihan vakavasti mun miehen kanssa vastaavasta ongelmasta, ja vaikutti siltä, että otti sen tosissaan. Totesi kuitenkin "ettei viitsi pahoittaa vanhempiensa mieltä, kun ovat vauvasta niin innoissaan". Eli ei toiminut hirveän hyvin meillä tuo keskustelu...

Nyt vauva on 3 kk ja tilanne on hiukan helpottunut, tai itsestä ei ainakaan tunnu niin pahalta antaa vauvaa toisen syliin. Myös mies käy herkemmin ottamassa vauvan pois anopin sylistä, jos siltä tuntuu. (Itse en oikein kehtaisi). Muutenkin miehellä on tullut nyt enemmän itsevarmuutta tuon vauvan suhteen, että pystyy sanomaan omille vanhemmilleen esim. "meillä tehdään näin, minä syötän nyt, älä mene herättämään jne".

Toivottavasti teilläkin Engelina tilanne helpottaa jossain vaiheesssa!

 

Vastailenpa vielä muuten tuosta isovanhempien osuudesta meidän elämään:

Omat vanhemmat on eronneet, mutta äidin ja "isäpuolen" luona käydään lähes viikoittain (30 min ajomatka) ja ollaan useasti viikonloppuisin yötäkin. Tullaan mukavasti toimeen ja mieskin viihtyy heidän luonaan. Kotonakotona asuu vielä mun teini-ikäinen veli, joten elämä on välillä hiukan rauhatonta. Haluaisin, että mun äiti ehtisi käymään meillä useammin, tai olemaan jotenkin läsnä paremmin, ettei aina olisi niin kiire. Kaikenkaikkiaan välit on oikein hyvät.

Mun isä on vähän levoton luonne, elää samanlaista elämää kuin jotkut parikymppiset. On innoissaan vauvasta, muttei osaa oikein olla sen kanssa. Ei ole siis kovin perinteinen pappa, mutta varmaan tykkäisi touhuta lapsenlapsen kanssa kun tämä on vähän vanhempi. Olen ihan ok väleissä isään, käydään ehkä kerran kuussa hänen luona, ollaan vähän kuin "kavereita".

Appivanhemmat ovat muuten kivoja, mutta kuten edellä mainitsin, niin on joitain piirteitä jotka saa raivon partaalle. Käydään appiksilla ehkä kerran viikossa (20 min ajomatka), mutta harvoin ollaan koko päivää. He ei juuri koskaan vieraile meidän luona.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ahdisti aikoinaan anoppi samasta syystä kuin Engeliinaa. Oltiin itse ensimmäisestä lapsestamme niin innoissamme, että haluttiin sylitellä poikaa itse, samoin syöttää ja vaihtaa vaipat vaikka kylässä olisikin ollut halukkaita. Ensimmäisen kerran anoppi nappasi pojan syliinsä jo laitoksella, vaikka oltiin sovittu että kävisivät katsomassa vaan lasin takaa sairaalan ohjeen vuoksi..

 

Engelina, teidän pitää ja olisi pitänyt jo alusta asti olla tiukkana. Aika vastasyntyneen kanssa on niin ainutlaatuista, ettei sitä kannata antaa pilata kenenkään toimesta. Anoppi ei ilmeisesti vaan suostu näkemään sitä, että hänen pojallaan on nyt oma perhe, johon hän kuuluu kyllä mutta VAIN kutsuttuna vieraana.

 

Tuohon imetyksen epäonnitumiseen ja anopin osuuteen siinä en ota kantaa, mutta onko anopillasi avain teille? Mikäli ei, ÄLKÄÄ AVATKO OVEA jos ajankohtaa ei ole sovittu ja ette pidä yllätysvierailuista. Vetoat päiväuniin tai siihen, ettet ollut valmistautunut vieraita varten ja olit imettämässä/suihkussa/vessassa/et kuullut ovikelloa. Painota, että olisi helpompaa kun tietäisitte kyläilyjen ajankohdan etukäteen.

 

Me ilmoitettiin jo laitoksella, ettei oteta vieraita vastaan kahteen ensimmäiseen viikkoon. Ja mikäli yllätysvieraita tuli, mies avasi oven ja seisoi itse ovensuussa, pyynnöstä vilautin vauvaa sitten rappukäytävään jos oli hyvä hetki.

 

Älä pelkää loukkaavasi anoppia olemalla tiukka. Jos silti huolestuttaa, voit sanoa vaikkapa : "toivottavasti ette nyt loukkaannu, mutta nämä jatkuvat yllätysvierailut väsyttävät ja stressaavat niin paljon, että haluttaisiin jatkossa sopia etukäteen vierailuista". Ja pysykää tiukkana. Ei puhelua, ei vierailua.

 

Kylässä voit laittaa lapsen kantoliinaan ;) meillä oli näin ristiäisissä kun haluttiin välttää sylistä syliin veivaamista, ja vieraat kävivätkin silittämässä poikaa päälaelta ja olivat ihan sinut asian kanssa.

 

Kunhan lapsi kasvaa, voit antaa anopille enemmän hoitovastuuta SOVITUSTI. Vaikkapa tunnin ajan sillä aikaa kun käyt kaupassa ym. HYÖDYLLISTÄ. Sillä vaikka se vaikealta tuntuukin, te ette ole suinkaan ainoita jotka rakastavat lastanne :)

Anoppi kerkeää osallistua lapsen elämään varmasti vaikka antaisikin teille nyt alussa tilaa opetella ja tutustua vauvaan ensin itse.

 

 

Tsemppiä!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja tuosta syliin riistämisestä tuli mieleen, että harventakaa anoppilassa käyntejä niin, ettei lapsen antaminen toisen syliin tunnu enää pahalta. Sun äidinvaistot ja hormonit pistää hanttiin nyt, jatkossa olo helpottuu. Miten usein käytte nyt kylässä anoppilassa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Engelina, mulla oli ihan samanlaisia ongelmia anopin kanssa aluksi. Kun oltiin osastolla vielä, niin anoppi soitti ja ilmoitti tulevansa meille heti kun päästään kotiin. Olin tiukkana ja sanoin että me ilmoitellaan sitten kun ollaan kotiuduttu ja arki rullaa siihen tahtiin että halutaan vieraita edes ottaa vastaan. Sitten kun olivat ensimmäisen kerran käymässä, niin anoppi juurikin ryösti vauvan minulta eikä antanut takaisin vaikka vauva jo itki nälkäänsä. Jotain se siinä selitteli miksei anna tyttöä mulle. Silloin yksinkertaisesti vain otin vauvan anopilta ja menin makuuhuoneeseen syöttämään. Minusta voit hyvin tehdä samoin, ja sanoa anopille, että menet syöttämään vauvan, ja rintaruokinta kun on se luonnollisin ja paras tapa ruokkia vastasyntynyt, niin haluat tarjota lapsellesi samalla lämpöä, läheisyyttä ja turvaa. Jos anoppi urputtaa että voi syöttää että saat levätä, niin sano vain suoraan että haluat imettää. Ja jos anoppi yrittää tukkeutua mukaan, niin voit ihan hyvin sanoa että se hetki on sinun ja lapsesi kahdenkeskistä aikaa. Kyseessä on sinun lapsesi ja sinulla on täysi oikeus hoitaa oma lapsesi parhaaksi näkemälläsi tavalla. Itse sanon anopille nykyään suoraan miten asiat ovat, mutta ystävällisesti. Jos ottaa nokkiinsa niin ottakoon. Asiat ovat menneet parempaan, mutta edelleen jo anopin näkeminenkin ärsyttää minua (tyttö nyt siis 5kk). Nykyään saan kuitenkin hoitaa oman lapseni ja anoppi aina kysyy ennen kuin ottaa tytön syliinsä. Itse asiassa tänään viimeksi sanoin anopille ettei minulta niin vain tyttöä ryöstetä. Se oli huumorilla höystetty totuus, jonka anoppi kyllä ymmärsi. Kovasti edelleen tuputtaa ohjeita, mutten ota niihin mitään kantaa tai totean jotain faktaa mikä tukkii anopin suun. Lisäksi anopissa ärsyttää se, etten voi luottaa hänen noudattavan meidän sääntöjä. Sen vuoksi tyttö ei ole koskaan ollut anopilla hoidossa. Anoppi joka kerta yrittää antaa tytölle esim. kermavaahtoa, jäätelöä tai jotain muuta yhtä terveellistä. Lisäksi kerran anoppi imaisi tytön tuttia kun se oli hänen mielestään likainen ja laittoi sen sitten tytön suuhun.. Siitä tuli sanomista. Ja anoppi imeskelee tytön sormia vähintään yhtä paljon kuin tyttö itsekin. Siitäkin mainitsin anopille.

 

Huomaa että tämä asia on nyt aika pinnalla kun tuli näin agressiivista tekstiä :D Anoppi ja appiukko ovat olleet täällä sunnuntaista asti auttamassa meitä remontissa, ja ovat ainakin viikon vielä, joten pinna on kireällä.

 

Appiukko ei ole ollenkaan kiinnostunut tytöstä, mikä ei minua haittaa ollenkaan. Appiukossa on hyvin paljon narsistin vikaa, remonttiapu on ainoa epäitsekäs teko mitä hän on minun aikanani kenellekään tehnyt. Ei mikään miellyttävä mies muutenkaan, kohtelee puolisoaan kuin.. no sanotaan vaikka kiltisti kuin rikkaruohoa tai jalassa olevaa känsää. Väkivaltaa on heidän välillään ollut ja myös vanhinta lastansa kohtaan on ollut aikoinaan väkivaltainen. Minun miehelläni taas ei ole yhtään huonoa muistoa isästään.

 

Omat vanhempani ovat sitten aivan toisenlaisia. He eivät tietenkään ole kaikessa samaa mieltä kanssani, mutta kunnioittavat päätöksiä joita ollaan miehen kanssa yhdessä tehty. He mielellään auttavat tytön hoidossa (ja koirien, mikä on ollut iso apu) ja ovat hyvin luonnollisia tytön kanssa. Tyttökin selkeästi pitää heistä todella paljon. Tyttö hyvin mielellään nukkuu isäni möhömahan päällä ja isä on aivan lumoutunut tytöstä. Äidilleni sanoin heti samaan hengenvetoon kun kerroin raskaudesta, ettei meille saa ostella mitään vauvatavaroita, että ostaisimme kaiken tarvittavan itse. Pyytäisimme sitten jos apua tarvitsisimme. Ja näin on ollut, yhden pehmolelun äiti on tytölle ostanut, mutta ei mitään muuta. Omaan kotiinsa saavat hommata tytölle ihan mitä haluavat, mutta meille eivät ole mitään ostaneet.

 

Olen toki kiitollinen anopille kaikesta avusta, mutta hänen pitäisi kunnioittaa minua lapsen vanhempana enemmän. Varmasti tulen tekemään paljon virheitä, mutta jokaisen pitää saada tehdä omat virheensä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Engelina, tsemppiä, toivottavasti teillä on jo anopin kanssa helpottanut ja olette saaneet hänet vähentämään höösäämistä.

 

Mä oon ollut tosi positiivisesti yllättynyt isovanhempien osallistumiseen tähän mennessä (poika 4kk). Vähän pelkäsin, että mun äidiltä tulisi liikaakin kaikkea hyväätarkoittavaa neuvoa ja puuttumista, mutta ihan hyvin on pysynyt aisoissa. Ainoa, että yrittää edelleen tuputtaa pojalle tuttia, vaikka tämä ei sitä huoli, eikä tutittomuus mitenkään häiritse meidän elämää. Poika on selvästi mun äidille tosi tärkeä ja hän puuhailee mielellään tämän kanssa, vaihtaa vaippoja, on myös opetellut kantamaan kantoliinassa jne. Nähdään yleensä pari-kolmekin kertaa viikossa, kun asutaan lähekkäin ja äiti on eläkkeellä. Itsekin olen ihan mielelläni viettänyt välillä päivisin aikaa äidin kanssa, kun mulla ei vielä ole juuri mammakavereita ja on kiva saada seuraa. Miehen äiti asuu reilun tunnin matkan päässä miesystävänsä kanssa, joten nähdään muutaman viikon välein. Ihan mielelläni näkisin vaikka useamminkin, kun mulla on tosi hyvät välit anoppiin. Hän ei ole lainkaan sitä tyyppiä, että tuputtaisi väkisin neuvoja, ja viettää myös mielellään aikaa pojan kanssa. Molemmat mummut ovat hoitaneet poikaa kerran muutaman tunnin, ja hyvin on sujunut.

 

Mä ja mies ei kumpikaan olla isiemme kanssa läheisiä, vaikka välit ovatkin sinänsä kunnossa, joten kovin usein he eivät ole poikaa nähneet, muutaman kerran kuitenkin molemmat, ja ovat myös innoissaan pojasta. Harmi sinänsä, ettei pojalle varmaan ole luvassa kovin läheisiä isoisäsuhteita.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Saisivat olla mukana enemmänkin, aiemmin mummi auttoi kauempana asuvaa tytärtään paljonkin tämän lasten hoidossa, ajaa hurautti sinne melkein viikoittain kun on eläkkeellä niin ei ollu kiirus minnekkään ja siskolla useampi lapsi joilla monia eri harrastuksia, nyt kuitenkin keskimmäisen sisaruksen muutettua lähemmäs mummulaa ei mummoa enään saa liikkeelle kun tämän  veljen avokki on sen verran onneton tapaus ettei selviä päivittäisestä lapsien hoidosta ominavuin, asuivat aiemmin avokin anoppilan vieressä ja työllistivät heitä samaan tapaan.

 

Mieheni on näiden vuosien aikana ollut mummulassa lumenluojana ja talon vahtina, postinhakijana yms heidän lomaillessaan tai mökkeillessään väliin viikkojakin, kelvannut puita pilkkomaan ja remonttia tekemään sekä ollut apuna aina kun on vähääkään asiasta vihjaistu, ihan pelkällä kiitoksella ollaan autettu ja olen jopa miehelle sanonut aikanaan jo, että kun aika jommasta kummasta appivanhemmasta jättää niin vakavasti vuodaan harkita jäljelle jäävän meille majoittamista.

 

Nyt kuitenkin viimeisen vuoden aikana tapahtuneet muutokset appivanhempien käytöksessä ovat saaneet mietinnälle. Meille ei tulla käymään, ei jakseta kun keskimmäinen veli vie voimia, tekee pitkää työputkea väliin, eli nukkuu vuorojen välissä työpaikalla väliin ja tekee tätä väliin neljäkin päivää putkean ja kotiin tullessa on niin väsynyt, että hän lähtee mökkeilemään eli lataamaan akkuja ilman muuta perhettään,  viikoksi kahdeksi, ei vastaa avokkinsa soittoihin ja sanoo suoraan että kuka sen jorinoita jaksaa kuunnella. Pappa mm ostelee kalliita leikkureita ja auttaa heillä remonttikustannuksissa, kun heillä ei ole rahaa, avokki kun ei halua töissä käydä ja on sitä mieltä, että suomessa miehen kuuluu maksaa puolison eläminen, pappa ei avokista pidä, enkä yhtään ihmettele.

 

Vaihtoehtoisesti mummi hoitaa perheen lapsia, (päiväkotiin ei viedä kun se on niin kallista), että äiti pääsee päivittäin harrastamaan ja pappa sitten vie veljen kalaan yms, pariskunta ei siis tee mitään yhdessä. Periaatteessa vain asuttavat samaa osoitetta.

 

Itse en ole koskaan ollut mikään apua pyytävä tyyppi, jos lapsia tehdään ne itse myös hoidetaan, mutta olisi joskus kiva kun mummu piipahtaisi meilläkin ihan vain kireettömästi kahvilla vaihtamassa kuulumisia, ilman että katselisi kelloaan, kun veljen lapset ovat taas tulossa hoitoon tai hän on menossa hoitamaan niitä kotiin.

 

Miehen siskon näin muutama viikko sitten ja hänestäkin alkaa jo nähdä, että mummin tarjoama aikaisempi viikottainen käynti tulisi tarpeeseen, viettäisi vaikka nuorempien kanssa aikaa kun hän on vanhempien kanssa harrastuksissa, mutta hän on samanlainen, kysyy kerran apua jos on sen tarpeessa, muttei ala asista sen enempää sanomaan.

 

Tilanne vaan tuntuu niin epäreilulta, appivanhemmat eivät näe (tai halua nähdä) tässä mitään ongelmaa, mummi karsi jo omat harrastukset pois tämän avokin avuttomuuden takia ja avokki heittäytyy mielellään avuttomaksi, tutussakaan paikassa ei halua ajaa navigaattorin opastuksella vaan hänellä täytyy aina olla autossa seuraa *_*

 

Kauhulla jo ajattelen tämän seuraavan synnyttämistä, mummi on luvannut huolehtia esikoisestani sillä aikaa, mutta entäs jos avokki laittaa omansa sinne samaan aikaan hoitoon, mummilla on kuitenkin jo sen verran ikää ettei sellaisen katraan hoitaminen enään tule kysymykseen, osittain tästä syystä olen sanonut miehelle, että haluan polikliinisen synnytyksen tai maks viettää päivän sairaalassa.. seuraava vuosi on varmaankin aika mielenkiintoinen. Tulipas pitkä purkaus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olis kiva, jos olisivat enemmän elämässä mukana. Olin kuvitellut heille aktiivisempaa raskausaikana, mutta eihän ne odotukset aina kohtaa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sanoisin että liian vähän. Mummi asuu samassa kaupungissa mutta laittaa koirat lastenlasten edelle. Muut isovanhemmat asuvat toisella puolella Suomea. Tästä asiasta on väännetty monta kertaa, mutta en tuputa ja hoidamme itse lapsemme.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now