Guest miau

Mitä on vauvakuume?

201 posts in this topic

Siinähän se kysymys jo olikin otsikossa. Eli mitä teidän mielestänne vauvakuume tarkoittaa?

 

Tämä kysymys on herännyt mielessäni, kun tällä(kin) foorumilla surffaillessani olen pistänyt merkille, että monet olettavat vauvakuumeen "loppuvan" plussaamiseen. Esimerkiksi kuumeiluketjuista ihmiset poistuvat sitä mukaa kun raskaustestiin ilmestyvät ne toivotut kaksi viivaa. Onko vauvakuume siis yhtä kuin vauvan yrittäminen?

 

Omalla kohdallani oli niin, että silloin kun tämä raskaus oli vasta yrityksen asteella, en mielestäni potenut vielä suoranaista vauvakuumetta. Mulla oli vain sellainen "sisäinen tunne" että haluan ja olen valmis äidiksi. Mulla se, mitä miellän vauvakuumeeksi, alkoi vasta raskauden myötä. Mun mielestä vauvakuume on nimen omaan vauvan eikä vain raskaaksi/äidiksi tulemisen kaipuuta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkään en ole kokenut sellaista valtavaa vauvakuumetta, mistä joskus olen lukenut. Johtuu varmaan siitä, että oltiin miehen kanssa tosi samoilla linjoilla vauvayrityksen aikataulusta, mies oisi ollut valmis jopa hieman aikaisemmin. Lisäksi vauva ilmoitti tulostaan ihan kohtalaisessa ajassa.

 

Jos siis oisin ensin saanut odotella miehen valmiutta ja stten plussaamista pidempään, oisin varmaan kehittänyt itselleni kunnon kaiken nielevän vauvakuumeen. Toisaalta välillä tunnen (ja tunsin kyllä hetkittäin jo yritysaikana) ihan hirveetä kärsimättömyyttä, haluisin vauvan heti!! Ehkä se on vauvakuumetta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei mitään vauvakuumetta ikinä ole ollutkaan. Halusin yksinkertaisesti vain (lapsi)perheen ja oman lapsen/lapsia.

 

Vauvat ovat herättäneet mussa söpöjä fiiliksiä vasta oman lapsen myötä. Nykyään muidenkin vauvat ovat suloisia nyyttejä. :D Ja nyt kun oma lapsi on kohta 4kk, ne ihan vastasyntyneestä otetut nyyttikuvat herättävät mussa sellaisen tunteen, jota voisin ehkä nimittää vauvakuumeeksi. Sellaista, että voi kun olisi vielä tuollainen paketti sylissä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ennen näillä palstoilla surffailua mä taas mielsin vauvakuumeen sellaiseksi, että se on vauvasta haaveilua jo ENNEN yrityksen alkamista. Eli sitä kun miehelle sanoo lapsen nähdessään, että eikö olisi kiva, kun meilläkin olisi tuollainen. Tai sitä, kun kaikki vauvat tuntuu niin ihanilta.

 

Mulla ainakin oli kova kuume ennen yrityksen alkamista. Nyt kun on vuoden yrittänyt, niin kuume ja "kiilto silmissä" on laantunut ja tilalle on tullut jonkinlainen realistisempi äitiyden ja lapsen kaipuu.

 

Eli monta merkitystä tuolla sanalla tuntuu olevan :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla vauvakuume oli pari vuotta ihan mahtavissa mitoissa. Kaikki vauvat sai huokailemaan ja oli tavaton kaipuu koko ajan...Ajattelin, että "sitten kun minä olen raskaana niin kroppani tuntuu täydelliseltä" (vaikka olin reilu parikymppinen!! en paljon vanhempi nytkään) Mies ei vielä järkisyistä halunnut lasta. Kun yritys sai alkaa viime syksynä oli jokainen päivä yhtä jännittämistä ja odottamista, plussan tultua tunsin itseni niiiiiiin raskaaksi! :P Mutta sitten pahoinvointi vei oikeasti vauvakuumeenkin mukanaan, joskin rakastan tätä pientä olentoa masussa (laskettuun aikaan 2 vk:a) äärettömästi ja vauvat edelleen saavat minut huokailemaan ja ihastelemaan. Kuitenkin voisin omalla kohdalla sanoa, että raskauden vaivat hellittivät minun järjetöntä vauvakuumetta aika hyvin...Sitä on vähän hankala selitää :unsure:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulle vauvakuume oli sitä, että tahdoin vauvan, kovasti. Ei järkisyistä vaan jotenkin fyysisellä tasolla. Eikä se tosiaan loppunut plussaamiseen, vaan vasta sitten kun oli se vauva mahanahan tällä puolen, voi sanoa sen hellittäneen. Sitä odottelen, että milloin se iskee uudestaan :lol: (Toisesta lapsesta on puhuttu, mutta juuri nyt en kertakaikkiaan tunne sitä haluavani.)

 

Vauvapalstoilla tuo kuumeilu tietysti rajoittuu siihen aikaan ennen plussaa, mutta se nyt on käytännön syistä niin. Odottajille on täälläkin omat ketjunsa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mulla ei mitään vauvakuumetta ikinä ole ollutkaan. Halusin yksinkertaisesti vain (lapsi)perheen ja oman lapsen/lapsia.

 

Vauvat ovat herättäneet mussa söpöjä fiiliksiä vasta oman lapsen myötä. Nykyään muidenkin vauvat ovat suloisia nyyttejä.

 

...Ajattelin, että "sitten kun minä olen raskaana niin kroppani tuntuu täydelliseltä" ... rakastan tätä pientä olentoa masussa

 

 

...Jos siis oisin ensin saanut odotella miehen valmiutta ja stten plussaamista pidempään, oisin varmaan kehittänyt itselleni kunnon kaiken nielevän vauvakuumeen. Toisaalta välillä tunnen (ja tunsin kyllä hetkittäin jo yritysaikana) ihan hirveetä kärsimättömyyttä, haluisin vauvan heti!! Ehkä se on vauvakuumetta?

 

 

 

Minun vauvakuumeeni on ollut ehkä sekoitus tämän tapaisista ajatuksista, joita tuolta edeltä tähän poimin... Niin sanotusti muiden mukulat eivät ole koskaan saaneet minussa mitään huokailuja aikaan, mutta omaani olen ajatuksissani rakastanut, miettinyt ja odottanut! Ajatellut sitä aikaa kun me yhdessä miehen kanssa olemme valmiita perustamaan perheen ja annamme vauvalle luvan tulla. Onneksi me oltiin tästä ajasta yhtä mieltä ja suureksi yllätykseksi ja onneksi meillä tärppäsikin kovin pian! Minun vauvakuumeeni on siis ollut sitä, että rakastan sitä omaa miestä ja rakastan sitä olemassa olematonta vauvaa ja rakastan sitä ajatusta, että saisi oman rakkaansa kanssa kasvattaa sitä omaa pientä rakasta! :wub: Nyt raskausaikana olen "kukoistanut" ja ollut äärimmäisen onnellinen, siis todella nauttinut raskaudesta ja kantanut isoa pallomasuani ylpeydellä! :lol: Alkuraskauden pahoinvointi tai muut pienet krempat eivät ole latistaneet onneani tai tätä ns. kuumettani laisinkaan! :)

Edited by Pinja Mii

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä mun vauvakuumeeni jatkui aivan samanlaisena plussankin jälkeen: kova kaipuu äitiyteen ja halu omaan vauvaan. Mutta sen plussaamisen jälkeen olo oli levollinen, tyytyväinen ja oli helppo huokua sellaista onnellista odottajaa. Yleensä vauvakuumeesta puhutaan vain kun halutaan vauvaa, mutta ei olla vielä raskaana.

 

Mun vauvakuumeeseen kuului päivittäiset ajatukset omasta vauvasta. Mä kuvittelin millaista se sitten ois ja mitä kaikkea me tehtäis tai miten me kasvatettais meidän vauva. Miehen kanssa puhuttiin näistä asioista usein, enenevissä määrin mitä lähemmäs yritys tuli. Itku tuli usein, kun näki vauvan telkkarissa tai raskaana olevan, mulla oli kova ikävä omaa vauvaa, ikävä vauvaa jota ei oltu edes alulle vielä laitettu. Raskaana ikävä helpotti aina kun vauva mylläsi mahassa ja kertoi äidille olevansa paikalla <3 Itku tuli myös, jos ajatteli kovasti miten joskus meillä on pieni vauva. Tuntui, ettei elämässä ole mitään muuta merkitystä kuin saada joskus oma vauva. Tuntui, että omasta sylistä puuttui jotain.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yhdyn täysin Snazun kirjoitukseen. Minullekin vauvakuume oli oman vauvan kaipuuta ja syli tuntui niiiin tyhjältä yrityksen aikana. Toisenlainen "lievempi" vauvakuume on ollut aina taustalle, äitiys ja lapset ovat aina olleet mielessä jossain tasolla. Tämän lievemmän kuumeen pysyi laittamaan pois ajatuksista, koska kumpikaan ei oikeasti oltu valmiita vanhemmiksi. Sitten, kun yritys alkoi ja vauvakin malttoi poissa pysyä monta kuukautta vauvakuume oli paljon intensiivisempää ja raastavampaa kuin tämä lievä versio. Ajatukset eivät olleet missään muussa ja mikään muu ei tuntunut tärkeämmältä, kun raskaaksi tuleminen ja oma vauva. Raskaana vauvakuume muutui taas enemmän lievemmäksi versioksi, nyt vain sille oli jo todellinen kohde.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä huomasin, että mun "vauvakuume" hiipi hiljaa ja salakavalasti ajatuksiini. Muistan kuinka saatoin seisoa vaan ja jäädä ajattelemaan miltä tuntuisi olla äiti ja olisi ihan oma pieni lapsi, jossa näkyisi omia tuttuja piirteitä. Siitä alkoi mun kaipuu saada lapsi ja onneksi mieskin tuntui asiaa samalla tavalla.

 

Sitten alkoi se virallinen yrittäminen ja rupesin pyörimään naikkareiden vauvakuume palstalla ja pakonomainen tiedon etsiminen kaikesta raskaaksi tulemisesta ja raskaana olemisesta. Mutta en kuitenkaan vielä edes kiinnittänyt hirveästi huomiota muiden pikku vauvoihin, enemmän katselin kateellisena vauvamahoja.

 

Sitten kun vihdoin tärppäsi, mulle iski ihan kammottava vauvakuume! Etenkin, kun vihdoin näin ultrassa liikkuvan pavun näköisen pisteen. Mä tunsin sen jälkeen niin kovaa kaipuuuta saada tuo lapsi syliini ja niin oli aina jokaisen ultran jälkeen.

Silloin olin ihan tauotta nettiin liimautunut, vauvakirjaan tai vauvalehteen. Mun mielessäni ei oikeestaan pyöriny mitään muuta kuin se oma vauva siellä vatsassa.

Silloin myös yritin aina kurkkia toisten äitien vauvoja vaunuista :rolleyes: Onneks kaveri synnytti pari kuukautta aikasemmin vauvan niin saatoin sitä ihan estoitta sylitellä ja ihmetellä.

 

Eli todellinen vauvakuume iski mulle raskaana ollessani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mullekin tuo vauvakuume on sitä kaipuuta pienokaisesta, syli tuntui tyhjältä... eli periaatteessa sama tunne on edelleenkin kun pikkuinen on vielä mahassa, mutta on joka tapauksessa askeleen lähempänä käsivarsiani ja paijailtavissa mahanahkan läpi. Kuume ei siis ole enää niin polttava kuin silloin kun tiesi että oman lapsen saaminen on suuren työn takana, eikä missään nimessä tule olemaan helppoa. Silloin tyhjä syli tuntui vielä tyhjemmältä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kyllä mun vauvakuumeeni jatkui aivan samanlaisena plussankin jälkeen: kova kaipuu äitiyteen ja halu omaan vauvaan. Mutta sen plussaamisen jälkeen olo oli levollinen, tyytyväinen ja oli helppo huokua sellaista onnellista odottajaa. Yleensä vauvakuumeesta puhutaan vain kun halutaan vauvaa, mutta ei olla vielä raskaana.

 

Mun vauvakuumeeseen kuului päivittäiset ajatukset omasta vauvasta. Mä kuvittelin millaista se sitten ois ja mitä kaikkea me tehtäis tai miten me kasvatettais meidän vauva. Miehen kanssa puhuttiin näistä asioista usein, enenevissä määrin mitä lähemmäs yritys tuli. Itku tuli usein, kun näki vauvan telkkarissa tai raskaana olevan, mulla oli kova ikävä omaa vauvaa, ikävä vauvaa jota ei oltu edes alulle vielä laitettu. Raskaana ikävä helpotti aina kun vauva mylläsi mahassa ja kertoi äidille olevansa paikalla <3 Itku tuli myös, jos ajatteli kovasti miten joskus meillä on pieni vauva. Tuntui, ettei elämässä ole mitään muuta merkitystä kuin saada joskus oma vauva. Tuntui, että omasta sylistä puuttui jotain.

 

 

Mä kompaan täysin sanasta sanaan. Joskus tuntui ihan fyysisenä kipuna kun näki vauvoja eikä omaa ollut tiedossakaan. Kärsin vauvakuumeesta vuonna 2004 ja mun päiväni kului miehen ylipuhumisessa, mutta vasta sopimus yrityksen aloittamisen ajankohdasta sai mut rauhoittumaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt vielä kuumeillessa ja yrittäessä niin se on se tunne kun pieni nyytti puuttuu sylistä...ja kaikki mitä siihen kuuluu :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta tuntuu, että minulle "vauvakuume" isku raskauduttuani. Olen kyllä aina halunnut perheen, omia lapsia, vauvan ja tykännyt paljon muidenkin lapsista. Koko ajan se ajatus lapsesta tuntui omalla kohdalla läheisemmältä, mutta varsinaisesti sellaista kauheaa "nyt just" tarvetta ei ollut, vaan enemmänkin sellainen kohtapuolin sitten aikanaan fiilis. Ehkä muutaman ohimenevän hetken tuli vauvoja nähtyä sellainen olo, että "mulle kans", mutta se meni nopeasti ohi. Kun sitten tulin raskaaksi, ilta meni järkytyksen sekaisissa fiiliksissa, mutta seuraavasta päivästä alkaen ei ajatukset pitkäaikaisesti keskittynyt enää juuri muuhun kuin siihen tulevaan vauvaan. Ja kaipasin vauvaa syliin kovasti.

 

Mutta luulen, että ennen seuraava lasta (,jos sellainen joskus saadaan) alan kyllä potea vauvakuumetta ennen raskautumista nähdessäni vauvoja ja muistelessa näitä vauva-aikoja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei ollut sellaista tunteellista vauvakuumetta lainkaan ennenkuin sain oman lapsen. :) Eli halusin kyllä lapsen todella, mutta en tiennyt miten ihania pienet vauvat on, lähinnä aattelin että pikkuvauva-aika on semmonen pakollinen paha.. Raskausaika oli ihanaa ja ihmeellistä ja nautin siitä, jonkinlainen kiintymys kehittyi vauvaa kohtaan mutta ei ollut sellaista oloa että 'syntyis nyt jo', paremminkin paniikki kun käynnistettiin pari viikkoo etuajassa (raskausmyrkytys) että onko se nyt varmasti tarpeeksi iso ja onko meillä kaikki valmiina.. Sitten sen vasta tajusin kun vauva oli maailmassa, että miten ihana ja ihmeellinen sellainen pieni ihminen voikaan olla, ja että haluan joskus kokea sen uudestaakin. :)

 

Ennen seuraavaa mahdollista odotusta mulle tulee varmasti vauvakuume. Nytkin mitä enemmän vauva kasvaa niin aina aattelee että apua, kohta se ei enää oo mun pieni vauvani! (Kohta jo hurjat 11kk..) Silti sitä nauttii täysin siemauksin jokaisesta uudesta vaiheesta ja uuden oppimisesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tätä asiaa oon pohtinu paljon nyt viimeaikoina kun minuun iski "vauvakuume". Mietin, että mitä ihmettä tässä kuumeilen. En niinkään kaipaa sitä toista lasta (vaikka ihanaahan se ois saaha neitille sisarus mahollisimman lyhyellä ikäerolla) ja varsinkaan pikkuvauva-aikaa. Raskausajastakaan en niin nauttinut kiitos liitoskipujen, kroonisen närästyksen ja viikolta 20 alkaneitten harjotussuppareitten.

Päädyin siihen lopputulokseen, että mulle vauvakuume nyt toisen kohalla on juuri sitä yrittämisen alottamista ja plussan saamista. Sitä plussan mettästystä mulla on suurin ikävä (tämäkin luultavasti siksi kun tuo esikko tärppäsi jo toisessa kierrossa).

Ensimmäistä haaveillessani vauvakuume ylettyi koko matkan plussasta rakkaan tyttäreni syntymään asti. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen nuorempana (niin kuin jotenkin vanha olisin nyt 25-vuotiaana ;) ) potenut vauvakuumetta hirvittävänä haluna saada vauva. Kaksi-kolme vuotta sitten halu oli niin suuri, että aina välillä jopa itkeskelin sitä, että meille mahdollinen aika vauvan saamiselle tuntui olevan todella kaukana tulevaisuudessa. Kaikki toiveeni ja ajatukseni kohdistuivat vain vauvaan. Näitä kausia on ollut useita lukioajoista alkaen.

 

Tuon ajan jälkeen ei minulla enää vauvakuumetta ole ollut, ainakaan tuossa muodossa. Sittemmin ajatukseni ovat alkaneet enemmän pyöriä sen ympärillä, minkälaisia vanhempia meistä tulisi. Yhä enemmän ajatukseni pyörivät lapseen liittyvässä vastuussa ja kasvatuksellisissa asioissa. Nyt haluan enemmänkin lapsen, enkä vain vauvaa. Odotan siis sitä, jos lapsen saamme, että näen lapsemme kasvavan ja kehittyvän. Pitäisiköhän tätä sitten kutsua ennemmin äitiys- tai vanhemmuuskuumeeksi?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensimmäisen kerran minulle iski vauvakuume kolmisen vuotta sitten. Olimme juuri muuttaneet tähän isompaan rivariasuntoon, "oikeaan kotiin". Opintoni alkoivat olla loppusuoralla ja puheet naimisiinmenosta lisääntyivät. Yhtäkkiä mieleeni hiipi ajatus, että jospa tekisimmekin vauvan! Saisin pitää kaivattua taukoa stressaavista opinnoistani ja olihan minulla jo ikääkin ihan tarpeeksi (silloin 26 vuotta). Esitin ajatuksen miehelle, mutta hän ei lämmennyt höpinöilleni ja haaveilleni. Päivä päivältä aloin höpöttää asiasta enemmän ja enemmän. Aloin tuntea ihan fyysistä tuskaa rintakehässäni, sillä niin suureksi kasvoi kaipuu saada oma pienokainen. Joinain iltoina jopa itkin ikävääni tulevaa omaa, pientä ja rakasta nyyttiäni kohtaan... Mies sai kuitenkin ylipuhuttua minut ja järkeili, että jos kuitenkin odotamme, että ainakin hän valmistuu ja löytää töitä. Kynsin hampain suostuin ajatukseen. Menimme naimisiin ja päätimme vain viime kesänä, että tehdään nyt sitten se lapsi. Samaa fyysistä tarvetta minulla tosin ei enää ollut (siis oikeita fyysisiä tuntemuksia) ja muutenkin suhtauduin asiaan rauhallisemmin (ts. järjellä, en tunteella). En siis kokenut enää potevani vauvakuumetta, vaan olin siirtynyt jo ns. seuraavalle asteelle, sanoista tekoihin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle vauvakuume on sitä, että haluaisin mielettömästi sellaisen oman nyytin. Nyt tulee ihailtua sukulaisten ja kavereiden lapsia ja välillä myös ostettua heille kaikkia kivoja lahjoja yms. Pitäis olla oma nyytti, jolle saisin ostaa kaikkea kivaa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Komppaan! Todellakin vauvakuumeeseen liittyi myös suunnaton tarve hiplailla ihania pieniä vaatteita kauppareissuilla... ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samaa varmasti mitä Auringonkukka kirjoitti.

Ja sittem myös haluisin niin kovasti seurata kun vauva maha alkaa kasvamaan. *huokailee ja haaveilee* :wub:

Hymy nousee kasvoille kun näen vauvoja tai odottavia äitejä :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta on tosi janna lukea ihmisten kuvauksia vauvakuumeesta, varsinkin tuollaisesta fyysisesta, kun se on itselle niin vieras. Itse olen vasta ajatusten tasolla ehka pikku hiljaa siirtymassa siihen rationaaliseen lopputulokseen, etta haluaisin mahdollisesti olla aiti. Mutta kaikki siihen liittyvat positiiviset fibat liittyy vanhempaan lapseen joka kyselee ja ihmettelee maailmaa ja jonka voi ottaa mukaan harrastuksiin :D Selviaako siita vauva-vaiheesta varmasti vaikke olekaan kuumeilija?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauvakuume on sitä että jokapaikassa näkee vaan vauvoja ja odottavia äitejä...

Kaupassa ei voi olla hypistelemättä pieniä vaatteita ja huomaa kokoaikaan

itse puhuvan siitä kuinka paljon itse haluaisi jo vauvan :D Miehellä se on

ollut tosi kova ja kyllä puhetta on tullut kokoaikaa vauvoista :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse en koe olevani (ainakaan) vauvakuumeilija. Haluaisin olla äiti. Minä en huokaile isoista vatsoista enkä ihan vastasyntyneistäkään. Kun näen raskaana olevan tai ihan pikkiriikkisen vauvan, ajattelen sitä äidin onnea mikä hänellä on muutaman vuoden päästä. Taaperot ja lapset ylipäärään saa minut kaipaamaan omaa lasta. Voi, ja muutamat kauniskäytöksisset teinitkin on minusta hellyyttäviä. :rolleyes:

 

Oikeastaan nyt, kun lasta olemme päättäneet yrittää, on mieleen hiipinyt ihan käsittämättömiä synnysyspelkoja, ja jopa pelkoa siitä, että hetken minun vartaloni ei ole "minun". Ja kun oikein tarkkaan miettii: pelkään, että en vain jaksa niitä ovesta ja ikkunoista tunkevia vieraita, jotka haluavat väkisin tulla vauvaani katsomaan. Pelkään, etten ole sellainen äiti, joka näyttää hyvältä sairaalassa onnea hehkuessaan, valmiina ottamaan heti vieraita vastaan.

 

En oikeastaan osaa lokeroida kuumettani. Haluaisin vain lapsen mieheni kanssa, jota rakastan. Haluaisin nähdä hänet isänä (rooli sopii kuin nenä päähän), haluan katsoa miten hänen (ja tietystikkin minun) lapsi kasvaa ja muuttuu itsenäiseksi ihmiseksi. Minulla on "elämänkuume" :D On ihan mielettömän vaikeaa selitää mitä tarkoitan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä ikävöin eniten raskausaikaa ja vastasyntyneen hoitoa.Tosi outoa siksikin,että eka kerta ei menny ihan putkeen niin sanotusti.(toksemia)Mut silti,,oli se vaan niin ihanaa aikaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now