Ranskalaisen vanhemmuuden hyvät puolet?

[J A W]

Mä en nyt osaa selittää tuota ikävää sävyä sen kummemmin kuin jo selitin. Mutta uskon siis kyllä, että et tarkoita tuomita, en mä sitä meinannut.

 

Se mitä mä yritän sanoa on se, että kyllä ne aikuiskeskeisestikin elävät ihmiset yleensä ajattelee lastaankin. Esimerkiksi sitä kelle sen jättävät (isovanhempi vs vieras) ja millaset rutiinit siellä on, kun lähtevät sinne matkalleen.

Edited February 10, 2012 by J A W

[Ladybird]

...

Edited February 12, 2012 by Ladybird

[Blanca]

Voi olla, että nyt ylitulkitsin Ladybird sun kommentin, mutta eihän isä voi olla lapsen hoitaja. Ainakaan siinä mielessä kun mä sanan hoitaja ymmärrän? Tai siis isähän on isä, lapsen tärkein henkilö, siinä missä äitikin. Ei kai sillä nyt ole mitään merkitystä kumpi on lapsen kanssa isä vai äiti.

[Ladybird]

...

Edited February 12, 2012 by Ladybird

[höpöli]

Ehkä tässä on myös hieman eroa muutenkin ajatusmaailmassa. Mun mielestä Ikeassa syöminen on sama asia kuin hampurilaispaikassa syöminen. Me kyllä käydään lasten kanssa ravintoloissa, myös sellaisissa, joissa on valkoiset pöytäliinat. Ei kuitenkaan syödä kolmen ruokalajin illallisia, vaan otetaan pääruoat ja joskus jälkiruoat. Lapsille on mukana pienet lelut tai kirjat. Ja kyllä, nautin paljon enemmän hyvän ruoan syömisestä lasteni kanssa hyvässä ravintolassa kuin Ikea-ruoasta Ikeassa. Samalla tavalla häpeän, jos lapseni eivät osaa käyttäytyä esim. Ikean ravintolassa kuin jossain hyvässä ravintolassa, joten miksi mennä ravintolaan, jossa en kävisi ilman lapsia. Kyllä me käydään hampurilaispaikoissakin, mutta niin kävisin ilman lapsiakin.

Nyt minut varmaan leimataan täysin aikuislähtöiseksi tai -keskeiseksi, kun ollaan jätetty lapset yön yli hoitoon muutamaan otteeseen, kun ollaan haluttu miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa ja ihan vaan vähän rentoutua.

Toisaalta, olen imettänyt lapsiani, käyttänyt kantoliinaa, kotona ollessani käynyt erilaisissa perhekerhoissa lähes päivittäin, jne.

[Guest Riikka]

Sanonpa ihan omalla mutullani, että se "lapsilähtöisyys" tuntuu usein olevan juuri sitä amerikkalaisen esimerkkiäidin hommaa, että vanhemmat menevät solmuun joka ainoasta inahduksesta ja valvovat jokaista askelta, keskeyttävät jokaisen toimensa kun lapsi mankuu huomiota. Lapset määrääväät mitä syödään, milloin syödään, milloin mennään nukkumaan, nukutaanko vaiko kukutaanko... Kun katson lähipiiriäni, en mitenkään voi uskoa, että on pelkästään erilaisten lasten ja temperamenttien syytä, että toisissa perheissä arki on niin tavattoman rasittavaa ja lapset hankalia ja toisissa taas elämä on ihan rauhallista alusta saakka, vilkkaidenkin luonteiden kanssa.

 

Minusta on aivan selvä, että kun perheessä on pieniä lapsia, vanhemmat joutuvat joksikin aikaa luopumaan joistakin entisistä menoistaan. Ei meilläkään vaadita 1-vuotiaalta kykyä istua hiljaa koko illan menu ravintolassa, sehän olisi kohtuutonta. Mutta siitähän ei alun perinkään ollut kysymys. Kyse on normaalista arjesta ja siitä, että aikuiset päättävät mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Tottakai lapsen hyvinvoinnista ja hyvästä kasvusta huolehditaan, mutta kasvuun sosiaaliseksi olennoksi kuuluu myös se, että joutuu ottamaan toiset huomioon eikä voi olla jatkuvasti huomion keskipisteenä.

 

Kun tuo maaginen katse toimii kotioloissa ja siihen opitaan että ei tarkoittaa ei, se sama katse toimii kylässäkin. Ei tarvitse koskaan hävetä lapsia julkisilla paikoilla, ja on kivakin kulkea heidän kanssaan maailmalla kun voi luottaa että osataan käyttäytyä. Minusta se että ihan pienen lapsen tahto on vanhempien taskussa, on ihan silkkaa rakkautta ja turvaa. Ja kannattaa myös huomoida se, että jos ei ole pienestä pitäen tehnyt selväksi, että aikuisilla on päätäntävalta, on ihan turha yrittää yhtäkkiä kieltää murrosikäistä, tai vastaavasti lopettaa kaiken tekeminen lapselle valmiiksi ja vaatia yhtäkkiä suurta omatoimisuutta. Silloin on myöhäistä aloittaa enää mitään uutta.

 

 

Itsenäisestä leikistä tekee mieleni lainata Jari Sinkkosta (Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä, WSOY 2009):

 

"Ohjattu harrastaminen tarjoaa harvoin sellaisia elämyksiä kuin lasten omat leikit. Psyykkisen kehityksen kannalta leikki on primaarista, kaiken muun edellytys, luovuuden ja todellisen itseyden saareke."

 

"Leikkiminen on lapsen tapa sopeutua ympäristöönsä ja omasta itsestä tuleviin paineisiin ja etsiä niille luovia ratkaisuja. -- Vain leikissä ihminen voi olla luova ja löytää todellisen itseytensä. Luova havainnointi tekee mahdolliseksi riippumattomuuden tavoittelun, ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta."

 

Minä olen kasvanut vanhanaikaisesti: kotona on ollut jonkinmoinen kuri - ei minkäänlaista väkivaltaa, vain katse - ja pihapiirin lasten kanssa meillä oli huikeat leikit ilman aikuisia. Mitä enemmän ajattelen näitä asioita, sitä enemmän uskon oikeasti esim. tuohon mitä Sinkkonen kirjoittaa. (Suosittelen lämpimästi kirjaa!) Ei turhaan sanota, että leikki on lapsen työtä. Siinä harjoitellaan elämänhallinnan taitoja. Eikä se tarkoita, etteikö välillä tehtäisi kivoja juttuja myös aikuiset ja lapset yhdessä!

[Mamabarba]

Ladybird: tuo ravintola-asia oli siis oma ajatukseni siitä, miten itse kasvatan lapsiani, ei mikään ihanne siitä, miten kaikkien pitäisi toimia. Itse tykkään syödä hyvissä ravintoloissa ja koen, että siksi haluan opettaa asiaa lapsillekin jo ihan pienestä. En suinkaan ole sitä mieltä, etteikö samaa voisi oppia myöhemminkin. Onneksi mitkään kasvatusasiat eivät ole joko tai Ja olen hävennyt lapsiani ravintolassa, ne eivät tosiaankaan aina osaa käyttäytyä, jos yllättävät positiivisesti, mutta otan sen enemmänkin that's life-ajattelulla Jos jotakuta häiritsee minun 1- ja 3-vuotiaat, niin sitten häiritsee, ihmisiä hekin ovat.

[Ladybird]

...

Edited February 12, 2012 by Ladybird

[Guest Riikka]

^^ Lisään vielä omiin huomioihini, että itsenäisen leikin pointti ei siis ole aikuisen oikeus lukea lehti rauhassa, vaikka sekin on tietysti kiva asia. Jos on kiinnostunut siitä, millaisessa vuorovaikutuksessa kasvaa mieleltään terve ja elämän kuohuja kestävä ihminen, Sinkkosen kirja kannattaa lukaista. Se ei ole mikään tee näin -opas, vaan siinä on arvokasta tietoa psyyken varhaisesta kehityksestä. Mielestäni asia on paljon tärkeämpää pohdittavaa vanhemmalle kuin se käyttääkö kertiksiä vai kestoja tai nukuttaako vauvan perhepetiin vai omaan sänkyyn.

 

Ladybird, honey, ole rauhassa, ei tässä kukaan sinua yritä ampua alas etkä sinä ainakaan minua ärsytä.Teet justiinsa niin kuin tykkäät, ja käytät termejä juuri niin kuin tykkäät. Minun tarkoitukseni oli ironisoida juuri sitä, että meno on minulle tutuissa perheissä usein sitä lapsikeskeistä vaikka hienosti puhutaan lapsilähtöisyydestä. Se mitä minä yritän sanoa, on että kun uskaltaa asettaa lapselle rajat, se on hänelle parasta - ja siis mitä suurimmassa määrin lapsilähtöistä.

[Ladybird]

...

Edited February 12, 2012 by Ladybird

[Yade]

Mä en oo koskaan lukenut yhden yhtä lasten kasvatus kirjaa. Tosin olen lukenut koiran kasvatus kirjan... öö kerran kun oli mun ystävän kirjottama (Tuire Kaimio). Silti toi "maaginen tuijotus" mistä puhutte on tullut mulle ihan luonnostaan ja se toimii. Tosin siihen on turha turvautua jos ei perheen "arvojärjestys" ole kunnossa. Tarkotan siis että on lähinnä säälittävää katsoa kun äiti jonka lapset "hyppi silmille" yrittää epätoivoisesti saada toimivaa katse kontaktia lapseen, johon hänellä ei ole minkäänlaista "otetta". Tarkotan että vanhemmilla pitää olla oikea auktoriteetti että se toimii. Lapsen pitää siis jollain asteella kunnioittaa vanhempiaan ensin... ok, nyt meni taas ihan sekavaks, enkä tiedä ymmärsikö kukaan mun pointtia oikeen... pitäis mennä nukkumaan

[Rilla]

Mä olen jotenkin tuon yhden lapseni otannan pohjalta tullut siihen tulokseen, että lapsilta voi odottaa kehitystasoonsa nähden tasan niin hyvää käytöstä ja toimintaa mihin heidät on totutettu. Esim. tuo ravintolassa syöminen niin eihän lapsi jonka kanssa ei olla käyty säännöllisesti syömässä ravintoloissa pysty kylmiltään ruokailemaan oudossa ympäristössä ja oudossa tilanteessa. Lapsi jonka kanssa taas säännöllisesti käydään ulkona syömässä, siis myös niissä vaativimmissa ravintoloissa, oppii kyllä käyttäytymään ja meillä ainakin tuollainen perheen yhteinen ravintolaruokailu on kaikille mukavaa aikaa kun saadaan rauhassa keskittyä toisiimme. Meillä tosin tuo lapsi myös on utelias ruoan suhteen, joten se pysyy tyytyväisenä kun saa närppiä makupaloja meidän annoksista oman ruokansa kylkeen. Ihan sama juttuhan se on esim. matkustamisen, vieraassa paikassa nukkumisen ja muiden suhteen. Tietenkin siis sillä huomautuksella, että totta kai se lapsen kehitysikä ja varsinkin pienemmällä taaperolla esim. väsymystaso vaikuttaa asiaan.

 

Toisin kuin Ladybird en kuitenkaan pidä itseäni erehtymättömänä kasvattajana. Meillä vaan tietyt, taatusti monen aikuiskeskeisenä pitämät asiat ovat toimineet kun lapsi oli tottunut toimimaan tilanteissa, jotka eivät taaperolle välttämättä tulisi luonnostaan. Toisaalta olosuhteiden pakosta meillä lapsi ei ole ollut kuin yhden yön vanhemmistaan erossa ja senkin johtuen toisen vanhemman leikkauksesta jonka jälkeen vanhempi oli täysin autettavissa ensin.

[Blanca]

^Voi kuule suurimmalla osalla mun ystävistä ja tuttavista on ainakin ensimmäisen elinvuoden imetyksen, äitiysloman ym. takia äiti ollut ensisijainen hoitaja lapselle.

 

No siis mä ajattelin, että imeväisikäisiä (suurin osa kai kuitenkin imettää alle vuoden) ei vielä tarvitse hirveästi kasvattaa ja julkisilla paikoilla heiltä ei paljon käytöstapojen suhteen voi toivoa. Ja taas imetystä lukuunottamatta musta sillä ei ole mitään väliä kumpi vanhemmista on lapsen kanssa.

[J A W]

Riikka sanoi, että itsenäisen leikin pointti ei ole se, että aikuinen saa lukea lehden rauhassa, vaan se, että se on hyväksi lapselle. Mun pointti kirkastuu ehkä just siihen, että musta itsenäisen leikin pointti on se, että aikuinen saa lukea lehden rauhassa JA se on hyväksi lapselle. Paino siis voimakkaasti tolla "ja"-sanalla. Mä vielä ton 10 kk kanssa ainakin näen, että aivan valtaosassa arkipäivän ja juhlapäivienkin ratkaisuja on olemassa tapa toimia, joka on mukava ja hyödyllinen sekä aikuiselle että lapselle, vaikkei ehkä kummallekaan koko ajan se ehdottomasti kaikista mukavin ja hyödyllisin. Enkä tuttavien lapsia sivusta seuranneena näe kyllä mitään syytä miksei näin vois olla jatkossakin.

 

(Mainittu 10 kk leikkii tyytyväisenä omilla leluillaan omassa huoneessaan samalla kun mä kirjoitan tätä.)

Edited February 11, 2012 by J A W

[Ladybird]

...

Edited February 12, 2012 by Ladybird

[J A W]

(Poistan kun ei ollut muuta sisältöä kuin vastaus poistettuun viestiin. )

Edited February 12, 2012 by J A W

[Ame]

Aika hiustenhalkomiseksi menee.

 

Lapsilähtöisyydeksi kelpaa varmaan aika moni tapa. Aika moni asia voi olla "lapselle parasta", ja monet vanhemmuuden asiat ovat useimmiten mielipiteistä/olosuhteiden pakosta/jne. asioista kiinni, eikä niistä ole mitään yhtä totuutta. Mainittakoon nyt vaikka imetys ja sen kesto, lapsen nukkumapaikka, lapsen totuttaminen vieraisiin ihmisiin ja perheen ulkopuolisiin hoitajiin, lapsen ruokailu, kantoliinassa kantaminen, vaipatus, ulkoiluttaminen ja tiettyyn päivärytmiin pyrkiminen. Noissa asioissa on monta "oikeaa tapaa toimia", koska niihin liittyy niin paljon muuttujia. Toki on tutkimustulosta suuntaan ja toiseen, mutta on ihan selvää, että mitään tiettyä tapaa ei suoranaisesti vaadita "hyvään vanhemmuuteen".

 

Lisäksi päätökset vaikuttavat toisiinsa, ja vanhempien arvojärjestys päättää sen, mihin tähdätään eniten. Toisista rakkaus ja rajat tavallisessa arjessa ovat tärkein juttu, toisista se, että lapsella on paljon mahdollisimman hienoa tavaraa ja lukuisia virikkeitä ja harrastuksia. Toisista lapsen parasta on oppia malttia ja taitoja elämää varten, ja toisista lapsen on tärkeää olla jatkuvasti ihailtu ja kaiken keskiössä, jottei ainakaan mitään jää puuttumaan. Ja juu, jotkut ottavat tärkeimpänä ja kirjaimellisesti sen, että isän ja äidin parisuhde on lapsen koti ja että lapselle parasta on virkeät ja eläväiset vanhemmat, ja toimivat sitten sen mukaan. Ja on niitäkin, joiden mielestä lapselle parasta on se, ettei kaikkia asioita mietitä sitä kautta, mikä olisi lapselle parasta, vaan tärkeämpää on koko perheen hyvinvointi. Mutta yhtä kaikki jokaista päätöstä voisi tarvittaessa perustella jotain kautta lapsilähtöiseksi. Ei näistäkään varmaan kukaan osaa sanoa selkeää totuutta, mikä olisi kaikkein lapsilähtöisintä ja lapselle kaikkein parasta.

 

Joten riittääkö lapsilähtöisyyteen se, että voi sanoa tekevänsä tietyn asian sen mukaan, että on ajatellut parisuhteen virkeyden/ lapsen lukemaan oppimisen/ lapsen valtavan itsetunnon/ perheen yleisen edun olevan lapselle parasta, ja että tämä jatämä asia nyt sopii tuohon filosofiaan? Vai sopiiko noista peruslähtökohdista vain jotkut mukaan? Jos unohdetaan lasten heitteillejätöt, ei-toivotut lapset joita ajatellaan riippakivinä jne., niin voiko rakastava vanhempi olla muuta kuin lapsilähtöinen?

[Ame]

(muoksin pois kun tuntuikin nyt niin irralliselta)

Edited February 12, 2012 by Maimai

[Ladybird]

...

Edited February 12, 2012 by Ladybird

[J A W]

(Poistan kun ei ollut muuta sisältöä kuin vastaus poistettuun viestiin. )

Edited February 12, 2012 by J A W

[Ladybird]

...

Edited February 12, 2012 by Ladybird

[ingenjoor]

Love, peace and understanding

 

Tuli mieleeni tuosta Blancan nostamasta kommentista (äiti ja isä hoitajana), että niin kauan kuin puhutaan äidistä äitinä ja isästä hoitajana, niin väärinkäsitysten mahdollisuus on suuri. Minusta on ero, onko äiti ja isä hoitajia tai isä ja äiti kuin että äiti on äiti ja isä on hoitaja...

 

Asiasta seinään. Täällä on ollut keskustelua siitä, että lapsi voi päättää kehityskyvylleen sopivista asioista itse. Millaisista asioista teidän mielestä 2v voi päättää itse vai voiko mistään?

[J A W]

2 v voi musta päättää aika monenlaisistakin asioista. Se kuinka helppo näistä on kommunikoida riippuu tietysti siitä kuinka hyvin lapsi puhuu, mutta esimerkiksi että syökö vielä lisää (maistettuaan ruokaa), laittaako punaisen vai sinisen paidan, millä lelulla leikkii seuraavaksi, jäädäänkö vielä ulos hetkeksi (kun tullaan vaikka kävelyltä) vai mennäänkö jo sisään. Enimmäkseen ne on semmosia aika tässä hetkessä olevia päätöksiä vielä varmaan kuitenkin.

 

Toki 2 v on just semmonen ikä että lapsien kehitystasoissa on tosi paljon eroja sillä hetkellä. Joku varmaan pystyy paljon pitemmällekin menevään suunnitteluun ja jollekin toi mikä näistä paidoista voi vielä olla vaikea...

Edited February 11, 2012 by J A W

[Guest *OA*]

Tulin tänne tarkoituksena poistaa provoavia viestejä, mutta ne olikin kyseinen kirjoittaja itse poistanut jo. Jään kuitenkin seuraamaan tämän ketjun kirjoituksia.

[Mamabarba]

Tarkotan siis että on lähinnä säälittävää katsoa kun äiti jonka lapset "hyppi silmille" yrittää epätoivoisesti saada toimivaa katse kontaktia lapseen, johon hänellä ei ole minkäänlaista "otetta". Tarkotan että vanhemmilla pitää olla oikea auktoriteetti että se toimii.

 

Saanko tähän sanoa, että "säälittävä" on aika kova ilmaus. Onhan se nimittäin niin, että mikä toisilta sujuu luonnostaan vaatii toisilta pitkää harjoitusta. Ei se auktoriteettiaseman saavuttaminen ole välttämättä kaikille yhtä helppoa ja luonnollista. Ja puhun nimenomaan sellaisesta positiivisesta auktoriteetista, joka perustuu rakkauteen ja kunnioitukseen eikä rangaistusten pelkoon. En ole itsekään siinä missään nimessä erinomainen, kaikkea muuta, mutta olen huomannut, että toisille se on tosi hankalaa. Mm. eräs tuttavani yrittää kovasti "kasvattaa" lapsiaan ja asettaa rajoja, mutta koska hän ilmeisesti pelkää ristiriitatilanteita, auktoriteetin luominen on hänelle hankalaa. En silti sanoisi, että se on säälittävää, kukin meistä tekee tätä hommaa oman luonteensa ja taustansa ja kotikasvatuksena kera ja on hankala olla muuta, kuin mikä on luontevaa. Ja kun vanhemmuus vielä on sellaista kantapään kautta oppimista. Ihan sama kuin moni tutkija syntyessään ja toinen on käsityöihminen, niin toinen meistä on äidillisempi kuin toinen eikä sillekään mitään mahda - tai muuta voi tehdä kuin yrittää oppia erehdysten kautta. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?