Ranskalaisen vanhemmuuden hyvät puolet?

[Chimelli]

En tiedä onko minun ja miehen välillä kyse juuri tuosta "äidillisyydestä" (koskeeko se myös miehiä vai ovatko naiset luonnostaan äidillisempiä?) vai sitten siitä, että vietän aikaa enemmän noiden lasten kanssa. Mies ei tunnu millään pärjäävän meidän uhmaikäisen kanssa, kokee lapsen jotenkin hankalana ja suhtautuu lapsen temppuiluihin jotenkin aggressiivisesti eikä mitenkään rakentavasti. Omasta mielestäni taas lapsi on aivan ihana ja sen kanssa tulee helposti toimeen, vaikka toki se temppuilee jatkuvasti, mutta lapset nyt on sellaisia. Yksivuotiasta on kyllä minustakin hankala, sitä on hankala kasvattaa, kun jokaiseen kieltoon se suhtautuu alkamalla parkua kurkku suorana enkä minä jaksa kuunnella jatkuvaa parkua! Annan sille periksi melkein kaikessa kun en kestä kuunnella sitä huutoa. Kyllähän tuo kaksivuotiaskin huutaa, mutta sen huuto on paljon siedettävämpää, kun se ei enää kuulosta vauvan itkulta.

 

Nojoo, siis tuosta uhmaikäisestä yritän aina neuvoa miehelle että minä teen niin ja niin ja kaikki sujuu hyvin, mutta ei se taida auttaa mitään, kyllä sen auktoriteetin täytyy lähteä itsestä. Auttaisikohan, jos mies viettäisi enemmän aikaa keskenään lasten kanssa? Kauankohan kestäisi, ennen kuin se tajuaisi ettei se tilanne karjumalla parane Lasten puolesta toivoisin, ettei se kovin kauan sitä jatkaisi, mutta itse asiassa taisin itse tehdä vähän samaa vielä joskus syksyllä, kun en ollut vielä oppinut tulemaan toimeen esikoisen kanssa.

 

Silmiin katsomisesta olen kyllä huomannut, että lapsi ei helposti todella kuuntele, jollei katso silmiin, mutta on välillä tosi vaikeaa saada niitä katsomaan silmiin. Esikoiseen on nyt toinen toimiva temppu (pelkään että toimii vain jonkun aikaa ja sitten täytyy keksiä taas uusi), jos uhkaan laskea kolmeen, se alkaa toimia samantien. Eikä tarvitse sanoa mitä tapahtuu kolmeen laskettua Muistan äitini käyttäneen samaa kun olin lapsi. Mummini oli silloin kysynyt, mitä tapahtuu kolmen jälkeen, ja äitini sanoi ettei me olla koskaan kokeiltu. Minun piti kyllä opetusvaiheessa keksiä aina joku uhkaus (tyyliin jos et nyt pue, äiti pukee sinut / jos et nyt avaa suutasi hammasharjalle, tänään ei lueta iltasatua), mutta nyt toimii siis ihan ilmankin. Miehen perheessäkin laskettiin kolmeen, mutta siellä kakkosen jälkeen tuli kaksi ja puoli ja kaksi ja kolme neljäsosaa jne., jotenkin en ihmettele jos tuollainen ei toimi Miehen perheessä ei käsittääkseni ollut oikein kunnon auktoriteettikuria ainakaan äitinsä poismuuton jälkeen, mies oli fiksu ja harkitsevainen lapsi eikä siis kauheasti kuria välttämättömästi tarvinnut, joten ymmärrän kyllä miksi mies ei osaa toimia uhmailevan lapsen kanssa. Se ei vielä jotenkin tajua, että kaksivuotiaalta ei voi odottaa kovin paljon oma-aloitteisuutta ja ymmärrystä. Esikoinen osaakin jo vastata isälleen, joka vihaisena kysyy "Miksi noin teit?" että "Koska olen lapsi." Se onneksi muistuttaa isälle, että ei se ilkeyttään mitään tehnyt.

[Mamabarba]

Chimelli, puhut täyttä asiaa. Olen itsekin syyllistynyt (ja toisinaan edelleen syyllistyn) tuohon uhmaikäiselle karjumiseen. Kun vauva valvotti ja uhmaikäisen kanssa oli hankalaa ja kaikki huusi kilpahuutoa, niin eipä siihen paljon muuta "osannut" tehdäkään. Mutta fakta on tosiaan, ettei se toimi. Se on vaan niin, että niitä toimivia kikkoja pitää harjoitella (jos ei ole seppä syntyessään) ja toisaalta pitää olla jaksamista (hyvin nukuttuja öitä) ja intoa ja kiinnostusta kokeilla uusia temppuja. Kyllä tässä hommassakin sentään oppii ja kehittyy

[Guest Riikka]

vanhempien arvojärjestys päättää sen, mihin tähdätään eniten. Toisista rakkaus ja rajat tavallisessa arjessa ovat tärkein juttu, toisista se, että lapsella on paljon mahdollisimman hienoa tavaraa ja lukuisia virikkeitä ja harrastuksia. Toisista lapsen parasta on oppia malttia ja taitoja elämää varten, ja toisista lapsen on tärkeää olla jatkuvasti ihailtu ja kaiken keskiössä, jottei ainakaan mitään jää puuttumaan.

 

En olisi aivan näin relativistinen, siis että kaikki tavoitteet muka olisivat yhtä tärkeitä ja oikeutettavissa pelkästään omilla mieltymyksillä. Vanhempien tarkoitushan on käytännössä tehdä itsensä tarpeettomiksi, mikä tarkoittaa sitä että lapsella on aikuistuttuaan sekä käytännöllisiä että henkisiä kykyjä selvitä elämässään itsenäisesti ja vastuullisesti. Tiedetään, että mikäli joku lapsi on "jatkuvasti ihailtu ja kaiken keskiössä" (siis paino sanalla jatkuvasti!), sellainen saattaa ruokkia epätervettä narsistista kehitystä, mikä taas voi tietää lapsen psyykkiselle kehitykselle ongelmia. Jos vanhempi on kyvytön asettamaan rajoja, hän voi siis todellakin käytännössä pilata lapsen elämän. Ei siis mielestäni ole mitenkään samantekevää, mitä kasvatuksessa painottaa, ainakin jos haluaa turvata lapselleen eväät onnelliseen ja tasapainoiseen elämään.

 

Olen myös nähnyt sen minkä Mamabarba, että jotkut vanhemmat pelkäävät ristiriitatilanteita. Se tuntuu ehkä pahalta kun joutuu murtamaan kaksivuotiaan tahdon, mutta se nyt vain kuuluu asiaan. Lapsella on ja kuuluukin olla myös kielteisiä tunteita ja vanhemman pitää osoittaa, että hän kyllä kestää ne ilman että luopuu auktoriteetistaan. (Minunkin on helpompi suhtautua uhmaan kun tiedän mistä on kysymys!) On sellainen sanonta, että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, ja vaikka se tietenkin on kärjistys, siinä on vinha perä. Elämä ei tietenkään ole reilua sillä lailla, että jotkut lapset nyt vain sattuvat olemaan kovempitahtoisia ja sellaisten vanhemmille uhmaikä on tietenkin rankka. Suosittelen Chimellin miehelle Peltorin kuulosuojaimia, jos desibelit saavat pinnan kireälle. Eräällä tutullani ne ovat käytössä, ja on kuulemma helpompi pysyä tyynenä...

[J A W]

Musta vaikuttaa joskus siltä, että meidän yhteiskunnassa aggressio on vähän tabu samaan tapaan kuin seksuaalisuus oli joskus Freudin aikoina. Joidenkin ihmisten on tosi vaikea kohdata lapsen raivoa, koska se herättää niissä itsessään raivon tunteita, jotka taas on "kiellettyjä" ja "vaarallisia", ja joita ihmisen on vaikea itsensä käsitellä. Mutta mä ajattelen, että se on niinkin, että lapsi ei mene pilalle, jos näkee aikuisen suuttuvan. Päinvastoin, ei semmonenkaan ole tervettä, että lapsi raivoaa miten vaan ja aikuiset ympärillä pysyy viilipyttyinä eikä reagoi millään tunteella. Lapsen pitää nähdä sekin, että ei ole vaarallista, kun aikuinen suuttuu. Eli lapselle saa suuttua, mutta suutuspäissään ei saa tehdä mitä vaan.

[Kaisla81]

Mä olen jotenkin tuon yhden lapseni otannan pohjalta tullut siihen tulokseen, että lapsilta voi odottaa kehitystasoonsa nähden tasan niin hyvää käytöstä ja toimintaa mihin heidät on totutettu.

 

Mielestäni tämä ei pidä paikkaansa. Olen työskennellyt erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa ja kyllä lasten luonne, persoonallisuus, temperamentti vaikuttavat erittäin paljon käytökseen. Vaikka kyse olisikin lapsista, joilla ei ole mitään sairautta tai kehityshäiriötä, niin erot ovat niin valtavia, ettei voi vetää johtopäätöstä että huonosti käyttäytyvää lasta ei ole totutettu käyttäytymään hyvin. Jokaista voi toki totuttaa erilaisiin tilanteisiin ja ennen kaikkea pitää kasvattaa, mutta ne lähtökohdat ovat niin erilaiset, ettei mitään vertailua mielestäni ole hyvä tehdä. Se vain saa aikaan paineita vanhemmuudessa. Jos kaksi samanikäistä on vaikka ravintolassa ja toinen käyttäytyy hienosti siinä missä toinen paiskoo ruuat lattialle, en vetäisi heti johtopäästöstä, että tämä riehuva lapsi on huonosti kasvatettu.

 

Ja joku kirjoitti täällä lapsen tahdon nujertamisesta. Mielestäni ei ole hyvä lähtökohta nujertaa lapsen tahtoa. Totta kai lapsen pitää oppia, ettei kaikkea voi saada, mutta ei se tarkoita, että lapsen tahto pitäisi nujertaa. Oman käsitykseni mukaan nujerretuista lapsista kasvaa nujerrettuja aikuisia. Omaa tahtoa saa ja pitää olla, lapsellakin, vaikkei oma tahto läheskään aina toteutuisi.

 

Täällä on paljon korostettu sitä, että lapsen pitäisi leikkiä yksin. Mitäs sitten, jos lapsi itkee koko ajan ollessaan yksin? Siis vaikka aikuinen onkin samassa tilassa. Meillä 2v poika on ollut vauvasta asti todella itkuinen. (muoks. Tästä pitkä pätkä tekstiä pois, ettei kukaan tunnista )

Ja poika on nimenomaan herkkä. Mitään tuollaista tuimaa katsetta en edes voisi kuvitella. Jos korotan edes vähän ääntäni, poika alkaa itkeä täristen.

Reseptini tähän kaikkeen on: paljon syliä ja läheisyyttä, tarvittaessa pieniä hetkiä yksin, jolloin poika huomaa, että äidinkin on välillä tehtävä jotain muuta (jolloin poika siis itkee) ja tämän jälkeen jotain hauskaa yhdessä, ja poika mukaan kaikkiin kotitöihin, jotta oppii tekemään niitä eikä joudu olemaan silloin yksin.

 

Tuosta olen samaa mieltä kuin JAW, että lapselle saa suuttua, muttei saa tehdä suutuspäissään mitään ikävää. Lisäksi olen kuitenkin sitä mieltä, että pieni lapsi raivotessaan ei vielä kykene käsittelemään tunteitaan, joten aikuisen tehtävä siinä on sanottaa lapselle tunteet ja tukea ja auttaa lasta. Pienelle lapselle voi olla jopa pelottavaa tuntea rajuja tunteita, joten aikuisen suuttuminen voi olla pienen mielestä pelottavaa.

 

Täällä on myös puhuttu siitä, että lapsi voi olla hoidossa muilla kuin vanhemmillaan, niin mielestäni tässä on hyvä MLL:n ohje. Vauva voi olla enintään niin monta tuntia erossa vanhemmistaa kuin on kuukausia ikää, ja lapsi voi olla enintään niin monta yötä erossa vanhemmistaan kuin on vuosia ikää. Mielestäni ei ole mikään tavoiteltava tilanne, että muut hoitavat lasta paljon, mutta tarvittaessa siitä tuskin haittaakaan on. Jos vauva/lapsi on hirveästi muualla hoidossa, niin silloin käsitykseni mukaan voi toki tulla jotain ongelmia kiintymyssuhteessa vanhempiin.

Edited February 14, 2012 by Kaisla81

[J A W]

Joo, lapsen temperamentti epäilemättä vaikuttaa näihin asioihin tosi paljon. Jollekulle pitää sanoa tosi tiukasti, korottaa ääntä, ja puoliväkisin katsoa silmiin, ja kieltäminen naurattaa silti. Toiselle sanot pehmeällä äänellä "ei saa koskea" ja sitä alkaa itkettää. Sehän se temppu onkin että löytää kullekin lapselle toimivan tavan komentaa...

Edited February 13, 2012 by J A W

[Rilla]

Tuo minun lainaukseni oli nyt aika pahasti irroitettu asiayhteydestä tai sitten en ole osannut lainkaan kirjoittaa pointtiani auki. Tarkoitukseni oli siis sanoa, että ei lapselta voi olettaa että hän osaa toimia oikein automaattisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Uudet asiat ovat aikuisellekin jänniä ja pieni lapsi, jolla rajallinen kyky ilmaista omaa mielipidettään kokee nuo herkästi vieläkin ahdistavammaksi. Toisaalta taas lapsi voi olla hyvinkin sinut lapsille epätyypillisistä tilanteissa, jos hän se on hänelle luonnollinen tilanne (esim. se ravintolaillallinen). Toki näissäkin on luonne-eroja ja juuri siksi olisikin hyvä, etteivät aikuiset ihmiset tekisi mitään pitkälle johtavia oletuksia kenenkään lapsen käytöksestä ja kyvyistä yksittäisten tilanteiden pohjalta. Ei me aikuisetkaan aina loisteta omalla käytöksellämme ja silti meillekin se annetaan anteeksi.

[Kaisla81]

^Ei tarkoitukseni ollut irrottaa sitä ikävässä mielessä, joten pahoittelut jos siltä tuntui (vaan siksi, että koko tekstin lainaaminen teki viestistäni entistä pitemmän). En varmaan ymmärtänyt pointtiasi tarpeeksi hyvin, mutta tästä mitä nyt kirjoitit, olen samaa mieltä.

[Guest Riikka]

Ja joku kirjoitti täällä lapsen tahdon nujertamisesta. Mielestäni ei ole hyvä lähtökohta nujertaa lapsen tahtoa.

 

No, minä kirjoitin murtamisesta. Ja se taas viittasi nimenomaan tilanteisiin, joissa uhmaikäinen lapsi saa raivarin siitä ettei saa/voi tehdä jotakin sellaista mitä oli itse aikonut. Sellaisessa tilanteessa ei ole hyvä, jos vanhempi aina antaa periksi vain siksi, ettei kestä huutoa. Sen sijaan sellainen kasvatusmentaliteetin ääripää jossa lasten tahto todella nujerretaan aina ja johdonmukaisesti, ei varmasti ole kenenkään nykyvanhemman tavoite. Harmi että keskustelu polarisoituu niin helposti.

 

Lapselle suuttumisen suhteen ajattelen myös kuten J A W, ettei se ole väärin. Ei ole kovin uskottavaa, jos vanhemmat eivät koskaan suutu tai ole huonolla tuulella. On kuitenkin eri asia puhutaanko kaksi- vai vaikkapa kuusivuotiaasta. Kun ihan pieni on tunnekuohun vallassa, sanalliset selitykset tai vanhemman räyhääminen eivät auta mitään, vaan on lähinnä tärkeää osoittaa käytöksellään, ettei häntä hylätä kiukun takia.

 

Tuntuu siltä että keskustelu erkaantuu alkuperäisestä aiheesta aika kauas, ja pointteja lavennetaan koskemaan sellaista mihin niitä ei ole tarkoitettu. Summa summarum, minun vaikutelmani alkuperäisestä jutusta oli myönteinen.

[Memminkäinen]

Joo, lapsen temperamentti epäilemättä vaikuttaa näihin asioihin tosi paljon. Jollekulle pitää sanoa tosi tiukasti, korottaa ääntä, ja puoliväkisin katsoa silmiin, ja kieltäminen naurattaa silti.

 

Meillä on juuri tällainen kohta 1 -vuotias. Ja ymmärtää kyllä kiellon, siitä ei ole kysymys. Siksi vähän, no, sanotaan vaikka kohottelin kulmiani, kun täällä kirjoitettiin, että kyllä yksivuotiaskin uskoo, kun vaan tiukasti sanoo ja katsoo silmiin, jos vaan on auktoriteettia. No, voi tietty olla, ettei meillä ole, mutta ei se ainakaan siitä johdu, että oltaisiin epäjohdonmukaisia siinä mitä saa ja mitä ei saa tehdä, tai että annettaisiin lapselle periksi kun tarpeeksi kiukkuaa. Niin meillä ei todellakaan toimita, vaan aina vanhemman / vanhempien parhaaksi katsomalla tavalla. Lapsi poistetaan uudelleen ja uudelleen kielletystä tilanteesta, joka kerta sanotaan tiukasti ei ja katsotaan silmiin. Silti seurauksena on yleensä kikatusta tuolle kiellolle. Tilanteesta poistaminen ei sitten niin nauratakaan. Eikä se, että lelut menee jäähylle, jos niiden kanssa ei osaa oikein leikkiä (tässä tapauksessa oikein leikkiminen tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että niillä ei satuta ketään eikä esim. hakata pöytää ihan muuten vain).

Voi olla, että ollaan jonkun mielestä jo epäonnistuttu kasvattajina, kun meidän kohta vuosikas ei meitä yleensä tottele. Omasta mielestäni olemme oikealla tiellä, kun siitä huolimatta sinnikkäästi kiellämme, poistamme lapsen kielletyistä tilanteista, siitä huolimatta, että siitä saattaa seurata itkua ja parkua ja tarpeen tullen laitamme lelujakin jäähylle. Mun mielestä ei voi odottaa, että 1 -vuotias vielä tottelisi kieltoja, vaikka ne ymmärtäisi. Eikä se tarkoita sitä, että vanhemmilla ei olisi auktoriteettia. Lapsen ollessa tässä iässä sitä auktoriteettia vasta rakennetaan ja tässä kohtaa se on toki helppo menettää, jos alkaa antaa lapselle periksi, kun "ei se tottele kuitenkaan"

[Ame]

vanhempien arvojärjestys päättää sen, mihin tähdätään eniten. Toisista rakkaus ja rajat tavallisessa arjessa ovat tärkein juttu, toisista se, että lapsella on paljon mahdollisimman hienoa tavaraa ja lukuisia virikkeitä ja harrastuksia. Toisista lapsen parasta on oppia malttia ja taitoja elämää varten, ja toisista lapsen on tärkeää olla jatkuvasti ihailtu ja kaiken keskiössä, jottei ainakaan mitään jää puuttumaan.

 

En olisi aivan näin relativistinen, siis että kaikki tavoitteet muka olisivat yhtä tärkeitä ja oikeutettavissa pelkästään omilla mieltymyksillä. Vanhempien tarkoitushan on käytännössä tehdä itsensä tarpeettomiksi, mikä tarkoittaa sitä että lapsella on aikuistuttuaan sekä käytännöllisiä että henkisiä kykyjä selvitä elämässään itsenäisesti ja vastuullisesti. Tiedetään, että mikäli joku lapsi on "jatkuvasti ihailtu ja kaiken keskiössä" (siis paino sanalla jatkuvasti!), sellainen saattaa ruokkia epätervettä narsistista kehitystä, mikä taas voi tietää lapsen psyykkiselle kehitykselle ongelmia. Jos vanhempi on kyvytön asettamaan rajoja, hän voi siis todellakin käytännössä pilata lapsen elämän. Ei siis mielestäni ole mitenkään samantekevää, mitä kasvatuksessa painottaa, ainakin jos haluaa turvata lapselleen eväät onnelliseen ja tasapainoiseen elämään.

 

Aivan aivan, olen ihan samaa mieltä olen koko hommasta - etenkin boldaamani kohta tiivistää hyvin minunkin ajatusmaailmaani. Tuo lainauksen tekstini on vaan pala siitä 'lapsilähtöisyys'pyörittelystä. Minua tympi ja hämmensi se varsinaisen termin viilaaminen ja alleviivaaminen, ja korostin tuollakin spekuloinnillani lähinnä sitä, miten käytännössä se vanhempien ajatusmaailma lapsen parhaasta voi olla vaikka minkälainen (jos nyt kuitenkin unohdetaan ne häiriintyneet ääripäät), minkä takia termin määritelmästä tulee niin löyhä, että sitä saisi ainakin minun puolestani käyttää vaikka mistä...

 

(Siis karkeasti esim. Onko "lapsilähtöistä" nukkua perhepedissä hyvin pitkään? On, koska lapsi kaipaa emon läheisyyttä/ perusturvallisuuden kehittyminen/ koko perhe lepää paremmin/ jne., sekä Ei, koska lapsen on tärkeää oppia nukahtamaan ilman vanhemman apua/ oppia ymmärtämään olevansa turvassa vaikkei kukaan olekaan iholla/ koko perhe lepää paremmin/ jne. Mutu-tuntumalla kuvittelen, että perhepedin käsitetään olevan se "oikea vastaus" ja "lapsilähtöisempää", mutta mistäpä näistä tietää. Samanlaisia esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka. Mutta tämä termin viilailu on siis tosiaan ihan sivuseikka koko keskustelussa.)

 

Tuntuu siltä että keskustelu erkaantuu alkuperäisestä aiheesta aika kauas, ja pointteja lavennetaan koskemaan sellaista mihin niitä ei ole tarkoitettu.

 

Jep. Ja sitten saa selitellä sanomisiaan. Mutta toisaalta, eläväinen ja polveileva keskustelu on kivaa seurattavaa. Tuota alkuperäistä artikkeliakin voi kai ajatella vain virikkeenä aihepiiriin. Näissä asioissa on niin paljon päällekkäisyyttä (kasvatusfilosofia, "kurinpito", lasten käyttäytyminen tietyissä tilanteissa, vauvan ja taaperon komentaminen, jne...), että minusta on aika kätevää, että täällä sivutaan vähän kaikkea, muttei varsinaisesti tarvitse rueta perustelemaan kiven kovaan miksi meillä tehdään niin-ja-näin jonkun yksittäisen pikkuasian suhteen.

 

Mutta mä ajattelen, että se on niinkin, että lapsi ei mene pilalle, jos näkee aikuisen suuttuvan. Päinvastoin, ei semmonenkaan ole tervettä, että lapsi raivoaa miten vaan ja aikuiset ympärillä pysyy viilipyttyinä eikä reagoi millään tunteella. Lapsen pitää nähdä sekin, että ei ole vaarallista, kun aikuinen suuttuu. Eli lapselle saa suuttua, mutta suutuspäissään ei saa tehdä mitä vaan.

 

Tosi hyvin kirjoitettu!

[Mymmelin tytär]

Joo, lapsen temperamentti epäilemättä vaikuttaa näihin asioihin tosi paljon. Jollekulle pitää sanoa tosi tiukasti, korottaa ääntä, ja puoliväkisin katsoa silmiin, ja kieltäminen naurattaa silti.

 

Meillä on juuri tällainen kohta 1 -vuotias. Ja ymmärtää kyllä kiellon, siitä ei ole kysymys. Siksi vähän, no, sanotaan vaikka kohottelin kulmiani, kun täällä kirjoitettiin, että kyllä yksivuotiaskin uskoo, kun vaan tiukasti sanoo ja katsoo silmiin, jos vaan on auktoriteettia. No, voi tietty olla, ettei meillä ole, mutta ei se ainakaan siitä johdu, että oltaisiin epäjohdonmukaisia siinä mitä saa ja mitä ei saa tehdä, tai että annettaisiin lapselle periksi kun tarpeeksi kiukkuaa. Niin meillä ei todellakaan toimita, vaan aina vanhemman / vanhempien parhaaksi katsomalla tavalla. Lapsi poistetaan uudelleen ja uudelleen kielletystä tilanteesta, joka kerta sanotaan tiukasti ei ja katsotaan silmiin. Silti seurauksena on yleensä kikatusta tuolle kiellolle. Tilanteesta poistaminen ei sitten niin nauratakaan. Eikä se, että lelut menee jäähylle, jos niiden kanssa ei osaa oikein leikkiä (tässä tapauksessa oikein leikkiminen tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että niillä ei satuta ketään eikä esim. hakata pöytää ihan muuten vain).

Voi olla, että ollaan jonkun mielestä jo epäonnistuttu kasvattajina, kun meidän kohta vuosikas ei meitä yleensä tottele. Omasta mielestäni olemme oikealla tiellä, kun siitä huolimatta sinnikkäästi kiellämme, poistamme lapsen kielletyistä tilanteista, siitä huolimatta, että siitä saattaa seurata itkua ja parkua ja tarpeen tullen laitamme lelujakin jäähylle. Mun mielestä ei voi odottaa, että 1 -vuotias vielä tottelisi kieltoja, vaikka ne ymmärtäisi. Eikä se tarkoita sitä, että vanhemmilla ei olisi auktoriteettia. Lapsen ollessa tässä iässä sitä auktoriteettia vasta rakennetaan ja tässä kohtaa se on toki helppo menettää, jos alkaa antaa lapselle periksi, kun "ei se tottele kuitenkaan"

 

Loistava kirjoitus, Memminkäinen! Meillä kans asustaa 1-vuotias, joka tietää kyllä, mitä kieltäminen tarkoittaa, mutta äidin ja isän pontevat kiellot saavat vastaukseksi vain naurua. Näin ollen meillä kieltämiskuviossa on päädytty kieltämään painokkaasti, katsomaan silmiin (jos tuohon elosalamaan jonkun katsekontaktin saa) ja poistamaan poika kielletystä tilanteesta. Vasta tilanteesta poistaminen saa pojan vakavoitumaan ja nolostuksissaan torumisesta poika sitten konttaileekin syliin halimaan ja pötköttelemään. Meilläkin tätä auktoriteettia koetetaan nyt näillä keinoin rakentaa, saa nähdä tuottaako se vuosien varrella hedelmää.

 

Tää on kyllä ollut kaikkine näkemyksineen todella avartava ja mielenkiintoinen keskustelu. Vaikka alkuperäisestä aiheesta on jo vähän eksytty, niin soisin tämän keskustelun jatkuvan

[Ame]

Memminkäinen, minä ainakin samaistun kirjoitukseesi. Meidänkin juuri vuoden ikäinen poika on tosi sitkeä. Kielletystä puuhasta poika saatetaan kuljettaa muualle kymmeniä kertoja päivässä napakan kiellon saattelemana. Nyt kuitenkin se, missä karjaisu ei varsinaisesti auttanut vaan johti aina lelun pois ottamiseen/ pojan vientiin muualle, raju paheksumis-mulkaisu rauhallisen keillon kanssa toimii edes välillä. Kielto tai poisvienti saa pojan vakavoitumaan, loukkaantumaan ja toisinaan parkumaan, eli varmaan jollain tasolla ymmärtämään asian, mutta niin se vaan toistaa niitä samoja juttuja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, vaikka kuinka ollaan johdonmukaisia. Sellainen se vaan on, sitkeä veikko. Mutta mulkaisu-ilmeelle ei sentään kikatella. Se on kyllä karmea - en meinannut pystyä katsomaan itseäni peilistä kun kurkkasin miltä minä oikein näytän kieltäessäni.

 

Aivan totta. Tämä juuri on se auktoriteetin rakentamisen aika, ja se saattaa vaatia toistoa, toistoa, toistoa.

[J A W]

Mun mielestä ei voi odottaa, että 1 -vuotias vielä tottelisi kieltoja, vaikka ne ymmärtäisi. Eikä se tarkoita sitä, että vanhemmilla ei olisi auktoriteettia. Lapsen ollessa tässä iässä sitä auktoriteettia vasta rakennetaan ja tässä kohtaa se on toki helppo menettää, jos alkaa antaa lapselle periksi, kun "ei se tottele kuitenkaan"

Just näin.