Omasta tahdosta yksi lapsi, itsekästäkö?

[Guest Mietiskelijä]

Meillä on vähän alle vuoden ikäinen lapsi ja olemme miehen kanssa vahvasti sitä mieltä että toista lasta emme halua. Mieltäni askarruttaa, olenko itsekäs kun ajattelen näin. Ahdistaakin ajatus uudesta vauvasta ja kaiken alusta aloittamisesta sen kanssa. Meillä ei miehen kanssa ole koskaan ollut minkäänlaista vauvakuumetta emmekä näe pieniä vauvoja kovin ihanina, varsinkin nyt kun tuo ensimmäinen on jo jonkun ikäinen ja alkaa jo tajuta ympärillä olevasta maailmasta jotain. Meillä on molemmilla omat suunnitelmat sitten kun lapsi on vähän isompi, miehellä autoharrastus ja minulla hevosharrastus. Jotenkin en vain nää uutta lasta "sotkemassa" näitä kuvioita. Pahalta tuntuu kun ajattelen näin ja myös tämän lapsen kannalta mietin, haluaisiko hän sisaruksia itselleen. Itselläni on yksi sisko, mutta hän on sen verran vanhempi ettei välimme ole koskaan olleet hirmuisen läheiset. Olen kyllä aina kateellisena muitten perheitten sisarusten välejä seuraillut ja aina haaveillut miten olisi mahtavaa jos olisi melkein saman ikäinen sisko tai veli joka olisi läheinen. Olen melkeimpä yksin hoitanut tämän lapsen alusta saakka, sillä mies lähtee aamulla aikaisin töihin ja tulee illalla kotiin, eikä hänellä enää meinaa riittää paukkuja lapsen hoitoon niin että minä saisin välillä levätä ja tuulettaa päätäni. Sama juttu tulisi toisen lapsen kohdalla ja minun pitäisi jaksaa hoitaa kaksi. Taisin synnytyksen jälkeen saada jonkinsorttisen masennuksen mutta piilotin sen kaikilta niin hyvin, ettei kukaan huomannut ja nyt alan jo olla toipunut siitä. Lapsen saaminen oli meille "meneville" ihmisille loppujen lopuksi aikamoinen shokki ja kaikki omat menot, suoraan sanottuna oma elämä jäi ja se sai minut ahdistumaan. Pelkään että toisen lapsen kohdalla käy samoin, ja pahimpina hetkinä kiroan miksi hänet piti edes tehdä. En kehtaa sanoa kenellekkään, että olen väsynyt. Muilla on monta lasta ja ovat henkisesti elämänsä kunnossa. Tuntuu tosi typerältä kuinka voin olla väsynyt yhden lapsen kanssa ja kun hän on vielä alusta asti ollut tosi kiltti ja helppohoitoinen.

Ehkä nämä ajatukset muuttuu vuosien päästä, eihän tässä mikään pakko ole tehdä toista heti perään, ikääkin meillä on "vasta" 26v joten aikaa kyllä on vielä.

[My.]

Et todellakaan ole itsekäs. Minkä ihmeen takia se toinen lapsi pitäisi tehdä heti peräjälkeen, tai miksi sellainen edes pitäisi tehdä jos suurempaa paloa siihen ei ole?

 

Meille on tulossa pian pitkään ja hartaasti toivottu esikoinen. Elämäntilanteemme on sellainen ettei toisen "tekemiseen" ole mitään saumaa vuosikausiin, senkään jälkeen ei ole mitenkään itsestäänselvää että onnistuisimmeko toisen saamisessa vaikka kuinka haluaisimme. Lisäksi ajatus kahdesta vaippaikäisestä ahdistaa suunnattomasti, olemme nähneet vierestä kuinka tiukille se voi vetää vanhemmat.

 

Olemme siis alusta asti totuttautuneet ajatukseen kolmihenkisestä perheestä. On ihanaa kun voi suunnitella reissuja, asumista ja menemisiä sen mukaan että meillä on yksi kasvava lapsi. Välillä puheissa on "meidän lapset", mutta lähitulevaisuudessa (4-5 vuotta) olemme mitä suurimmalla todennäköisyydellä yksilapsinen perhe. Se on meidän valintamme, tuli ympäristöltä minkälaisia paineita hyvänsä.

[Köllis]

Jokaisen oma asiahan se on, haluaako yhtään lasta tai yhden, kaksi, kolme tai kahdeksan. Ymmärrän myös täysin ajatuksesi. Itsekin tajusin esikoisen vauvavuoden jälkeen sairastaneeni jonkinlaista synnytyksen jälkeistä masennusta, jonka siis kuitenkin onnistuin salaamaan jopa itseltäni (tajusin asian vasta sitten, kun elämä alkoi taas tuntua kivalta). Siinä tilanteessa ajatus uudesta vauvasta ahdisti, vaikka sitten toisen teimmekin 2,5 vuoden ikäerolla, koska halusin tytölle sisaruksen.

 

Kuitenkin pari pointtia sen toisen lapsen hankkimisen puolesta. Ensinnäkin mun mielestä sisarukset on ihmisen elämässä yksi suurimpia rikkauksia. Useimmiten sisko tai veli on se henkilö, jonka kanssa ihmisellä on pisin ihmissuhde elämässään. Yhdessä ollaan melkein alusta asti, ja todennäköisesti melkein loppuun asti. Vanhemmat lähtee aikaisemmin, puoliso ja omat lapset tulee kuvioihin myöhemmin. Sisarukset myös tuntee toistensa taustat, ja ymmärtää toisiaan monesti paremmin kuin ystävät, joille ei välttämättä ihan kaikkia lapsuuskodin luurankoja tule paljastettua. Siskolle tai veljelle voi monesti myös sanoa asioita suorempaan kuin vaikka ystäville. Ystävyyssuhde saattaa katketa, mutta sisaruussuhde ei katkea (vaikka toki on sisaruksia, jotka ei ole puheväleissä, mutta sisaruksia he ovat silti).

 

Lapsuudessa sisko tai veli on helposti saatavilla oleva leikkikaveri, mikä helpottaa myös vanhempien elämää. Meillä tytöt on tosi hyviä kavereita keskenään, ja saattavat leikkiä kaksin koko päivän tarvitsematta äitiä tai isää juuri mihinkään. Jos toinen on jossain muualla, toinen alkaa helposti kärttää meitä vanhempia seurakseen leikkimään/pelaamaan tai ainakin valittaa, että ei oo mitään tekemistä. Näissä tilanteissa monesti ajattelen, että onneksi on kaksi lasta! Toisen lapsen vauva-aika oli myös paljon helpompi kuin ensimmäisen. Vauva meni vähän siinä sivussa isomman kanssa puuhastellessa, ja kun esimerkiksi reissuja varten joka tapauksessa pitää tehdä järjestelyjä lasta varten, niin melkein samalla vaivalla ne tekee kahta lasta varten. Ensimmäinen lapsi oli siis paljon paljon suurempi elämänmuutos kuin toinen.

 

Viimeinen pointti on synkin, mutta mun mielestä tärkein. Me vanhemmat ei eletä ikuisesti. Todennäköisesti lapset elää meitä pidempään, ja on tällöin ne ihmiset, jotka joutuvat hoitamaan asioita meidän jälkeen. Jos lapsia on yksi, hänellä on aika raskas taakka kannettavana ihan yksin. Oma äitini kuoli viime syksynä, ja isäni on kuollut jo aiemmin. Näin jälkikäteen ajatellen olisin todennäköisesti tällä hetkellä suljetulla osastolla, jos mulla ei olisi veljeä. Ensinnäkin olimme kaksin saattamassa äitiä rajan yli, ja äidin kuoltua meitä oli kaksi hoitamassa ihan käytännön asioita hautajaisjärjestelyistä perunkirjoitukseen ja talon myymisestä ja tyhjentämisestä pankkiasioihin. Yksin olisin tehnyt tuplahomman, ja tähän puolikkaaseenkin meni paljon aikaa ja voimia. Lisäksi mulle tärkeää oli se, että pystyttiin veljen kanssa yhdessä juttelemaan ja miettimään, miten äiti olisi asiat halunnut hoidettavan (emme hänen kanssaan näistä asioista puhuneet, vaikka hän jonkin aikaa ennen kuolemaansa sairastikin). Yksin olisi ollut todella raskasta näitä päätöksiä tehdä, mutta kun meitä oli kaksi, jotka tunsimme äidin yhtä hyvin, oli paljon helpompaa yhdessä päätellä, mikä olisi paras ratkaisu. Ja tietysti nyt kun käytännön asiat on enimmäkseen takanapäin, on hienoa, että on joku, jonka kanssa voi äitiä muistella, ja että ylipäätään on joku side lapsuuskotiin. Ilman veljeäni olisin tällä hetkellä todella juureton.

 

Jokainen siis valitsee itse lapsilukunsa, enkä halua ketään omasta valinnastaan syyllistää (eikä tämä kaikille edes ole tietysti valintakysymys). Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että sisarus on paras lahja, jonka lapselleen koskaan voi antaa.

[Guest Mietiskelijä]

Kiitos vastauksista. Pelkäsin että saan tosi tylyä palautetta, tuomitaan huonoksi äidiksi ja ihmiseksi ym. Turhaan ehkä näitä mietin, antaa ajan kulua ja katsomme sitten muutaman vuoden päästä olemmeko vielä samaa mieltä. En ole kuitenkaan raaskinut heittää pikkuvaatteita pois, haikein mielin niitä välillä katselen ja muistelen kuinka ne mahtuivat lapsemme päälle, ja kaupassa ihastelen pikkuisia lastenvaatteita, joten voi hyvinkin olla että tulevaisuudessa saatan haluta toisen lapsen

[Chimelli]

Ketju samasta aiheesta

[My.]

Pystyisiköhän tämän ketjun liittämään tuon toisen jatkoksi?

[Guest wanda]

Muutama pointti myös sisaruksista: voi olla, että siihen sisarukseen ei ole mitään välejä aikuisena. Voi olla, että sisarusta ei kiinnosta pitää apua tarvitsevasta vanhemmastaan huolta toisen sisaruksen kanssa, vaan haluaa elää omaa elämäänsä. Vierestä olen seurannut, ja todennut, että lisää lapsia kannattaa toivoa ainoastaan jos niitä itse haluaa. Ei sisarussuhteen takia, se ei ole välttämättä mistään kotoisin.

 

Ei ole itsekästä haluta yhtä lasta. Lasten haluaminen ylipäätänsä on itsekästä!

Edited March 12, 2012 by wanda

[Guest Ravenna]

^Niin totta nuokin pointit!

 

Kiitos vastauksista. Pelkäsin että saan tosi tylyä palautetta, tuomitaan huonoksi äidiksi ja ihmiseksi ym. Turhaan ehkä näitä mietin, antaa ajan kulua ja katsomme sitten muutaman vuoden päästä olemmeko vielä samaa mieltä. En ole kuitenkaan raaskinut heittää pikkuvaatteita pois, haikein mielin niitä välillä katselen ja muistelen kuinka ne mahtuivat lapsemme päälle, ja kaupassa ihastelen pikkuisia lastenvaatteita, joten voi hyvinkin olla että tulevaisuudessa saatan haluta toisen lapsen

 

Turha miettiä, et ole yksin ajatustesi kanssa. Realistinen asenne on varsin hyödyllinen lapsiperheellisenäkin, hyvähän se on jos tietää omat rajansa ja varsinkin sen, mihin kykenee ja mihin ei lapsiin liittyen. Itsellänikin on ollut reilun vuoden ikäisen lapsen kanssa samoja pohdintoja jo melkein siitä hetkestä saakka, kun toistaiseksi ainoa lapsemme syntyi.Toisaalta aika on myös hyvä mittari; fiilikset lastenhankinnasta voivat vielä muuttua, tai sitten yksinkertaisesti eivät. Pääasia lienee, että on tyytyväinen siihen perheen kokoon kuin mitä itsellä on

Edited March 28, 2012 by Ravenna

[Guest Huhuh]

Heippa

Minulla on 4 lasta, kaksi biologista ja kaksi sijaislasta. Arki on hektistä ja arjen hallinta joskus jopa mahdotonta. Meillä on onneksi aktiivinen isä, ja suuri tukiverkosto. Ilman sitä en olisi uskaltanut tehdä ensimmäistäkään lasta. Mummojen, setien, tätien ja ystävien avulla saa itse välillä hengähdystaukoa ja siksi jaksaa taas pyörittää tätä ruljanssia. Usein mietin niitä, keillä ei samanlaista onnea ole, ja heidän jaksamistaan. Itse en jaksaisi ilman näitä mahtavia ihmisiä ympärillämme.

Ole tyytyväinen että elämä alkaa helpottaa "pahimman" vauva-ajan jälkeen ja ala nauttimaan tästä yhdestä ihanaisesta joka sinulla on. Lasten teko maailmaan ei ole velvollisuus, vaan loppujen lopuksi itsekäs tarve. Ja luulen että tälle ainokaiselle on parempi saada jaksavampi ja iloinen äiti, kuin sisarus. Voimia ja jaksamista. Vanhemmilla on täysi oikeus, ja ehkä myös velvollisuus tehdä omaa jaksamista edistöviä valintoja.

[höpöli]

Vaikka meille on jo kolmas lapsi tulossa, niin en ole koskaan ajatellut, että olisi itsekästä haluta vain yksi lapsi. Mulla on aina ollut haaveissa 3 lasta ja mua voi pitää itsekkäänä, kun olen halunnut 3 lasta, vaikka se tarkoittaa, ettei yksittäiselle lapselle jää niin paljoa aikaa. Kaikki valinnat on loppujen lopuksi itsekkäitä, mutta jokainen tekee ne, jotka ovat hänelle parhaita, tai ainakin yrittää tehdä.

[Kasma]

lapsia kannattaa toivoa ainoastaan jos niitä itse haluaa.

 

Musta tämä on kaikkein tärkein asia! Olisi kamalaa olla lapsi, jota vanhemmat eivät olisi itse halunneet.

 

Lapsien lukumäärä on elämän yksi suurista valinnoista. Ne valinnat tehdään itse, eivätkä ne kuulu muille ihmisille. Jos haluaa yhden lapsen, niin sitten se on niin.