Sukupuolisensitiivinen kasvatus

[J A W]

Omalla kohdalla toi pinkkiin huomion kiinnittäminen lähtee varmaan siitä, että oma vauva on tyttö...

 

Mutta totta on sekin, että "prinsessapinkkiin" liittyvät mielikuvat rajoittamisesta on mulla negatiivisempia kuin "poikien maailmaan" rajoittamisesta. Ikään kuin olisi jotenkin parempi, että jos rajoitetaan, niin rajoitetaan olemaan poikamaisen raisu ja reipas, kuin tyttömäisen hempeä. Yhtä tyhmiä rajoitteitahan ne on molemmat.

[Marcia]

Mulla on naurettava syy miksi en pukisi tulevaa poikaani pinkkiin. Olisi ihan kauheaa jos joku luulisi, että teen sen siksi, että toivoin tyttöä..

[Briony]

^Heh, musta toi on aika inhimillinen syy. Itse en pukisi mitään sukupuolta pinkkiin, koska se on niin karsea väri. Ainakin vaatetuksessa.

[Chimelli]

Minusta pinkki on kiva väri Jos saisin kahden tytön jälkeen pojan, kukaan ei varmaan ajattelisi, että olisin halunnut tytön (vaikka itse asiassa tavallaan toivoisin kolmannestakin tyttöä) ja siksi pukisin pinkkiin. Yksinkertainen syy pukea pinkkiin olisi se, että isosiskojen vanhat vaatteet on monesti sitä väriä (siis toki paljon muitakin, mutta kuitenkin), ja miksi ostaa uusia jos on jo olemassa käyttökelpoisia vaatteita. Ellei sitten joku ajattelisi ettei ole varaa Kyllä varmaan ainakin kokeilisin käyttää tyttömäisemmän värisiäkin vaatteita, ainakin kotona, ihan harjoituksen vuoksi No, monet tyttöjen vaatteet ihan vauvaiän jälkeen on kyllä tyttömäisiä muutenkin kuin väriltään. Mekkoon pukemista en tiedä pitäisikö kokeilla. Toisaalta unisex-vaatteita on niin paljon ihania, että taidan ostella sitten niitä. Nyt tyttöjen äitinä olen välillä katsellut jotain unisex-vaatteita sillä silmällä, että jos olisi poika niin käyttäisin, mutta tytöllä en, koska tytöille on niin paljon muitakin ihania vaatteita.

[Lillinkäinen]

Mun tytärtä luultiin pojaksi kun sillä oli sininen mekko päällä. Kahdesti. Myöhemmällä kerralla mekossa oli vielä rimpsuinen alushame Joillekin väri vaan on niin tärkeä ja selvä merkki sukupuolesta, että voidaan kätevästi ohittaa myös se vaate, joka on jonkin värinen..

[poimulehti]

Mä en oo kertaakaan tainnut poikani puolesta päättää pukea häntä mekkoon, on aina tullut hänen omasta aloitteestaan. En siis sano että olisi huono idea tehdä näin, sillä hyvin monissa paikoissahan ihmiset ovat kautta aikain pitäneet mekkoa myös miessukupuolen edustajien vaatteena, mutta tuli vaan muisteltua, miten meillä nää pukeutumiskuviot on menneet. Vauvaikäisenä puettiin poikaa lähes päivittäin siskon vanhoihin vaatteisiin, olivat ne sitten mitä väriä tahansa. Koska niitä mekkoja oli aika vähän isosiskolla vauvana ollut, ja olivat melko epäkäytännöllisiä käytössä, lähinnä juhlatamineina olleita, niin eipä tullut pojalle puettua. Punaisen eri sävyjä paljon kylläkin. 1-3-vuotiaana pojalla olikin sitten pitempi kausi, jolloin tahtoi mekkoja käyttää pukuleikeissä ja juhlissa. Yhden aikuiskaverin synttäreillä oltiin kahden mekkoasuisen leikkiväisen kanssa - parivuotias poikakin oli halunnut keltaisen ruutumekon ja saparot, kun kuuli että mennään juhliin. Noilta synttäreiltä saimme yhden uuden ystävän, joka myöhemmin kertoi yllättyneensä (ei järkyttyneensä, mutta kuitenkin) kun oli pojalle vaippaa lattialla vaihtaessani nähnyt mitä siellä mekon alla oikeasti oli. Poika oli ihan yhtä söpö ja sievä juhlija kuin siskonsakin, kaikki juhlissa suhtautuivat häneen tosi hienosti ja luontevasti, ilman että kukaan olisi nauranut hänen pukeutumistyylilleen, hymyjä tuli kyllä. Poika halusikin siskon vanhat mekot ja hameet itselleen, kesäisin hamonen oli rattaissa helteillä housuja mukavampi vaate. Mutta päiväkotiin mentyään poika tosiaan alkoi mekkoihinsa pukeutumista kiusatuksi tulemisen pelossa vierastaa, lopulta mekkoihin pukeutuminen jäi kotiin ja pukuleikkeihin. Hän selkeästi itse kyllä tykkää pinkistä ja vaaleanpunaisestakin väristä, kun useasti sen värisiä sukkia ja teeppareita vaatekoreistaan ylleen valitsee. Niistä ei ehkä niin kaverit kiusaakaan. Päiväkodista sitten tarttui 3-vuotiaalle se perus rambomainen pukeutumistyyli, mustat ja harmaat jne., johon poikani onneksi edelleen haluaa yhdistellä muitakin värejä. Eikä rakkaan punaisen Niiskuneitipaitansakaan pitämistä vielä 5-vuotiaana pidä liian nolona.

[muimui]

^ Tuosta tuli vielä mieleen se, että on yleisesti hyväksyttyä, jopa tietyllä tavalla siistinä ja tavoiteltavana pidettyä se, että tytöllä olisi niitä ns. poikamaisia piirteitä, kun taas pojan ns. tyttömäiset piirteet ovat kauhistus edelleen monelle.

 

Näinpä. Tätä vastaan kapinoin ehdottomasti! Haluan, että mun tyttö on ylpeä tyttöydestään ja naiseudestaan. Mutta jos hänestä "poikamainen" tulee, niin sekin on ihan ok. Mutta en todellakaan anna sellaista esimerkkiä, että maskuliiniset/poikamaiset piirteet olisi jotenkin toivottavia yhteiskunnan mielestä. Ehkä myös siksi tykkään pukea tytön mekkoihin yms.

Mun asenne johtunee osittain miehen muutamasta junttisukulaisesta, joiden mielestä poikavauvat on toivottavampia kuin tytöt..

[Memminkäinen]

^ Ihan samoja ajatuksia mulla. Ja sitten haluan opettaa tytölleni, että vaikka hän tykkäisi pukeutua mekkoihin (ja jopa niihin mun ällöksymiin rimpsuihin), niin sen ei tarvitse tarkoittaa mitään hänen muiden kiinnostuksen kohteiden ja luonteen suhteen.

Mä itse olin aika raisu tyttö, poikamainenkin, käytökseltäni siis. Kiipeillyt puissa, ollut sanavalmis, leikkinyt autoilla, ajanut kilpaa pyörällä jne. (ja sivumennen sanoen korpeaa sekin, että reippaus, sanavalmius ym. on poikamaisia piirteitä). Silti olen kuulemma siitä saakka, kun olen vähänkään asiasta tajunnut, ollut hirveän tarkka vaatteistani ja pukeutunut mielelläni tyttömäisesti.

[KraKsRaks]

Olen seurannut tätä keskustelua tosi kiinnostuneena. Tänä iltana luin viestejä imettäessäni raidalliseen potkariin puettua vauvaani. Raidat ovat kahta erilaista murrettua roosan sävyä - toiset vaaleampia, toiset tummempia. Potkari on ostettu ennen kuin tiesimme, saisimmeko tytön vai pojan. Vauvani on poika. Olemme sitä mieltä, että juuri tuollainen murrettu roosa pukee häntä todella hyvin - varsinkin tummiin tai reippaisiin väreihin yhdistettynä. Tänään olimme syömässä isossa ruokalassa, jossa vauva kiinnitti todella monen keski-ikäisen naisen huomion. Hän sai ihastelevia katseita, mutta kukaan ei tullut kysymään, onko hän tyttö vai poika. En tiedä, olettivatko he jotain, vai eikö sukupuoli ollut niin oleellinen tieto - riittikö se, että vauvalla on ihana, pyöreä masu ja posket ja että häntä täytyi tyynnytellen keinutella seisaaltaan puolelta toiselle lentävä supersankari -asennossa.

 

Sukupuolisensitiivisyys kasvattamisessa (ja ihmisten käsitykset siitä, mitä sukupuolisensitiivinen kasvatus on tai voi olla) on aivan älyttömän mielenkiintoinen aihe. Tuntuu, että keskustelu päätyy tosi usein juuri väreihin vaikkapa tiedostamattomien käyttäytymismallien ja arvottamisten sijaan. Sinänsä se on tosi loogista, koska värit ovat niin konkreettisia - ja totta kai niiden kautta voi puhua vaikka arvostuksista ja epätasa-arvosta. Yksi syy tiukkaan erotteluun tyttöjen ja poikien vaatteiden ja lelujen välillä voisi muuten olla kierosti se, että näin saadaan myytyä enemmän vaatetta ja tavaraa, kun eri sukupuolta olevat sisarukset eivät voi periä toistensa tavaroita.

 

Tästä tuli mieleen JeongMee Yoonin The Pink & Blue Projectin kuvat. Aika hurjaa.

 

Joku kysyi aikaisemmin vaaleanpunaiseen liittyvästä tutkimuksesta. Ruotsissa tutkija Fanny Ambjörnsson on kirjoittanut aiheesta kirjan Rosa - den farliga färgen. En ole lukenut kirjaa, mutta ainakin tämä lehtijuttu aiheesta on mielenkiintoinen ja tarkastelee aihetta aika monelta kantilta.

 

Se väreistä. Kuuntelin tässä joskus luentoa olikohan Folkhälsanin sukupuolisensitiivisyysaiheisesta projektista päiväkodeissa. Projektiin oli liittynyt ainakin päiväkotiarjen havainnointia ja tietoista panostamista siihen, että ihan kaikki lapset saavat leikkiä ihan kaikilla leluilla, leikkiä kotia, prinsessaleikkejä ja supersankarileikkejä, pelata jalkapalloa jne. Koko luennosta jäi eniten mieleen, kuinka päiväkotien arkea havainnoidessa oli huomattu, että tyttöjen kanssa keskusteltiin enemmän ja tytöille puhuttiin huomattavasti monisanaisemmin lausein kuin pojille. Ulkoilemaan lähtiessä pukemistilanteille oli ollut tyypillistä, että tytöt jonottivat kiltisti vuoroaan saadakseen pukeutumisapua, kun taas pojat otettiin usein jonon ohi puettaviksi. Tytöiltä odotettiin myös suurempaa kärsivällisyyttä ja omatoimisuutta kuin pojilta. Tai ehkä poikien oli sallitumpaa olla kärsimättömämpiä ja vähemmän omatoimisia. Äärimmäinen ja humoristinen esimerkki oli poika, jonka oli havainnoitu ulkoa sisälle tullessaan vain avaavan takin vetoketjun ja hieman ravistelevan hartioitaan, jolloin päiväkodin työntekijä oli tullut auttamaan haalarin hänen päältään. Päiväkodin työntekijät taitavat aika usein olla naisia.

 

Haluan, että poikani kanssa keskustellaan ja hänen tunne-elämänsä kehittymistä ja nyansseja tuetaan aikanaan päivähoidossa yhtä paljon kuin tyttöjen. Haluan, että poikani saa toteuttaa minuuttaan juuri sillä tavalla, joka on hänelle oikea; olla poika juuri sillä tavalla kuin hän haluaa - tai miksei vaikka tyttö. En halua, että poika esimerkiksi viihteen tai läheisten asenteiden kautta oppii esineellistämään tyttöjä, vaan haluan hänen pitävän sukupuolten välistä tasa-arvoa itsestäänselvyytenä ja ymmärtävän sen, että on todella monta tapaa olla nainen ja mies tai jotain siltä väliltä. Haluan hänen tietävän, että kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, mutta samanlainen saa olla, jos niin haluaa. Se, että hän on biologisesti poika, ei tarkoita sitä, että hänen täytyisi täyttää listaa ominaisuuksia tullakseen hyväksytyksi - liittyivätpä ne sitten väreihin, luonteenpiirteisiin tai kiinnostuksenkohteisiin. Tämä tulee ehkä olemaan haastavaakin, sillä kyse ei loppupeleistä ole siitä, mitä minä toivon hänestä, vaan minkälainen hän itse haluaa olla. Sukupuolisensitiivisyys kasvatuksessa voisi minulle olla muun muassa sitä, etten halua muokata poikaa joksikin tietyksi, vaan antaa hänelle mahdollisimman paljon mahdollisuuksia löytää se, mikä hän on, omilla ehdoillaan. Tähän mahdollisuuksien tarjoamiseen liittyy varmasti kaupallisen ja stereotypioivan valtavirtakulttuurin kyseenalaistamista ja ehkä vastapainon tarjoamista (ja esimerkiksi se, minkälaisiin harrastuksiin hänet ohjaamme ennen kuin hänellä itsellään on asiasta vahva mielipide), mutta toisaalta epäilemättä myös tosiasioiden hyväksymistä, jos hän vaihtoehtojen tarjoamisesta huolimatta haluaa toteuttaa minuuttaan ja ryhmäkuuluvuuttaan vaikkapa seksististen ja sovinististen machomiehenmallien kautta.

 

Muoks. Korjasin useamman typon - ja taisipa niitä jäädä vielä jäljellekin.

Edited March 15, 2012 by KraKsRaks

[Lainie]

Eläinkuviota on sentään tasapuolisesti molemmille.

 

Paitsi että kissakuvioissa paidoissa on usein myös sitä kimallusta ja röyhelöä ja koirapaidat ovat ns. poikaväreissä. (Tai näin ainakin rapakon takana) Ilmeisesti kissat ovat siis tyttöjen - ja vanhojen naisten- juttuja, pojilla pitää tietenkin olla koira.

 

Oon tosi iloinen kun lapseni on niin ihastunut kaikkiin eläimiin ja haluaa paijata niitä. Sen sijaan autoista ja muista kulkuvälineistä ei vielä ole kiinnostunut pätkän vertaa.

 

Mä muuten puen poikaani paljon sinisen eri sävyihin. Paitsi siihen baby bluehun, koska se on vaan musta ruma väri. Musta pojan omiin väreihin myös sopii sininen hyvin. Silti uskon, että voin tunnustaa yhteiskunnalliset paineet, ohjata harrastuksiin, elämänurille ym, eli ainoastaan vaatteet eivät ole tässä ratkaiseva juttu. Ja mä käytän kylä itselänikin paljon sinisiä vaatteita.

Edited March 16, 2012 by Lainie

[KraKsRaks]

Mä muuten puen poikaani paljon sinisen eri sävyihin. Paitsi siihen baby bluehun, koska se on vaan musta ruma väri. Musta pojan omiin väreihin myös sopii sininen hyvin. Silti uskon, että voin tunnustaa yhteiskunnalliset paineet, ohjata harrastuksiin, elämänurille ym, eli ainoastaan vaatteet eivät ole tässä ratkaiseva juttu. Ja mä käytän kylä itselänikin paljon sinisiä vaatteita.

 

Tämä kiteyttää minusta hyvin juuri sen, ettei sukupuolisensitiivisyydessä ensi kädessä ole kyse väreistä. Olisi aikamoinen yleistys vetää yksi yhteen lapsen vaatteiden väritys ja vanhempien ajattelukyky ja arvostus tyyliin "hänen lapsensa vaatteissa on vain sukupuolisidonnaisia värejä, hän ei siis osaa ajatella itsenäisesti". Kun lapset kasvavat, heille tulee sitä paitsi myös oma tahto, ja harva vanhempi varmaankaan kieltää sukupuolisensitiivisyyden nimissä lapseltaan täysin vaikkapa vaaleanpunaisen, jos lapsi sitä kovasti vaatteisiinsa haluaa.

 

Sen sijaan minusta olisi ärsyttävää, jos vaikka päiväkodissa tyttöjen astiat olisivat automaattisesti punaisia ja poikien sinisiä, koska niin vaan ehdottomasti pitäisi olla.

 

Meilläkin on vauvalla käytössä sinisiä vaatteita - tykkään erityisesti kirkkaista ja syvänsinisistä sävyistä. Vaaleansinisestä ja -punaisesta emme erityisemmin pidä ihan värinä (eivätkä muutkaan vaaleat värit ole varsinkaan minulle kovin mieleisiä), joten niitä ei juuri kaapista löydy, mutta jos pitäisimme niistä, käyttäisimme varmasti. Yleensäkin tykkäämme pukea tyyppiä sellaisiin vaatteisiin, joista itse pidämme - niin kauan kuin se on mahdollista.

 

Muoks. Typo taas.

Edited March 16, 2012 by KraKsRaks

[Rilla]

Päiväkoti on kyllä oikea sukupuolisensitiivisyyden hävityspaikka. Meidän pojan ryhmässä pojilla on siniset potat, tytöillä pinkit ja leikkihuoneen seinällä on lasten syntymäpäivät nauhana, jossa kortin tausta on joko pinkki tai sininen sen mukan kumpaa sukupuolta lapsi on. Se lastentarhanopettaja on kyllä muutenkin aika kivikautiselta ajalta ja elättelen toiveita, että se jäisi nyt ensi kesänä eläkkeelle.

[Memminkäinen]

Miksi pojilla ja tytöillä edes pitää olla eriväriset astiat, potat jne.? Siis mietin, että onko siihen oikeasti joku hyväkin syy? Paljon kivempaa olisi, jos päiväkodissa esim. jokaisella olisi oma nimikkolautanen ja muki (ei kyllä taida olla) ja sen värin saisi itse valita jostain valikoimasta.

[Chimelli]

Niin tai sitten vaan olisi paljon eri värejä ja saisi joka kerta valita, minkä värisen haluaa Meidän lapsen värivalinnat ainakin vaihtelevat koko ajan, eli mitään oikeaa lempiväriä ei ole, vaikka usein jonkun värin nimeääkin lempivärikseen. Minusta on kiva, kun väreissä on vaihtelua, ja valinnanmahdollisuudet hämäävät kiinnostusta pois uhmaamisesta Pysyvämpiä valintoja en ehkä halua antaa lapsen tehdä ihan mielensä mukaan, koska se mieli on tosiaankin vaihteleva, eikä mitään ehdotonta pysyvää mielipidettä ole. Siis esim. ne rukkaset, taidan antaa sen valita vaan kivoista väreistä... Mutta avoimen päiväkerhon kahvihetkellä sai kyllä valita ruskean mehumukin.

 

Nojoo, taas päästiin väreihin. Minustakin olisi parempi keskustella jostain oleellisemmasta kuin värit, mutta kun ne muut ei tosiaan ole niin konkreettisia, niin niistä on vaikea puhua, ja lisäksi kaikki täällä tuntuvat olevan niistä samaa mieltä, joten ei oikein keskustelua synny.

[Fala]

Minusta sukupuolisensitiivisyys kasvatusterminä kuulostaa äkkiseltään jotenkin ihan kamalalta ja hysteeriseltä ja tuo ekana mieleen aina juurikin jotkut Ruotsin päiväkotikokeilut, joissa lasta puhutellaan neutraalilla ja keksityllä sukupuolipronominilla, jottei sukupuoli vahingossakaan vaikuttaisi mihinkään tai ettei sillä saisi olla mitään vaikutusta mihinkään. Mutta sitten kun asiaa ja keskustelua tarkastelee, sitä toteaa, että kyseessä on lähinnä käytännön tasolla se malli, johon on itse kasvanut pienenä lapsena ja jota ajatteli vaistomaisesti ja luontevasti joka tapauksessa kasvatuksessa hyödyntää.

 

Meillä varmaan vanhempien asenne vaikutti eniten siihen, miten ja millaiseksi sitä kasvoi. Kumpikin kohteli meitä neljää lasta (2 tyttöä, 2 poikaa)yksilöinä, ei koskaan pelannut "koska olet tyttö/poika"-korttia ja pakotti meidät tekemään kaikkia kotitöitä. Jos oli pyykkipäivä, se oli ihan sama, oliko työn tekijänä joku veljistäni, sisareni tai minä. Lopulta siskoni sai tämän nakin miltei pysyvästi, koska hän sattui (ja sattuu edelleen) rakastamaan pyykin pesemistä ja etenkin puhtaan pyykin viikkaamista. Jokainen joutui lapsena auttamaan oman pyöränsä korjaamisessa. Opin käyttämään jo kotona monia työkaluja sekä tekemään eri asioita: osasin pieniä puut kirveellä, vaihtaa pyöräni jarrupalat, avata viemärin hajulukon, ommella lahkeet lyhyemmiksi tai tehdä hyvää ruokaa. Koska olin notkein lapsikatraasta, minä myös useampana keväänä kiipesin puihin hakemaan linnunpöntöt keväällä vuosikunnostusta varten alas isän siunauksella. Eikä mikään tässä ollut kenestäkään mitenkään ihmeellistä tai tavatonta.

Jos isä huomasi jonkun olevan muita etevämpi ja kiinnostuneempi jostakin, mikä ei muita napannut samalla tavalla, sitä hommaa pääsi yleensä tekemään ja oppimaan samalla lisää. Lapsena leikkejämme ei ohjailtu sen ihmeemmin, eikä leluja ostettu erikseen tytöille tai pojille, joskaan kukaan ei koskaan moittinut esimerkiksi meitä tyttöjä jos tahdoimme nukkeja leluiksi (en kyllä muista, että olisimme halunneet, pehmoleluja sen sijaan tahtoivat kaikki). Leikimme niin erilaisia nukke- ja roolileikkejä, pehmoeläinsairaalaa, toimintajuttuja, raisuja pallopelejä, pohdimme arvoituksia, rakensimme legoilla ja rakensimme majoja metsään. Mitä me ikinä teimmekään, me teimme sen koko joukon voimin, joten leikki eli ja mukautui aina siihen, että mukana oli neljä erilaista leikkijää. Kuitenkaan koskaan kukaan ei sanonut myöskään, ettenkö saisi olla tyttö ja nauttia naisellisista jutuista niin halutessani.

Myöhemmin elämässä ketään ei haitannut, kun minä ja isoveljeni hankkiuduimme kumpikin luonnontieteen ja tekniikan pariin, sisareni puolestaan humanistiselle alalle ja pikkuveljeni hoitoalalle. Minä en oikein koskaan edes ajatellut, että tämä olisi mitään sukupuolisensitiivistä kasvatusta, mutta kyllähän minulle tuli vähän yllätyksenä vasta myöhemmin työelämässä ja opinnoissa se, että joku saattoi suhtautua minuun ja osaamiseeni epäillen sukupuoleni takia. Myös miehen suvun puolelta joskus kuulen etäisesti pientä nurinaa siitä, etten ole toiminut tai tehnyt ratkaisujani kuten perinteisen tytön kuuluisi. Sitä oli vain kasvanut niin kiinni siihen, että asialla ei oikein ollut mitään merkitystä, joten en ole jaksanut näistä kamalasti piitata. Silti minun mielestäni sukupuolen ja sen merkityksen nollaaminen kokonaan on myös hedelmätön lähestymistapa. Vaikka me emme olekaan enää kiinni siinä, mitä me olimme kehityskaaremme alkupäässä, kyllä biologialla on kuitenkin vaikutusta sukupuoleemme ja sitä kautta meihin itseemme. Se ei kuitenkaan saisi määritellä meitä etukäteen ihmisinä ja yksilöiden väliset erot ovat kuitenkin aivan huimat -puhumattakaan siitä, että iso osa siitä, minkä miellämme nykyisin tyttönä tai poikana olemiseksi on enemmänkin kulttuurimme kuin biologian sanelemaa.

 

Että jotenkin tämän koko käsitteen irrottaminen erikseen ja tavoitteelliseksi kasvatustehtäväksi tuntuu minusta jotenkin niin vaikealta ja teennäiseltä, kun se on niin olennainen osa sitä mitä olen ja miten ajattelen joka tapauksessa. Jotenkin se siis äkkiseltään tuntuu jo liian hysteeriseltä ja asian tarpeettomalta vatvomiselta, vaikka kyse onkin pohjimmiltaan siitä, että ihmiset pohtivat asiaa syvemmältä ja toimivat sitten loppupeleissä aika lailla samalla tavalla kuin itsekin meinasin toimia. En ole täten myöskään kamalasti uhrannut asian ajattelemiselle ja omille tuleville käytännöille aikaa, vaan ajatellut, että teen sitten kuten parhaaksi missäkin tilanteessa näen ja mikä on lapselle parhainta.

 

Tulipas kenties hieman rönsyillen ja sekavasti, toivottavasti saitte selvää

[pipariina]

Tähän värikeskusteluun sen verran, että omassa lapsuudessani (90-luvulla) ei pinkki mielestäni ollut mikään tyttöjen valtaväri. Muistan, kuinka lasten vaatteet, kuten esimerkiksi ulkohaalarit, olivat iloisia värien sekamelskoja oli sitten tyttö tai poika. Minullakin taisi yhdessä vaiheessa olla haalari, joka oli sekoitus oranssia, sinistä ja vihreää eikä koskaan olla kyllä pojiteltu sen perusteella. Tällaisiin iloisen värisiin vaatteisiin haluaisin tulevaisuudessa lapseni pukea, oli sukupuoli mikä tahansa. Tietenkään mikään väri ei ole pannassa (esimerkiksi tytölle hankittaisiin varmasti pinkkejä vaatteita ja pojalle sinisiä) eikä mitään väriä myöskään tuputeta. Lapsen lempiväriä voi suosia ja inhokit jättää pois. Mutta minulla lapsen pukeutumisen lähtökohta väreihin liittyen on se, että lapsi näyttää lapselta iloisissa väreissä. Ei suinkaan se, että kaiken on oltava prinsessapinkkiä koska on tyttö (paitsi jos lapsi itse tykkää todella pinkistä hirmuisesti). Ymmärsiköhän kukaan tässä mitään pointtia..

 

Henkilökohtaisesti tykkään oikeastaan kaikista väreistä, ja tytönkin voi pukea siniseen kauniisti ilman että tulee poikamainen vaikutelma. Joten minusta tämä nykyinen ajattelutapa on melko kökkö siinä mielessä, että sinisestä vaatteesta ajatellaan heti pojaksi. Vaikka ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, jos tyttöä pojaksi luullaan - se ajattelutapa tyttöjen ja poikien väreistä on vain kummallinen.

Edited March 16, 2012 by pipariina

[muimui]

Itseasiassa mäkin olen alkanut ajatella tätä sukupuoli kasvatuksessa asiaa vasta, kun täällä luin tätä ketjua. Moni asia on ihan itsestäänselvyyksiä, ja kuten Fala mainitsi, niin on tosi vaikea erottaa tätä käsitettä muusta kasvatuksesta erilleen.

Mun mielestä on ihan ok, että naiset ja miehet on erilaisia. Eriarvoisuus taas ei ole ok.

Yhteiskunta tulee varmasti aina erottelemaan poikia ja tyttöjä, mutta tärkeintä olisi, että vaikka erotellaan, niin osattaisiin myös tarvittaessa katsoa sinne kuplan ulkopuolellekin. Tämä olisi varmaan enemmän muun kasvatuksen osa-aluetta, esim. suvaitsevaisuuden, kuin sukupuolisensitiivisuuden.

 

Mielenkiintoista joskus ehkä lukea, millaisena sukupuolineutraalin (tai äärimmäisen sp-sensitiivisen) kasvatuksen saaneet ovat lapsuutensa ja muuhun yhteiskuntaan kuulumisen/ei kuulumisen kokeneet.. Jos joskus näitä lapsia haastatellaan heidän kasvettuaan aikuisiksi.

[Briony]

Mielenkiintoista joskus ehkä lukea, millaisena sukupuolineutraalin (tai äärimmäisen sp-sensitiivisen) kasvatuksen saaneet ovat lapsuutensa ja muuhun yhteiskuntaan kuulumisen/ei kuulumisen kokeneet.. Jos joskus näitä lapsia haastatellaan heidän kasvettuaan aikuisiksi.

 

Tämä! Tätä juuri itsekin mietin vielä hetki sitten edellistä sivua lukiessani.

[Rilla]

Minä koen, että olen saanut aika sukupuolisensitiivisen kasvatuksen jo omassa lapsuudessani eli sain toteuttaa omia kiinnostuksenkohteitani ja minua kannustettiin tekemään asiat miten ne itselle hyvältä tuntuiva. Vanhempani eivät tätä ole tehneet välttämättä mitenkään tietoisesti ja itseasiassa äitini on hyvinkin perinteisten arvojen nainen monessa suhteessa, mutta koska olin ehkä enemmän isän tyttö pienenä ja vietin isän kanssa paljon aikaa jo pikkutaaperona isä pääsi ehkä enemmän vaikuttamaan tähän näkemykseen ja varmaan osin siitä syystä, että halusi varmistaa minun pärjäämiseni maailmassa kannusti minua aina uskomaan omaan itseeni eikä ikinä hyväksymään vastaukseksi ettei joku kelpaa koska olen tyttö. Olen kokenut tämä nyt jälkikäteen rikkaudeksi koska osittain omien kiinnostuksenkohtien kautta olen saanut nyt eväät hyvin monipuoliseen elämään kun missään vaiheessa ei ole toppuuteltu mitenkään ja aina jos halusin pääsin auttamaan vanhempiani arjessa. Se mikä tässä ehkä on miinuksena on se, että minun on vain täysin käsittämätöntä ymmärtää sitä miten suuressa merkityksessä ihmisille sukupuoli on jossain määrin. Esim. olen saanut kriitiikkiä siitä, että minulla on miespuolinen läheinen ystävä (ei ole sopivaa naiselle, ainakaan naimisissa olevalle eikä sitä miestä ainakaan voida pyytää lapsen kummiksi), olen joutunut elämään muiden naisten "eihän nainen nyt voi tekniikkaa ymmärtää"-ennakkoluulojen kanssa, olen joutunut perustelemaan miksi mieheni jäi kotiin hoitamaan lastamme (kun se on naisen tehtävä). Se sukupuoli kun ei minulle juurikaan merkkaa mitään vaan ensisijaisesti olen kiinnostunut ihmisestä persoonana, varsinkin jos puhutaan esim. työyhteisön sisällä. Ainoa jossa se sukupuoli minulle merkitsee on se, että kuin seksuaalisesti haluttavana ihmistä pidän ja siinäkin sen persoonan pitää kuitenkin ensin sytyttää.

 

Pelkästään minun kauttani katsottuna tuohan näyttää pitkälti sille, että minua on kannustettu ehkä enemmänkin olemaan se yleisesti hyväksytympi poikamainen tyttö, mutta kun taas katsoo veljeni niin kaipa hänestä sitten on kasvatettu se tyttömäinen poika koska meiltä on odotettu aina samoja asioita ja toisaalta meitä on kannustettu samalla tarttumaan itseämme kiinnostaviin asioihin. En itseasiassa juurikaan näe, että mussa ja veljessäni olisi muuta eroa kuin se että olemme eri sukupuolta biologiassa. Muuten me ollaan hyvinkin samankaltaisia.

[marsa123]

Tämä on tosi hieno ketju ja olen mielenkiinnolla lukenut keskustelua.

 

Halusin tuoda pari mielenkiintoista linkkiä tuohon aiempana lyhyesti käsiteltyyn aspektiin sukupuolesta "vain" biologisena tai "muunakin kuin" biologisena. Lyhyt pohjustus: mä olen teini-ikäisenä ja yhäkin taistellut jonkinlaisen arvostuksen tai vakavasti ottamisen puutteen kanssa; muistan, miten tunsin voimakkaasti, että mielipiteitäni tyttönä pidettäisiin kuitenkin vähempiarvoisena ja ailahtelevampina kuin poikien, miesten, tai jo vanhojen naisten. Keskustelin tästä melko syvällisestikin parin silloisen ystäväni kanssa. En tiedä vieläkään, miksi minusta tuntui siltä - äidilläni oli arvostettu ammatti ja koulutus, isäni oli jäänyt työttömäksi ja ollut työelämän ulkopuolella vuosia (hän oli kotona minua hoitamassa), suvussani on useita menestyneitä naisia ja miehet eivät ole puolisoitaan todellakaan alistaneet. Ehkä aistin jotain lähipiirini naisten omista kipuiluista naisten rooliodotuksia kohtaan. Minua kiinnosti ja kiinnostaa hurjasti se, miten toiset ihmiset kokevat maailman. Jonkinlainen kahtiajako nyt saadaan sitten niistä miesten ja naisten maailmoista.

 

Törmäsin tähän juttuun Henry Laasasen blogissa, ja pyydän, ettei kukaan nyt ammu viestintuojaa Viesti itsessään on nimittäin tosi mielenkiintoinen. Hän kirjoitti netissä kokemuksiaan jakaneesta naisesta, joka oli korjannut sukupuolensa mieheksi. Lueskelin joskus enemmänkin aiheesta, nyt löysin vaan nämä pari:

 

Tässä nämä linkit:

Henry Laasasen blogikirjoitus, johon on kerätty kahden naisesta mieheksi korjanneen kokemuksia (sis. linkit lähteisiin, lopussa linkki vielä yhteen tapaukseen)

http://www.huoltamo....isesta-mieheksi

Ääninauhoja englanniksi testosteronin vaikutuksesta elämään (trans-nainen, joka otti testosteronia, sekä mies, jonka testosteronin tuotanto pysähtyi)

http://www.thisameri...20/testosterone

Edit: näistä siis erityisesti toi "Act Two. Infinite Gent." jossa on se trans-nainen, meni tosi syvälle siihen muutokseen. Sitä on referoitu suomeksi täällä.

 

Minusta noita oli valtavan mielenkiintoista (ja pelottavaa) lukea ja kuunnella ja yrittää ymmärtää, miten erilaista on kuitenkin elää miehenä ja naisena tässä samassa maailmassa. Lasta minulla ei ole, joten en tiedä, miten joidenkin tuollaisten erojen tiedostaminen vaikuttaisi minuun kasvattajana. Olen ihan samaa mieltä kuin moni kirjoittaja edellä, että olisi hölmöä kieltää lasta tekemästä jotain, koska on tyttö tai poika. Mutta kun lapsi kasvaa isommaksi... nää on tosi vaikeita kysymyksiä, eikä etukäteen varmaan voikaan tietää, miten suhtautuisi.

Edited March 23, 2012 by marsa123

[Donnerwetter]

Hesarissa oli tosi hyvä artikkeli tähän asiaan, eritoten poikien kasvatukseen liittyen: http://www.hs.fi/paa...a/1135247456010

 

Edit. en huomannutkaan, että tuo oli jo vuodelta 2009, mutta erittäin ajankohtainen juttu silti. Piti myös sanoa, että marsa123:n viestissä olevissa linkeissä oli tosi kiinnostavaa asiaa, vaikkei Henry Laasonen sinänsä lempi-ihmisiini kuulukaan.

Edited March 28, 2012 by Donnerwetter

[Onda]

Minäkään en ollut miettinyt asiaa sen tarkemmin ennen kuin luin tätä ketjua. Ihan kaikkia kirjoituksia en lukenut, enkä siten suoraan tiedäkään mitä kaikkea täällä on keskusteltu.

 

Meillä ei miehekkeen kanssa ole lapsia, vaikka haaveissa kyllä on, ja siksi nyt asiaan voi kommentoida meidän kasvatustapamme kautta. En itse pidä hirvittävästi ajatuksesta, että erityisesti keskitytään ns. sukupuolineutraaliin kasvatukseen ja sukupuolisensitiivisyys onkin mielestäni paljon parempi sanavalinta. Olen todella samalla kannalla kuin muimui eli mielestäni on täysin ok että tytöistä kasvaa naisia ja pojista miehiä, mutta perinteisiin sukupuolirooleihin perustuvat rajoitteet eivät kuulu tähän maailmaan. En siis haluaisi, että lapseni kasvaisi maailmassa, jossa ei olisi minkäänlaisia sukupuolieroja vaan kaikki oilisi yhtä massaa, sillä ne erot tekevät meistä meidät. Mutta en myöskään halua maailmaa, jossa naisen tehtävä on olla kotona ja saada lapsia samalla mies ollessa töissä tienaamassa, koska niin vain kuuluu olla. Mies saa olla "lastentarhantäti" ja nainen autonkorjaaja, jos heistä siltä tuntuu.

 

Kirjoitin tähän aluksi melko pitkät rimpsut tarinaa, mutta en nyt oikein osaa tuoda omaa ajatustani esiin. Olen itse saanut melko s.p.sensitiivisen kasvatuksen samoin kuin siskoni. Kyllä meille on ostettu ihan selvästi "tyttövaatteita" (minä esimerkiksi rakastin pienenä röyhelömekkoja ja pyysin lahjoiksi barbi-nukkeja), mutta meitä on kannustettu tekemään meitä kiinnostaneita juttuja ja esimerkiksi minä en ole kuullut kotoani muuta kuin kannatusta oli kyse sitten puutöiden valitsemisesta rättikässän sijaan ala-asteella tai valintani hakea miesvoittoiselle alalle opiskelemaan (oikeastaan tässä minua ohjattiin tekniselle puolelle, vaikka eräs humanistinenkin ala kiinnosti hieman). Sama pätee myös mieheeni. Heitä on perheessä kaksi poikaa ja täysin tasapuolisesti heitä on otettu mukaan sekä leipomiseen kuin miehisiin urheilulajeihin. Mieheni onkin mielestäni hyvä esimerkki miehestä, joka saa toteuttaa itseään ilman sukupuolirooleihin jämähtämistä - hän esimerkiksi pitää sekä leipomisesta (itse leivon vain pakon edessä) että miehisemmistä rakenteluhommista, joissa itse olen täysin sormi suussa.

 

Ymmärrän sen, että tässä maailmassa katotaan vielä herkemmin läpi sormien tyttöjä, jotka ovat poikamaisia, kuin tyttömäisiä poikia. Jos tulisimme saamaan tytön, aivan varmasti pukisin hänelle kukkamekon sekä leittäisin hänen tukkaansa - ja tytön täti, minun siskoni, varmasti neuvoisi meikkaamisessa jos tyttöä se joskus tulisi kiinnostamaan. Poika olisi varmasti innoissaan toisen isoisänsä autoharrastuksesta ja toisen urheiluinnosta. Mutta saisimme tytön tai pojan, hän varmasti oppisi minulta käsitöiden tekoa ja isältään sekä leipomista että polkupyörien rassausta, siihen ei sukupuoli vaikuttaisi.

[Lilo]

Erittäin mielenkiintoinen keskustelu! Oma jälkeläinen on vielä mahassa, mutta olen hyvin samoilla linjoilla mm. Brionyn, poimulehden ja Aerian kanssa.

 

Yksi syy siihen, että olen kovin kiinnostunut tästä aiheesta, lienee lapsuudenkotini ilmapiiri: veljeä kohdeltiin aina jotenkin erityistapauksena, häntä pidettiin meitä siskoja lahjakkaampana ja luonteeltaan vaikeampana, häntä ei saanut suututtaa eikä häneltä saanut vaatia mitään. Me tytöt teimme kotitöitä, veljen ei tarvinnut. Veljen saavutuksia ihasteltiin, kun taas meidän tyttöjen oletettiin olevan huippuhyviä koulussa, kilttejä, ahkeria jne., eikä siis meidän hyvillä saavutuksillamme ollut erityistä lisäarvoa, niitä pidettiin normina. Jos veli suuttui, häntä hyssyteltiin ja myötäiltiin, mutta jos jompikumpi meistä korotti ääntään, se kuitattiin kiukutteluna ja käskettiin olemaan hiljaa, menemään omaan huoneeseen tms.