marlee

myöhäiset keskenmenot

147 posts in this topic

Paljon tuntuu olevan varhaisia keskenmenoja, mutta myöhäisemmistä ei niinkään puhuta. Varmaan meitä on muitakin? Myös geneettiset keskeytykset ym. "pakon sanelemana" tehdyt myöhäiset raskaudenkeskeytykset sopivat joukkoon.

 

Meillä siis lapsi ollut tervetullut jo pidemmän aikaa. Viime joulukuussa ihka ensimmäinen plussa, helmikuussa np-ultrassa sikiöllä jonkin verran turvotusta (riskiluku 1:48) ja maaliskuussa lapsivesinäytteenotossa rv 16 havaittiin sikiön kuolleen. Melkoisen kova paikka oli... Jotenkin oli silloin ennen ultraa jo niin hyvä olo ja luottamus pelonsekaisen alkuraskauden jälkeen, että kaikki menee hyvin ja meillä on vihdoin oma pieni elokuun lopussa. Eipä sitten olekaan... Lääkkeillä hoidettiin "synnytys". Pieni näytti ihan vauva-nukelta :( .

 

Kiinnostaisi myös tietää miten kiertonne ovat tasoittuneet myöhäisemmän keskenmenon/raskaudenkeskeytyksen jälkeen? Itselläni kierrot ennen raskautta 35pv. Km jälkeen eka kierto tasan 35 ja jälkitarkastuksessa kaikki ok. Seuraava kierto 42pv (testit negat) ja nyt vasta 3. kierto menossa, tänään kp44. Testin tein keskiviikkona (kp42), kun raskausoireiksikin sopivia oireita on ollut viikon päivät, mutta kuten arvata saattaa nega tuli. Tympii suunnattomasti :angry: . Tasoittuis nyt edes nuo kierrot niin pääsis taas yrittelemään! Tässä kierrossa olen eka kertaa mittaillut lämpöjäkin, mutten nyt tiedä saako niistä mitään irti. Ovulaatiotestejä en ole käyttänyt, enkä tunne ovista, joten ei tietoa onko sitä ollut vai ei. Useampikin kierto myöhäisen km:n jälkeen saattaa ilmeisesti olla anovulatorisia...

 

Sana on vapaa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lainasin omaa kommenttia tuosta toiselta osastolta:

 

"En nyt tiedä tarkoitatko aivan tätä, mutta vastaan nyt kuitenkin.

Eli ensimmäinen raskautuminen kesti yli vuoden. Olin jo lähellä lähteä tutkimuksiin.

Plussasin 05/04 (LA 01/05). Rakenneultrassa todettiin selvä niskapoimu. Rv 17+ tuli sitten keskenmeno, sydänäänet loppuivat ja näin todettiin ultrassakin.

Synnytys käynnistettiin piikin ja pillereiden avulla.

 

Siitä asti oli mahdollista uusi raskaus milloin vain, kun ei käytetty ehkäisyä. Uusi plussa tuli 06/06 ja tästä raskaudesta terve tyttö 02/07.

 

Tämän toisen raskauden alkuaikana olin todella väsynyt mitä en ensimmäisen raskauden alussa ollut. Ensimmäisen raskauden aikana voin ehkä hieman huonommin eli oksetti, mitä taas ei niinkään toisella kertaa ollut. Mutta jokainen raskaushan on erilainen.

 

Toisella kertaa ravasin harva se viikkon kuuntelemassa sydänääniä ja onneksi oli sama neuvolatäti ja tuttu vielä niin ymmärsi yskän... Se asia ei varmaan muutu seuraavassa raskaudessakaan, jos vain uusi täti sen ymmärtää. Eli keskenmenosta jäi epävarmuus siihen, että miten sikiö voi.

 

No tässä tuli nyt vähän ot:a, mutta annettakoon anteeksi.

 

ps.onneksi täällä on monella kuitenki km:en jälkeen tärpännyt ja saanut vauvelin. ja ennenkaikkea tsemppiä niille joilla ei vielä oo. "

 

 

Mulla tasaantui km:n jälkeen melkein heti kierto ja sen jälkeen oli 2 vuotta mahdollista tulla raskaaksi. Menin jo melkein tarkempiin tutkimuksiin, kun sitten se odotettu plussa tuli. Nyt toisen raskauden jälkeen ei varsinaisesti olla yritetty uudestaa vaikkei nytkään käytetä ehkäisyä.

Edited by -Maria-

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole keskenmenostani tähän ketjuun kirjoittanut vaikka se tänne selvästi kuuluisikin, vaan enemmän siitä on tuolla ketjussa muita keskenmenon kokeneita. Keskeytynyt keskenmeno siis rv 19. Havaittiin ultrassa kuollut sikiö, enkä olisi aavistanut mitään kun oli tapahtunut aikaisintaan edellisenä päivänä, sillä silloin loppui liikkeet.

Nyt ruumiinavauksen tulokset kävin kuulemassa, eikä yllättäen syytä löytynytkään. Lääkärit olivat etukäteen erittäin varmoja että sikiö sai aivoverenvuodon. Se olisi ollut todennäköisin syy tilanteessani ja jopa todella suuri riski. Istukka oli mennyt kaavinnasssa roskiin, vaikka se olisi pitänyt tutkia, mutta ilmeisesti siinäkään ei ollut mitään vikaa kun viikkoa aikasemmin tarkastettiin verenkierto rakenneultrassa. Eikä istukka irronnut joten sen irtoaminen kesken on myös poissuljettu.

Olen niin onnellinen kun voin sanoa, että se oli huonoa onnea tämä keskenmeno. Sillä tulevaisuus näyttää yllättäen valoisammalta. Tilanne on pysyvästi sama tuon vouto/tulppa-riskin suhteen joten seuraava mahd raskaus olisi tullut olemaan hermoja raastavaa jos tämä vauva olisi kuollut verenvuotoon. Ihmeelliset ne on minunkin ilonaiheet....

Olisi mukava kuulla, mitä muilla ihmisillä täällä on syyksi löytynyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpa tämä surullinen ketju. Haluaisin esittää teille kaikille pahoittelut menetyksenne johdosta. Erityisesti siristiinalle voimia ja toivoa tulevaan! Toivottavasti saatte pian raskauden, joka etenee onnellisesti loppuun saakka! 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Myös minulta Siristiinalle iso halirutistus, voimaa ja toivoa!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Että voi ihmiset olla julmia, Siristiinan ja miehen päätös on ollut varmasti elämän vaikein, hirveetä, että jotkut on tuollaista kommentoinut. :( Paljon voimia ja toivoa tulevaan toivottelisin myös!!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Otan todella paljon osaa Siristiinan suruun. Näköjään raavas mieskin voi purskahtaa itkuun...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia Siristiinalle ja onnea uuteen raskauteen. Kunpa ihmiset malttaisivat huolehtia vain omista asioistaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi siristiina :( . Satuin tänne lukemaan ja huomasin, että teillä on sama edessä jo toistamiseen. Rankkaa ja epäreilua :( . Kovasti voimia ja iso halaus!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Siristiina: Perheellenne voimia ja jaksuja! :( Tuntuu epäreilulta, että joudutte kohtaamaan näin raskaan ja pysäyttävän asian uudelleen. Oon istunut tässä koneella pian 20 min. kirjoittamassa näitä paria lausetta: Sanat loppuvat kesken tai niitä ei osaa valita :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi ei.. Miten voi olla näin taas.

Paljon voimia ♥

 

Toivottavasti pääsette julkiselle hoitoihin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Siristiinalle iso jaksuhali ja voimia.

 

Me menetimme esikoispoikamme 22+3. Rakenneultrassa selvisi ettei kaikki ole hyvin ja saimme Naikkarille lähetteen tutkimaan kasvunhidastuman syytä. Lapsivesinäytteet otettiin ja tuloksia jäimme odottelemaan. Saimme myös lähetteen lastenklinikalle missä on yksi lääkäri joka tutkii myös sikiöiden sydämiä. Kerkesimme kerran käydä hänellä ja saimme uuden ajan viikon päähän jolloin piti mennä lisätutkimuksiin koska ei saanut kunnolla kaikkea tutkittua sillä kertaa. Seuraavalla kerralla ei enää sydänääniä löytynyt ja näkynyt. Edellisiltana olin vielä tuntenut liikkeet. Seuraavana päivänä käynnistettiin ja samana iltana myöhään poikamme syntyi Naikkarilla. Kohtelu oli tylyä ja välinpitämätöntä. Elämä jatkuu - vaikka vaikeaa se on tehnyt. Nykyään meillä on kaksi ihanaa elävää tervettä lasta. Tyttömme on 9kk ja poikamme 2v4kk. Esikkomme elää edelleen sydämissämme ja muistoissamme. Seuraavia raskauksia varjosti pelko ja testit. Pääsimme kunnon syyniin. Esikollamme ei ollut kromosomipoikkeamaa kuten ensin epäilivät. Ruumiinavauksessa paljastui erittäin harvinainen verisuonistopoikkeavuus. Aortan kaari oli kaventunut ja vasen reisivaltimo oli lähes kokonaan tukossa. Lääkärit totesivat että oli ihme että lapsemme eli niinkin pitkään. meidän ei onneksi tarvinnyt päättää lapsemme kohtaloa, millä meitä peloteltiin jo ennakkoon koska olivat niin varmoja kromosomipoikkeavuudesta ja todella pahasta sellaisesta. Maailma todellakin pysähtyi vuonna 2006 kohdallamme. Nopeasti aloimme silti uuden yrityksen, vaikka mieli oli todella sekaisin.

Yhdet kuukautiset odotimme. Kierrot heittelivät 29-39 päivän sisään. 7kk meni ja sitten vihdoin onnistui ja toinen poikamme sai alkunsa. Ehkä olisi pitänyt odottaa vielä hetki jotta olisi saanut kunnolla käsiteltyä asian. Onneksi aikaa kului eikä heti tärpännyt perään. Se olisi loppupeleissä saattanut olla liikaa. 7kk jälkeenkin pelko oli vielä todella suuri ja koko raskaus menikin vähän pelätessä että sama tapahtuu uudelleen. Pelkäsin tytärtämme odottaessa myös vaikka meillä oli jo toinen poikamme sylissä asti.

Päivä ja hetki kerrallaan ja asiasta puhuen.

 

Osanottoni kaikille ja iso hali

Share this post


Link to post
Share on other sites

kaipa minäkin nyt sitten tänne kirjoitan, siristiina täällä ainakin tuttuna toisaalta löytyy.

 

Meille siis piti syntyä esikoinen helmikuussa 2008 vaan toisin kävi. Nt-ultraan mentiin iloisin mielin yhdessä pikkuista katsomaan, nähtäisiinhän hänet nyt ensikertaa ihan kokonaan. Tutkimushuoneen iloinen tunnelta kuitenkin kääntyi päälaelleen hoitaja sanoessa "Nyt minun on kyllä pelästytettävä sinut". Samantien lähete TAYSiin jatkotutkimuksiin ja istukkabiopsiaan.

 

Pikkuisellamme oli massiivinen omfaloseele eli napatyrä, kooltaan isompi kuin koko vatsanympärys. Suurin osa suolistosta, mahalaukku ja maksa sijaitsivat kaikki tuolla tyräpussissa ja lääkärin arvion mukaan myös munuaiset majailivat todennäköisesti samassa paikassa. Virtsarakko kuvantui viikkoihin nähden pienenä. Ennuste oli, ettei pikkuisemme selviäisi synnytykseen asti. Jos jotenkin riittävän pitkälle päästäisiin, olisi edessä todennäköisesti lyhyt elämä teho-osastolla, sekä lukuisat turhat leikkaukset.

 

Päädyimme keskeytykseen, synnytin lapsemme viikolla 16. Pieni ihminen, meidän enkelityttömme. JAtkotutkimuksissa selvisi, että tuon napatyrän lisäksi pikkuisellamme oli myös palleatyrä, joka entisestään huononsi ennustetta. Olimme tehneet oikean päätöksen, pikkuinen tyttömme ei koskaan olisi kotiin päässyt...

 

Päätimme ette yritämme uudestaan samantien, eihän salama kahdesti voi iskeä. Pieni terve poikamme syntyi nyt lokakuussa. Hänenkin kohdallaan nt-ultraus kääntyi kauhuksi, seulat heittivät tälläkin kertaa TAYSiin ja biopsiaan. Kromosomit kuitenkin olivat puhtaat. En kuitenkaan raskaudesta kertonut edes vanhemmilleni ennen tuota tulosta, ei vain pystynyt. Raskaudesta iloitseminen alkoi ehkä vasta joskus 30-viikon jälkeen, sitä ennen ei uskaltanut, koko ajan pelkäsi jonkin taas menevän pieleen... Poika kuitenkin meille tuli, tuossa tuhisee vieressä tätä kirjoittaessa... tosin tälläkin kertaa pieleen mentiin sen verran että hätäsektioon päädyttiin sykkeiden romahtaessa synnytyksessä... ihana poika kuitenkin kotin saatiin... isosiskon uskon olevan suojelusenkelinä pikkuisellemme...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille piti syntyä kolmas lapsi helmikuussa 2010, mutta toisin kävi.

 

Elettiin elokuun loppua, tarkemmin päivä oli 22.8.2009. Kaikki tuntui olevan hyvin, mutta nyt jälkeen päin ajatellen en ollut tuntenut liikkeitä sitten toissaillan. Koko kaaos alkoi todella nopeasti: Istuin keittiön pöydän ääressä kuorimassa omenaa, kun tunsin alavatsassa painetta, sen perään napsahdus ja *molskis*, lapsivedet ja verta lainehti keittiön lattialla :( Raskausviikkoja oli tuona päivänä kasassa 14+6. Verenvuoto yltyi vain tuosta ja pari tuntia myöhemmin (jälkeenpäin ajateltuna en toiminut lainkaan järkevästi jäädessäni kotiin, mutta kai se oli shokkia?) pyörryin kolmesti (vai neljästi) - välittömästi kun yritin ylös. Itse en muista pyörtymisistäni mitään, saati että olisin yrittänyt ylös tms., mutta muistan soittaneeni ambulanssin ja avanneeni heille ovenkin eteisen lattialta käsin.

 

Mulle yritettiin laittaa tippaa matkalla sairaalaan, mutta mulla on huonot suonet, enkä kolmen hudin jälkeen antanut enää edes yrittää.

 

Sairaalassa sain makoilla vuoteella aikani, olin koko ajan kiinni laitteissa, jotka seurasivat verenpainettani. En tiedä, kauan makasin, mun ajantaju katosi jo silloin, kun pyörryin. Kävin jossain vaiheessa gynellä ultrattavana, sen jälkeen makoilin vielä tunnin tiputuksessa... Samana iltana päästivät vielä kotiinkin...

 

Me päätettiin yrittää toista lasta saman tien, mutta mitään ei ole vielä tapahtunut. Mun kierrot on olleet todella sekaisin tämän jälkeen, maaliskuussa olin kp 45:ssä ennen kuin kierto viimein nollautui. Nyt aletaan olemaan normaalilinjoissa - ja itseasiassa nyt on parhaillaan jännät päivät menossa :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kauheaa kuulua tänne, mutta valitettavasti se on nyt osa meidän elämää.

 

Raskaus oli pakko keskeyttää rv 16+4, koska pelissä oli mun terveys ja henkeni. Raskaus on nyt ohi, mutta jälkipuinti ei. Verikokeita, lääkkeitä, ultrauksia ja pelkoa siitä, ettei mitään pahempaa kehity. Ja koko homman kruunaa lääkärin määräämä 6-12 kuukauden raskautumiskielto.

 

Lähtökohtaisesti mä olin/olen kuitenkin perusterve, normaalipainoinen yms, joten tää kaikki oli vaan erittäin huonoa tuuria ja yllätti täysin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en näköjään ole tänne aiemmin kirjoittanut. Pahoittelut kaikille myöhäisen keskenmenon kokeneille :lipsrsealed:

 

Meihin salama iski viime keväänä. Raskaus oli alun järkyttävää pahoinvointia lukuunottamatta mennyt tosi mallikkaasti, ensimmäiset hentoiset liikkeetkin tunsin jo rv12+. Rv14 tuntuikin muutama ihan kunnon muljaisu. Kuitenkin rv 15+3 illalla alkoi epämääräiset vatsakivut, jotka rv15+4 olivan jo ihan selviä supistuksia. Lääkärin mukaan selviä keskenmenon merkkejä ei ollut, kohdunsuu oli kiinni ja vauva voi mainiosti. Kuitenkaan km:n estämiseksi ei niillä viikoilla voisi tehdä mitään. Illalla supistukset muuttuivat ihan selkeiksi ja yhä voimakkaammin supistelleen yön jälkeen olin jo aamulla niin kipeä, että esikoisesta pyysin siinä vaiheessa epiduraalia. Keskussairaalassa mä pääsin naistentautien osastolle (sermillä eristetty synnyttäneiden vuodeosastosta) lepäilemään ja crp:n ollessa koholla, mulle aloitettiin antibiootti. Vauvalla oli tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin ja aamusta lääkärin pöydällä makoillessani tunsin masun päällä olevaan käteen ensimmäisen ihan kunnon potkun. Kuitenkin rv15+5 alkuillasta meni vedet ja muutama hetki myöhemmin meidän täydellinen pieni poika syntyi.

 

Jälkitarkastuksessa km:n syyksi selvisi korionamnioniitti (=lapsiveden ja sikiökalvojen tulehdus). Emättimessa ihan normaalina bakteerina elävä tarkemmin määrittelemätön bakteeri oli jostain kumman syystä noussut kohtuun ja infektoinut sen. P*ska tuuri siis. Kuulemma mikään mun tekemäni tai tekemättä jättämiseni ei ole voinut asiaa edesauttaa. Se, mistä mä olen ikuisesti kiitollinen, on se, ettei km:a aiheuttanut mikään syömäni. En tiedä olisinko ikinä henkisesti selvinnyt, jos olisi paljastunut, että tapahtunut olisi ollut mun syyni..

 

Nyt, pojan syntymästä 5kk päästä, olen raskaana. Enkä tiedä, uskallanko nauttia ja uskoa raskauteen ennenkuin joskus joulun jälkeen, jos sittenkään...

Edited by anina

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ :girl_to_take_umbrage2: Kuitenkin kaikesta huolimatta haluan välittää teille lämpimät onnittelut ja mä niin kovin toivon, että tällä kertaa teillä menee kaikki loppuun saakka hyvin! :lipsrsealed: Olet anina ollut paljon mielessäni :lipsrsealed: :lipsrsealed: :lipsrsealed:

 

Kovasti voimia kaikille muillekin selvitä surussa. :lipsrsealed:

Edited by cranberry85

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin tulossa ruotimaan omaa menetystani noihin muihin ketjuihin kun pisti taalta tuttu nimimerkki silmaan :(Lionne , olen niin pahoillani - halauksia ja voimia kovasti!

 

aninalle tosiaan hurjasti onnea matkaan! Teidan taivalta on tullut seurattua taustalta kun meilla on melko saman ikaiset esikoiset ja aloitettu kakkosen kuumeilu samoihin aikoihin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos myötätunnostanne! Ja aninalle onnea matkaan uuteen raskauteen :lipsrsealed:

 

Enkä tiedä, uskallanko nauttia ja uskoa raskauteen ennenkuin joskus joulun jälkeen, jos sittenkään...

Me ei olla vielä päätetty yritetäänkö uudestaan tän pakollisen tauon jälkeen, mutta tätä samaa olen jo miettinyt. Mahdollisesta uudesta raskaudesta on riistetty onni ja riemu. Edes hyvillä ultrakuulumisilla tulee tuskin olemaan mitään merkitystä, sillä tässäkin raskaudessa kävin viidesti ultrassa, eikä kukaan huomannut mitään vaikka olisi pitänyt. Kyseessä oli siis harvinainen istukan sairaus/kehityshäiriö.

Edited by Lionne

Share this post


Link to post
Share on other sites

anina, onnea hirveästi!!

 

Itse en olekaan vielä kirjoittanut tänne, mutta muutamaan muuhun ketjuun kylläkin. Jotenkin vaan tuntuu, että tätä asiaa jaksais vatvoa vaikka kuinka pitkään eikä koskaan ole saanut "puhua" tarpeeksi. Tavallaan netin ulkopuolella tämä myöhäinen keskenmeno on myös eräänlainen "tabu", josta ei uskalla kauheasti puhua ja toisaalta monet ei myöskään ymmärrä miten traumaattinen kokemus tämä on meille ollut.

 

Eli siis tiivistettynä: keskenmeno alkoi rv 14+5, pientä vuotoa oli ollut jo pari päivää aikaisemmin, mutta ei mitään hälyyttävää. Kuitenkin sinä iltana supistukset vaan alkoivat ihan spontaanisti ja jotenkin siinä vaiheessa jo tiesin, että mitään ei ole tehtävissä. Kivut oli niin järkyttävät. Päivystykseen lähdettiin pari tuntia supistusten alkamisten jälkeen, kun en enää pystynyt kivuiltani mitään muuta tekemään kuin ulisemaan, matkalla alkoi sitten veri hulahtelemaan housuihin. Verta tuli paljon, hyytymiä ja ties mitä. Olin varma, että vauva syntyy siihen paikkaan, mutta ehdin sairaalassa laittaa sairaalan vaatteet päälle, saada tipan käteen ja sitten mut kärrättiin lääkärin luokse, jonka tutkiessa pieni syntyi kaarimaljaan :-( Siihen loppui kivut ja olo oli turta.

 

Yön vietin osastolla ja aamulla ennen kotiinlähtöä saimme nähdä pikkuisemme. Siihen asti olin tsempannut, mutta sitten murruin. Hoitajan kertoessa siunauksesta ja muistolehdosta, minä vain itkin shokissa. Kaikki oli niin epätodellista.

 

Keskenmenosta nyt reilu 4 viikkoa ja tuska on jo helpottanut tavallaan, mutta asia on mielessä kuitenkin joka ikinen päivä. Viime viikolla jouduin vielä kaavintaan, koska kohtu ei ollut tyhjentynyt kunnolla. Mietin silloin, että eikö mikään riitä? Enkö ole jo kärsinyt tarpeeksi? Ennen kaavintaa jouduin istumaan päivystyksessä 5-6 tuntia, että lopulta sain lähetteen sinne kaavintaan. Siellä minä istuin raskaana olevien joukossa, katselin kuinka he pääsivät yksi toisensa jälkeen lääkärin vastaanotolle ja sitten heidän jälkeensä vihdoin minä. Kun eihän minulla mitään kiirettä ollut, eihän minun mahassani enää ollut mitään elävää. Se tuntui kohtuuttomalta.

 

Pahinta tässä on pelko. Me ei koskaan saada tietää, että mistä tämä johtui ja vaikka meille kuinka vakuuteltiin, että ei ole mitään syytä huoleen seuraavassa raskaudessa niin mistäs sitä tietää. Pelko on kova ja kaipaus hirveä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now