Ystävien suhtautuminen eronneeseen perheelliseen

[Guest Sörsseliini]

Uskaltaudun kirjoittamaan tästä aiheesta vain vierailijana, kun vähän nolottaa, jos kuitenkin ihan liian pienestä asiasta oon näin harmissani... Elämään mahtuu paljon isompiakin suruja ja murheita ihmisillä (itsellänikin) kuin tämä, mikä on mua vaivannut viimeiset puoli vuotta... Ehkä joku voi tämän luettuaan tarjota vinkkejä tai ymmärrystä. Saa sanoa suoraan mitä ajattelee, en pahastu kriitiikistä omiakaan ajatuksiani kohtaan.

 

Eli tilanne on hyvin yksinkertaistettuna tämä: Olen eronnut ja minulla on lapsia. Olen tyytyväinen tilanteeseeni ja siihen, että ehdin nyt kotona keskittyä lapsiin, kun ei ole haastavaa parisuhdetta enää kuvioissa. Minulla on paljon ystäviä ja vilkas sosiaalinen elämä, joskin aika ajoin tunnen suurta tarvetta vetäytyä omiin oloihini ja valtaosa ystävistäni tämän hyväksyy ja ymmärtääkin. Tarvitsen ystävyyden lisäksi myös paljon omaa aikaa. Olen kai luonnostani "äitityyppiä", en vaikuta kanaemomaiselta, mutta viihdyn lasten kanssa erinomaisesti. Minulla ja lapsilla menee yhdessä hyvin ja heillä menee hyvin myös toisen vanhempansa kanssa. Vietin suurimman osan aikuiselämästäni avioliitossa, mutta se on mennyttä aikaa, enkä haikaile samanlaista elämää kohdalleni enää. Olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta mielenkiintoisesta, hauskasta päivästä lasteni kanssa. Minussa ei enää ole tarvetta tiiviiseen parisuhteeseen ja sen mukanaantuomiin asioihin. Nautin itsenäisyydestä ja siitä kun saan päättää asioista yksin. En koe ollenkaan olevani yksinäinen, minulla on paljon rakkaita ympärilläni, kun heitä tarvitsen. Ja paljon elämäniloa.

 

Sitten on yksi ystäväni... Hän tietää tuon kaiken edellämainitun, tai ainakin olen tuon kaiken hänelle koettanut selvällä suomenkielellä kuvailla ja kertoa. Tämä kyseinen ystäväni vaikuttaa sellaiselta, joka haluaisi kaikille hyvää. Emme ole tunteneet kauaa, mutta olen periaatteessa saanut hänestä oikein hyväsydämisen kuvan. Minusta kuitenkin on alkanut hieman karmivalla tavalla tuntua siltä, että hän ei pysty kuuntelemaan toisen ihmisen ajatuksia kunnolla, tai ainakaan täysin sisäistämään sitä, että joku ihminen voi haluta omaan elämäänsä aivan eri asioita kuin mitä HÄN tuolle toiselle ihmiselle toivoo. Tämä ystäväni haikailee itse omalle kohdalleen täydellistä parisuhdetta, tiivistä yhdessäoloa jne. Ja hänellä on kaikki oikeus siihen. Minusta on kuitenkin väärin, että hän edelleen jatkaa parisuhteen toivomista myös minulle, joka en sellaista halua. Alkaa mennä jo ahdistavuuksiin asti tämä homma. Olen kuitenkin useissa keskusteluissamme tuonut erittäin suorasanaisesti esille, etten itse ole tällä hetkellä, enkä vielä pitkiin aikoihin, kiinnostunut vakituisesta parisuhteesta, vaan haluan keskittyä lasten kanssa oloon, ja myös itseeni tutustumiseen. Olen koettanut sanoa niin selkeästi kuin mahdollista, että itselleni parisuhde on täysin epätoivottu ja poissuljettu asia tällä hetkellä. Nämä sanomani eivät oikein menneet perille... Ystäväni edelleen jatkoi miestenkuvien lähettämistä minulle sähköpostilla, FB-viestien lähettelyä tyyliin "Tästä kaupungista varmasti löytyy sinulle joku ihana mies!!", uteluja siitä "minkä tyyppinen" mies minua kiinnostaisi, ja joka ainoalla tapaamisellamme sen asian korostamista, että vielä minulle joku ihana tyyppi jostain löytyy... Siis... Arvostaisin varmasti tuollaista kannustusta, jos se tulisi silloin, kun olen ilmaissut itse olevani halukas löytämään kumppanin. Mutta kun EN OLE! Ja monesti on alkanut ihan oksettaa, kun minulle puhutaan jostain miehistä, ja yritetään milloin ketäkin tuttavaani minulle kumppaniksi tuputtaa. "Eikös se-tai-se ois kiva...." Aaaaaarghh!!

 

En tiedä enää mitä tehdä. Olen sanonut asiat niin suoraan kuin pystyn. Kirjoitin Facebookissakin jo pitkän kommentin, jossa toivoin, ettei kukaan toivoisi minulle elämääni mitään sellaista, mitä en itse tahdo tai toivo, vaan kunnioittaisi haluani olla nyt yksin. Ystäväni käytös ei tunnu enää ystävän käytökseltä, vaikka hän sinänsä antaakin itsestään hyvää tarkoittavan kuvan.. Mutta kun musta tuntuu että mua ei kuunnella ollenkaan! Olen lakannut vastaamasta hänen päivittäisiin puhelinsoittoihinsa. En muutenkaan ole mikään puhelimessalörpöttelyn fani, mutta viime aikoina hänen yhteydenottojensa tiheys on alkanut ahdistaa myös... Ja kun ilmaisen, etten tällä hetkellä jaksa puhua puhelimessa niin usein, niin hän soittelee entistäkin useammin, vaikka ei olisi mitään kiireellistä asiaa.. Mistä tässä voi olla kyse? Mulla on melkein sellainen olo, kuin musta yritettäisiin muokata jotain sellaista ihmistä, joka en ole. Ehkä hän haluaisi, että yhdessä lähtisimme miehiä metsästämään ja sitten eläisimme pyydystettyjen kanssa loppuelämämme onnellisina (tai "onnellisina") ja olisimme jotain kaiken toisillemme raportoivia parhaita ystäviä.

 

Yhden asian olen päättänyt. Jos joskus (tällä hetkellä tuntuu siltä että ajankohtaista ois vasta vuosien päästä!) satun kohtaamaan sellaisen ihmisen, joka saakin minut haluamaan parisuhteeseen hyppäämistä, niin tuolle superutelevalle ja tuputtavalle ystävälleni en tule uudesta tuttavuudestani kauhean pian kertomaan. Kerran nimittäin kävi niin, että kun kerroin tavanneeni uuden kivan oloisen ihmisen, niin heti kun tälle ystävälle selvisi että kyseessä oli MIES, niin mulle alkoi heti tulvia yksityisviestejä kuten "Niin IHANAA, että saat nyt sellaisen ihmisen elämääsi!!!", "Hän on varmasti juuri oikeanlainen sinulle!". Eipä huvittanut tuota uutta tuttavuutta sitten kauheasti tavata, kun ystäväni onnistui tuolla painostavalla kommentoinnillaan nostamaan ahdistuskäyräni ihan taivaisiin asti... Ihan kauheaa oikeasti, kun ei tule hyväksytyksi sinkkuna, vaan on tämmöiset paineet jostain ihme pariutumisesta. Olen lapseni saanut jo, miksi minulla olisi pakko olla parisuhde, kun kerran olen onnellinen näin??? Parisuhteesta minulle tässä elämäntilanteessa olisi enemmän haittaa kuin harmia. Mutta en enää tiedä miten suhtautua tuohon ystävääni, joka toivoo meidänkin välillemme aivan hirmuisen tiivistä yhteydenpitoa. Olen lakannut kertomasta hänelle kuulumisistani niin vuolaasti, koska kuitenkin takaraivossa on se tuntuma, ettei mun mielipiteitäni omista asioistani kuitenkaan kuunnella tai oteta huomioon... Hänellä on oma ideansa siitä, miten haluaisi mun elävän ja olevan, ja se ei ole mulle oikea.

 

 

 

Pitääkö tässä nyt vaan ottaa etäisyyttä? Mutta kestääkö tuo ystäväni sen, kun hän tosiaan kovasti kaipaa olla jossain tekemisissä ihan joka päivä (ja mä en jaksa)? Miten te toimisitte, mitä tekisitte?

[Guest Sörsseliini korjailee]

(enemmän haittaa kuin hyötyä, ei enemmän haittaa kuin harmia )

[Forelli]

Minun spontaani ajatukseni on, että luultavasti ottaisin etäisyyttä tuohon ystävään, koska selvästi koet tilanteen kiusallisena. En vastaisi puhelimeen tai viesteihin joka päivä, enkä selittelisi sitä mitenkään. Ei minusta suoraan sanottuna ole ihan tervettäkään, että ystävään ripustaudutaan tuolla tavalla.

 

Itse tuohon asiaan voisi tietenkin vielä kerran nätisti mutta suoraan sanoa, että sinua häiritsee se jatkuva miehistä puhuminen ja toivot että hän ei enää ehdottele sinulle mitään. Toinen "kikka" voisi olla, ettet enää mitenkään reagoi tai kommentoi miesaiheisiin juttuihin, olet niin kuin niitä ei olisi sanottu tai kirjoitettu ollenkaan. Jos muutosta ei sittenkään tapahdu, vähentäisin reippaasti yhteydenpitoa, ainakin jos ystävyys ei enää anna sinulle mitään vaan on pelkästään taakka.

 

Olen jonkin verran miettinyt tätä aihetta omallakin kohdallani, eli kertomuksessasi on jotain hyvinkin tuttua. Minulla ei ole noin päällekäyvää läheistä, mutta on kylläkin yksi ystävä (sattuneista syistä ei enää niin läheinen kuin nuorempana), joka usein tuntuu pyytämättä "ojentavan" minua siinä, miten pitäisi ajatella / toimia jossain asiassa x sen sijaan, että hän voisi edes yrittää ymmärtää miksi minä koen sen niin kuin koen, siis vain kuunnella. Sitä vartenhan ystävät ovat! Ei tunnu kivalta jutella asioistaan, kun aina vastassa on besserwisser. Sitten on myös anoppini, joka myöskin tarttuu sellaisiin omiin asioihini, joihin en ole pyytänyt neuvoja ja jotka vain käyvät ilmi keskustelun lomassa. Hänkin tietää minua paremmin, mitä minun tarvitsisi missäkin asiassa tehdä. Ja voi, onhan näitä muitakin: kun aikoinaan sanoin kaasolleni, että en halua polttareita, hän kuitenkin ne järjesti koska "vaikka sanotaan noin, jokainen kuitenkin ne polttarit haluaa". En oikeasti olisi halunnut eikä ilta ollutkaan kovin luonteva, koska ystäväni tulevat niin eri piireistä. Jäi harmittamaan, ettei uskota että jotkut todella tarkoittavat mitä sanovat. Yhteistä kaikille näille tällaisille ihmisille on, että alan väkisinkin ottaa heihin etäisyyttä, sillä ei ole mukavaa kun ei tule kuulluksi omana itsenään. Siksi yritän itsekin muistaa pidättäytyä neuvomasta ketään, ellei neuvoja vartavasten pyydetä.

Edited May 5, 2012 by Forelli