Guest lumpeenkukka

Teini-iästä asti yhdessä olleita pareja?

53 posts in this topic

Hei!

Pohdinpa vaan tässä, että löytyykö täältä muita pareja, jotka ovat olleet yhdessä teini-iästä lähtien ja tutustuneet esimerkiksi ylä-asteella, ammattikoulussa, lukiossa...? Millaisia karikkoja olette saaneet väistellä parisuhteessanne? Onko tullut esimerkiksi kaipuuta omaan nuoruuteen, jos olette muuttaneet suoraan vanhempien huomasta rakkaanne kanssa yhteen?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan teinipari, vaikkei koulukavereita koskaan olla oltukaan. Minä olin juuri täyttänyt 17 ja mies 19, kun alettiin seurustella. Yhdessä olemme olleet kohta 12 vuotta. Kaikenlaista on siis ehtinyt sattua ja tapahtua matkan varrella, ja suurimmat karikot on varmaan liittyneet juuri siihen itsenäistymiseen ja parisuhteen huomioonottamiseen. Muutettiin yhteen vajaan kahden vuoden seurustelun jälkeen: minä suoraan lapsuudenkodista ja mies ammattikoulun asuntolasta/armeijasta. Sen jälkeen tulikin yksi iso kriisi, jonka tiimoilta mietimme eroa - mies aktiivisemmin kuin minä. Meillä oli luottamuspulaa vähän kaikesta, mutta mitään pettämistä tms. ei tapahtunut. Jatkoimme kuitenkin yhdessä, koska etenkin minä sitä halusin. Luottamuspula on vaivannut suhdettamme myöhemminkin, koska välillä on ollut olo, ettei pienissäkään asioissa voi toiseen luottaa - valehtelua kun on ollut. Olemme kuitenkin tehneet töitä suhteemme eteen ja yrittäneet parantaa luottamusta: minä oppia luottamaan ja mies olemaan luottamuksen arvoinen.

 

Nuoruuteen ei meistä kumpikaan ole juuri kaivannut. Ei ole tullut siis mitään kriisejä siitä, ettei toinen olisikaan yhtäkkiä halunnut parisuhdetta tai perhettä. Meidän ongelmat liittyvät siis muihin asioihin, mutta toki vähemmällä olisi voitu päästä, jos kumpikin olisimme olleet aikuisempia ja ehjempiä suhteen alkaessa. Toisaalta koen sen myös suhdetta vahvistavana tekijänä, kun on nähnyt toisen kasvavan ihmisenä ja aidosti haluavan tehdä töitä ongelmien voittamiseksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan oltu yhdessä pian 5 vuotta, 17-vuotiaista asti siis. Kihloihin mentiin reippaan vuoden seurustelun jälkeen ja naimisiin puolitoista vuotta myöhemmin. Ollaan tavattu jo yläasteella, mutta tutustuttu ja siis alettu myös seurustella lukiossa.

 

Meillä ei sen kummemmin ole ollut kummallakaan mitään ikävää "nuoruuteen", minä ehdin sekoilla jo 15-16-vuotiaana ihan riittämiin ja mies jo yläasteella. Yhteen muutettiin lukion jälkeen, tosin asuin sen ekan vuoden käytännössä yksin kun mies oli armeijassa. Armeija oli silloin ihan perseestä, mutta jälkeenpäin ajatellen se oli ihan hyvä siinä vaiheessa; molemmat ehti vähän itsenäistyä ja tehdä oikeasti omia juttujaan. Minä sain kokeilla opiskelijaelämää ja mies aikuistui roimasti intin aikana.

 

On meilläkin ollut karikkomme joo. Abivuoden lopulla meillä oli kunnon teinikriisi, johon sisältyi pari kolmatta osapuolta, valehtelua ja pettämisepäilyjä. Vaikka mies lopulta uskoi sitten että en ole tehnyt mitään, niin kyllä se ison kolon jätti luottamukseen molemminpuolin ja sitä sitten rakennettiin uudestaan. Miehen äiti sairastui syöpään meidän seurusteltua n. vuoden ja kuoli pari vuotta sitten. Sen aikana mm. asuttiin abivuonna kaksin anopin ja apen luona, kun nämä olivat pitkillä hoitojaksoilla, elettiin kaukosuhteessa, katsottiin vierestä anopin kuihtumista, mentiin naimisiin ja lopulta istuttiin anopin vieressä viimeisenä yönä. Se aika hitsasi meidät aika tiiviisti yhteen ja siinä oppi yhtä jos toista sekä itsestä että toisesta.

 

Vaikka menetettyä nuoruutta ei kumpikaan kaipaa, niin on tässä ollut omat kriisinsä myös aikuistumisen suhteen, ihan käytännönkin tasolla. Mies ei esim. osaa eikä oikein jaksa opetellakaan ihan arkisten raha-asioiden hoitoa ja tää rassaa mua välillä tosi paljon. Se esim. saattaa ensin valittaa rahahuolia ja hetken päästä sanoa että tarttis ostaa kelkkaan sitä ja tätä ja tuota. Toinen on se, että mies ei oikein tajua aina että se on isä myös vapaapäivinään eikä se voi olettaa, että se saa mennä ja tulla niinkuin huvittaa niinkuin ennen lasta. Välillä tuntuu, että asuu vielä teinin kanssa kun mies mutisee jostain keittiönsiivouksesta tai vastaavasta ja sille pitää oikeasti välillä tosi lujasti sanoa että mä en ole sun äiti enkä jaksa nalkuttaa tämmösistä asioista. Onneksi tässä on menty jo paljon parempaan suuntaan ja toki osansa on myös kotikasvatuksella ja sillä, että miehen perheessä anoppi oli aina se joka teki kaiken kotona ja miehet keskitty ulkohommiin ja omiin juttuihinsa.

 

Meille molemmille on selvää, että suhteen eteen ollaan valmiita tekemään töitä myös tulevaisuudessa ja uskon kyllä että me ollaan yhdessä sinne eläkeikään saakka. Meillä on kuitenkin tosi samanlaiset arvot ja on vaikea kuvitella mitään mikä rikkois meidän suhteen, niin vakaalle pohjalle se tässä vuosien varrella on rakentunut. Oon monesti sanonutkin että kyllä me oltais jo erottu jos tässä oltais joskus jonkun takia eroamassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan oltu miehen kanssa 14-kesäsistä asti yhdessä. Tunnettu ollaan jo ihan pienistä saakka ja koko ala-aste oltiin samalla luokalla. Yhteistä taivalta meillä on takana nyt reilut 13-vuotta. Karikoita oli paljonkin tuolloin yläasteiässä, kun oltiin niin muksuja vielä, mutta kaikista rypyistä sitä kumminkin selvittiin ja ne rypyt rakkaudessa tais vaan hitsata meidät tiiviimmin yhteen. Näin aikuisiällä meille ei suurempia kriisejä ole ollut, toki riidellään mekin säännöllisesti, mutta ne nyt ei koskaan sen vakavammaksi pattitilanteeksi ole kehkeytyneet. Kihloihin mentiin 9-vuotta sitten 18-vuotiaina ( tai no mä olin vielä 17), yhteen muutettiin miehen intin jälkeen parikymppisinä ja naimisiin mentiin kohta 4-vuotta sitten. Lapsia meillä on nämä kolme, ja vaikka ollaan paljon ehditty tekeen nuorella ikää, niin ei olla kumpikaan koettu että oltaisiin menetetty nuoruudestamme jotain, vaan päinvastoin, ne on meidän saavutuksia, joita ollaan kumpikin haluttu, nuoresta iästä huolimatta. Se mitä ollaan haluttu mennä, on menty, mutta me ei kumpikaan olla koskaan oltu mitään kovia bilettäjiä tms. Ennemminkin ollaan aina mielummin nautittu koti-illoista kaksistaan tai kavereiden kanssa.

 

Toivonmukaan tulevaisuudessakin meidän parisuhde voi yhtä hyvin kuin nyt, ja päästään toteuttaan kaikki ne haaveet mitä ollaan mietitty, sitten kun lapset on jo aikuisia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan oltu lukioikäisestä yhdessä, mä olin 17 ja mies 18 kun alettiin seurustella. Nyt takana reilut 13 vuotta yhteistä taivalta.

 

Muutettiin yhteen, kun olin 20 ja mies 21, molemmat muuttivat kotoa siinä vaiheessa. Meillä ei silloin nuorempina ollut mitään suurempia kriisejä, vaikkei meillä kummallakaan juuri ollut aiempia suhteita takana. Nyt vanhempana on takana yksi kriisi, se liittyi vähän toisenlaisiin asioihin kuin pettämiseen (lasta ei silloin vielä ollut), mutta siitäkin selvittiin yli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me alettiin seurustella 7 vuotta sitten lukiossa, oltiin samalla luokalla. Yhteen muutettiin Isännän intin jälkeen, molemmat kotoaan, 2½ vuoden seurustelun jälkeen. Kihloihin mentiin vajaa vuosi sitten ja nyt on elokuussa häät. Molemmat ollaan toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit.

 

Mitään kriisejä meillä ei ole ollut. Mä olen luonteeltani sen verran "rajumpi", että elin villiä nuoruutta (lue: riekuin kavereiden kanssa yöt läpeensä ja alkoholikin oli mukana kuvioissa niinkuin teineillä yleensä) 15-16 vuotiaana. Isäntä on sen verran rauhallinen ettei juur tommosista perusta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan oltu yhdessä vähän päälle kymmenen vuotta, mä olin ysillä, menossa lukioon sinä vuonna ja mies oli 18 kun tavattiin. Mies ehti asustella vuoden pari omassa kämpässä ennen kuin muutin sinne suoraan vanhempien luota.

Mentiin kihloihin neljän vuoden yhdessäolon jälkeen ja naimisiin kohta kaksi vuotta sitten.

 

Meillä ei oo ollut mitään kovin suuria törmäyksiä näiden vuosien aikana. Tietysti pientä känää milloin rahasta, asumistavoista tms. mutta kelläpä sellaisia ei ole. Mä en ole mitenkään erityisesti kaivannut mitään nuoruusaikoja, täysikäistyttyä tuli rilluteltua miehen ja kavereiden kanssa ihan tarpeeksi. Teininäkin menin kyllä omien kavereiden kanssa aina välillä mutta aika paljon tehtiin miehen kanssa kaikkea kun viikot oltiin koulussa/töissä ja harrastuksissa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan myös teinipari. Aloimme seurustella kun minä olin 15 -vuotias 9. luokkalainen ja mies 18 -vuotias abiturientti. Olimme kyllä tienneet toisemme ala-asteelta asti, mutta emme tunteneet. Me vaan sitten satuttiin molemmat saman kesän aikana ihastumaan toisiimme ja "jo" puoli vuotta myöhemmin olimme ekoilla treffeillä.

Nuoresta iästä huolimatta aika varhain jo tiedettiin, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa on niin hyvä olla, ettei ole koskaan kenenkään kanssa ollut. Jotenkin kuvaavaa on se, että me oltiin molemmat tuohon aikaan äärettömän ujoja vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta toistemme kanssa, heti kun treffeile asti päästiin, tuntui kuin olisi tunnettu ihan aina.

Me muutettiin yhteen kun mä olin 20 ja mies 22 (täytti myöhemmin sinä vuonna 23). Molemmat muutettiin vanhempien luota. Mun vanhemmat ei vielä lukiossa ollessani antaneet mun muuttaa ja sitten olikin enää yksi vuosi jäljellä miehen valmistumiseen ja rationaalisina ihmisinä ajateltiin, että pärjätään taloudellisesti paljon paremmin, kun mies on jo töissä, kun mulla kuitenkin oli edessä opiskelut.

Meidän yhteiseloon on mahtunut yksi pahempi parisuhdekriisi ja se oli aika lailla yksissä tuon yhteen muuttamisen kanssa. Jälkikäteen san meoisin tuon olleen monen tekijän summa. Piti molempien itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi ja samalla opetella elämään toisen kanssa. Erokin oli mielessä, mutta loppujen lopuksi tulimme siihen tulokseen, että sitä emme halua, vaan haluamme saada parisuhteen toimimaan. Ja saatiinkin, kun siinä oli molempien tahto mukana. Me opeteltiin riitelemään oikein ja muutenkin keskustelemaan asioista, ennen kuin ne ottaa niin paljon päähän, että ainut keino purkaa on rähjätä ihan suunnattomasti.

Lapsettomuus ja keskenmenot on ollut meille toinen kriisin paikka, mutta ne kriiseiltiin toisiamme tukien, eikä siinä ollut koskaan ero mielessäkään. Ongelmat johtui minusta ja muistan, kuinka miehelle itkinkin, että ehkä meidän pitäisi vaan erota, että mies voi jonkun muun kanssa saada lapsen. Ja mies vastasi tuohon mulle, että hän ei halua lasta kenenkään muun kanssa, että jos se ei mun kanssa onnistu, niin sitten ei onnistu, mutta ei hän voisi ketään muuta kuvitella lapsensa äidiksi. Vaikka stressissä tuli ja surussa tuli välillä toiseenkin purettua pahaa oloaan, niin kumpikin ymmärrettiin, mistä se kumpuaa ja loppujen lopuksi tuo kokemus hitsasi meitä vaan enemmän yhteen.

 

Me ei olla koskaan kaivattu nuoruuttamme. Mies ehti teini-iässä riehua pahimmat ulos systeemistään. Mulla ei silloin vielä sellaista ollut. Kiitos ystävieni, jotka uskalsi asiasta huomauttaa (vaikka taisin aluksi hiukan suutahtaa), keskityin aika alusta asti myös ystäviini, enkä pelkästään mieheen. Sitten opiskeluaikoina musta tuli aika bilehile, kavereitten kanssa käytiin joka kissanristiäisissä. Miehellä ei ollut mitään tätä vastaan. Meillä oli sääntö, että jos on jo jotain yhteistä sovittu, niin sitä ei peruta, mutta muuten niin kauan kuin ei lapsia ole, omat menot on ilmoitusluontoinen asia. Mulla ei ole koskaan ollut mitään tarvetta päästä kokeilemaan muita miehiä, mulle riitti se, että opiskeluaikoina sain riekkua kavereitten kanssa niin paljon kuin suinkin.

 

Nyt ollaan oltu reilu 15 vuotta yhdessä, niistä 6 naimisissa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin kai voisin vastata tähän, vaikka me ollaankin vain "puoliksi" teinistä-lähtien-pariskunta. Minä olin 17-vuotias ja lukion toisella kun tutustuttiin, mies puolestaan oli "jo" 21-vuotias. Meidän "kriisit" (tai vaikeat ajat) ei ole liittyneet suoranaisesti ikään vaan elämäntilanteen muutoksiin, kun ensin mies ja sitten minä aloitettiin uudessa opiskelupaikassa, ja molemmat tutustui uusiin ihmisiin ja vietti fuksivuottaan, ja se sitten veikin aika paljon aikaa.

 

Me muutettiin yhteen vajaan vuoden seurustelun jälkeen, heti kun kirjoitukset oli ohi. Mies muutti solukämpästä, mä puolestani vanhempien luota suoraan. Mä en vieläkään ole yhtä "hyvä" siivoamaan kuin mies, mutta pistän tän kyllä luonne-erojen enkä niinkään mun vanhempien luota muuttamisen piikkiin. Mies vaan on siistimpi ihminen kuin minä. Kyllä mä tajuan, että on epäsiistiä, asia vaan ei häiritse mua :D Mutta tämäkin on kyllä vuosien myötä saatu tasaantumaan, eikä se oikeastaan mikään iso ongelma ole ollut missään vaiheessa.

 

Mitään nuoruudenkaipuuta meidän suhteeseen ei sinällään ole liittynyt, mä olen saanut ja voinut ihan vapaasti käydä baareissa, vaikka olenkin miehen kanssa, eihän seurustelu sitä estä. Ja nykyään mua ei edes huvita käydä baareissa, vaan tääkin halu liittyi siihen täysi-ikäistymiseen. Muutenkin molemmat on voineet mennä ja tehdä asioita haluamansa mukaan omien kavereiden kanssa, vaikka pakko kyllä myöntää, että kaipuu omaan kotiin on ollut kovempi kuin se olisi, jos siellä ei olisi ketään odottamassa, ja ollaan molemmat myös kieltäydytty kavereiden kanssa menemisestä, kun on haluttu viettää aikaa kahdestaan. Mutta mä ajattelen tämän niin, että nämä asiat on valintakysymyksiä, ja mä olen ehdottomasti mieluummin miehen kanssa yhdessä, vaikka se tarkoittaakin sitä, etten vietä kavereiden kanssa niin paljoa aikaa kuin sinkkuna viettäisin.

 

Nyt ollaan oltu yhdessä kuusi vuotta, ja ollaan hitsauduttu tiiviisti yhteen. Katsellaan, mitä tapahtuu tämän vauvan synnyttyä, mutta jos siitä jotain kriisejä seuraa, niin ne ei kyllä johdu siitä, että ollaan oltu yhdessä nuorista lähtien :)

 

Olipas sekava teksti, enkä varmaan sanonut puoliakaan siitä mitä aioin, mutta menkööt :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

16 vuotta ollaan oltu yhdessä, ysiluokalta lähtien. Ei olla vielä keritty naimisiin. :) Yksi lapsi, toinen tulossa. Vaikeita aikoja on ollut mutta kumpikin halunnut aina jatkaa. Meidän pelastus on ollut ainakin se, että esim. minä olen saanut lähteä ulkomaille, kun olen sitä halunnut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuli tuosta mieleen, että mä uskon, että meidän suhde on juuri siksi kestänyt, että ollaan annettu toistemme mennä vapaasti niin kauan, kuin se on toiselle ollut tärkeää. Ollaan oltu yhdessä, mutta yksilöinä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan molemmat oltu 18-vuotiaita, kun alettiin seurustelemaan ja nyt ollaan oltu 10 vuotta yhdessä. Me muutettiin yhteen, kun lähdettiin opiskelemaan molemmat suoraan lapsuudenkodista. Kriisinpaikat on liittynyt juuri elämän muutoskohtiin, kun molempien elämään on tullut paljon uusia kiinnostavia ihmisiä. Me olemme myös molemmat menneet omien kavereiden kanssa kuin myös yhdessä. Molemmilla on säilynyt oma ystäväpiiri myös sen yhteisen lisäksi ja sen koen tosi tärkeäksi. Yhdessä ollaan kasvettu ja käsitelty monet murroskohdat ja koen että ollaan niistä selvitty vahvempina. Nyt lapsen myötä ollaan hitsauduttu entistä enemmän yhteen, unohtamatta kuitenkaan itseään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olin 16 ja mies 15 kun alettiin seurustella. Mies siis aloitti 9.luokan ja minä lukion 1. luokan sinä syksynä. 2 vuotta myöhemmin mentiin kihloihin ja naimisiin 6 vuoden seurustelun jälkeen. Nyt ollaan oltu yhdessä 8 vuotta yhteensä. Muutettiin molemmat suoraan kotoa yhteen, eikä muita seurustelukumppaneita ole ollut, eikä ole koskaan kaivattu.

 

On ollut toki vaikeitakin aikoja, mutta ei mitään suuria kriisejä. Tunnetaan toisemme niin hyvin, ettei kukaan voi meitä niin hyvin tuntea, se on "teinisuhteiden" voimavara ehdottomasti. Ollaan kasvettu yhteen ja luotu niitä yhteisiä unelmia ja tavoitteita elämään. Ja mikä parasta, yhä edelleen tuo sama mies jaksaa yllättää ja rakastun aina uudelleen!

Tuo mies vaan on mun toinen puolisko, se peruskallio. Toki ollaan myös yksilöitä, mutta enemmän ehdottomasti tiimi. Tiimivahvistuksena meillä on esikoistyttö ja elokuussa syntyy toinen vahvistus :give_heart:

 

Oi, tulipa vaaleanpunainen teksti :girl_pinkglassesf: mutta näen mä koen. En ymmärrä ihmisiä, jotka touhottavat siitä, että pitäisi ensin asua yksin ja opetella tuntemaan kunnolla itsensä ja tutustua 150 eri ihmiseen, ennen kun tietää mitä haluaa. Miksi? voi ehkä sopia toisille, mutta itse en ole noita asioita koskaan kaivannut. Vai ovatko nuo ihmiset pettyneet itse teinirakkauteen, eivätkä siihen siksi usko?

Toisaalta, tottahan se on, että ehkä 9/10 teiniparista eroaa enne aikuisuutta tai varhaisaikuisuudessa. Oletteko te kokeneet vähättelyä/ ihmettelyä/ yms.. reaktioita asian tiimoilta?

Itse olen saanut myös positiivisia kommentteja, jopa ihailevia asiasta, ei onneksi pelkästään negatiivisia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olin 16 ja mies 20 kun tavattiin. Ite täytin melkein heti kyllä sit 17. :grin:

Kesällä tulee 10 vuotta ensitapaamisesta. Paljon hyvää ja huonoakin mahtunut elämään.

viimeisin kompastuskivi oli asumusero. Ollaan nyt asuttu erillään 1v5kk mut kuukauden päästä

ois muutto saman katon alle. saatiin asiat kuntoon eikä vaan osata elää ilman toisiamme.

Päästettiin rakkaus rapistumaan, mutta saatiin se heräämään eloon. Ja tulos on mitä ihanin.

Koko perhe yhdessä ja vauva tulossa.

Edited by Nene

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä myös yksi teinipari. Ysiluokalla alettiin seurustella, ja nyt ollaankin oltu jo 15 vuotta yhdessä. Kyllä siinä on yhdessä kasvettu aikuisiksi. Meilläkin alkuvuosina oli enemmän sellaisia "teiniriitoja", lähinnä miehen menemisistä ja halusta viettää aikaa kavereiden kanssa tai jotain hölmöä mustasukkaisuutta jne. Näistä ajoista jatkettiin kuitenkin yhdessä.

Mies on meillä ollut aina kovempi menijä ja näiden vuosien aikana olenkin oppinut antamaan hänelle vapauden mennä omissa harrastuksissaan.

Me opiskeltiin molemmat ja hankittiin työt ja vasta muutama vuosi sitten mentiin naimisiin. Häiden jälkeen oli sitten tarkoitus perustaa perhe ja saatiinkin tuo poitsu. Jo muutama vuosi ennen lasta elämämme oli tosi tasaista ja riitoja ei ollut oikeastaan mistään, mutta meillä pahin kriisi alkoi oikeastaan heti odotusaikana, kun mies koki tulevan lapsen jotenkin "lopettavan vapaan nuoruuden". Elämä lapsen kanssa on ollut parisuhteemme kannalta aaltoilevaa ja onhan se arkeamme valtavasti muuttanut. Edelleen mies tarvitsee enemmän omaa aikaa ja sen hälle suon, koska hänet niin hyvin tunnen.

me kun naimisiin mentiin, niin monet vanhemmat sukulaiset sanoivat häissämme, että eivät olisi silloin aikanaan uskoneet, että suhteemme tulee kestämään ja samaa jutustelua puhuivat poitsun syntyessä, siis että kuinka hienoa onkaan, että nyt olemme tässä pisteessä.

Itseäni aina joskus mietityttää, että toivottavasti miehelle ei missään kohtaa (tai itselleni) tule ajatusta, että haluaa kokea elämässään jotain muutakin. Sillä omat vanhempani olivat myös nuorista asti yhdessä reilun 20 vuotta ja sitten yks kaks isälle ilmaantui joku kriisi, halusi kokea jotain muutakin elämässään, ilmaantui toinen nainen ja avioero ja jäljelle jäi petetty ja katkera äitini.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en suostu näkemään suoranaisesti riskitekijänä sitä, että on menty nuorina yhteen. Kyllä ihmisten elämässä tulee muunlaisiakin kriisipaikkoja, erotaan ja katkeroidutaan. Ehkä ratkaisevampaa on, mikä on suhteen sen hetkinen tila eikä niinkään se, kauanko on oltu yhdessä tai miten nuorina alettu olemaan. Niin ikään ratkaisevaa on, millaisena kumpikin suhteen tulevaisuuden näkee. Jos on hyvää tahtoa, niin kriiseistäkin selvitään. Ja sitä paitsi: ei kaikkien elämä noudattele samaa kaavaa. En aina oikein ymmärrä, kun vanhemmat hokevat lapsilleen kuinka he ovat vielä nuoria ja pitää kokeilla ja tehdä ennen kuin vakiintuu. Entäpä jos se vakiintuminen onkin sitä, mitä nuori haluaa? Mikä sen takaa, että kun vietät villiä sinkkuelämää tai solmit ainoastaan lyhyitä suhteita varhaisaikuisuudessa, kohtaat sitten kunnolla aikuistuttuasi elämäsi kumppanin ja elätte onnellisina elämänne loppuun asti? Omasta näkökulmastani näen todennäköisempänä sen, että useita kumppaneita kokeneet vaihtavat vastaisuudessakin helposti kumppania. Minun mielestä terve ja turvallinen suhde mahdollistaa itsensä etsimisen siellä suhteen sisälläkin - eihän sitä paitsi ihminen koskaan ole valmis!

Edited by Nadda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nadda kirjoitti todella hyvin. Mä en ite ole tajunnut koskaan sitä, että kaikkea pitäisi kokeilla ennenkuin tietää mitä oikeasti haluaa. Ei tarvitse. Olen asunut täällä koko ikäni ja olen aina tiennyt, etten halua muualle. Opiskelujen takia oli aivan pakko asua reilu vuosi muualla eikä se muuttanut käsitystäni tasan mistään. Halusin vain koko ajan takaisin tänne, kotiin. En äidin helmoihin vaan oikeasti kotiin, tänne, missä mun juuret on.

 

Eihän kaikki halua tai edes pysty "vakiintumaan" nuorena. Mutta se, ettei ehkä suurin osa tee niin, tarkoita sitä että kukaan muukaan ei vois onnistua.

 

muimui kysyi onko vähätelty; no on ja paljon. Tosi paljon. Kaikki muut sukulaiset oikeastaan paitsi anoppi ja meidän samanikäisistä kavereistakin tosi moni. On kysytty ollaanko me tultu uskoon ja on kysytty pakottaako mies minut naimisiin, on kysytty että eikö me nyt tajuta että kaikki teiniparit eroaa joskus ja kerrottu tarinoita serkun kaiman kaverin kummista joka kans parikymppisenä luuli tietävänsä jostain jotain ja nyt 30v on kolmen lapsen yksinhuoltaja ja katkeroitunu ja jaadijaadi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan oltu yhdessä 17- ja 18-vuotiaista, nyt 5 vuotta. Sen verran lyhyt aika, ettei käy esimerkiksi teinisuhteen kestävyydestä ja varmaan suurin osa karikoista onkin vielä kokematta. Naimisissa kuitenkin ollaan ja kolmas lapsi tulossa, että kyllä tässä ihan vakavissaan ollaan.

 

Ongelmat on liittyneet varmaan lähinnä nuoreen ikään ylipäätään, eli esim. riitatilanteissa aikuismaisesti toimimisessa on ollut ja on varmaan vieläkin opettelemista.

 

Minä seurustelin vakavasti kerran ennen miestäkin (tai itse asiassa vaihdoin lennossa nykyiseen mieheen), mies ei ole seurustellut muiden kanssa. Mies on kyllä vähän sellainen, ettei muita kokemuksia kaipaisikaan... Mitään baarielämää ei ole kumpikaan kaivannut. Etäsuhteessa oltiin puolitoista vuotta opiskelujen ja miehen armeijan takia, joten ainakin minä ehdin olla yksiksenikin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vähättelyjä on tosiaan koettu ja sellaista odottakaapas vaan kun se ja se kriisi iskee ja että jossain vaiheessa jommalle kummalle tai molemmille tulee pakottava tarve kokeilla muitakin. Nämä on kyllä vähentyneet nyt kun ollaan oltu melkein 16 vuotta yhdessä. Mutta edelleen tiedän, että jos ero tulee, niin varmasti saa kuulla siitä, miten teiniparit ei vaan voi onnistua.

Yksi mikä mua ottaa päähän on se, että meidän suhteen ulkopuoliset voi kertoa meille, ollaanko me tyytyväisiä parisuhteeseemme ja seksielämäämme. Seksi kun ei ilmeisesti voi olla hyvää eikä mitenkään voi tietää, mistä oikeasti tykkää, jollei ole kokenut x määrää kumppaneita. Ja tuo x:n arvo tuntuu vaihtelevan kommentoijasta riippuen ja olevan yleensä riippuvainen kommentoijan omasta kumppanimäärästä. Ja jos tähän koitat sanoa jotain siitä, että olet hyvinkin tyytyväinen, niin se ei vaan voi pitää paikkaansa, kun eihän sitä tiedä, mitä on kokematta.

Mun mielestä tuo vaan ontuu siinäkin mielessä, että vaikka olisi kokenut 100 seurustelu- ja / tai seksikumppania, niin mistä sitä voi tietää, ettei se 101. olisi sitten se oikein ylimaallisen ihmeellinen. Jos siis tuolle tielle haluaa lähteä.

Mä en oikein pysty ymmärtämään mikä siinä on, että jotkut ei pysty ymmärtämään, ettei kaikki vaan kertakaikkiaan tunne tarvetta kokeilla useampaa kumppania ja parisuhde ekan kanssa voi olla oikein oivallinen ja voi tietää, mitä parisuhteessa haluaa ja mitä ei, vaikkei olisi koskaan paskaa niskaansa parisuhdeasioissa saanutkaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täälläkin "teiniparisuhteessa".

 

Eli samassa lukiossa tavattiin, minä iskin silmäni heti tähän söpöön poikaan joka sitten lähtikin vaihtoon vuodeksi :( Seuraavana kesänä törmäsin poikaan useaan otteeseen mitä ihmeellisimmissä paikoissa, mm. Forexin rahanvaihdossa :D Poika ei tietenkään tunnistanut minua mutta minäpä tunnistin hänet. Ja mikä onni kun syksyllä poika tulikin samalle luokalle kun vaihdosta tuli. Siitä se sitten lähti :kiss3:

 

Mä oon siinä mielessä "vanhanaikainen" että vaikka teinibileitä aikani kolusinkin niin koskaan en nauttinut örveltämisestä tai yhden illan jutuista. Ja aina kun ihastuin johonkin, mietin että haluaisinko tämän kanssa olla koko loppu elämäni. Ei tullut vastaan sellaista kunnes 17-vuotiaana tuo poikaystäväni. Mitään suurempia kriisejä ei ole ollut, toki alussa oli sellaista mustasukkaisuutta ja kumpikin hapuili aikansa. Nyt on vuosia takana 4,5, asutaan yhdessä ja meillä on koira. Omasta asunnosta haaveillaan yhdessä, vauvasta haaveilen minä yksinäni ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan myös oltu teini-iästä yhdessä ja niin on itseasiassa suurin osa kavereistakin. Että en mä jaksa uskoa, että oikeasti 9/10 teiniparista eroaa (ainakaan heti), se taitaa olla jotenkin tämän päivän uskomus. En tietenkään väitä, että kaveripiirimme olisi jotenkin edustava otos, mutta kuitenkin näitä kolmekymmpisenä 15v. yhdessä olevia tuntuu olevan aika paljon.

 

Me ruvettiin seurustelemaan 17-vuotiaina ja ollaan oltu yhdessä 14v, joista naimisissa kesällä yhdeksän. Onhan se varmasti erilaista, kun ollaan kasvettu yhdessä, harjoiteltu (kodista) itsenäistymistä yhdessä, koettu kaikki aikuisuuden meriitit yhdessä jne. Kun koko aikuisikämme on oltu yhdessä, ajatus siitä, ettei toinen olisi läsnä, on murskaava. Ja ehkäpä sitä tekeekin töitä sen takia enemmän, kuin joku, joka on ollut sen 100 ihmisen kanssa ja todennut, ettei ero ole maailmanloppu, ja eroaa helpommin, joskus ehkä liiankin helposti.

 

Meillä on ollut toki kanssa vaikeat hetkemme, kaikkein vaikeimmat ovat olleet molempien lasten vauva-ajat. Kuopus on toki vielä vauva, mutta elämä alkaa helpottua sen verran, että voidaan jo todeta, että taas selvittiin. Mutta en tiedä onko meidän vauvat olleet normaalia vaativampia vai eikö me vaan olla vauvaihmisiä, mutta jotenkin sen vauva-ajan vaativuus ja se, ettei oikein ehdi olla mitään muuta kuin äiti tai isä, on raskasta. Esikoisen aikana oli vielä vaikeampaa, kun poika ei koskaan nukkunut ja sitten mä en vaan kestänyt olla sen rääkyvän kakaran kanssa yhtään ylimääräistä, enkä sitten päästänyt miestä tarpeeksi omiin menohin. No, sehän kostautui, mutta onneksi sekin tasoittui sen jälkeen, kun mies sai sitten mentyä kaikki vuoden menot putkeen. Toisen lapsen aikana on taas olleet erilaiset haasteet, mutta samasta lähtökohdasta kuitenkin.

 

Ja tähän kun lisää sen, että isovanhemmat ovat olleet aika nihkeitä hoitamaan lapsia ja ulkopuolista, palkattua apua en ole halunnut pienelle vauvalle ottaa, niin ei olla saatu oikein parisuhdeaikaa, jolla on kyllä merkittävät seurauksensa. Nyt alkaa onneksi helpottaa sekin, ja hääpäiväksi varasimme jo mll:n hoitajan, jotta pääsemme illalla yhdessä ulos. Tosin se unelmoitu kahdenkeskeinen viikonloppureissu kyllä nyt jää, kun ei kukaan suostu hoitamaan näitä koko viikonloppua.

 

Onneksi kuitenkin se vahva historia, se, että meidän suhde ja tiimi on molempien elämän peruskallio ja usko siihen, että joskus taas helpottaa, on auttanut jaksamaan, vaikka välilä on tuntunut, että elämä on liian rankkaa. Ja onneksi molemmat ovat sitä mieltä, että kolmatta lasta ei tule, koska mä en rehellisesti usko siihen, että me selvittäisiin tästä kolmatta kertaa.

 

Pakko lisätä, että haluttiin molemmat lapset ja rakastetaan niitä tottakai ihan kamalasti.... Mä en vaan tajua, miksei lapset voi syntyä yksivuotiaina...

Edited by sorellina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olin 14-vuotias ja mies 16-vuotias, kun me tavattiin. Nyt takana 16 vuotta yhteistä taivalta, välillä ruusuista ja välillä risuista :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun tavattiin, olin 17 ja mies 19. (Heti ei kuitenkaan ruvettu seurustelemaan.) Yhdessä ollaan nyt oltu reilut 8 vuotta, josta naimisissa 7 vuotta.

Kumpikin ehti asua ennen suhteen aloittamista "omillaan". Seurustelun alussa mies osti asunnon ja sitä remontoititiin yhdessä. Se remonttivaihe opetti paljon lyhyessä ajassa ja kokemust teki hyvää. :)

Kyseenalaistamista ja nuoren iän kauhistelua on tullut vastaan silloin tällöin. Eniten kommentteja tuli mun ollessa 22, miehen ollessa 24 ja pojan ollessa 1v kun päätettiin aloittaa omakotitalon rakennusprojekti. Työelämässä oltiin silloin kumpikin ja mulle tuli useampi ihminen sanomaan, että se on varmasti ero edessä kun ollaan niin nuoria ja vielä taloa ruvetaan rakentamaan.

Mua ei kaduta että jotkut asiat on tehty nuorina. (Naimisiinmeno, lapsien saaminen, talonrakennus.). Lähinnä olen kiitollinen siitä, että sillon on ollut uskallusta tehdä asioita joita nyt varmaan jännittäisi enemmän. Kriisit ovat meillä liittyneet muihin asioihin kuin ikään tai parisuhteeseen. Jos jotain on ollut, ne on ollut henkilökohtaisella tasolla tai ovat johtuneet elämäntilanteesta, ei kumppanista. Kriisien aikaan toinen on ollut se, minkä voimalla on eteenpäin jaksanut.

Suhteen alkuaikoina oli enemmän riitoja, kun kumpikin varmaan haki vähän "paikkaansa". Ajan myötä (kummankin mielestä) suhde on vaan parantunut joka saralla. Toki on päiviä, että jotkut asiat ärsyttää, mutta niinhän se on jokaisessa suhteessa.

Mitä kauemmin miehen kanssa ollaan oltu yhdessä, sitä enemmän tuntuu siltä ettei tää toimisi kenenkään muun kanssa yhtä hyvin. En tiedä missä olisin jos tuota tyyppiä ei olisi. Nyt oon kotona.

Edited by hiljaisuus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olin 16 ja mies 19 kun rupesimme seurustelemaan. Nyt tulee 13 vuotta täyteen. Alkuaikoina on ollut kriisiä ja tappelua, mutta yhdessä ollaan aikuistuttu ja kasvettu yhteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kappas, olinkin jo vastannut...

Edited by Ravenna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now