Guest lumpeenkukka

Teini-iästä asti yhdessä olleita pareja?

53 posts in this topic

En nyt sanoisi teinipari, mutta 15 vuotta ollaan oltu yhdessä, itse olin 18 ja mies 21, kun aloitettiin. Pahempia kriisejä ei ole ollut. Silti itse kyllä näen että nuorena aloitetulla suhteella on paaaljon enemmän karikkomahdollisuuksia kuin myöhemmin aloitetulla. Meillä vaan kävi tuuri ettei kumpikaan kasvanut kovin erilaiseksi persoonaksi. Mutta kyllähän ne todelliset elämän ja aikuisuuden haaveet sun muut syntyi vasta suhteen aikana, ammattiajatuksetkin kehittyi vasta sillon että olis voinut sattua paljonkin erottavia juttuja. Suuri riski myös nuorena aloitetussa suhteessa on että suhteesta tulee epätasapainoinen kun eletäänkin enemmän toisen toiveiden mukaan ja heikompi osapuoli uskottelee itselleen että ne on hänenkin toiveitaan vaikkei pohjimmiltaan ole. Näitähän on nähty sitten että nelikymppisestä tmv. eronneesta kuoriutuukin eron jälkeen kuin uusi ihminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suuri riski myös nuorena aloitetussa suhteessa on että suhteesta tulee epätasapainoinen kun eletäänkin enemmän toisen toiveiden mukaan ja heikompi osapuoli uskottelee itselleen että ne on hänenkin toiveitaan vaikkei pohjimmiltaan ole.

Tätä minä vähän pelkäänkin, jotenkin hankala vaan välttää, jos molemmat kuitenkin luulevat niiden olevan yhteisiä toiveita :girl_sigh: Pelkään siis, että olen tahtomattani manipuloinut miehen toiveita, esim. juuri lapsiasiassa, kun itse olen haaveillut äidiksi tulosta niin kauan kuin muistan ja mies ei ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa ennen kuin alkoi seurustella minun kanssani. No, toisaalta en kyllä tiedä tiedänkö itsekään niin syvällisesti mitä haluan, joten ehkä elämää vain eletään valiten jotain ja eläen sitten sen kanssa miettimättä niitä valintoja enää jälkeenpäin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olin 19v ja mies kaksi vuotta minua vanhempi kun tavattiin.

 

Meillä on ollut paljon ongelmia ja kriisejä mutta ollaan selvitty tähän asti. Olen miettinyt paljon eroa ja miltä tuntuisi aloittaa suhde aikuisessa iässä. Mutta mieheni on sen verran hieno persoona ( vaikka välillä hyvin rasittavan realistinen), että ei erota ainakaan vielä ;)

En kaipaa nuoruuttani takaisin, koska olin kerennyt tekemään kaikki mahdolliset virheet alle 18v mitä teinin kuuluukin tehdä. Ehdin myös seurustella muiden ihmisten kanssa ja asuakkin toisen henkilön kanssa yhdessä vaikkakin vain vuoden. En koe, että olisin jäänyt mistään paitsi nuoruudessani. Nykyään on vaan niin erillainen kun suhteen alussa ( me kumpikin), että välillä iskee epäilys että tunnenko koko ihmistä enää saati itseäni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aloitimme seurustelun 17-vuotiaina (minä tosin täytin 18 vielä samana vuonna) lukiossa. Minä olin menossa kolmannelle ja mies toiselle luokalle. Muutimme yhteen kaksi vuotta myöhemmin kun olin armeijassa ja mies aloittamassa opiskeluja. Kumpikaan ei varsinaisesti ole asunut omillaan, mutta minä olin ensin vuoden armeijassa ja sitten perään mies vuoden eli tuona aikana sai kyllä pyöriä itsekseen ihan riittävästi. Naimisiin menimme neljän vuoden seurustelun jälkeen eli 21-vuotiaina. Hämmennyn aika usein kun muistan kuinka nuorena olemme naimisiin menneet, mutta ikinä en ole katunut. Tuskin elämä olisi yhtään erilaista vaikka olisimme menneet naimisiin vasta myöhemmin. Ensimmäinen lapsikin syntyi (ihan suunnitellusti) vasta kun olimme olleet yhdessä lähemmäs 8 vuotta ja toinen pari vuotta myöhemmin. Olemme opiskelleet kumpikin koko ajan ja kävin 6 vuotta sitten puoli vuotta vaihdossakin. Ruotsista nyt ei ollut kummoinen matka käydä välillä kotona.

 

Olemme olleet yhdessä kohta 12 vuotta ja naimisissa 8 vuotta. Kukaan ei ole erehtynyt ääneen kritisoimaan "teinisuhdettamme" vaikka tiedän, että häiden aikaan varmasti mummot pyörittelivät päätään että onpas ne nuoria. Meillä ei ole ollut mitään massiivisia kriisejä koskaan vaikka toki aina joistain asioista ei pääse yhteisymmärrykseen ihan helpolla. Nämä asiat varmasti olisivat vielä vaikeampia, jos suhde olisi aloitettu paljon vanhempana. Olemme toisaalta kasvaneet yhdessä, mutta en ole koskaan ymmärtänyt, mitä kadotettua nuoruutta pitäisi kaivata. Olen saanut teininä mennä ihan niin kuin huvittaa enkä ollut kovin hurja silloinkaan. En muutenkaan tajua, miten oman elämän pitäisi jotenkin päättyä naimisiinmenoon tai lasten saamiseen. Toki lapset vaikuttavat aika konkreettisesti arkeen, mutta kumpikin on saanut tehdä ihan omat valintansa ja harrastaa ihan vapaasti. Ei se ole toiselta pois.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suuri riski myös nuorena aloitetussa suhteessa on että suhteesta tulee epätasapainoinen kun eletäänkin enemmän toisen toiveiden mukaan ja heikompi osapuoli uskottelee itselleen että ne on hänenkin toiveitaan vaikkei pohjimmiltaan ole.

Tätä minä vähän pelkäänkin, jotenkin hankala vaan välttää, jos molemmat kuitenkin luulevat niiden olevan yhteisiä toiveita :girl_sigh: Pelkään siis, että olen tahtomattani manipuloinut miehen toiveita, esim. juuri lapsiasiassa, kun itse olen haaveillut äidiksi tulosta niin kauan kuin muistan ja mies ei ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa ennen kuin alkoi seurustella minun kanssani. No, toisaalta en kyllä tiedä tiedänkö itsekään niin syvällisesti mitä haluan, joten ehkä elämää vain eletään valiten jotain ja eläen sitten sen kanssa miettimättä niitä valintoja enää jälkeenpäin...

 

Toisaalta, on paljon pereja, jotka kohtaavat yli 30-vuotiaina ja toinen osapuoli ei ole koskaan edes halunnut lapsia, mutta toisen halutessa alkaa haluta itsekin.. Ainahan voi jossitella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Teinipari täälläkin, ikää mulla 14 ja miehellä 16 kun alettiin seurustelemaan. Karikoita on toki ollut ja "pettämistä" (ennemmin luottamuksen, kuin seksuaalista) puolin ja toisin mutta niistä ei enää näy jälkeäkään meidän suhteessa.

 

Muistan kyllä ikuisesti kun 15vuotiaana mummini oli mua autolla viemässä miehen luokse (asuttiin eri kaupungeissa, 30km väliä, normaalisti pyöräilimme toistemme luo mutta välillä saimme autokyytejä vanhemmiltamme) ja ihan vakavana katsoi minua silmiin ja kysyi että ymmärränhän ettei ensirakkaus kestä. Taisin silloin vastata vaan kohteliaisuudesta, että kylläkyllä... 5 vuotta myöhemmin mentiin naimisiin ja ja nyt on lapsi tulossa.

 

Eihän tässä nyt toki vieläkään voi kenellekkään lällätellä, että kestipäs tämä ensirakkaus, kun edelleen ollaan nuoria. Ehkä sitten kuolinvuoteella kirjoitellaan elossa oleville kirjeitä, että ähäkutti...

 

Mä en koe että olisin jäänyt yhtään mistään paitsi, vaan itseasiassa mun elämä on mennyt just niinkun olin aina toivonutkin. En ole bilehile, vaan rauhallinen kotihiiri joka haluais punaisen tuvan maalta ja sinne kasan eläimiä ja lapsia. Yksin sellaiseen tilaan on vaikea päästä, kun ei se helppoa ole suhteessakaan, joten mä pidän itseäni etuoikeutettuna kun oon löytänyt miehen niin nuorena eikä vuosia nyt mene tavallaan "hukkaan" tutustuessa jne, vaan saatiin heti täysi-ikäistyttämme aloittaa se meidän oman elämän rakentaminen. Eli naimisiin, asuntolaina ja lapsi on kaikki nyt taskussa (no, lapsi ihan kohta...) ja ikää mulla 21v. Mähän ehdin saavuttaa vaikka mitä vielä tässä elämässä, vrt. että palloilen kolmekymppiseksi asti baareissa etsien "sitä oikeaa" ja pohtien mitä elämältä haluan.

 

:)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mä olen nyt, öö... reilun 15 vuoden jälkeen alkanut vähän olla tuolla ähäkutti-linjalla niille, jotka vannoi, ettei se kestä. Vaikka eihän sitä tietenkään tiedä. Mutta musta on jotenkin hassua sanoa, että jos ei kuolemaan asti olla yhdessä, niin ei kestänyt suhde. Kyllä tämäkin aika, jonka me ollaan oltu yhdessä, on jo aika pitkä ja käsittääkseni ihan aikuisenakin yhdessä olon aloittaneet pitää sitä jo pitkänä suhteena.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suuri riski myös nuorena aloitetussa suhteessa on että suhteesta tulee epätasapainoinen kun eletäänkin enemmän toisen toiveiden mukaan ja heikompi osapuoli uskottelee itselleen että ne on hänenkin toiveitaan vaikkei pohjimmiltaan ole. Näitähän on nähty sitten että nelikymppisestä tmv. eronneesta kuoriutuukin eron jälkeen kuin uusi ihminen.

Me ollaan myös puoliksi teinipari, mä olin 16v kun aloitettiin seurustelu, mies 6v vanhempi. Meillä on käynyt vähän tämäntyylisesti kun olen nyt 9v myöhemmin tajunnut muokanneeni itseäni, pitämisiäni, haaveitani ym miehen haluamisten kaltaisiksi. Olen toisin sanoen varmastikin kasvanut hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin olisin kasvanut jos olisin kuunnellut vain omaa itseäni. Tätä olen kuitenkin nyt alkanut ottaa kiinni ja kuulostella asiassa kuin toisessakin mitä itse oikeasti haluan ja mistä pidän. Ja alkanut vahvemmin sanoa niitä asioita myös muille ääneen. Mieheni ei kuitenkaan ole mikään tyranni joka olisi vääntänyt minua haluamakseen, vaan kyse on varmasti ollut pitkälti siitä kun olen ollut niin nuori ja mies selvästi vanhempi. Joka tapauksessa olen pyristellyt nyt tällaisesta eroon, jotta ei kävisi juuri niin, että joskus nelikymppisenä tulle kriisi etten minä tällainen oikeasti ole ja sitten on pakko erota, jotta voi alkaa elää omannäköistä elämää.

 

Kuitenkin koen myös, että nämä vuodet ja yhdessä vietetty nuoruus on hitsannut meidät tiiviisti yhteen, enkä osaisi (tai varmasti osaisin, mutten haluaisi) enää elää ilman tuota toista puoliskoa.

 

Ja vielä muiden ajatuksiin meidän suhteesta, niin me emme ole päin naamaa saaneet yhtään vähätteleviä kommentteja, mutta olen melkoisen varma, että ikäiseni kaverit selän takana kauhistelivat naimisiinmenoamme kun olin 19v. Mummuni on vain ollut sitä mieltä, että näin sen kuuluukin mennä kun on itsekin mennyt nuorena naimisiin ja saanut lapset ja pysynyt saman miehen kanssa miehen kuolemaan asti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä myös teinipari :grin: Minä olin himppasen vajaa 17-vuotias ja mies 18-vuotias, kun tapasimme miehen abiristeilyllä :girl_wink: Asuimme eri paikkakunnilla ja muutamia vuosia meidän suhde olikin ns. etäseurustelua. Nähtiin joka viikonloppu ja lomilla. Kihloihin menimme, kun oltiin seurusteltu 3 vuotta ja naimisiin, kun yhteiseloa oli ollut takana 6.5 vuotta. Nyt siis oltu yhdessä 10.5 vuotta. Karikkoa on taipaleeseen mahtunut, mutta tässä sitä porskutetaan :girl_smile: Ollaan oltu aina semmosia nahistelijoita, joten kinastelemme aika usein, mutta isoja riitoja on harvoin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kai mekin sitten ollaan teinipari, vaikka en koskaan oikeastaan asiaa ajatellutkaan ainakaan tolla nimellä. Oltiin molemmat 18-vuotiaita kun aloitettiin seurustelu. Siitä kolmen vuoden päästä mentiin naimisiin ja viime viikonloppuna juhlittiin 5-vuotishääpäivää. Ajattelen niin, että tällä hetkellä meillä on todella vahva ja turvallinen pohja avioliitolla, koska tietysti molemmat ollaan muututtu ja aikuistuttu seurustelun aloittamisen jälkeen. On jouduttu käymään läpi todella iso kriisi muutama vuosi sitten juuri siitä syystä, että 18-vuotiaina ei tietystikään vielä täysin tiedetty, mitä elämältä halutaan. Nyt kun on kriisivaiheesta selvitty, olo on äärimmäisen luottavainen, eikä voida kuvitellakaan elämää kenenkään muun kuin toistemme kanssa. Oma näkemys teini-iässä alkaneista suhteista on siis se, että aikuistumisen ja identiteetin löytämisen yhteydessä täytyy varautua isoihin kriiseihin, mutta jos niistä selviää, niin ei ole mitään syytä, miksi teiniparit eivät voisi pysyä yhdessä lopun elämäänsä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei nyt varsinaisesti teinejä, mutta minä olin kyllä n. puol vuotta ennen tapaamistamme täyttänyt 18 (musta nyt joku 18 vee on vielä aika kersa :D ) ja mies oli 23 täyttämässä 24 ja siis lähinnä siksi kommentoin koska meille molemmille kyse oli ensirakkaudesta. En ole koskaan myöskään seurustellut kenenkään toisen kuin aviomieheni kanssa joten kai tämänkin voi tavallaa luokitella "teini" suhteeksi... nojoo en tiedä mutta musta tuntuu

että on parempi etten ole koskaan seurustellut kenenkään toisen kanssa, ollaan hitsauduttu yhteen ihan eri tavalla ja opittu monia asioita matkamme varrella.

 

Teinipapereilla on mielestäni ihan hyvät mahdollisuudet pysyä yhdessä mikäli sitä todella tahtoo, kaikki on niin paljon kiinni parista ja kuinka suhteessa on valmis kasvamaan ja kohtaamaan asioita. Negatiivisten asioiden, mahdollisten kriisien ja takapakkien kautta voi pari todella hitsautua niin saumattomasti yhteen ettei mikään voi enään tulla väliin. Riippuu tietysti aika paljon parin iästäkin (kun seurustelu on aloitettu). olkoonkin vaikka kuinka yltiöromanttista mutta minä haluan uskoa siihen yhteen oikeaan rakkauteen ;D on se vaan nii ihana kuulla tarinoita pareista jotka on koko elämänsä yhdessä :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mina olin 16v. ja mies 17v. kun alettiin seurustella. Kariokoita on ollut, mutta niistä ollaan selvitty. Me ollaan niin kasvettu yhteen, kirjaimellisesti kasvettu aikuisiksi yhdessä, että meidän persoonatkin on varmasti muotoutuneet osittain siinä samalla ja vaikuttaneet paljon toisiinsa. Se on sekä hyvä, että huono asia :D Mutta niin me vaan ollaan tässä 12 vuotta myöhemmin, ja yhä rakastetaan. Parasta on mun mielestä sellanen syvä henkinen kumppanuus, joka luo vahvan pohja koko elämälle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä kanssa teinipari :). Itse olin 14 ja mies 17 kun alettiin seurustelemaan. Yhdessä ollaan nyt oltu yli 11 vuotta, siitä naimisissa reilut 6. Ja meillä menee hyvin. Suhde on ollut aina tosi avoin, ja se kaikesta keskustelu onkin ollut iso rikkaus. Lisäksi meillä on hyvin samantyyppisiä valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Aina välillä joku vanha tuttu kysyy, että "meneekö teillä hyvin" ihan niinkuin oletusarvoisesti viimeistään nyt pitäisi jotain olla vialla. Olen aina yhtä hämmentynyt näistä kyselyistä. Miksipä meidän suhde olisi muuttunut?

Share this post


Link to post
Share on other sites

No me ollaan osittain teinipari, mä olin 16 ja mies 20 kun alettiin seurusteleen. Yhdessä ollaan oltu kohta 13 vuotta, naimisissa 5. Kriisejäkin on ollut muutama, mutta niistä on selvitty entistä vahvempina eteenpäin ja edelleen menee siis erinomaisesti, en osais parisuhteelta ja mieheltä toivoo oikeestaan mitään enempää. Meidän suvussa on itseasiassa paljon teini-iästä yhdessä olleita ja joiden yhdessäolo on tosiaan kestänyt hautaan asti. Esim. mun vanhemmat, 14 ja 15v ja oli erittäin onnellisia mun isän kuolemaan asti. Samoin mun siskoni ja sen mies on ollut 13 vuotiaista yhdessä (on tässäkin ketjussa asiasta kertonu ;) ) ja munkin nähdäkseni ne on edelleen onnellisia yhdessä ja vuosia on kertynyt niilläkin kohta 14. Ehkä tosta yleisyydestä johtuen en itse oo ikinä pitänyt mitenkään erikoisena tätä "ikuisuuspari"-asiaa. Mun mielestä on ihanaa, että mekin ollaan miehen kanssa edelleen suht nuoria (kolmenkympin molemmin puolin) ja nyt jo meillä on hirvee määrä yhteisiä muistoja, tunnetaan toisemme varmaan niin hyvin kun toisen vaan voi tuntee ja ollaan hitsauduttu loistavaks tiimiks tässä vuosien saatossa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me tavattiin miehen kanssa lukiossa, olin itse 16 ja mies 19. Meillekin toitotettiin paljon sitä että pitää hakea kokemuksia jne. ennen kun vakiintuu. Tässä me ollaan edelleen kohta 14 vuotta myöhemmin ja meidän parisuhde kesti jopa 6v lapsettomuuskriisin. Nuorempana me erottiin puoleksi vuodeksi mutta siitäkin selvittiin kun kumpikin sai vähän aikaa selvittää mikä on elämässä tärkeintä ja päädyttiin siihen että halutaan elää yhdessä ja perustaa perhe. Harva varmaan uskoi että tämä kestäisi mutta äitini totesi vaan reippaasti kun muut selittivät kokemuksista että isotätini ja isosetäni olivat tavanneet 14 vuotiaina ja he elivät elämänsä loppuun asti yhdessä onnellisina. Isotätini kuoli noin vuosi sitten. Toki jokainen pidempi parisuhde kaipaa vähän työtä ja "huoltoja" mutta uskon että niin kauan kun on tahto ja rakkaus niin kaikesta selvitään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan miehen kanssa tavattu miehen kanssa v.1994 kaverin synttäreillä. Mä olin tuolloin 16 ja mies 18. Ensimmäinen vuosi oli meillä vaikein meillä, mutta sen jälkeen alkoi elo tasaantua. Nyt ollaan oltu yhdessä melkein 20vuotta. Täytyy sanoa, että enpäs olisi sillon 20vuotta sitten uskonut, että me näin pitkälle päästään yhdessä. Paljon ollaan yhdessä koettu, ja yhtään kokemusta en vaihtaisi pois. Todella toivon, että yhteinen taival jatkuu aina sinne vanhainkotiin saakka ;) <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan oltu samassa perhepäivähoidossa miehen kanssa :ph34r: ja partiossa. Ja yläasteella. Alettiin seurustella 15-vuotiaina, kihloihin 17-v., naimisiin 19-v., esikoinen 21-v. ja kuopus syntyy kun ollaan molemmat 23-vuotiaita. :) Mitähän sit ku ollaan 25-vuotiaita? Oiskos se omakotitalo? :grin:

 

Me ollaan vielä toistemme ekat ja toivon mukaan myös vikat. Sillä mentaliteetilla ollaan menty, että vanhainkodissa sitten kiikkustuolissa kiusotellaan toisiamme. Elo on ollut aikamoista vuoristorataa, mutta kaikesta ollaan selvitty kunnialla. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me tavattiin miehen kanssa, kun minä olin ysillä ja hän amiksen ekalla. Osa tutuista sanoi jo silloin, että me ollaan loppuelämämme yhdessä, kun ollaan jotenki niin sopivat toisillemme. Eihän sitä itse silloin uskonu ja oltiin erossakin vähän aikaa ekan vuoden aikana. Mutta yhtä ollaan kuitenkin pidetty nyt 14v. Mä asuin opiskelija-asunnossa miehen opiskeluajan ja intin ajan ja yhteen muutettiin, kun minä olin 19v. ja mies 20v. 

 

Ehkä ollaan siksikin onnistuttu pitämään suhde elävänä, kun meille molemmille on ollut itsestään selvää antaa toiselle myös tilaa. Molemmat saa viettää omien kavereidensa kanssa aikaa ja viihteellekin pääsee molemmat ilman suurempia erimielisyyksiä. Myös molempien kaverit on toisellekin kavereita. Ja lapsiperheenä meille on ollut tärkeää yhteinen harrastus, jonka tiimoilla päästään keskenään viettämään aikaa ilman lapsia. Tämän taas on mahdollistanu mahtavat appivanhemmat. 

 

Vaikka sitä ei aina tule mietittyä, tosi hyvin on kaikki asiat järjestyny ja hyvän löydön tein silloin 15-vuotiaana.  :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me tavattiin kun mä olin 15 ja mies 17. Silloin oli jonkinlaista sutinaa ja vähän kokeiltiin sitä seurusteluakin. Meni pari vuotta ja todentotta hankittiin (tai ainakin minä hankin) niitä kuuluisia kokemuksia. Yhteenpalattiin mun olleessa 18 ja mies 20 ja tässä sitä ollaan 10 vuotta myöhemmin erittäin onnellisesti yhdessä <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kauhean kivoja tarinoita täällä :give_heart:

 

Tutustuin mieheeni kun vaihdoin koulua kasiluokan alussa ja päädyin hänen kanssaan samalle luokalle. Kasin ajan hän oli mulle vielä aika yhdentekevä, mutta ysillä meillä rupesi jotenkin natsaamaan, ja kokeiltiinhan me vähän aikaa jopa seukkaamistakin. Musta se oli vaan niin jotenkin hölmöä ja öllöä silloin, että ilmoitin et haluan olla vain kavereita... :lol: Ja hyviä kavereitahan me oltiin sit sen jälkeen. Jatkettiin samaan lukioon ja hän alkoikin sit seukkaamaan jonkun pikkuteinin kanssa. Voih, tietäisittepä miten minä ja kaverini ryöpytettiin miestä ja sen silloista tyttökaveria. Kutsuin silloista 16-vuotiasta miestäni mm. kehdonryöstäjäksi kun seukkasi kasiluokkalaisen tytön kanssa. Voi sitä paheksunnan määrää (kröhöm, olisikohan ollut vähän mustasukkaisuutta ilmassa...) Tanssittiin vanhojentansseissa yhdessä, ja silloin jotain heräsi molemmilla lopullisesti toista kohtaan.  :wub:  Hän seurusteli sen toisen tytön kanssa lukion läpi, mutta pysyi mun kanssa ystävinä, mistä oon, ja olin silloinkin, tosi iloinen. Hän oli jämpti jo silloin: kertoi että monesti olisi tehnyt mieli vain suudella minua, muttei halunnut olla hölmö ja pettää sitä tyttöään, joten tyytyi olemaan mulle vain ystävä. Noh, heidän suhteensa sitten kuivahti kasaan lopulta lukion päättyessä, osoittaen etteivät kaikki teinisuhteet tosiaan kestä. Ylioppilasjuhlien jälkeen alettiin sitten lopulta uudestaan seurustelemaan, ja nyt seitsemän vuoden jälkeen ollaan oltu kohta vuosi naimisissa. Oi että. Niin se aika rientää. En voisi kyllä kuvitella itselleni ihanampaa miestä. Oon kyllä aika tyytyväinen, että oma kulta löytyi niin läheltä eikä tarvinnut viettää esim. opiskeluvuosia sinkkuillen ja miestä metsästäen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me tavattiin 16-vuotiaina ja siitä asti oltu yhdessä, jo 12,5 vuotta. Vaikeuksia ollut välillä matkan varrella, mutta eikö kaikilla oo jossain vaiheessa. Onnellisia ollaan kuitenkin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yhdessä on oltu jo 20 vuotta, minä olin 13 ja mies 16 kun aloimme seurustella..

 

Ei meilläkään suurempia kriisejä ole ollut, silloin teini-ikäisenä pariin otteeseen "erottiin", mutta aina takaisin yhteen palattiin. Mies muutti täältä meidän kotipaikkakunnalta opiskelemaan 19-vuotiaana ja minä siis jäin kolmeksi vuodeksi vielä lukioon ja muutin sitten perässä. Eli olin 19, kun muutimme yhteen. Naimisiin mentiin kun olin 23 ja esikoinen syntyi kun olin 25.

 

Meidän tasapainoisen suhteen salaisuus on varmasti se, että ollaan yksilöinä yhdessä. Meillä on omat kaverit, omat jutut ja harrastukset, mutta myös yhteisiä juttuja ja tykätään olla yhdessä ( :girl_crazy: ). En minäkään tajua, miksi olisi pitänyt nähdä ja kokea ja mennä ja tulla miten tykkää, kun en usko, että suuremmin olisin mennyt ja tullut vaikkei miestä olisi siinä vaiheessa ollutkaan. En koe jääneeni mistään paitsi, kun kaikki mitä tarvitsen on tässä :wub:

 

Ja miksi lähtisinkään miettimään, mitä olisi voinut olla?

 

Vähättelyjä tai muuta en muista kuulleeni juuri koskaan. Kerran kun kaksi ystäväpiiriin kuuluvaa oli eronneet ja kumpikin löytäneet uuden (siis kaksi eri pariskuntaa ja heidän naiset - ystäväni), niin keskustelussa jotenkin sivuttiin pitkää parisuhdetta ja jotenkin sitä, ettei voi tuntea sellaisia tunteita enää kuin just uudessa suhteessa. Noh, ei varmaan juu, mutta kyllä mä vielä tunnen sen kutinan mahanpohjassa aina välillä. Hassua, mutta totta.

 

Eihän tämä täydellistä ole, tietenkään, mutta juuri sellaista arkea ja rakkautta, mikä tuntuu hyvältä vielä 20 vuoden jälkeenkin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olipa kiva lukea muiden samanlaisia kokemuksia :tender:

 

Me ollaan miehen kanssa seurusteltu tänä vuonna jo 11 vuotta. Toisemme löydettiin, kun itse olin juuri 14v ja mies vuoden vanhempi.

Yhteen muutettiin heti miehen armeijan jälkeen, kun olin itse melkein 19v. Naimisiin päästiin viimein 10v yhdessä olon kunniaksi ja nyt näillä näkymin esikoinen tulossa ensi kesänä. Meillä harkinta-aika on ollut aina vähän pidempi ;)

 

Karikkoa on suhteen aikana kanssa koettu varsinkin 7. vuoden kohdalla, jolloin oltiin jo eroamassa, mutta todettiin, että meidän on vaan parhainta olla yhdessä. Itsellä tuli tuolloin kaipuu siitä, että maailmaa pitäisi vielä nähdä. En ole kyllä tuota jatkamispäätöstä katunut sen jälkeen ikinä.

 

Luulen, että meidän parisuhteen pitää hyvänä se, että osataan ottaa itsellemme omaa aikaa. Mies on paljon töissä (lue:työnarkomaani) ja opiskellut samalla amk:ssa. Lisäksi pyritään siihen, että vietetään ystävien kanssa aikaa ja viihteelle on saanut lähteä, jos siltä itsestä tuntuu. Ja kun näin kauan ollaan yhdessä oltu pystytään puhumaan kaikesta toisen kanssa ja meillä olla aika ehdoton luottamus toista kohtaan. Tiedetään molemmat, kuinka paljon on menetettävää, jos tekee jotain tyhmää..

 

Epäilyjä on täällä myös kuultu :/ Ihmiset ovat täällä kanssa neuvonneet, että jää näkemättä ja kokematta, kun aina vaan saman kanssa ollaan. Ennen seurustelua meillä molemmilla ehti olla ns. "poika- ja tyttöystäviä" muutama. Itse en oikeastaan ole kokenut jääväni pahemmin mistään paitsi (paitsi tuo hetkellinen mietintätauko)

Baareissa on tullut käytyä ja nähtyä sitä meininkiä, joka seuran etsintään liittyy ja suoraan sanottuna ei kyllä yhtään käy kateeksi :D Itse kun voi suunnata aina kotiin sen tutun ja turvallisen saman miehen luokse :give_heart:

Edited by zinnia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me tavattiin kun oltiin molemmat 13 v. Seurustelemaan alettiin muutamaa kuukautta myöhemmin, jolloin oltiin molemmat ehditty täyttää 14. Yhteen muutettiin lukion jälkeen ja naimisiin päästiin lähes 10 v. yhdessäolon jälkeen. Esikoinen syntyi vähän ennen meidän 10-vuotispäivää.

 

Kaikenlaista on mahtunut näihin vuosiin, mutta yhdessä ollaan kasvettu ja toisiimme kiinnytty sen verran lujasti, ettei mikä tahansa tätä yksikköämme kaada.  :d_lovers: Kaikki vaikeudet on toistaiseksi voitettu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now