Vauva tulee/tuli taloon, mutta miten käy eläimille? (LUE ALOITUS!)

[Minttuliina]

Pitää nyt kirjoittaa omasta kokemuksesta teilauksen uhallakin. Mulla oli rakas pikku-koira joka kulki mun mukana joka paikkaan. Raskauden lopulla jätin sen vanhemmilleni pariksi viimeiseksi kuukaudeksi kun sain päähäni pelätä että jos jokin menee hassusti raskauden kanssa ja joudun yllättäen sairaalaan. Asuin työni vuoksi niin kaukana tukiverkostostani että koira olisi jäänyt ilman hoitajaa kun mieskin oli ulkomailla töissä. (lopulta olinkin raskausmyrkytyksen vuoksi sairaalassa) Omasta mielestäni tuo minun koiran "dumppaaminen muille" oli koirasta huolehtimista.

 

Esikoinen oli koliikkivauva ja olin ihan piipussa hoitaessani häntä yksin. Koiran saaman huomion määrä kyllä romahti! No enpä jaksanut itseänikään hoitaa kun vauva vei kaikki voimat. Koira itse käyttäytyi aina hyvin ja varoi vauvaa. (Kukaan ei koskaan myöskään ehdottanut minulle koirasta luopumista raskauden tai vauvan takia.) Siinä vaiheessa kun esikoinen kiinnostui koirasta ja konttasi perässä alkoi uudet haasteet kun 5 kg:n koiraa piti suojella 7 kg:n vauvalta. Vauva halusi aina tarrata turkista/korvista/hännästä. Pelkäsin että vauva satuttaisi koiraa tarttuessaan siihen ja koira vaistomaisesti puolustaisi itseään. Yhtään tällaista tilannetta ei ollut vielä ollut mutta koira näytti jo hätää kärsivältä. Olin ihan piipussa kun vaativa ja ärtyvä vauvani ei edelleenkään nukkunut ja söi 3:n tunnin välein öisinkin. Olin sairastunut masennukseen ja tunsin hädin tuskin selviytyväni vauvan hoidosta. Koira meni hermolomalle veljeni luokse pari kertaa muutamaksi yöksi. Yllätyksekseni koira näytti viihtyvän siellä ja "lomat" alkoivat venyä. Veljeni kiintyi koiraan. Alkoi tuntua oikealta ratkaisulta kaikkia kohtaan antaa koiran jäädä asumaan uuteen osoitteeseensa (vauvaa ei tarvinut koko ajan kieltää ja kieltää ja kieltää.., koira sai olla rauhassa, oma stressini väheni ja yksin asuva veljeni sai mieleistä seuraa).

 

Koira voi edelleen hyvin (ikää jo 14 v.) ja ratkaisu oli aivan oikea. Halusin näin tasapainon vuoksi kertoa että lemmikistä luopuminen voi olla joillekin hyvä ja perusteltu ratkaisu ilman allergiaakin. Elämäntilanteita on monenlaisia.

[Nadda]

^ Minusta olet toiminut ihan oikein ja kaikkien kannalta parhaaksi. Tilanteita on tosiaankin monia. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että jo lähtökohtaisesti ajatellaan lemmikin ja vauvan yhteiselon olevan mahdotonta.

[Golden Eagle]

Kyseinen artikkeli, sekä osat sen kommenteista nostivat kyllä karvat pystyyn, ja pahasti minulla! Meillä on neljä omaa kissaa sekä 1 eläinsuojelun kotia hakeva. Meille ei kummallekaan edes käy mielessä, että kissat hävitettäisiin jonnekin vauvan ilmoittaessa itsestään. Toki jos esim tuo iso maine coon (joka on vähän ärtsy tapaus) käy aggressiiviseksi tai vauvalle tulee paha astma, niin uusi koti pitää etsiä. Toivottavasti kumpaakaan ei kuitenkaan tapahdu. Perheemme on muutenkin sekasikiö, kun on kaksi etälasta miehen edellisestä liitosta, sitten on nämä karva"lapset" sekä haave yhteisestä. Eiköhän kaikki lutviudu ihan hyvin

 

Ihmiset tekevät suuren karhunpalveluksen lapselleen jos hankkiutuvat eroon eläimistä vauvan takia. Eläimet kun ovat suuri rikkaus ja opettavat lapselle paljon!

 

Muoks. Minttuliina en minä ainakaan sinua teilaa Teidän tilanne oli mikä oli ja teit varmasti oikean ratkaisun. Ajattelit koiran parasta ja hän pääsi hyvään kotiin mutta jäi kuitenkin perheeseen.

Edited June 24, 2012 by Golden Eagle

[nauris12]

Tää on kyllä aihe mikä kiehuttaa jatkuvasti. Esimerkiksi taannoin ystäväni adoptoi suloisen 10 kk vanhan koiran, koska koiran perheeseen oli syntymässä vauva. Siis jos asiaa ajattelee, niin jo koiraa hankkiessaan perhe on ollut tasan tarkkaan tietoinen vauvasuunnitelmistaan ja lapsen tulosta. Silti tuo pentu otettiin harjoittelukappaleeksi, ja lykättiin sitten kiertoon juuri siinä iässä kun koira tarvitsee pysyvyyttä ihan tapakasvatuksenkin vuoksi.

 

Tuntuu tosiaan siltä että ihmiset eivät ymmärrä sitä että kun lemmikki otetaan, se otetaan ihan sillä ajatuksella että siihen sitoudutaan loppuiäksi. Mietitään se elämäntilanne suhteutettuna eläimen elinikään - kissanpennut ovat söpöjä, mutta missä ja millaisessa tilanteessa aiot olla 5, 10 ja 15 vuoden päästä jonka ajan aika taatusti vietät tuon kissan kanssa?

Tietysti tulee ennakoimattomia tilanteita, kuten tuo mistä nimimerkki Minttuliina kirjoitti, mutta minusta tuonkin hoidit silleen parhain päin että koira sai rauhassa totutella uuteen paikkaan ja sinulla säilyy yhteys koiraan eli tiedät millaisissa oloissa se elää vastedes. Se on ikävä kyllä totta että kaikki voivat sairastua tai lapsella voi puhjeta allergia, silloin täytyy toimia tilanteen mukaan, mutta minusta lähtökohtaisesti pitäisi tajuta että se velvollisuus huolehtia omasta lemmikistä säilyy myös vauvan synnyttyä.

 

Jo vauvaa suunnitellessa pitäisi miettiä että millaisia järjestelyitä tehdään että sekä vauva että eläimet mahtuvat taloon, koska se on yhtä lailla niiden eläintenkin koti! Eläimet ovat vielä lapsiakin riippuvaisempia huoltajastaan ja siksikin se on minusta niin väärin että lemmikkejä hylätään vauvan tultua. Lemmikkieläin kun ei pyydä syntyä lemmikkieläimeksi, vaan niitä otetaan nimenomaan ihmisen huvitukseksi ja iloksi, niin sitä suuremmalla syyllä pitäisi myös pystyä sitoutumaan eläimestä huolehtimiseen. Paljon pystyy kyllä tekemään esimerkiksi oman tilan rauhoittamiseksi koiralle/kissalle erossa vauvasta esimerkiksi ovin ja portein ja verkoin. Ja vähänkin isompaa lasta voi kyllä jo opettaa jättämään eläimen rauhaan ainakin tietyissä tilanteissa (nukkumarauha, syöminen) ettei turhia jännitteitä synny.

 

Meillä ei valitettavasti ole nyt lemmikkejä koska taloudessa asuu pari pahasti allergista ihmistä. Ollessani lapsi meillä oli kissoja, koiria ja pieniä eläimiä, ja toivoisin kyllä kovasti että jossain vaiheessa saisin taas asua kissan kanssa. Ehkä sitten kun asun kämpässä johon kissoja voi ottaa ja johon saa aidattua pienen pätkän pihaa kissoja varten... Olisi mukava omia lapsiakin ajatellen että saisivat nauttia eläinten seurasta.

[Armis]

Mä sympatiseeraan Minttuliinaa todella paljon, koska oma elämäntilanne on melko sama.

 

Meillä on kaksi alle 5-vuotiasta uroskoiraa, suht pienikokoisia, eivät mitään toko-valioita todellakaan, mutta ihania koiria kumpikin. Koirat on tulleet meille 2 vuotta ennen esikoisen syntymää ja niihin on aina suhtauduttu tosi "kunnianhimoisesti" - ei näyttely- tai harrastusmielessä vaan se, että joka päivä kunnon lenkit, leikkiä ja virikkeitä.

Esikoisen synnyttyä koirat on ihan rehellisesti sanoen vaan tuntuneet "työltä", eikä niiden kanssa touhuamisesta saa samalla tavalla iloa kuin ennen. Esikoinen oli refluksilapsi, joka heräsi vielä vuoden vanhanakin n. 20 kertaa yössä. Voin sanoa, että kun lapsen ehkä sai aamulla klo 9 nukkumaan niin ei ihan ensimmäisenä huvittanut lähteä ulos koirien kanssa - toki mentiin, ja kunnon lenkit on hoidettu olosuhteista huolimatta, mutta voi kuinka olisi ollut ihanaa vaan jäädä välillä nukkumaan.

Poden jatkuvasti morkkista siitä, että entisiin ulkoilu- ja leikkimismääriin ei tulla pääsemään, vaikka tiedän että moneen lemmikkiin verrattuna meidän koirat saa paljon huomiota ja riittävästi liikuntaa. Toinen koirista, usein molemmat, viettävät suht pitkiä aikoja anoppilassa missä eläkeläiset ehtivät enemmän keskittyä eläimiin, ja usein on keskusteltu siitä että nuorempi koirista voisi muuttaa sinne pysyvästi - koira suorastaan masentuu tullessaan kotiin, missä huomiota saavat ensin kaksi lasta ja vasta sitten lemmikit.

Koirista ei kuitenkaan olla luopumassa - kannamme vastuun, ja sen lisäksi esikoinen on jo varsin kiintynyt tähän kaksikkoon. Niistä on toki iloa lapsille, auttavat siivoamisessa ja ovat osa perhettämme. Kuitenkin, jos tietäisin että koirille olisi tarjolla loistava koti missä ne saisivat olla yhdessä ja saisivat enemmän aikaa ja energiaa omistajilta, niin luopuminen ei luultavasti tuottaisi suunnattomasti tuskaa.

 

En siis tarkoita että lähtökohtaisesti lemmikeistä pitäisi luopua, päin vastoin. Olin kuitenkin itse yllättynyt niistä negatiivisista tunteista, mitä eläimiä kohtaan heräsi, kun esikoinen syntyi. (Esim. kun haukkuivat juuri kun lapsi nukahti päiväunille tai kun jyräsivät leikkiessään vahingossa vauvan tms). Koirat on olleet mulle aina supertärkeitä, mutta lasten syntymä muutti asetelmaa tosi paljon - ja se harmittaa ja hävettää, koska totta kai ne koirat ovat yhä tärkeitä, mutta arvoasteikossa lasten alapuolella ja se näkyy taas siinä miten ajankäyttö jakautuu. Myöskin univelkaisena ja hormonihöyryissä pinna koirien kanssa on ollut tosi lyhyt ja tuli komennettua aivan liian korkealla äänellä noita jääräpäitä.

(Kenenkään ei tarvitse soitella eläinsuojeluyhdistykselle tai mitään, saavat laadukasta ruokaa, rakkautta ja liikuntaa aivan tarpeeksi).

[white]

^ No tuo on varmaan enempi sääntö, kuin poikkeus.

 

Itse olen sitä mieltä, että lähtökohtaisesti ei voi ajatella, että lemmikeistä on luovuttava, kun vauva tulee. Jos niin tekee, niin on ehkä syytä katsoa peiliin ja miettiä, olisiko pitänyt lemmikkiä edes hankkia. Aikuisen ihmisen pitää osata myös ennakoida tulevaa sen verran, ettei lähde esim hankkimaan mitään ongelmakoiraa siinä vaiheessa, kun lapsihaaveet ovat ajankohtaisia. Vauvan synnyttyä toimitaan toki tilanteen vaatimalla tavalla. Jos kertakaikkiaan ei pysty eläimestä enää huolehtimaan, niin sitten ei ole paljon vaihtoehtoja. Siinäkin tilanteessa mielestäni on ajateltava lapsen tai eläimen etua, ei niinkään omaa etua ("kun ei vaan huvita enää toi vauvankorvike-koira").

 

Meiltä löytyy myös lemmikkejä ja vähemmän saavat huomiota, kuin ennen vauvan tuloa. Asia varmaan korjaantuu, kun lapsi hieman kasvaa. Meillä lemmikit pysyttelevät tällä hetkellä itse etäällä, kun eivät pidä vauvan itkusta. Joten rapsutuksiakin ja sylittelyä tulee vähemmän, koska eivät tule vauvan lähelle, eli samalla myös minun lähelle. Vauvaa en voi laittaa nurkkaan huutamaan ja mennä viihdyttämään sen sijaan lemmikkejä Mutta ei meilläkään lemmikit huomiotta ole. Tällä hetkellä se huomio on vain vähäisempää.

 

Toiset takertuvat heti siihen, että joku on luopunut lemmikistään vauvan tultua taloon. Oleellisempaa on se, että miksi on luovuttu. Ei voi moittia, jos ei tiedä toisen elämäntilannetta täysin. Mutta juu faktahan sekin on, että eläimistä luovutaan aivan liian heppoisista syistä.

[*Iltatähti*]

meidän kissa on ulkona..ei se edes halua sisälle kun on kesä. viihtyy hyvin ja vartioi reviiriään, mikä sopii meille 1 kk ikäisen vauvan vanhemmille oikein hyvin. ei ole kissan karvoja joka paikka täynnä..

[Golden Eagle]

Kissa ei suomen luontoon kuulu. Meillä on tosiaan 5 kissaa ja jos ei kissan karvoja kestä niin voi olla ottamatta kissaa. Tai koiraa. Tai mitä vaan.

[Yazz]

Mukavaa kuulla, että on toisenlaisia tapauskia ainakin kerrotut ovat todella ymmärrettäviä syitä. Itse juuri tuomitsen tuollaisen "Iik, tein plussatestin, karvoja.." jne asenteen.

 

Tuosta luontoon kuulumisesta oma näkemykseni. Olen elänyt maaseudulla suurimman osan elämästäni, jossa kissoja on niin navetassa kuin kotona. Itsellänikin on ollut kissoja, jotka elävät niin sisällä kuin ulkona. Tämä ulkona/sisällä ei todellakaan johdu siitä, ettei karvoja kestetä, vaan ainakin omasta henk.koht kokemuksesta olen huomannut että omani maatiaiset ovat vaan halukkaita käymään ulkona kuluttamassa energiaa. Sisään ne tulee kun on kylmä/nälkä/jne. Läheisellä kuivurilla käy hiirimetsällä ja varsinkin maanviljelijät, jotka käyttävät ko. kuivuria ovat todella mielissään asiasta. Mutta tämäkin taas on näitä mielipideasioita

 

Taajamassa/kaupungissa en kyllä ensimmäiseksi olisi laittamassa kissoja ulos. Itsekin tiedän myös, että laki kieltää kissojen (ja muiden lemmikkieläinten) vapaanapidon ulkona.

Edited June 28, 2012 by Yazz

[Armis]

Vaikka tää nyt on OT niin mun mielestä kissa ei myöskään kuulu Suomen luontoon. Noi navettakissat on ehkä asia erikseen, mutta okt/rivari-alueella, saati sitten kerrostaloalueella niin ei tosiaankaan. Paitsi että pissailevat hiekkalaatikkoihin, tappavat pikkulintuja niin ovat eläimet itsekin vaarassa liikenteen ja kaikenmaailman sekopäiden keskellä.

[Sofianna]

 

 

Ihmiset tekevät suuren karhunpalveluksen lapselleen jos hankkiutuvat eroon eläimistä vauvan takia. Eläimet kun ovat suuri rikkaus ja opettavat lapselle paljon!

 

 

Juuri näin . Itsellä on kaksi koiraa, kuusi ja kymmenenvuotiaat, eikä ole kyllä mieleenkään tullut että niille uutta kotia alettaisiin etsiä vauvan takia. Autokin joudutaan juuri koirien takia vaihtamaan isompaan (yhden lapsen kans tuskin vielä tilavaa farkkua tarttee) mutta sitten se vain vaihdetaan isompaan. Ainoa mikä huolettaa on vanhemman koiran kärsivällisyys, sillä tuntuu nyttenkin etsivän rauhallisempaa koloa aina kun lapsia on ympärillä. Lasten seurassa molemmat ovat aina olleet mitä rauhallisimpia .Koskaan en kuitenkaan tule jättämään lasta ja koiria kuitenkaan samaan tilaan ilman valvontaa.

[koran_]

Meillä on kissa ja koira (ja ennen Hipun syntymää oli kaksi kissaa) ja kyllä meiltäkin kyseltiin että mihis elukat menee? En ta-ju-a. En kertakaikkiaan.

Se on sitten asia erikseen jos vauvan syntymän jälkeen ilmenee ongelmia missä vauva voisi olla vaarassa mutta eihän sitä voi tietää ennenkun vauva on kotona.

[Hiidenhevonen]

Itsellä vauva vasta toiveissa (toivottavasti matkallakin jo) mutta kun kotoamme löytyy lähes sata maalla elävää eläintä (kanoja, kaneja, lampaita, koiria, hevosia, kissoja tulossa) ja akvaario lähes 600 litraa, niin kommentteja odotellessa

 

Jotain nasevaa täytyy varmaan kehitellä, sillä sukulaiseni tuntien niitä kommentteja tulee.

 

Ja minkäänlaista aikomusta ei ole luopua yhdestäkään, päivästoin koiria on tulossa yksi lisää kissoja varattu muutama ja lampaitakin ollaan lisäämässä ja kaneja. Rankkaa varmasti on, mutta elämä on. Nämä ovat elämäntapa ja elinkeinokin osaksi minulle. Ei tulis mieleenikään vaihtaa siistiin sisätyöhän siksi, että vauvaa toivotaan ja dumpata koko laumaa ja osaa omastakin identiteetistä roskiin.

[koran_]

^Voi, sä elät mun unelmaa!!!

[Elisha]

Meillä on kolme koiraa ja nyt puolivuotias lapsi. Raskausaikana muutama vähemmän tuttu kyseli varovaisesti, että mites koirat sitten, kun vauva syntyy. Suurin osa kyllä tietää, että olen koiraihminen henkeen ja vereen eikä kyseenalaistanut mitenkään koirien ja vauvan yhteiseloa. Neljäs koira on haaveissa muutaman vuoden sisällä.

[SuzieL]

Meillä on 5 maatiais sisäkissaa. Täälläkin raskausaikana tuli useilta tahoilta (pääasiassa vanhemmilta henkilöiltä) tuota kommenttia mihin laitatte kissat, ette kai vaan aio pitää kissoja yms...

 

Minä kummastelin päin naamaa, että ei ne mihinkään ole lähdössä. Ovat meidän perheenjäseniä.

 

Aluksi oli kyllä aika hankalaa ensimmäisen vauvan kanssa kun kissat ei osanneet varoa ja karvoja oli joka puolella. Pian kissatkin oppivat, että tuo on muuttanut meille ja pystyi jo vauvan jättämään yksin lattialla vaikka vessassa käynnin ajaksi ei tarvinnut pelätä kissojen menevän päälle makoilemaan.

 

Karvoja on edelleen jokapuolella vaikka ahkerasti siivotaan. Mutta möyrivät nuo lapset likasimmissakin oloissa. Odotan vaan aikaa kun poika pääsee liikkeelle niin kissat saa varmasti juoksennella piiloon. Onneksi on tilaa.

 

Makuuhuoneet ruvettiin pitämään suljettuina kissoilta vauvan kotiuduttua. Tämä oli hyvä ratkaisu, vaunut ja sängyt on liian vastustamattomia kissojen silmissä.

 

Huomiota saavat päivisin vähemmän, mutta kun oikein lemmenkipeys iskee niin tunkevat kyllä kylkeen kyhnyttämään. Illalla pojan nukkuessa saavat taas enemmän huomiota. Onneksi on monta kissaa niin on seuraa toisilleen. Poikkakin tykkää kissoja seurata ja on kovin kiinnostunut niistä.

[Murunen12]

Meillä on kaks 3-vuotiasta poikakissaa. Ne on siis ollu meillä jo kolmisen vuotta ennen ku poika synty. Kyselihän jotkut meiltä raskausaikana, et mites kissat. Teiän pitää luopua kissoista, jos tulee ongelmia. Meillä kissat saa olla ihan vapaasti, myös makkarissa. Ainoastaan kerran on toinen kissa menny pojan sänkyyn, mutta poika ei ollu sillon siellä. Vaunut tai koppa ei oo kiinnostanu kumpaakaan.

 

Totta on sekin, että nykysin on vähemmän aikaa leikkiä kissojen kanssa ja sen kyllä huomaa niitten käytöksestä.Ne on ihan onnessaan, kun jommalla kummalla meistä on ees hetki aikaa olla vaan niitten kans. Pyritään kyllä edelleen antamaan huomioo myös kissoille, vaikkakin lapsi on etusijalla.

[Tinttis]

Odottaessani esikoista moni kyseli miten meidän koirille käy (kolme noutajaa). Mutta vielä suurempaa hämmennystä aiheutti se, että vanhimman koiran kuoleman jälkeen hankimme uuden pennun. "Ai, että teillä tulee aina olemaan koiria?". Joo - o.

 

Mielestäni lemmikit on lapsiperheessä puhtaasti rikkaus. Esikoisemme antaa kaikille koirille iltaisin pusun jos koirat ovat jo sisällä ja kyselee koirien perään. Hän tykkää myös taluttaa koiria ja harjata niitä. Uskon, että pääsääntöisesti lemmikkien kanssa eläminen on lapsille hyväksi.

[Tweety]

Pakko kertoa pikku kevennys. (meillä 4kg kääpiökoiralla oli vale raskaus ennen uusimman vauvan syntymää. Kun vauva tuli taloon, koiran maidonerityskin sai hirmuiset mittasuhteet. Sanomatta selvää koira rakastaa nuorimmaistamme.)

 

Kovasti aikaisin liikkelle lähtenyt vauvamme, tuppasi nukahtelemaan minne sattui, ja annoimme rauhassa nukkua, koska nukkui vain 30min pätkiä. Koira aina meni viereen nukkumaan. Öisin olen olettanut että koira nukkuu joko meidän vanhempien sängyssä, omassaan tai turvapesässään. Selvisi sitten yksi yö että koiruus on kaverannut öisinkin vauvan kanssa. Mitenkö selvisi. Pinniksen pohja oli laskettu eikä se päässytkään pois sängystä. Sielä meidän tyttöset nukkui sulassa sovussa. Ihmekkös menee yöt hyvin kun on noin ihana unikaveri. Lämpöinen ja ihana.

[white]

^ Ihana

[Guest Leeah]

Täällä myös odotusaikana saatiin monesta tuutista ihmettelyjä, että miten nuiden koirien kanssa ja varsinkin anoppi oli satavarma, että ne syö vauvan! Tietty monella pyöri se pelko mielessä, että ovat vihaisia lapselle jne. Mutta tosi ärsyttävää oli jatkuvasti SELITELLÄ miksi aiotaan pitää koirat.. Tsiisus!

Meillähän sitten kävi niin, että poika nukkui yöt tosi huonosti melkein alusta asti, yksinkertaisesti voimat ei päivällä riittäneet molempien koirien lenkittämiseen. Mulla oli niin huono omatunto välillä, kun koirat ei olleet päässeet kunnon lenkeille joskus muutamaan päivään.. Ja se myös sitten näkyi, just kun oli pojan saanu nukahtaan, alkoi kynsien rapina ja vilinä jaloissa jne. Ja poika heräsi sitten siihen.. Energisempi tapaus muutti sitten siskoni luo määrittelemättömäksi ajaksi ja vaikka tunnen oloni juurikin tälläseks dumppaajaksi, voi kyllä oon onnellinen ku näen/kuulen miten koira siellä viihtyy.

[nania]

Meillä oli 6 kissaa esikoisen odotusaikana.

Moni sanoi, että kissojen määrä täytyy vähentää ainakin puoleen, tai luopua niistä kokonaan, ettei vauvalle tule allergiaa. Nauroin räkäsesti!

 

Vauva syntyi. 1 kissa stressaantui, ja jouduttiin tilanteeseen, et se oli vaan pakko antaa pois. Varmistin kyllä hyvän kodin sille. Toinen kissa stressaantui niin pahasti, että uskon sen sairastuneen sen takia. Se piti lopettaa, koska sairastui tautiin, johon ei ole hoitoa (FIP, kissaihmiset varmaan tietää mikä se on). Tutun eläinlääkärin mukaan stressi saattaa edesauttaa tämän taudin puhkeamista ja tosiasiassa lähes jokainen kissa kantaa tätä virusta, ja vain osa sairastuu ja kuolee pois.

 

Kissoja jäi siis 4 meille. 1 uusi tuli lisää. Eli nyt niitä on 5.

Kun ilmoitin tästä uudesta raskaudestani, mun isäni kehtasi vielä sanoa, että koska meillä on niin pieni asunto (pieni ja pieni, 80 neliön kolmio!), niin tänne ei voi mahtua 4-henkinen perhe ja 5 kissaa. Ja koska kissoista lähtee karvaa, niin senkin takia osan kissoista täytyy lähteä, koska ei ole kiva asua ahtaasti karvat koko ajan suussa. Nauroin taas räkäsesti.

Nyt vaan toivon, että uuden vauvan synnyttyä ei taas jouduta vastaavaan tilanteeseen kuin esikoisen synnyttyä. Mutta en usko, koska nuo 4 kotiin ja eloon jäänyttä kissaa ottivat esikoisenkin niin hyvin vastaan. Ja tuo uusin tulokas on elänyt pikkupennusta saakka lapsiperheessä.