Nadda

Itkua ja huutoa

71 posts in this topic

Meillä menossa nyt jo toinen raju uhmakausi. Eka oli tuossa hieman päälle vuosikkaana ja nyt toinen 2,5v. Raivoakohtauksia mooonta kertaa päivään ja ihan kaikesta. Itkua ja huutoa, eikä mikään oikein lohduta. Äiti ja isä molemmat aika puhki jo. Harmittaa, kun oikeesti meinaa mennä hermo ja olenkin kovastikin joutunut sanomaan, kun ei normi lohduttelu ja rauhoittelu auta. Ja kyse ei ole mistään muutamasta minuutista vaan kiukkua kestää vähintään sen 20-45 minuuttia. Ahdistaa ja ärsyttää. Meillä mennäänkin usein nukkumaan huudon kanssa ja herätään huutoon. Eipä siinä omakaan mielentila enää siinä vaiheessa kovin positiivinen ole.

 

Voimakastahtoinen nuori neitihän meillä asuu ja siksi selkeästi ollaan asetettu rajat, mutta ei ole vielä ainakaan uponnut neidin tajuntaan, että ei on ei. Välillä kyllä neuvotellaankin, jossain ei niin ehdottomissa jutuissa, jotta raivari voitais välttää..En tiedä onko sit siinä menty kasvatuksellisesti metsään vai mistä tää jatkuva huuto ja raivo johtuu..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ikää plakkarissa 1 vuosi ja päivät päälle... Huutoa ja kärinää joka samperin ilta tuntikaupalla! Siis voi p... <_<

 

Hampaita ei ole näillä näkymin tulossa, eikä muitakaan vaivoja ole (masuvaivat, kipeät korvat... "you name it"). Jatkuvasti natiaiset kulkevat minun perässäni ihan joka paikkaan. Välillä nahistelevat keskenään, tönivät ja äsken poika jopa repi tyttöä hiuksista. :blink:

 

Siis onko tämä jotain varhaisuhmaikää vai mitä?!... :huh:

 

PS. En meinaa uskaltaa nykyisin pyyhkiä pojan naamaa syönnin jälkeen tai ottaa sen kädestä mitään kiellettyä esinettä pois... Jumalaton huuto!!! :wacko:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä maristaan ja kitistään ja huudetaan ja raivotaan ja kiukutaan ja läiskitään, hakataan lelulla, purraan, nipistetään jne kaikkea ei niin mukavaa...

 

Pukeminen, riisuminen, vaipatus ja kaikki hoitotoimenpiteet ovat niiiiiiiin kauheita pojan mielestä. Ja tutti täytyisi olla suussa ihan koko ajan. Ja jos sitä ei saa silloin kun hän haluaa niin jessus mikä huuto.

 

Mulla on tosi paha mieli, kun aina silloin tällöin tulee räjähdettyä aika railakkaasti. Ja vielä enemmän menee hermot, kun mies heti hyssyttelemässä ja häsäämässä et mitä naapurit ajattelee meikäläisen huutamisesta ja et kuulostan ihan mielisairaalta. Sori vaan, mutta hermot ei vaan kestä, kun koko päivän oot ns. sylkykuppina ja sua roimitaan ja hakataan. En mä vaan ole niin viilipyttymäisen rauhallinen. Ja raskaushormoneja voi syyttää hyvin. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Pukeminen, riisuminen, vaipatus ja kaikki hoitotoimenpiteet ovat niiiiiiiin kauheita pojan mielestä.

 

Kuulostaa niin tutulta, vaikka meillä poika on vasta 11 kk. Noin 10 kk:n iästä asti oma tahto on tullut entistä vahvemmin esiin, erityisesti vaipatuksen, pukemisen, syömisen ja nukutuksen yhteydessä. Kaveri heittäytyy sylissä kaarelle ja huutaa pää punaisena. Mä kun luulin, että se oma tahto tulee esiin vasta joskus 2-3 vuoden iässä :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Joo niin mäkin kuvittelin...

Ja toi selkä kaarelle taitto on ERITTÄIN tuttua. Tänään just pihalla ollessa vähän karattiin eri suuntaan mihin äiti koitti ehdottaa. Koitin takaa päin pysäyttää ja tietty pisti minimies hanttiin. Jotenkin se siinä onnistui kiemurtelemaan ja vetämään ittensä kaarelle niin, että kalautti päänsä asfalttiin. No hirvee huuto ja nyt on sitten kuhmu. Ei kivaa. Minkäs teet kun on pieni niin kovin jääräpää. Ei sitä haluis auton allekaan päästää juoksemaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän neiti on osoittanut omaa tahtoaan jo 10kk ikäisestä asti, mutta nyt 11kk 3vk on mennyt kiukkuaminen ihan mahdottomaksi aina välillä... :o Mikään ei ole hyvin, pistää huudon pystyyn heti kun joku ei mene mielen mukaan. Vaipanvaihto, syöminen ja nukkumaan meno on erityisesti tosi kauheaa neidin mielestä. Kiukku iskee muulloinkin, jos joku asia ei mene niin kuin neiti haluaa. Äiti on aika usein "helisemässä" kun ei tiedä mikä vaivaa ja miten neidin saa iloiseksi. :unsure::blink:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Meillä maristaan ja kitistään ja huudetaan ja raivotaan ja kiukutaan ja läiskitään, hakataan lelulla, purraan, nipistetään jne kaikkea ei niin mukavaa...

 

Pukeminen, riisuminen, vaipatus ja kaikki hoitotoimenpiteet ovat niiiiiiiin kauheita pojan mielestä. Ja tutti täytyisi olla suussa ihan koko ajan. Ja jos sitä ei saa silloin kun hän haluaa niin jessus mikä huuto.

 

Mulla on tosi paha mieli, kun aina silloin tällöin tulee räjähdettyä aika railakkaasti. Ja vielä enemmän menee hermot, kun mies heti hyssyttelemässä ja häsäämässä et mitä naapurit ajattelee meikäläisen huutamisesta ja et kuulostan ihan mielisairaalta. Sori vaan, mutta hermot ei vaan kestä, kun koko päivän oot ns. sylkykuppina ja sua roimitaan ja hakataan. En mä vaan ole niin viilipyttymäisen rauhallinen.

 

Komppaan 100% koko ylläolevaa ainakin meidän pojan osalta. Hoitopöydällä ei ole kivaa, syöttötuolissa ei ole kivaa, lattialla lelujen kanssa ei ole kivaa, äitin sylissä ei ole kivaa... <_< Välillä huudan itsekin niin, että ikkunat helisee ja vasta sitten tajuan, että mitäs tulikaan tehtyä ja kuulikohan naapurit ja soittaakohan ne kohta valkotakkiset noutamaan/sosiaaliviranomaiset ottamaan muksut mukaansa... :unsure::rolleyes: Ja juu, meikäläistäkin on pureskeltu mahamakkaroista, olkapäästä, käsivarresta, varpaista, nenästä ja poskesta. Auts! :blink:

 

Kaveri heittäytyy sylissä kaarelle ja huutaa pää punaisena.

 

Meidän jätkänpätkä tekee tätä myös syöttötuolissa (kamalaa katsottavaa, kun sällin pää retkottaa), lattialla, hoitopöydällä, pinniksessä... Siis HUOH! <_< Onneksi sentään tuo toinen ipana on vähän rauhallisempaa sortimenttia.

Share this post


Link to post
Share on other sites
PS. En meinaa uskaltaa nykyisin pyyhkiä pojan naamaa syönnin jälkeen tai ottaa sen kädestä mitään kiellettyä esinettä pois... Jumalaton huuto!!! :wacko:

Oih, kuulostaa niiiiin tutulta!

 

Ja kun äidin kännykkä soi, poika keksii haluta kännykän ja suuttuu, kun äiti siihen vastaa ja poika ei sitä saa. Ja hirveä huuto. Miten voi herra 11kk jo tajuta huutaa jostakin, mitä ei ole edes menettänyt kuin mielikuvissa...

 

Ja hirveä huuto, jos näkee jonkun menevän kylpyhuoneeseen tai tulevan sieltä, mutta poikaa ei päästetä sinne. Ja vielä hirveämpi on huuto, jos on päässyt kylppäriin, mutta sieltä lähdetäänkin pois! Ei meidän kylppäri mitenkään erityisen ihana paikka ole, mutta kun siellä ei vissiin oleskella tylsistyttävän pitkiä aikoja. <_<

 

Ja juu, vaipan vaihto. Ja vaatteiden pukeminen. Pitää väkisin vääntää itsensä kauhealle kaarelle. Ihan saa voimaa käyttää, kun pistää pojalle vastaan. Ja mikä ihaninta, jos ei samantien taisteltua vaipat päälle saa housuja niiden päälle poika repii vaipat auki ja pois. Että sitten sama homma vaan uudestaan. :angry:

 

Me ollaan muutaman vuoden (tai kuukauden) päästä taatusti se perhe, jonka viikottaiseen rutiiniin kuuluu käydä heittämässä yhdet itkupotkuraivarit karkkihyllyn edessä, raahata sitten pääpunaisena huutavaa lasta ensin kassajonossa ja kiikuttaa kainalossa kaikuvaan parkkihalliin.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Me ollaan muutaman vuoden (tai kuukauden) päästä taatusti se perhe, jonka viikottaiseen rutiiniin kuuluu käydä heittämässä yhdet itkupotkuraivarit karkkihyllyn edessä, raahata sitten pääpunaisena huutavaa lasta ensin kassajonossa ja kiikuttaa kainalossa kaikuvaan parkkihalliin.

 

:lol:

 

Taitaa olla tosin meidänkin perheen kovana kohtalona... :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oih, muillakin on näin nuoria kovin raivokkaita tapauksia.. Meillä on nyt ihan mahdotonta 1v3kk:n kanssa. Vaikeaa se on ollut jo pitkään, mutta NYT alkaa välillä olla oma ymmärrys tiukilla! Meidän päivät on yhtä raivoa.. Kaikki mitä pitää tehdä ja kaikki mitä ei saa tehdä, aiheuttaa raivoa. Ja siihen ei auta mikään.

 

En edes tiedä mitä mun pitäisi tehdä? Olla välittämättä? (vaikeaa, jos raivari kestänyt lähes tunnin ja lapsi alkaa olla ihan läkähtynyt ja pian tukehtua omaan itku-räkäänsä.. Sitäpaitsi satuttaa itseään pelottavan pahasti, juoksee päättömästi päin seiniä, repii hiuksiaan, hakkaa päätään tai suutaan lattiaan..) Ottaa syliin? (ei huoli, vaikka käsiään syliin ojenteleekin, ei sitten kuitenkaan tahdo olla...lyö mua, paiskoo tavaroilla, nipistelee naamasta..), keksiä muuta tekemistä? (mitään niin kivaa en ole vielä keksinyt mikä auttaisi..)

 

Tällä hetkellä kevätauringon paistaessa ainut ratkaisu on suunnilleen asua ulkona. Siellä se ei juurikaan raivoa jostain syystä. Lumen alta paljastunut sora ja kaikki roskat on niin mielenkiintoisia ettei ehdi.. Mutta hitto kun sieltä on pakko joskus sisäänkin tulla, sitten se vasta raivoaakin..

 

Meillä minä olen se jolle pahiten raivotaan, isi taas on se "pelastaja". Isi on usein myös syy raivoon. Älytön isi-riippuvaisuus on siis nyt tullut jostain, voi luoja jos se vaikka vessaan menee, saati sit töihin..ovissa on kohta varmaan lommot kun tuo hakkaa niitä isin perään.. Mun kanssa poika ei yleensä suostu edes syömään tai nukkumaan tai mitään, isin kans kaikki sujuu paremmin. Ja se niitä hommia nyt hoitaakin sen minkä aina ehtii. Mutta kyllä se sillekin raivoaa. Paitsi ei se lyö tai pure muita kuin mua. Isiä se vaan hakkaa päällään jalkoväliin. :rolleyes:

 

Huoh, kohtalotovereita siis löytyy, mutta neuvoja ei juurikaan..? Eli kai se on, että tää on nyt tätä ja helpottaa sitten joskus.. Kyllä mua silti kiinnostaisi, että mikä lienee suositeltavin tapa suhtautua lapsen raivareihin..? Ettei nyt tule mitään traumoja tai epäsovinnaisia käyttäytymismalleja aiheutettua..

Ja voihan tää (please) olla jo vaan vähän varhaisempi eka uhmaikä (se yleensä 2v), ei kai se tuu vielä erikseen??? :blink:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ No, meillä kiukuttiin (ks. aloitusviesti) juuri tuolla tavalla vähän päälle vuosikkaana ja nyt sitten 2 ikävuoden tienoilla on se oikea uhmis. :rolleyes: En kyllä mitään varmasti toimivaa tapaa osaa sanoa noihin raivareihin suhtautumisessa, mutta tärkeintä on, että aikuinen itse ei lähde lapsen raivoon mukaan. Välillä se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, mutta joka tapauksessa vanhemman tulisi pysyä ainakin jokseenkin rauhallisena (tai rauhallisempana) ja antaa lapsen kiukuta aikansa. Tietenkin pitää sitten katsoa, ettei lapsi satuta itseään. Kyllä mä ehkä ottaisin sen lapsen syliin kuitenkin vaikka väkisin, mikäli lapsi ei yksinään osaa olla satuttamatta itseään. Siinäkin pitää sitten tiukasti niin, ettei lapsi pääse aikuistakaan satuttamaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei vielä varsinaista uhmaikää mutta välillä aikamoisia kiukkukohtauksia (ikää 1,5v). Tilasin kirjastosta tämän Kiukkukirjan. Jos siihen ehtisi tutustua ennen kuin varsinainen uhma alkaa.

 

105936-349661.jpeg

 

Kiukkukirja on aggressiokasvatusopas alle kouluikäisten lasten vanhemmille - tavallisten lasten tavallisille vanhemmille. Kirja tarjoaa eväitä omien ja lapsen tunteiden käsittelemiseen ja kohtaamiseen. Kirjassa kerrotaan, miten haastavat tunteet vaikuttavat kehossa ja mielessä sekä miten niihin voidaan yrittää vaikuttaa.

 

Oppaassa tarjotaan valmiita sanoja ja malleja kasvatuksen apuvälineeksi sekä kerrotaan eri-ikäisten lasten aggression kehityksestä. Lapset, joita ohjataan käsittelemään ja tunnistamaan omia tunteitaan, kasvavat itsestään huolta pitäväksi aikuisiksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Meillä minä olen se jolle pahiten raivotaan, isi taas on se "pelastaja". Isi on usein myös syy raivoon. Älytön isi-riippuvaisuus on siis nyt tullut jostain, voi luoja jos se vaikka vessaan menee, saati sit töihin..ovissa on kohta varmaan lommot kun tuo hakkaa niitä isin perään.. Mun kanssa poika ei yleensä suostu edes syömään tai nukkumaan tai mitään, isin kans kaikki sujuu paremmin. Ja se niitä hommia nyt hoitaakin sen minkä aina ehtii. Mutta kyllä se sillekin raivoaa. Paitsi ei se lyö tai pure muita kuin mua. Isiä se vaan hakkaa päällään jalkoväliin. :rolleyes:

 

Oumaigaad, ihan kuin meidän tyttö! Siis mä en kelpaa ees lohduttajaksi... Isänsä on ihan pihalla että miten lapsesta on tullutkin niin isäriippuvainen... Just samoin meillä; isä ei voi mennä suihkuun, ei vessaan, saatikka töihin... Hirveä raivo ja mä en kelpaa... Ikkunasta katottiin eilen kun isi vei roskapussin niin voi herranmunjee niitä kyyneleitä...

 

Pukeminen ja vaipanvaihto on nykyään myös meillä aivan helvetin esikartanoista <_< Mulla on tää iso mahakin ja mimmi potkii ja rimpuilee minkä ehtii. Kylvystä lähteminen aiheuttaa valtaisat itkupotkuraivarit.

 

Vkonloppuna oltiin tytön kanssa puistossa, tyttö keinui siinä. Kysyin että lähdetäänkö kotiin. Vastaus: EI! Mennäänkö hiekkalaatikolle? EI! Mennään kattomaan jos matkalla ois oravia ja lintuja? EI! Huokaus...

 

Perjantain tuli ekat yli tunnin kestävät raivarit, suoraa huutoa, mikään ei kelvannu... ei syli, ei sänky, ei halit... Ei kelvannu äiti eikä kyllä kelvannu isikään... Isänsä on ihanan rauhallinen persoona ja totesi tytölle, että: Rakas, isi jaksaa kuunnella itkua ja huutoa, sitten kun lopetat niin voit tulla isiä halimaan, isi odottaa täällä... Mulla palo pinna ihan totaalisesti ja oli pakko mennä toiseen huoneeseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällähän on kohtaotovereita! Meillä tilannetta rauhoittaa ahkera puistoilu. Toki sielläkin raivotaan, mutta huomattavasti vähempi kuin kotona. Syli ei auta kiukkuun ja yksi konkariäiti neuvoi että ihan tosi pahan kohatuksen aikana jos mikään muu ei auta, pinnasänkyyn voi laittaa rauhoittumaan. Kokeilin kerran ja jäin istumaan viereen. Neiti otti tutin suuhunsa ja rauhottui hetkessä :o Keino ei ole meillä yleisesti käytössä mutta vastaavassa tilanteessa voisin kyllä kokeilla uudestaankin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko tulla tänne puhaltamaan välillä....

 

Meillö oli pari viikkoa tossa ihan hirveetä kiukkuilua. Nyt raivoomista ehkä hiukan vähempi, mikä sinällään ihme, että viikko sitten luovuttiin tutista.

 

Mut mä en jaksa ton mäiskimistä, puremista, raapimista, potkimista, päälle loikkimista yms kaikkea ärsyttävää. Oon koittanut kieltää ja selittää vaikka mitä, mutta menee kuuroille korville. Joten meillä kauniista ajatuksista huolimatta joutuu pienen nipistyksen antaan välillä, jotta tajuis, että vanhempia sattuu hänen käytöksensä. Ja välillä toimii. Välillä taas ei.

 

Ja hermot menee, kun ei tiedä päivärytmistä yhtään etukäteen. ei voi ennustaa, milloin herra suostuu päikkäreille menemään.... Äsken tasitelin 50 minsaa, että sain jätkän sammumaan sänkyynsä. Palkitsevaa hommaa, koska sitä unta kuitenkin vedetään vain suunnilleen tunnin verran. Ja ai että tossa nukutushommissa verenpaine nousi taivaisiin. Tekis niin mieli möykyttää tota jätkää oikein kunnolla... Kun se ei rauhotu. Hilluu ja räkättää vaan ja koittaa läiskiä jne. Mulla sappi kiehuu. Lopulta rauhottu mun viekkuun ja sain itsekin rauhotuttua. On hän niin rakas ja kulta ja ihana kuitenkin. :wub:

 

Jospa vauva syntyis pian, niin ehkä nää omat hormonit vähän helpottais ja oma pinna ois vähän pidempi, niin ei aina tulis raivottua niin hirveesti toiselle. Ja sit ei tarvis yrittää suojella mahaa enää niin kauheesti.

 

EDIT. Mua ärsyttää olla vuoron perään joko täällä tai ärsyttää-ketjussa marisemassa.... Itsehän olen lapseni hankkinut...

Edited by Haavis

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä raivoamiset on vähän vähentynyt, mutta huitominen, hiusten repiminen ja tavaroiden paiskiminen ei ole hävinnyt mihinkään. Siis luulisi, että kun pojalla on melkoiset puhelahjat, että tunteita voisi ilmaista muullakin tavoin kuin toisia satuttamalla, mutta ei näytä auttavan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oltiin tänään mökillä ja siellä sitten ekaa kertaa harjoiteltiin isojen poikien sängyssä nukkumista. Reilu 2h nukutettiin jätkää miehen kanssa vuorotellen ja kertaakaan ei edes näyttänyt siltä, että olisi nukuttanut. Normaalisti siis enintään 1h mennyt päiväunille nukahtamisessa. Muistettiin sitten vihdoin, että onhan meillä vaunut ja niissä jätkä nukkui sitten 1h verran. Pakko oli herättää, että saadaan johonkin aikaan yöunille ja tämän seurauksena loppu päivä ollut yhtä huutoa.

 

Muutenkin jätkä lempipuuhaa on nykyään heitellä kaikki tavaroita sekä purra, löydä ja vetää hiuksista äitiä.

 

Tulee jotenkin niin epäonnistunut olo, vaikka tämä on varmasti ihan normaalia. Mieleen palaa myös alkuajan vaikeus (ja kauheus) ja epäilenkin, onko musta toisen lapsen äidiksi. :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä helpottiko tää et löysin tän ketjun - tätä kurjuutta ei toivois kenellekään. Tyttö, just vuosi tuli täyteen, kävelee ympäri kämppää ja huutaa. Vaatteiden / vaipan vaihto jne. huuto vaan yltyy. Jos on jotain normaalista poikkeavaa toimintaa kuten synttärit, hoidossa, kylässä niin silloin ollaan niin herttaista että. Muutaman vinkin onneksi tästä ketjusta rivien välistä bongasin.. Kikka kolmosia otetaan vastaan :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

No niin, nyt on meidänkin "kiltistä" pikku-ukosta alkanut kuoriutua oikea pikkuhirviö esiin... Eilen kaupoilla poika huusi pää punaisena lähes puoli tuntia putkeen! :blink: Ei auttanut tutti, ei syliin ottaminen, ei kävely, rattaissa pötköttely, maissinaksu, ei siis mikään! Kotiinhan siitä piti sitten lähteä. Autossa vielä kitistiin, mutta heti kotona oltiin niiiiiin nauravaista jätkää että! <_<:rolleyes:

 

Lisäksi poika heittäytyy nykyisin lattialle "sammakkoasentoon" (siis polvilleen ja painaa kädet ja kasvot maahan) kiukuttelemaan. Jos häntä yrittää nostaa, niin koko pieni kroppa vetää ihan veteläksi. Kivaa... <_<

 

Onneksi neiti on pysynyt omana, aurinkoisena itsenään. Muuten en taitaisi jaksaa... :mellow:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille on kans muuttanut oikea tahtonainen. Huh huh. En tiennytkään että vuoden ikäinen osaa jo tahtoa yhtä sun toista. Ulos halutaan heti kun herätään. Tyttö seisoo ulko-oven takana ja huutaa ja kitisee. Sit jos mennään ulos niin haluaa vain keinua. Jos keinusta otetaan pois niin huutoa, jos tullaan sisälle niin saa kunnon itkupotkuraivarit. Oikea pikku vinkuintiaani meillä :rolleyes: Ja kitistään kun halutaan sohvalle, nojatuoliin jne. Jaahas, nyt taas huudetaan ulko-ovella, kai se on lähdettävä ulos B)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täälläkin asuu pieni hirviö! Mulla ei ole tunnetusti koskaan ollut mikään paras maltti ja hermostun todella herkästi.

Nyt on ollut todella vaikeaa saada poikaa nukkumaan ja vetää itsensä ihan tappiin asti niin, että sitten vasta ollaan ihan raivona kaikesta ja itkettää kaikki! Nukkuminen ei tule silloin enää kyseeseen.

 

Yöunilla päästään vasta puolenyön jälkeen ja ennen sitä on vedetty hirveet itkupotkuraivarit. Vaipanvaihto ja pukeminen on kanssa yksi iso kiukku ja raivoominen. Mennään ihan jäykäksi ja rimpuillaan kun yritän jotain vaatetta laittaa.

 

Minä siinä vaiheessa saatan jättää toisen vaan yksin hysteerisenä itkemään, koska alan pelätä itseäni että saadan tehdä jotain mitä kadun sitten loppuelämäni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Anna Wahlgren kirjoittaa, ettei uhmikselta koskaan pitäisi kysyä "mennäänkö, tehdäänkö, tuletkos". Eli ei pidä kysyä lapselta sellaista, mihin tämä voi vastata EI. Kyllähän sitä ei-eitä varmaan tulee joka tapauksessa, mutta voisin kuvitella, että hermoja jonkun verran säästyisi, kun ei anna aina lapsen valita ja sanoa kaikkeen kysyttyyn EI.

 

Meillä herra 1 v uhmaa vaipanvaihtoa ja vaatteiden pukemista. Se vaipanvaihto varsinkin on kyllä rasittavaa, kun teippivaippojen jalkaan laittamisesta ei meinaa tulla yhtään mitään. Pitäisiköhän tämän takia siirtyä housuvaippoihin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now