Sign in to follow this  
Followers 0
J A W

Lasten vs vanhempien tarpeet

135 posts in this topic

Tämä asia tulee säännöllisen epäsäännöllisesti esiin milloin missäkin ketjussa, niin ajattelin nyt nostaa sen esille ihan abstraktisti ja erikseen.

 

Eli miten teistä perheessä pitäisi ottaa huomioon lasten ja vanhempien tarpeet? Pitääkö lapsen kanssa elää "lasten ehdoilla", "lapsentahtisesti" tms, ja mitä se oikeastaan tarkoittaa? Onko vanhemmilla oikeus ottaa aikaa itselleen ihan vaan siksi, että haluavat aikaa itselleen, vai vain jos se on tarpeen, jotta jaksaa taas lasten kanssa? Vaikuttaako asiaan lasten ikä tai lukumäärä? Onko mielipiteenne muuttunut lasten saannin tai kasvamisen myötä? Lisää itse oma kysymys aiheesta...;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kannatan tasapainoa ja tasapainoilua. Jos liiallinen lapsen tahtisuus tarkoittaa sitä, että perhe alkaa hajoamaan tai äiti sekoamaan, niin se tuskin on lapsen etu. Toisaalta vanhempien on hyvä huomata, että lapsellakin on tarpeita ja yrittää ottaa niitä huomioon. Otetaan esimerkki: kauppakeskuksessa 1,5 vuotiaan lapsen äiti kertoi olevansa ihan rikkipoikkiväsynyt, koska lapsi haluaa rintaa monta kertaa yössä, eikä hän henno vieroittaa toista kun se on lapselle niin tärkeää. Jäin miettimään, että onkohan toi oikeasti lapsen vai äidin valinta? Toinen esimerkki löytyy omasta miehestäni, joka ei meinaa millään muistaa, että lapsi ihan oikeasti ei jaksa shopata silloin kun olisi iltapuuron aika.

 

Mulle oli helppoa olla lapsen tahtinen silloin kun vauva oli pieni. Se jotenkin sopi siihen alkuhuumaan ja olen iloinen, että tein sen. Valitettavasti nyt kun lapsi on isompi ja erittäin kiinnostunut kaikesta, niin tulee helposti yliarvoitua hänen jaksamisensa. Uskon, että me tullaan tasapainoilemaan tän asian kanssa myös tulevaisuudessa kun perhe kasvaa.

 

Ja noihin tarkkoihin kysymyksiin: kyllä pitää elää "lapsen ehdoilla" ja vanhemmat saavat lähteä ulos ihan vain koska haluavat. Mulle kyse on tavasta jolla asiat toteutetaan. Jos meillä olis hyvä tuttu lastenvahti, niin käytäis miehen kanssa mielellään enemmän ulkona.

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva kun kommentoit, Kasma. Hyvä pointti toi, että "lapsentahtisuus" voi joillekin olla myös aikuisten tarve, sekä hyvässä että pahassa.

 

Lisätäkseni itse vielä yhden kysymyksen, mua kiinnostaa erityisesti kovasti tällä hetkellä sattuneesta syystä se, että onko ihmisten ajatuksissa tästä tai käytännön toteutuksessa tapahtunut muutoksia lapsiluvun kasvaessa. ;)

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua kiinnostaisi tietää, että painottuuko lapsen tahtisuus vauvaikään vai toimiiko se myös esim. 3 tai 5 vuotiaalla.

 

JAW: meillä ainakin tulee muuttumaan. Uusi vauva ei tule saamaan yhtä paljon lapsentahtisuutta kuin esikoinen. Esikko sai mm. nukkua päiväunet mun sylissä: välillä imi rintaa ja sit taas torkkui. Saatettiin näin katsoa 2 leffaa päivässä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kävimme viime viikolla kavereiden luona iltakahvilla hetken mielijohteesta. Matkaa on yhteen suuntaan yli 50km ja olimme siellä iltayhdeksän aikaan ja lähdimme puolilta öin. Sanoin sitten ystävälleni, että parin kuukauden päästä tälläiset päähänpistot sitten loppuvat vuosiksi. Ystävä katsoi muhun hölmistyneenä ja kysyi miksi. Ööö, meille tulee lapsi, eikä lasta viedä kylään iltayhdeksän jälkeen vaan lapsi on silloin nukkumassa kotonaan. Ystävä tähän, "kyllä lapsen pitää oppia elämään aikuisten aikataulun mukaan."

 

Siis täh? Ei. Meidän lapsi oppii elämään rutiinien mukaan (ainakin alkuvuosina). Meillä on tuttavapiirissä tarpeeksi varoittavia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu jos aina mennään aikuisten elämän/tahdon/mielihalujen tai vastavuoroisesti lapsen elämän/tahdon/mielihalujen mukaan. Tasapaino kaikkeen. Jos me haluamme mennä kahville illalla tulevaisuudessa, lapsi menee sitten hoitoon tai hänelle tulee hoitaja kotiin. ja tod.näk. meno on etukäteen suunniteltu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kasmalta tosiaan hyvä pointti tuo lapsentahtisuuden ymmärtäminen eri tavoilla. Toisille se on sitä, että kunnioitetaan lapsen luonnollista tahtia oppia asioita ja toisille taas tapa päättää asioista itse ja perustella se lapsentahtisuudella. Jälkimmäisessä tietenkin on kyse aikuisen valinnasta eikä lapsen valinnasta.

 

Meillä varmaankin tasapainoillaan lapsen- ja aikuisentahtisuuden välimaastossa. Kunnioitan kyllä lasta ja hänen persoonaansa, mutta määrään myös itse joistain asioista. Vauvan kanssa lapsentahtisuutta on hyvin helppo toteuttaa, koska pieni ihminen ei jaksa loputtomiin odottaa esimerkiksi ruokaa, syliä tai kuivaa vaippaa. Isomman lapsen kanssa ei taas kovin hyvin onnistu se, että lapsi päättää itse ruoka-aikansa tai sen, milloin nukkuu. Mielestäni vanhempien tulee ainakin luoda reunaehdot asioille: tähän aikaan meillä ruokaillaan, mutta jos lapsella ei ole iso nälkä, ei ole pakko syödä niin paljoa. Yhtä hyvin vanhempi voi päättää nukkumaanmenoajoista, koska pitemmän päälle se ei suju, jos lapsi menee puoliltaöin nukkumaan ja herää yhdeksältä. Olkoonkin miten tahansa lapselle luontainen nukkumarytmi, niin yhteiskunta pakottaa tiettyyn muottiin ja vanhempien on pidettävä kiinni siitä, että lapsesta kasvaa yhteiskuntakelpoinen.

 

Se, mikä mua noissa lapsentahtisuuskeskusteluissa aina ärsyttää on se, että kun toimit lapsentahtisesti, toteutat kiintymysvanhemmuutta. Ja yksinkertaistaen se tarkoittaa sitä, että vaippoja käytetään korkeintaan puolivuotiaaksi, imetys on pääasiallinen ravinnon lähde ensimmäiset X vuotta, lasta kannetaan liinassa joka paikkaan, nukutaan perhepedissä, vastasyntyneen kanssa pesiydytään sohvan pohjalle, että vauva saa ottaa maitohuikat milloin haluaa tai olla tissi suussa vaikka koko ajan. Musta on kuitenkin hullua ajatella, että aikuinen ihminen heittää yhtäkkiä lapsen synnyttyä suurin piirtein kaikki omat tarpeensa nurkkaan ja alkaa elää pelkästään lapsen ehdoilla. Sellainenhan ei voi jatkua loputtomiin. Missä siis kulkee raja, että lapsentahtisuuteen voi ottaa väljyyttä? Meneekö lapsi pilalle tai eikö vanhempi ole kiintynyt lapseensa, jos syntymästään saakka lapsi ruokailee rinnalla säännöllisesti ja kenties vain viisi minuuttia kerrallaan, nukkuu omassa sängyssään, ei kulje liinassa, käyttää vaippoja ja viettää aikaa myös lattialla, jotta motoriset taidot kehittyvät? Kuka sanoo, että jokin tietty tapa on luonnollinen ja jokin toinen tapa vain keinotekoista? Elämme kuitenkin 2000-luvulla, jossa on muitakin vaihtoehtoja kuin kivikautiset tai vaikkapa 50 vuotta sitten vallinneet mallit.

 

Kiintymysvanhemmuus ja lapsentahtisuus ovat kirosanoja vanhemmalle, joka sairastuu vaikkapa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tällaista vanhempaa ei auta se, että käsketään nyhjätä lapsen kanssa vielä enemmän, vaan usein se parantuminen alkaa siitä, että saa omaakin aikaa ja olla jotain ilman lastakin. Eikä tarvitse olla edes masentunut, kun saattaa tuntea itselle vieraaksi kantoliinat tai vaipattoman vessahätäviestinnän. On minusta pitkälti temperamentti- ja persoonakysymyskin, millaista vanhemmuutta haluaa toteuttaa ja minkä kokee omalla kohdallaan hyväksi. Minä uskon siihen, että omia arvojaan noudattamalla voi sekä vanhempi että lapsi hyvin. On jännä, että ilman lapsia ihmiselle sallitaan monenlaiset eri valinnat eikä niitä juuri kyseenalaisteta, mutta sitten, kun tulet vanhemmaksi sinun pitäisikin tehdä kaikki Juuri Tällä Tavalla tai muuten lapsi kasvaa kieroon. Hei, lapsiakin on erilaisia niin kuin aikuisia! Kuka sanoo, että joka lapselle on aina ne ns. lapsentahtiset asiatkaan hyväksi? ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vähän menee off-topic, mutta mun yksi lempiärtymyksen aihe on se, miten sinänsä ihan järkevästä attachment theorysta (pitäisi kääntää oikeastaan "kiinnittymisteoria", ei kiintymys-, ja jossa kyse on siitä, että lapsi kasvaa järkevästi toimivaksi itsenäiseksi olennoksi sitä kautta, että sillä on ympärillään pysyviä aikuisia, jotka tykkää siitä ja vastaa sen tarpeisiin jotakuinkin johdonmukaisesti ja asiallisesti) on muuntunut jotain käsittämätöntä kautta "kiintymysvanhemmuus" (jossa, kärjistääkseni, yhtäkkiä pääosassa onkin se, millä lailla lasta roudataan paikasta toiseen tai syötetään tai millanen vaippa sillä on kuinka kauan ja jossa äidin ja vain äidin pitää käpertyä lapsen kanssa vähintään vuodeksi pois maailmasta).

 

John Bowlby -parka on kuollut jo 1990, mutta mietin kyllä usein miltä siitä tuntuisi, jos se näkisi teoriaansa käytettävän niin kuin sitä käytetään. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuota minäkin juuri mietin, että on taas mennyt vähän päälaelleen nuo asiat, kun joku on päässyt "suomentamaan". Sitten yhtäkkiä perusajatukseltaan ihan hyvä teoria onkin pahimmillaan kummallista ja kapeakatseista hörhöilyä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kiintymysvanhemmuus ja lapsentahtisuus ovat kirosanoja vanhemmalle, joka sairastuu vaikkapa synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Sen sijaan hätäsektion jälkeen se oli ihan parasta: kukaan ei ihmettele, kun et pääse sohvasta ylös (tai ovesta ulos) ilman taluttajaa. Mihinkään ei tarvi mennä, kun ei pysty liikkumaan tai nostamaan mitään vauvaa painavampaa. Sai hyvällä omallatunnolla vain olla, katsella vauvaa ja parantua niin fyysisesti kuin henkisestikin siitä kaikesta mitä sairaalassa tapahtui. :)

 

kun toimit lapsentahtisesti, toteutat kiintymysvanhemmuutta. Ja yksinkertaistaen se tarkoittaa sitä, että vaippoja käytetään korkeintaan puolivuotiaaksi, imetys on pääasiallinen ravinnon lähde ensimmäiset X vuotta, lasta kannetaan liinassa joka paikkaan, nukutaan perhepedissä, vastasyntyneen kanssa pesiydytään sohvan pohjalle, että vauva saa ottaa maitohuikat milloin haluaa tai olla tissi suussa vaikka koko ajan.

 

Myös mua ärsyttää kiintymysvanhemmuusvouhotus, koska siinä tunnutaan arvostavan toiset äidit paremmiksi kuin toiset. He myös tuntuvat omivan kaikki "muotijutut" itselleen. Näen kiintymysvanhemmuuden pienen, mutta näkyvän porukan vauhkoomisena. Tästä huolimatta mä pitäisin tärkeänä olla tarkkana termien kanssa. Onko lapsentahtisuus ja kiintymysvanhemmuus oikeasti sama asia? Ja onko kiintymysvanhemmusperhe-yhdistyksen ajama näkökulma just se oikea tulkinta kiintymyysvanhemmuudesta? (en oikeasti tiedä. En ole jaksanut lukea niiden juttuja.)

 

Luin reilu vuosi sitten ton Searsien kirjan ja näin sen lähinnä kritiikkinä ja vastavetona johonkin menneiden aikojen opeille. Näitä menneitä juttuja olisi esim. tiukka kielto, että vauvaa saa ruokkia vain vaikkapa 3h välein. Jos nälkä tulee sitä ennen, niin sitten kärsiköön. Anoppi-ketjuista löytyy monta esimerkkiä siitä, miten nykyäiti on ärsyyntynyt anopille, joka uskoo edelleen vuosikymmeniä vanhoja juttuja.

 

Musta moni Searsin kirjan jutuista oli ihan järkeenkäypiä. Ehkä ne sopivat nykyään paremmin yhteen nykyisten suositusten kanssa kuin kirjan kirjoitusaikana? Ainakin mun oli vaikea pysyä hereillä yöllä imettäessä, joten vauva jäi viereen nukkumaan (=perhepeti). Kaikki vauvat eivät ole tehokkaita imijöitä, joten siinä voi tissi olla pitkäänkin suussa. Ei sen vielä tarvi olla mitään kiintymysvanhemmuutta, jos noihin juttuihin ”sortuu”. ;)

 

edit. William ja Mary Searsin vanhin amazonissa myytävä kirja on julkaistu 1983.

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites
Onko lapsentahtisuus ja kiintymysvanhemmuus oikeasti sama asia?

 

Tämähän se juuri on, että termit ja niiden tarkoitukset hämärtyvät, kun pieni, mutta äänekäs porukka puhuu asiasta siten, mitä se HEILLE on. Itse en niputa noita asioita samaan syssyyn, koska jo maalaisjärjellä voi ajatella niiden tarkoittavan sananmukaisestikin eri asioita. Usein eri artikkeleissa ja puheissa nämä asiat kuitenkin kulkevat käsi kädessä.

 

Kaiken kaikkiaan en totta puhuen innosta hihku, että jokaiselle asialle pitäisi edes olla oma nimityksensä saati sitten jokin teoria tai syvempi aate siellä taustalla. Miksei vain voi olla asioita ihan sellaisenaan? Termittäminen usein kapeuttaa näkökulmaa ja saa hyvätkin asiat tuntumaan ahtailta. Esimerkiksi tuon kiintymysvanhemmuuden vastakohta on välinpitämätön vanhemmuus. Jos kiintymysvanhemmuudessa ydinasioita ovat vaikkapa se lapsen kanssa kiinni oleminen 24/7 ja VVV, niin ovatko toisin toimivat sitten välinpitämättömiä lapsiaan kohtaan. Tuskinpa vain.

Edited by Nadda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos kiintymysvanhemmuudessa ydinasioita ovat vaikkapa se lapsen kanssa kiinni oleminen 24/7 ja VVV, niin ovatko toisin toimivat sitten välinpitämättömiä lapsiaan kohtaan. Tuskinpa vain.

 

Mun käsittääkseni 24/7 ja VVV ei liity kiintymysvanhemmuuteen, mutta voin olla väärässä. Ainakaan wikipediassa niitä ei mainita.http://fi.wikipedia....tymysvanhemmuus edit. Joo, kiintymysvanhemmuusperheet -yhdistys (tai mikä ihme sen nimi nyt sit onkaan) mainostaa VVV:tä.

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt tulee ulkomuistista Googlen vähäisellä tuella, joten saattaa mennä väärin, mutta Searsien alkuperäisessä kirjassa VVV:tä ei muistaakseni mainita (se nyt on niin vanhakin, että VVV ei tainnut silloin vielä olla in muutenkaan). 24/7:aa siinä on lähinnä vauvan kanssa nukkuminen ja lapsentahtinen imetys, mutta jos nyt muistan oikein siinäkin "lapsen kanssa nukkumiseksi" laskettiin esim. samassa huoneessa pinniksessä pitäminen ja "lapsentahtiseksi" imetykseksi riitti se, että rytmin katsoi lapsesta eikä kellosta - ei tarvinnut olla työntämässä tissiä suuhun joka inahduksesta saati pitämässä sitä siellä tunteja putkeen. Se kirja tosiaan on kirjoitettu 80-luvun alussa reaktiona sen aikaisiin tapoihin.

 

Sen sijaan Kiintymysvanhemmusperheiden (suomalainen yhdistys) sivulla VVV jo mainitaan, samoin heidän esitteessään, ja puhutaan "co-sleepingin" (samassa huoneessa nukkumisen) sijaan ihan suoraan perhepedistä. Lisäksi mukaan on eksynyt kestovaippailukin, jolla nyt ei luulisi ihan kauheasti olevan kiintymyssuhteen muodostumisen kanssa tekemistä. (Esite: http://kiintymysvanh...ivaesite_v4.pdf)

 

Edelleen pakko toistaa, että mun käsityksen mukaan "kiintymys" attachmentin käännöksenä on virheellinen. Alkuperäisessä teoriassa ei niinkään ole kyse kiintymyksestä vaan kiinnittymisestä, ikään kuin "leimautumisesta", ja itse asiassa siis lapsen kiinnittymisestä lähiaikuisiin, ei suinkaan vanhemman kiintymyksestä lapseen. Vanhemman ja hoitajien pitäisi vaan tarjota olosuhteet, joissa kiinnittyminen on turvallista.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiinnostavasti myös itse asiassa Searsien viimeinen periaate kahdeksasta kiinnittymisvanhemmuusperiaatteesta on "Strive for Balance in Personal and Family Life".

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mekin tasapainoillaan jossain välimaastossa. Me yritetään tehdä asiat kuten olisi lapsille parasta, mutta samalla yritetään pitää kiinni myös omista asioista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos suunnitellaan jotain matkaa, kyläilyä tmv., niin yritetään ottaa lasten aikataulu (eli syömis- ja nukkumisajat) mahdollisimman hyvin huomioon. Yritetään miettiä, miten lapsetkin viihtyisivät jossain. Käydään lomien aikana lapsia kiinnostavissa paikoissa ja muutenkin suunnitellaan lomat niin, että lapsilla on hauskaa. Arkisin mennään hyvinkin paljon lasten ehdoilla ja yritetään suunnitella päivät sen mukaan. Mutta meillä vanhemmilla on myös omat jutut. Lasten myötä joutuu usein tekemään niin, että mennään miehen kanssa eri aikoihin, eikä siis voida käydä yhdessä kuten ennen. Välillä kuitenkin yritetään saada lapset hoitoon, jotta voidaan viettää aikaa kahdestaan. Tähän asti lapset ovat olleet hoidossa vain isovanhemmilla tai muilla sukulaisilla, eli emme ole tilanneet lapsenvahtipalveluita mistään.

 

Siitä, miten tämä muuttuu lapsiluvun lisääntyessä on se, että esikoisen kanssa pystyy päivisin elämään esikoisen rytmin mukaan, mutta jo toisen kanssa pitää edelleen elää esikoisen rytmin kanssa. Meillä toinen lapsi joutui siis jo aika nopeasti sopeutumaan esikoisen rytmiin. Itselleni oli elintärkeää, että lapset nukkuivat päiväunet samaan aikaan. Mun oli pakko saada itse nukuttua, eikä se olisi muuten onnistunut. Nyt tämän asian kanssa on enemmän ongelmia, kun pitäisi saada 3 lasta nukkumaan samaan aikaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites
Edelleen pakko toistaa, että mun käsityksen mukaan "kiintymys" attachmentin käännöksenä on virheellinen. Alkuperäisessä teoriassa ei niinkään ole kyse kiintymyksestä vaan kiinnittymisestä, ikään kuin "leimautumisesta", ja itse asiassa siis lapsen kiinnittymisestä lähiaikuisiin, ei suinkaan vanhemman kiintymyksestä lapseen. Vanhemman ja hoitajien pitäisi vaan tarjota olosuhteet, joissa kiinnittyminen on turvallista.

 

Mustakin se menee näin. Luin vain juuri uusimmasta Meidän perhe -lehdestä tästä aiheesta ja sen(kin) artikkelin perusteella mieleen jäi korostuneena kiintymys, jota toteutetaan nimenomaan liinailun ja VVV:n kautta. Tällaisessa kasvatustavassa on kuitenkin kyse marginaalisesta ryhmästä, johon ei ole edes tarkoitus pyrkiä. Toisille se sopii, mutta ei kaikille tai edes useimmille. Jotenkin asiat esitetään kuitenkin niin, että kiintymysvanhemmuus on se paras mahdollinen tapa. Vauva- ja lapsilehtiin ei siis saada kovin puolueetonta tai kaikenkattavaa tietoa, kun näissä asioissa haastatellaan aina noita kiintymysvanhemmuusperheiden kannattajia, joiden automaattisesti ajatellaan olevan asiantuntijoita. Kuitenkin heillä on vain se yksi näkökulma.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mennään myös jossain välissä. Neiti kulkee kyllä jotakuinkin kaikkialla mukana eikä ole hidastanut meidän omia harrastuksia, mutta monet asiat tehdään vähän toisin kuin ennen ja suunnittelua on tullut paljon enemmän kuvioihin. Esim. leirille lähtiessä mietitään tarkasti, kumpi hoitaa tyttöä ja missä välissä ja tullaanko kotiin yöksi vai ei ja niin edelleen. Tytön päivärutiineista (=ruoka-ajat ja päiväunien määrä) pyritään pitämään tarkasti kiinni, oltiin sitten ihan missä tahansa. Jos lähdetään ajaan pitkää matkaa autolla, niin suunnitellaan se tytön päiväuniaikaan tai sitten ajetaan yötä vasten.

 

Me tehdään paljon päätöksiä reissuista yms. aika nopeasti (esim. perjantaiaamuna päätetään että lähdetään viikonlopuksi mökille, joskus päätetään tunti ennen lähtöä, joskus lähdetään suunnilleen siltä istumalta kun saadaan päähämme lähteä), ja se ollaan aika hyvin onnistuttu säilyttään tytönkin aikana. Toki semmoset NYT mennään lähdöt on vähentyneet, kun tosiaan pyritään pitämään niistä rutiineista kiinni, mutta TÄNÄÄN mennään lähdöt ei ole kadonneet mihinkään.

 

Eli ehkä tiivistäisin niin, että tehdään meidän juttuja, mutta tytön ehdoilla. Toki tehdään myös tytön juttuja ja ne lisääntyy varmasti tulevaisuudessa kun neiti kasvaa, mutta tällainen systeemi on vauvavuoden aikana toiminut meillä loistavasti.

Edited by Ida-Mari

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voisin varmaan sikäli vastata omasta puolestanikin, että meillä myös pyritään meidän mielestä tasapainoon. Ida-Mari sanoo musta tosi hienosti, että "tehdään meidän juttuja, mutta lapsen ehdoilla".

 

Meidän lapsen pitää saada syödä ja nukkua jotakuinkin ajallaan, eikä sitä viedä paikkoihin, jotka sen mielestä on selvästi pelottavia. Jos ollaan liikkeellä, katotaan kellosta, että koska pidetään kahvitauko niin että lapsi saa samalla välipalan ajallaan jne. Iltarientoihin ei lähdetä ellei ole lapsenvahtia. Toisaalta me on ihan tietoisesti venytetty yhdessä vaiheessa iltoja ja oltu nostamatta vauvaa sängystä pois niin, että on saatu se "ajallaan" olemaan kahdeksasta kahdeksaan eikä kuudesta kuuteen, niin kuin vauva olisi ensin halunnut, koska meillä ei todellakaan aikuiset nouse ylös kuudelta. Ja ollaan ihan valmiita nukuttamaan lapsi muuallekin kuin omaan sänkyynsä kotiin, mutta ympäristön pitää olla rauhallinen. Kesken unien en tykkää lähteä vauvaa siirtämään, eikä olla sitä tehtykään kai kertaakaan. Yritetään myös sylissä pitämällä totuttaa lasta olemaan pelkäämättä semmosia juttuja jotka nyt vaan "pitää" tehdä, kuten imurointi, ja on siinä onnistuttukin, kun ei ihan jokaista kyyneltä tulkita hysteeriseksi peloksi.

 

Siihen en oikeasti usko, että lapsen kannalta on sinänsä hitonkaan väliä sillä, minkälainen vaippa vauvalla on, minkäikäisenä se lakkaa käyttämästä vaippoja, nukkuuko se omassa sängyssään vai perhepedissä (kunhan joku kuulee, jos se alkaa itkeä), annetaanko kiinteitä ruokia ekan kerran 4, 6, vai 8 kk iässä, kannetaanko lasta liinassa vai kuletetaanko rattaissa (kunhan se pääsee välillä syliin), minkä ikäisenä annetaan ekan kerran pullaa (kunhan annetaan oikeaa ruokaa useammin kuin pullaa), jne jne jne. Lapsenhoitotapoja on monia ja ne riippuu myös kulttuurista, ja useimmissa kulttuureissa lapsista kasvaa ihan normaaleja aikuisia aika riippumatta siitä, millä lailla fyysisen hoidon toimenpiteet on suoritettu. Sillä voi kyllä olla väliä sitä kautta, että aikuisen on helpompi olla lapsen kanssa rennosti, jos tekee asiat niin kuin itsestä tuntuu luontevalta ja oikealta.

 

Mua mietityttää tosiaan kyllä paljon nyt, että mitenkä meidän käy kun tulee tuo toinen. Nykyiset rytmit on rakennettu tavallaan "yhdessä" esikoisen kanssa, toisen on osin sopeuduttava sitten niihin ja esikoisen myös vauvan rytmeihin. Eri lailla joutunee sitä hanskaamaan kuitenkin kuin ihan vaan yhden vauvan kanssa.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en tiedä missä meillä virallisten termien mukaan mennään (enkä kyllä välitäkään). Meillä mennään lapsien tahtisesti aikuisten tarpeet huomioiden. Seuraavassa esimerkkejä.

 

Minusta ekan lapsen kanssa oli helppo mennä aikuisten tahtisesti lapsi huomioiden. Eli mentiin missä haluttiin ja otettiin lapsi mukaan. Juhlittiin esim. ekaa uuttavuotta lapsen kanssa kaverin luona (kaikki muut ryyppäs ja oli "opsikelijabileet"). Vauva nukkuin kopassa alakerrassa ja sai ruokaa kun tarvitsi. Samoin toimittiin tuolloin aina, koska se oli mahdollista (pelaattiin yhdessä sulista lapsi vieressä nukkuen tai matolla touhuten). Ruoka kulki mun mukana tai sitten myöhemmin purkissa ja lapsi on siunattu loistavilla unenlahjoilla, niin nukkuin kun nukutti. Kun lapsi kasvoi, joutui tottakai huomioimaan myös lapsen rytmiä (esim. matkustetaan kun lapsi nukkuu päiväunia), mutta jos ruoka oli mukana, niin joka paikkaan pääsi (tottakai meidän menot mahdollistavat tämän, eli muokkaamme menojamme siten, että lapsen voi ottaa mukaan). Me olemme esim. koko lasten elämän ajan käyneet porukalla suunnistamassa. Lapsille eväät mukaan ja tekemistä, niin hyvin jaksavat olla metsässä 3 tuntia kerralla. Joskus lapset ovat rinkassa mukana etsimässä rasteja, joskus taas touhuavat muuta. Meillä on kyllä niin helpot lapset, koska ne viihtyvät uusissa paikoissa ja ovat tyytyväisiä kun saavat ruuan ajallaan. Tottakai me taas huomioidaan lapsien tarpeet siten, että heillä on mielekästä tekemistä siellä missä me ollaan (tosin joskus on opittava siihenkin, että on tylsää ja mälsää ja silti pakko olla siellä).

 

Eli jos tuosta ottaa mitään selvää, niin se tarkoittaa sitä, että me vanhemmat tykätään olla myös muualla kuin kotona ja lapset kulkevat mahdollisuuksien mukaan mukana.

 

 

Muoks. Voisin kompata Ida-Mariaa tässä asiassa. Hän osasi pukea asiat selkeästi.

Edited by anemone83

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nadda: taisin rakastua sinuun platonisella foorumitavalla tuon ylempänä olevan pitkän kirjoituksesi ansiosta :D

 

 

En oikein osaa lisätä keskusteluun mitään relevanttia, tunnustan vain, että olemme ajoittain surutta herättäneet lapsen syömään vielä illalla erikseen vain siksi, että nukkuisi pidempään aamusta. Ei kovin lapsentahtista, mutta perheentahtista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nadda: taisin rakastua sinuun platonisella foorumitavalla tuon ylempänä olevan pitkän kirjoituksesi ansiosta :D

 

:D

 

Ketjun alussa jo oli puhetta tuosta, miten näkemykset tai kasvatus muuttuu lapsiluvun kasvaessa. Kyllähän se muuttuu, mutten ainakaan omalla kohdallani ole kokenut mitään mullistavaa muutosta, koska ideologia kasvatuksesta on muotoutunut hyvin pitkälle jo ennen esikoista. Toki käytäntö sitten opettaa, mikä toimii, mutta ei meillä ole oikeastaan mitään asioita tehty radikaalisti eri tavalla toisten lasten kohdalla. Ehkä selkeimpiä esimerkkejä muutoksista voisi olla se, että esikoinen nukkui täydet yöunet melko pienestä saakka, kun taas keskimmäinen vaati yötissittelyä aina 10-11 kk ikään saakka ja olisi vaatinut siitäkin eteenpäin, ellen minä (ja mies myös) olisi alkanut olla ihan loppu ja pannut hommalle stoppia unikoulun avulla. Tässä ei siis menty lapsentahtisesti, että olisin jaksanut odotella ehkä useitakin kuukausia, että lapsi itse vierottuu yösyötöistä. Myöskin imetys kaiken kaikkiaan on lopetettu minun päätöksestäni reilun vuoden iässä.

 

Toinen esimerkki on se, että kuopusta ei ole opetettu nukkumaan päiväunia ulkona. Käytän tarkoituksella sanaa "opettaa", koska kokemukseni mukaan useimmat lapset oppivat helposti nukahtamaan sinne, mihin heidät nukutetaan. En siis usko, että vaikkapa se liinaan nukuttaminen olisi ylivertaista muihin tapoihin verrattuna tai edes ulkona nukkuminen toisi autuuden. Kaksi ensimmäistä lasta nukkuivat toki ulkona pitkät unet ja tämä kuopus on sitten sisällä nukkunut lyhyempiä unia, mutta ei se ole meitä haitannut. Vauvan syntyessä meillä oli muuttoprojekti ja sitten tuli kovat pakkaset, joten ulosnukuttaminen vain lykkääntyi koko ajan. Lopulta en sitten enää edes viitsinyt yrittää. Oma valintahan se toki oli, mutta enpä usko, että vauvakaan olisi valinnut toisin, kun oli tottunut ottamaan päiväunensa sisällä meidän muiden ääniä kuunnellen. Lapsentahtistako vai aikuisen valinta? Ehkä molempia.

 

Lapsentahtisuutta voisi ajatella meillä toteutettavan myös siinä, etten ole 3,5-vuotiasta keskimmäistämme vienyt vielä mihinkään harrastuksiin tai kerhoihin. Isosiskonsa kävi muskarissa jo 2,5-vuotiaana, mutta tämä pienempi versio viihtyy selkeästi paremmin kotona. Nyt syksyllä aloitamme päiväkerhon, mutta olen varautunut siihen, että saamme lopettaa sen kesken vuoden, jos kerho enemmän ottaa kuin antaa. Isosisko taas suorastaan nauttii, kun pääsee toimimaan lapsiryhmässä. Tietenkin nämä ovat taas aikuisen valintoja, mutta minusta lapsen ehdoilla tehtyjä.

Edited by Nadda

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Musta tuo kerhojuttu ei ole "lapsen ehdoilla" vaan ennemmin "lapsen parasta ajatellen". Siinä huomioidaan hienosti lasten erilaisuus. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minustakin tuo kiintymysvanhemmuus on huono termi. Minusta parempi ja kuvaavampi olisi kiintymyssuhdeteoriatietoinen vanhemmuus tai jotain. Eli siinähän pyritään mahdollisimman turvalliseen kiintymyssuhteeseen ja ajatellaan, että siihen päästään lapsen tarpeiden tyydyttämisen kautta. Ja nämä lapsen tarpeet haetaan yleensä sellaisista asioista, joiden ajatellaan olevan ihmiselle luontaisia asioita (pitkä imetys, kantaminen ja nykyään vvv). Nykyään puhutaan vaistovanhemmuudesta, joka olisi ehkä vieläkin parempi termi.

 

Mä olen noilla hörhöfoorumeilla pyörinyt, enkä missään muualla kuin täällä ole kuullut väitettä, että " ei-kiintymysvanhemmat" rakastaisivat lapsiaan vähemmän. Mistä moinen harhaluulo tulee?? Sellaista ajatusta kyllä on, että voikun useampi hoitaisi lapsia kiintymusvanhemmuuden keinoin, koska se tuntuu niin luontaiselta ja oikealta ja helpolta tavalta toimia.

 

Ja itse otsikon kysymykseen: toki, lapsen tarve menee aina oman tarpeeni ohi. Tietenkin. Mutta lapsen etu on jaksava vanhempi, joten toki lapsen etu on myös se että sitä omaa aikaa on, jos ilman sitä omaa aikaa ei lapsen tarpeet täyty.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jatkan OT-linjaa:

Mä olen noilla hörhöfoorumeilla pyörinyt, enkä missään muualla kuin täällä ole kuullut väitettä, että " ei-kiintymysvanhemmat" rakastaisivat lapsiaan vähemmän. Mistä moinen harhaluulo tulee?? Sellaista ajatusta kyllä on, että voikun useampi hoitaisi lapsia kiintymusvanhemmuuden keinoin, koska se tuntuu niin luontaiselta ja oikealta ja helpolta tavalta toimia.

 

Se on vanha kunnon me ja muut -jako. Jos porukka nimeää itsensä vaikka "menestyjiksi", niin silloinhan kaikki muut ovat "ei-menestyjiä" eli luusereita. Samalla logiikalla saadaan, että jos porukan nimi on "kiintymysvanhemmuusperheet", niin silloin ulkopuoliset ovat ei-kiintymysvanhemmuusperheitä eli perheitä, joissa ei olla kiintyneitä lapsiinsa. Jos tämä tuntuu vieraalta ajattelulta, niin koita vastapareja madonna-huora, suomalainen-ulkomaalainen, rasisti-suvaitsevainen jne.

 

Seksistäkin voisi sanoa, että se tuntuu luontaiselta ja oikealta, mutta silti meillä on monia eri tapoja toteuttaa sitä. Ihmiset ovat erilaisia ja mikä on yhdelle luontevan tuntuista on toiselle epämiellyttävää. Ajattele vaikka imetystä.

 

Jos puhuttaisiin kiintymyssuhdeteoriatietoisesta vanhemmuudesta, niin silloin pitäisi painottaa kiintymyssuhdeteorian asioita. Mainitaanko siinä kantoliinasta tai VVV? Tuota teoriaa käytetään toiminnan pohjana esim. Tyksin lasten psykiatrisella ja epäilen vahvasti, että he pitäisivät esim. vvv:ää hyvin olennaisena asiana.

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ekan yhteisen lapsen kanssa mentiin vielä iltamyöhäänkin koska lapsi oli useasti heräilevä, ns. hankala lapsi eli ei ollut väliä missä nukkui kun heräili 2 ekaa vuotta kaikesta rytmistä huolimatta monta kertaa yössä. Saatettiin nukuttaa rattaisiin nukkumaanmenoaikaan ja sitten mennä "kotiin" (mökille, omaan hyttiin laivalla, tms.) kun lapsi oman rytminsä mukaisesti heräsi. Lopulta rytmiä alkoi löytyä ja kun pikkuveli syntyi ja hänellä olikin jo alusta asti suht hyvä rytmi ja yöt, muuttuivat vähitellen meidän menot niin että me ei menty vaan meille tultiin. Eli meillä on käynyt porukkaa välillä myöhäänkin illalla, ollaan siirrytty kesäisin ja syksyihin esimerkiksi ulos pihalle nuotion ääreen, saunalle, mökillä pihalle/laiturille ja otettu itkuhälytin mukaan. Lapsetkin ovat siis tottuneet että illallakin kuuluu vaimeita ääniä, puhetta ja liikettä ja se ei ole hätä vaan nukkuvat sikeästi koska se on normaalia. Tosin kun esikoiseni on teini ja hänen huoneensa sijaitsee lastenhuoneen yläpuolella, ovat pikkuiset tottuneet siihen että yläkerrasta kuuluu kälätystä ja ääntä pitkälle yöhön... *huokaus*

 

Osa jutuista mitä ollaan tehty ennen lapsia, on jäänyt pois ja osa (meille tärkeitä niin kuin mökillä olo yms.) ovat edelleen mukana. Myös useamman lapsen kanssa pääsee lähtemään ex tempore jos tekee sen normaalirutiinin muodossa. Joku aiemmin sanoikin hyvin tässä ketjussa että äkkilähdöt on muuttuneet mennään TÄNÄÄN menoiksi mutteivät ole siis kokonaan poistuneet. Mökillekin ollan välillä lähdetty ihan sillä että tunnissa tavarat kasaan ja menoks! Mutta meillä mökki on lähellä. Muuten rytmitetään päiväunien mukaan ja aamuheräämisten. Esim lapsiperheiden kanssa tapaamiset on joko heti aamusta klo 9.00 tai sitten tuolla 15.-16. akselilla koska silloin on lapset yleensä nukkuneet.

 

Mutta on meilläkin miehen veljen perhe missä on vaan se yksi lapsi ja joiden elämästä on lapsen syntymä karsinut todella monta juttua koska VANHEMMAT uskovat niin ettei lapsen kanssa voi mennä/tehdä jne. Meillekin tuota kovasti tuputettiin uskomuksena ennen yhteisen lapsemme syntymää, ("no niin, ens kesänä ei sitten teitäkään paljon mökillä näy kun on pieni vauva (9 kk seuraavana kesänä)....") vähän hymähdettiin ja todettiin että onhan mulla yksi lapsi ja tähänkin asti ollaan menty, lapsi tottuu sitten mikä on perheelle normi. Ja mökillä oltiin ja mentiin. :)

 

Ja ollaan menty useemmankin lapsen kanssa. Jännä välillä että meidän pitäisi 3 lapsen kanssa päästä helpommin paikkoihin kuin moni lapsi jossa on vaan 1 lapsi...? On hieman herättänyt ihmetystä.

 

Ja sit on meilläkin tutuissa näitä joille ei vaan mee perille että kun lapset on menneet iltaunille niin ei me enää päästä siinä vaiheessa lähtemään veneilemään tms. (ilman lapsenvahttia) ja joille saa tosissaan vääntää sen että juu, noin klo 12-15 on yleensä sellainen aika että sillä välillä me ei sovita tapaamisia muualle kun omaan kotiin koska lähes poikkeuksetta silloin on päiväuniaika. Tosin silloinkin toinen tarvittaessa pääsee lähtemään... :D

 

Mut useemman lapsen kanssa ei voi enää itse ottaa keskipäivän neuvolaaikoja tai muuta itsellekään ja esim nyt tässä viimeisessä odotuksessa oon joutunut ruinaamaan ettei tarvitsisi tulla joka viikko käynnille sairaalaan koska sinne ei saa lapsia ottaa mukaan ja mun on hankala järjestää lapsille lapsenvahtia joka viikko, meillä kun ei oo mitään isoa turvaverkkoa...

 

Mut nyt menee jo ihan ot...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0