Sign in to follow this  
Followers 0
J A W

Lasten vs vanhempien tarpeet

135 posts in this topic

Mitä taaperoimettämiseen tulee, totta kai sitä on suosittu ihmiskunnan historiassa. Se on ollut ainoa ehkäisykeino. Samalla tavalla perinteinen tapa rajoittaa yhteisön kokoa tarvittaessa on ollut löydä vastasyntynyttä kivellä päähän. Imetys vain on ollut parempi vaihtoehto, koska raskaana oleva nainen on ollut yhteisölle rasite ja synnytys riski.

Ymmärrän kyllä sarkasmia, mutta että rinnastat taaperon imetyksen vastasyntyneen lyömiseen kivellä päähään :hysteric:

Share this post


Link to post
Share on other sites

En rinnasta taaperoimetystä lapsen lyömiseen kivellä päähän muuta kuin siinä mielessä, että molemmat ovat olleet ihan tavallisia tapoja rajoittaa yhteisön kokoa. Ja kun pitkä imetys on epäilemättä ollut jo silloin se miellyttävämpi metodi, niin ei ihme, että se on ollut yleisesti tapana.

 

Muistinpa taas, miksi en hengaa vauvapalstoilla. Voiko tuon enempää (tahallaan?) väärin ymmärtää?

 

Ja varmasti taaperoimetykssä on muitakin etuja. Niin on kuitenkin siinäkin, että nukutaan ehjiä öitä. Olosuhteet muuttuvat, ja se mikä on metsästäjä-keräilijöille paras tapa, ei ole sitä välttämättä enää. Ja lapsen hyvinvoinnin kannalta eri tavoissa ei välttämättä ole olennaisia eroja.

 

Edit. Ja joo, se paskamutsi oli sarkasmia. Taaperoimetykseen liittyvät jutut ei, ne oli vain vaihtoehtoista näkökulmaa näihin ikiaikaisiin tapoihin. Yhtä lailla kun on luonnollista kuolla lapsivuoteeseen ja tappaa vammaiset lapset.

Edited by Maustekahvi

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan menty lapsentahtisesti erityisesti silloin kun se on helpottanut kaikkien elämää. Pienen vauvan kanssa on hieman vaikea muuten elääkään, se kyllä protestoi niin äänekkäästi että tuskin kukaan normaaleilla äidinvaistoilla varustettu voi sitä ignoorata. Eli tissiä tyttö sai aina kun halusi, ja imetys loppui 9 kk:n iässä tytön aloitteesta. Lisämaitoa annettiin hieman iltaisin pullosta tuossa kolmen-neljän kuukauden iässä kun tyttö itki nälkäänsä. Eipä se minun maidontulooni vaikuttanut millään tavalla, ja kuten J A W totesi, ihan lapsentahtisuuden nimissä sitäkin meillä tehtiin. Samoin kuin aivan alussa kun tyttö ei malttanut imeä niin että maidontulo olisi lähtenyt kunnolla käyntiin - pieni lisämaito ensimmäisen elinviikon aikana ennen imetystä oli meillä ihan välttämätöntä koko imetyksen onnistumiselle.

 

Perhepedissä nukuttiin kun tyttö oli 3 kk - 8 kk vanha. Aiemmin tyttö nukkui pehmeässä vaunukopassa omassa sängyssään, mutta sitten alkoi ilmeisesti hahmottaa olevansa äidistä erillinen yksilö ja läheisyydentarve kasvoi niin ettei se enää suostunut nukahtamaan muualle kuin mun viereen, ja ensin rinnalle. Minusta on melko surullista että esim. neuvolassa ja perhevalmennuksessa ei tunnuta pitävän perhepetiä edes varteenotettavana vaihtoehtona jos vauva ei nuku hyvin tai nukuttaminen omaan sänkyyn on yhtä taistelua. Ainakin meillä nukahtamisongelma kuitattiin sillä että vauva on oppinut jotain uusia taitoja tai sitten sillä on nälkä ja pitäisi aloittaa kiinteät. Onneksi en kuunnellut vaan otin viereen kun siltä tuntui, näin meillä kaikki nukkuivat paremmin.

 

Mutta tosiaan, eivät kaikkien vauvojen tarpeet ole samalla tavalla tyydytettäviä - varmasti kaikki esimerkiksi tietävät vauvoja, jotka nukkuvat tyytyväisenä alusta asti omassa sängyssään, ja vauvoja, jotka haluavat olla äidin vieressä pitkälle taaperoikään. Minusta tärkeintä on se, että sekä lapsi että vanhemmat ovat suhteellisen tyytyväisen oloisia. Joskus on toki pakko tasapainoilla vanhemman ja lapsen tarpeen välillä. En näe järkeä siinä että esimerkiksi hampaat irvessä yrittää imettää ulkopuolisesta painostuksesta, jos se kertakaikkiaan ei luonnistu. Ja mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän on pakkokin rajoittaa joitain lapsen tarpeita, esim. tiettyyn päivärytmiin on vain tässä meidän vallitsevassa yhteiskunnassa jossain vaiheessa totuttava.

 

Sitten minusta olisi myös hyvä muistaa, että se että jokin asia on luonnollinen tai lajityypillinen, ei tee siitä asiasta automaattisesti parasta tai ainoaa oikeaa tapaa toimia. Sellainen ajattelutapa on luonnon romantisointia, jopa glorifiointia. Evoluutiollahan ei ole mitään päämäärää kehittää absoluuttisesti parhaita toimintamalleja, vaan kyse on puhtaasti lajin sopeutumisesta vallitseviin olosuhteisiin, jotta geenit siirtyisivät sukupolvelta toiselle. Ja en siis mitenkään usko että luonnollisuus olisi noin yleisesti pahastakaan, mutta ei ns. luonnollinen toimintatapa todellakaan ole välttämättä se ainoa oikea ja ainoa hyvä vaihtoehto.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sitten minusta olisi myös hyvä muistaa, että se että jokin asia on luonnollinen tai lajityypillinen, ei tee siitä asiasta automaattisesti parasta tai ainoaa oikeaa tapaa toimia. Sellainen ajattelutapa on luonnon romantisointia, jopa glorifiointia. Evoluutiollahan ei ole mitään päämäärää kehittää absoluuttisesti parhaita toimintamalleja, vaan kyse on puhtaasti lajin sopeutumisesta vallitseviin olosuhteisiin, jotta geenit siirtyisivät sukupolvelta toiselle. Ja en siis mitenkään usko että luonnollisuus olisi noin yleisesti pahastakaan, mutta ei ns. luonnollinen toimintatapa todellakaan ole välttämättä se ainoa oikea ja ainoa hyvä vaihtoehto.

 

Juuri tätä yritin sanoa, mutta ilmeisesti en kerta kaikkiaan puhu vauvafoorumia.

 

Minulle on aivan samantekevää, että joku imettää kaksi-, neljä- tai kymmenvuotiaaksi. Yritin vain selittää, miksi itse en suostu ajattelemaan, että se olisi välttämättä paras tapa ja että lopettamalla aikaisemmin huomioisin lapseni tarpeita vähemmän.

Share this post


Link to post
Share on other sites

että kuuntelen nimenomaan tätä lasta ja etsin keinoja toimia niin että hän voisi mahdollisimman hyvin. Tietenkään vanhemman tarpeita unohtamatta. Kenenkään etu ei voi olla se että äiti imettää taaperoa yöt silmät ristissä ja sitten tiuskii väsyneenä päivällä lapsilleen.

Paitsi jos se tulee tyytyväiseksi saatuaan korviketta pullosta, silloin se on väärässä. ;)

edit. Yksi harvoista käytännön asioista, joita neuvola opetti, oli että korviketta saava vauva voi juoda itsensä ähkyyn. Kuinkahan monelle muulle on sanottu samaa?

Pitääkö nykyään jo perustella sitäkin, että kantaa repulla eikä liinalla?!

 

Tässä on hyviä heittoja tästä keskustelusta. Mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle.

 

Mulle kommentoitiin kerran neuvolasta, että ai sä tainnutat pojan ruualla! Mä oli ihan TÄH! Tämä heitto tuli siinä vaiheessa, kun kerroin, että poika nukahtaa tosi hyvin, kun vatsa on täynnä ruokaa. Eikös ne täysimetetytkin nukahda melko helposti rinnalle? Terkka oli aina painottanut, että vauvoja ei pysty syöttämään liikaa, joten ei kannata ottaa stressiä.

 

JAW, ehkä se liina on luonnollisempi vaihtoehto, kun siinä ei tueta kiskuriteollisuutta ja siinä saat itse taitella sitä ja vauva ei ole pakotettu tiettyyn asentoon :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

1

 

Edit. Lapsi sitten päätti osallistua keskusteluun :rolleyes: Sen siitä saa, kun jättää lapsen räpläämään näppistä ja lähtee itse tekemään ruokaa. Ei mulla mitään asiaa ollut, carry on!

Edited by Lexie

Share this post


Link to post
Share on other sites

Juuri tätä yritin sanoa, mutta ilmeisesti en kerta kaikkiaan puhu vauvafoorumia.

 

Höpöhöpö. Se sujuu ihan tarpeeksi hyvin. :)

 

Mä olen ollut ylpeä vauva.infon porukasta, koska ollaan voitu keskustella näin vaikeasta asiasta nätisti, ilman että kukaan provosoituu. Koittakaas jaksaa jatkaa vielä samalla asialinjalla. Ainakin mulle tämä keskustelu on tarpeellinen! Ja mä en nyt tarkoittanut mitenkään erityisesti Maustekahvia, vaikka häntä lainasinkin. ;)

 

Btw, paska mutsi + mielenterveyden säilyttäminen on vanha vitsi. Itse olen sitä mieltä, että sairaanakin (esim. synnytyksenjälkeinen masennus) voi hoitaa lasta, mutta lastenhoidon takia ei kannata sairastua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lexie, lapselle iski tarve kirjoittaa vauvafoorumille? ;)

 

Mä tajusin Maustekahvi sun pointin heti alkuun niin, että tarkoitit sanoa, että vain koska joku tapa on luonnollinen tai "lajityypillinen" primitiivisissä oloissa, siitä ei seuraa, että se on välttämättä mitenkään erityisen hyväksi nyky-Suomessa. Jos et yrittänyt sanoa sitä, niin sitten et puhu vauvafoorumia mutta muuten kyllä. Ja eiköhän se nyt tullut jo muillekin selväksi vaikka aluksi tuntuikin varmaan hurjalta lukea omista tavoista samassa lauseessa lapsen kivellä lyömisen kanssa. :grin:

 

Itse olen sitä mieltä, että sairaanakin voi hoitaa lasta, mutta lastenhoidon takia ei kannata sairastua.

Älyttömän hyvin sanottu, Kasma!

 

(Meidän kantoliinakin on kyllä ihan massavalmistajalta ostettu.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

(Meidän kantoliinakin on kyllä ihan massavalmistajalta ostettu.)

 

BabyBluesilla on sarjakuvastirppi, joka sopis tähän tosi hyvin. Harmi, etten löydä sitä mistään. Siinä ensimmäiselle lapselle ostetaan vain vaatteita, jotka pyhät Tiibetin munkit ovat kutoneet luomupuuvillasta aamukasteen kultaamilla niityillä. Toisen lapsen vaatteet ovat laadukkaita ja hyvännäköisiä. Kolmannen lapsen vaatteet pystyy pesemään 60 asteessa / oli hyvä alennusmyyntitarjous.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta on melko surullista että esim. neuvolassa ja perhevalmennuksessa ei tunnuta pitävän perhepetiä edes varteenotettavana vaihtoehtona jos vauva ei nuku hyvin tai nukuttaminen omaan sänkyyn on yhtä taistelua.

 

Tämä on muuten ihan totta. Ainakin esikoisen aikaan kun sitä oli itse vielä aika pihalla kaikesta niin tuosta perhepedistä oikein syyllistettiin ja sanottiin että alusta alkaen olisi vaan väkisin pitänyt nukuttaa omaan sänkyynsä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko vanhemmilla oikeus ottaa aikaa itselleen ihan vaan siksi, että haluavat aikaa itselleen, vai vain jos se on tarpeen, jotta jaksaa taas lasten kanssa? Vaikuttaako asiaan lasten ikä tai lukumäärä? Onko mielipiteenne muuttunut lasten saannin tai kasvamisen myötä? Lisää itse oma kysymys aiheesta...

 

Taa on mielenkiintoinen kysymys. Ma en osaa ajatella itseani mitenkaan "kiintymysvanhemmuutta" toteuttavaksi, mutta siita huolimatta nukuttiin aluksi pitkaan samassa sangyssa ja sitten samassa huoneessa, imetin aina kun vauva huusi, kannoin kantoliinassa ja kaytin kestovaippoja. Ihan vaan siksi, etta ne sattui sopimaan meille ja tuntui hyvalta. Eli kai meilla mentiin siina mielessa lapsentahtisesti. Ainakin ihan se pikkuvauva-aika. Se tosin karisi sitten aika nopeasti, silla palasin toihin vauvan ollessa 3,5 kk ja mies ja vauvan kanssa kotiin. Siina vaiheessa moni asia muuttui ihan aikuisten tarpeista kasin - mutta jatkettiin silti monia asioita, kuten perhepetia siihen saakka, kun se meille oli paras ratkaisu (n. 8 kk iassa en enaa sananut nukuttua, kun herailin kaikkiin vauvan aaniin, joten lapsi siirtyi omaan huoneeseen nukkumaan).

 

Itse vierastan tallaista kovaa jaoittelua, joko menet lapsentahtisesti tai sitten et. Uskoisin, etta aika monet on vauva-aikana aika lapsentahtisia, mutta ainakin omassa tuttavapiirissa lapsentahtisuus ja lapsilahtoisyys on karsissut siina uhmaian tienoilla. Lapsen tarpeita otetaan kylla huomioon, mutta aikuisen tarpeetkin alkaa merkata enemman. Mun mielesta se on osa kasvuprosessia, kaikki ei voi aina menna lapsen ehdoilla ja se on pakko joskus oppia. Nykyaan meilla huomioidaan kylla lapsen tarpeita, mutta niiden huomiointi tehdaan aikuisten antamien puitteiden sisalla (niin kun vaikuttais monella olevan). Mua kylla kovasti kiinnostais esimerkit, milla lapsikskeisyytta voi reilun 3v:n kanssa toteuttaa. En jaksa lukea mitaan "oikeaa" kirjallisuutta asiasta, mutta jos joku taalla onnistuneesti toteuttais vaik...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä lapsentahtisuus ymmärretään väärin silloin, kun ajatellaan sen tarkoittavan sitä, että lapsi määrää kaiken.

 

Mun mielestä se oikea lapsentahtisuus on sitä, että mietitään asiat lapsen näkökulmasta ja otetaan lapsen näkökulma huomioon. Pikkuvauvan näkökulma on se, että unta, ruokaa eikä läheisyyttä odoteta pitkään, mutta heti isomman lapsen kohdalla vähän voi odottaakin ;) taaperon näkökulmasta katsottuna on ärsyttävää ja perseestä lähteä puistosta kotiin syömään. Aikuisena toteutan edelleen lapsilähtöisyytä siinä, että esim kerron lapselle hyvissä ajoin, että yhden laskun jälkeen lähdetään kotiin, lähtiessä kumarrun lapsen tasolle ja kerron, että nyt lähdetään kotiin syömään, ja huomenna tullaan taas puistoon jne sen sijaan, että kiskaisen kakaran kesken parhaan leikin kainaloon ja alan raahata sitä perässäni ilman mitään selityksiä. Toisin sanoen otan todesta sen lapsen näkökulman, vaikkei hän vielä osaakaan sitä minulle julki tuoda. Siinä on se tavoite lapsentahtisuudessa.

 

Jotkut jopa väittävät, että lapsi joka kokee tulleensa kuulluksi, ei uhmaa parivuotiaana kovin paljoa. Hänen ei tarvitse repia ja raastaa, koska tulee kuulluksi pienemmälläkin. Oman tahdon esilletuomista voi harjoitella ilman itkupotkuaivareitakin. voi jospa sitä itsekin osaisi kuunnella lasta niin hyvin!

 

 

 

 

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jesper Juul:in kirjassa väitetään, että lapsi voisi itse vastata omasta syömisestään, nukkumisesta ja tunteistaan. Lapsi ei siis rupea itse kokkaamaan, vaan ideana ilmeisesti on, että lapsi saa itse päättää paljonko hän syö ja mitä lautaselta ottaa. Meillä tuo toteutuu, koska ipana sormiruokailee. Se nukkuminen epäilyttää noista eniten. Kirja väittää, että sitten pari vuotias osaisi itse tulla sanomaan, että nyt menen nukkumaan. Tunteiden kanssa tuo tarkoittaisi sitä, että aikuinen ei saisi määrätä, että "nyt sinä olet väsynyt" vaan sanat pitäisi muotoilla jotenkin toisin. Minusta tämä kuullostaa lapsentahtiselta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Näitä lukeneena ja tuon rautalangan esimerkin jälkeen tuli mieleen toinen sana mitä toi lapsentahtisuus on. Eli se vanha kunnon maalaisjärki. Joo, pitäähän nämä asiat sisällä paljon muutakin eikä jotain vvv:tä välttämättä selitetä ihan kokonaan maalaisjärjellä mutta miksi vanhalle hyvälle sanalle on pitänyt keksiä uusi, monille ärsyttävä sana. Ok, eihän kaikilla maalaisjärki pelaa ja harva vanhempi voi sanoa toimineensa kaikissa tilanteissa aina oikein mutta kyllähän sekin opettaa lapsille sitten anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mitä tulee uhmaamiseen niin toki siitä osa on taatusti sitä, ettei lapsi osaa ilmaista riittävän hyvin sitä mikä sisällä myllertaa ja siihen auttaa jos vanhempi herkällä korvalla tulkitsee tilannetta ja osaa selittää lapselle tunteita, mutta onhan se uhmaaminen muutakin kuin pelkästään sitä ettei tule kuulluksi tai ymmärretyksi. Vaikka miten ymmärtäisit ja kuuntelisit niin ei se taida juurikaan auttaa siihen jos lapsi uhmaa rajoja, auktoriteetteja ja nokkimisjärjestystä vaan se pitää selvittää jotain muuta kautta. Oman lapsen kohdalla olen myös huomannut yhdeksi uhmaamisen kohteeksi fyysisyyden eli lapsi testaa selvästi miten pitkälle ja rajusti toista voi käsitellä ja sinkkomaisesti kuitenkin koen, että lapsen pitää sitää omaa fyysistäkin puoltaan saada ilmaista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko vanhemmilla oikeus ottaa aikaa itselleen ihan vaan siksi, että haluavat aikaa itselleen, vai vain jos se on tarpeen, jotta jaksaa taas lasten kanssa? Vaikuttaako asiaan lasten ikä tai lukumäärä? Onko mielipiteenne muuttunut lasten saannin tai kasvamisen myötä?

Mun mielestäni vanhemmalla on oikeus ottaa aikaa itselleen, vaikka se ei olisikaan elintärkeätä oman mielenterveyden kannalta. Kyllä se kuitenkin auttaa suurella todennäköisyydellä jaksamaan paremmin ja sillä vältetään myös suurella todennäköisyydellä se tarve, että NYT on PAKKO saada sitä omaa aikaa, tai seuraavaksi napsahtaa. Ennaltaehkäisevää mielenterveyden hoitamista. Eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että olet monta tuntia poissa kotoota, vaan vaikka vain, että käväiset puolen tunnin-tunnin juoksulenkillä - mikäs sen parempaa mielennollaamista ja energiankeräämistä? Ja kun kyse on lyhyistä aikamääreistä, pystyy näitä omanajanottoja tekemään useammin ja ne voi tuurilla jopa ajoittaa lapsen päiväuni- tai yöuniaikaan, jolloin lapsi ei edes tiedä äidin käyneen muualla ja olleensa jonkun toisen vastuulla.

 

Mä en ole ainakaan omalla kohdallani huomannut, että yksilapsisesta kaksilapsiseen perheeseen siirtyminen olisi vaikuttanut paljoakaan siihen, kuinka paljon haluaisin tehdä omia juttuja. Tai että lasten ikä olisi myöskään muuttanut asiaa mihinkään suuntaan. Tosin vaikka usein "joudun" ottamaan lapset mukaan, kun lähden toisen koiran kanssa agilitytreeneihin, koen silti tuon ajan helposti omaksi ajakseni, vaikka ne lapset mukana ovatkin - saan silti touhuta itselleni tärkeätä mielenvirkistämistä ja muksut yleensä keksivät tehokkaasti omia juttujaan kentällä tai sen laidalla. Saavat samalla myös kosketusta harrastamiseen, vaikka eivät itse vielä harrastuksia kaipaakaan - samoin tallillaollessa nuo saattavat usein pyöriä ponin harjaamisen ajan "jaloissa" ja siitä sitten jatkavat isänsä/mummonsa/isoisänsä kanssa kun itse lähden lenkille ponin kanssa. Välillä pääsevät hetkeksi aikaa ratsastamaankin tai kärrynpenkille ja riemuitsevat "yhteisestä harrastuksesta". Silti myös nuo ajat ovat itselleni sitä omaa aikaa, olkoonkin, että lapset saattavat siinä mukana touhuta - vaikka ainahan se rentouttavinta on silloin, kun pääsee ihan vain kokonaan yksin.

 

Meillä mennään usein vanhempien ehdoilla, lapset huomioonottaen. En ole kokenut, että lasten takia pitäisi jättää jokin reissu välistä, oli kyse sitten sähköttömälle ja juoksevaa vettä vailla olevalle metsärinteessä sijaitsevalle mökille menosta tai illanvietosta kavereiden tykönä. Lapset saa laitettua nukkumaan myös siellä kavereiden luona, jos rupeavat yliväsyneiksi. Meillä on kyläilty ja meille on kyläilty ihan samalla tavalla lasten kanssa kuin ennen lapsia. Meillä ei ole koskaan opetettu lapsia nukkumaan vain hiljaisuudessa, ja mahdotontahan se olisikin, koirat pitää ääntä, elämästä kuuluu ääniä jne. Täten lapset ovat myös oppineet sen, että nukkumaan voi mennä vaikka meillä olisikin vieraita paikalla, ei tule sellaista, ettei lapset malttaisi mennä nukkumaan, kun on "muutakin tekemistä".

 

Unentarve mua välillä kyllä hämmästyttää, etenkin esikoisen kohdalla. Sehän lopetti päiväunien nukkumisen jo ennen vuoden ikää ja on sen jälkeen nukkunut satunnaisesti, yleensä jaksoluontoisesti päiväunia, mutta useimmiten niitä ei nukuta. Tuon lisäksi tällä hetkellä yöunet saattavat jäädä 9 tuntiin, joten kyllä mä ihmettelen, miten voi jaksaa! Tuntuu, että tarvitsen itse enemmän unta, kuin mitä alle 3-vuotias lapseni..

 

Mitä tulee lapsen tarpeisiin ja uhman/tahdon esiintymiseen, en voi kuin todeta, että esikoisella ainakin iso osa uhmaa on hävinnyt sen myötä, kun hän on ruvennut paremmin puhumaan ja saa täten selvitettyä asioita. Kuopuksen uhmaa kauhulla odotan, koska hän on muutoinkin mustasukkainen (isosiskolleen käyttämästäni ajasta) ja vaativa..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eilisessä Hesarissa oli juttua ranskalaisesta lapsen kasvattamisesta amerikkalaisin silmin. http://www.hs.fi/digilehti/ihmiset/Miten+leivotaan+t%C3%A4ydellinen+b%C3%A9b%C3%A9/a1345435547158 Jutussa mainittiin ranskalaisten vanhempien jatkavan "omaa elämäänsä" vaikka saavatkin lapsen. He eivät luovu kaikesta lapsen saamisen tähden. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan vanhemmat litkii viiniä. (Huono esimerkki toimittajalta, koska takuulla suomalaisetkin äidit tekee niin.) Pitäisi melkein lukea se kirja, jota tossa mainostetaan "French Children Don't Throw Food". Onko muuten suomessa ruuan viskominen isokin ongelma? Itse en ole moiseen törmännyt, mutta en tunne kovin monia lapsia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tuo Hesarin juttu oli varsin mielenkiintoinen, itsekin aloin miettiä, että pitäisikö lukea ko. kirja!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0